RINNASTUKSEN AARREAITTA
Paavo Pulkkinen Suomen kielen kopulotiivikonjunktiot. Studia Philologica Jyväskyläensia 30.
Jyväskylän yliopistojyväskylä |993. 254 s, ISBN 95 I -34-0086-7.
uosikymmenien ajan olemme tottuneet vSetälän Lauseopin l29:nnen pykälän' opastamina luettelemaan kopulatiivisia eli
>›yhdistystä ilmoittavia›› konjunktioita seu- raavasti:
ja ynnä
sekä, sekä - että (jotta) -kä
saati, saatikka jopa, vieliipa'
Mutta mitä tämä lyhyt lista oikein kätkee sisäänsä? Mikä on sen jäsenten työnjako, miksi ja miten juuri nämä konjunktiot on valittuja miten hyvin lista kuvaa kopulatii- visen rinnastamisen keinoja puhutun ja kir- joitetun suomen eri muodoissa? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on vihdoin tarjolla sel- keitä vastauksia. Kirjassaan Paavo Pulkkinen esittää sekä runsaasti yksityiskohtaista tietoa kopulatiivisesta rinnastuksesta että laajempia näkymiä suomen kopulatiivikonjunktioiden historiaan. vaihteluunja keskinäiseen työn- jakoon eri kielimuodoissa isonja monipuo- lisen aineiston pohjalta. Pulkkisen teos on- kin ensimmäinen kokonaisesitys kopulatii- visista rinnastuskonjunktioista suomen kielessä.
Pulkkisen kirjan tehtävänasettelu on laa- ja. Johdantoluvussa tekijä ilmoittaa ››keskit- tyvänsä» tarkastelemaan kopulatiivikon- junktioiden alkuperää. tehtäviä ja käyttöra- joituksia. murrelevikkiä sekä niiden esiinty-
l Kolmannestzıpainoksesta lähtien.
Q?
misaikaa ja -suosiota suomen kirjakielessä.
Tässä on kyllä työsarkaa enemmän kuin tar- peeksi. Näin monipuolista lähestymistapaa voi kuitenkin pitää perusteltuna ratkaisuna, koska Pulkkisen käsiteltävikseen valitsemat tutkimusongelmat kytkeytyvät luontevasti toisiinsa; niistäjonkin huomiottajättäminen hankaloittaisi muidenkin selvittämistä.
Mikä on kopulatiivikonjunktio? Tämä kysymys nousee esiin jo heti kirjan alkusi- vuilla ja siihen palataan myöhemminkin.
Kopulatiivisten konjunktioiden rajauksen ongelmaa ja sen ratkaisumahdollisuuksia käsitellessään Pulkkinen ohimennen (s. 12, alaviite l) osoittaa, miten kielen käytön to- dellisuus on mutkikkaampi ja monimuo- toisempi kuin kieliopeissa esitetyt kuvauk- set: aukottomaan ja ehdottomaan luokit- teluun on vaikeaa ellei mahdotonta päästä.
Sama ajatus on oikeastaan koko kirjan kantava idea: runsas esimerkistö välittää tie- toa suomen kielen rinnastustapojen moninai- suudesta. puhutun kielen keinojen lisäksi kir- joitetun suomen kielen eri kehitysvaiheiden käytänteistä. Juuri kirjakielen historiaan pa- neutuminen osoittaa rajanvedon ongelmalli- suuden: Pulkkisen mukaan suomen kirjakie- lessä on kopulatiivisen konjunktion tehtäväs- käytettyjopa noin neljääkynimentä eri il- mausta,joista selvästi kopulatiivisiksi kon- junktioiksi luokiteltavia on tosin huomatta- vasti vähemmän. Usein näyttäisi olevan kyse konjiınktioinakäytetyistä adverbeista.
Pulkkinen päätyy rajausongelniassa lo- pultajonkinlaiseen pragmaattiseen kompro-
D VlRITT/“UÄ 1/1995
missiin: hän ottaa kopulatiivikonjunktioiden joukkoon sellaisiakin,joita kaikki aikaisem- mat tutkijat eivät sinne hyväksyisi, mutta toisaalta erottaa omiksi ryhmikseen proto- tyyppiset ja frekvenssiltään laajemmat
››peruskonjunktiot›› (ja, sekii, -ka')ja ››sekun- daarikonjunktiot» (ynnii, jopa, vieliipii, niin kuin (-kin), niin kuin ınjiãs, niin hyvin kuin, saınoiıtkuin, kuinı11_\'‹`›`.s',jas(kiıı),että, jotta, sun, ntyös, kansısa, -pA). Kolmas Pulkkisen erottama kopulatiivikonjunktioiden ryhmä on ››parikonjunktiot» (sekä - että jne.).
Pulkkisen esittämä kopulatiivikonjunk- tioiden ryhmittely selkiyttää kuvaa kopula- tiivisen rinnastamisen keinoista ja eri kon- junktioiden käytöstä suomen kielessä. Se myös Vastaa Pulkkisen kirjansa loppuluvus- sa esittämiä kvantitatiivisen analyysin tulok- sia. Ryhmittely tarjoaa myös perustelun kir- jan painotuksille (ja, sekä ja -kä saavat eni- ten huomiota osakseen) sekä auttaa lukijaa hahmottamaan teoksen rakennettaja käsitte- lyn etenemistä.
Pulkkisen kirjan dispositio on muutenkin selkeä: johdannonjälkeen hän käsittelee erik- seen perus-, sekundaari-ja parikonjunktioilla rinnastamista myöntölauseissa, sitten kielto- lauseissa. Kieltolauseiden yhteydessä erilli- sen käsittelyn saavat imperatiivilauseiden rinnastukset. joille Pulkkinen osoittaa omia ominaispiirteitään. Teos päättyy suppeah- koon yleiskatsaukseen. Lisäksi kirjaan sisäl- tyy hyvin laadittu saksankielinen tiivistelmä.
Selkeää yleisvaikutelmaa tehostaa viimeis- telty ulkoasu; mm. iso esimerkkiaineisto on saatu taitavasti upotetuksi tekstin lomaan.
Laajasta aiheesta ja sen kattavasta käsittelys- tä huolimatta teksti etenee sujuvasti ja teoksen yleisilme on miellyttävällä tavalla kompakti.
Yksityisiä konjunktioita käsiteltäessä huomiota kiinnitetään niiden alkuperään, käytön laajuuteen, käyttötiheyteen ja jopa äänneasun mahdolliseen variaatioon mur- teissa. Myös konjunktioiden muu kuin var- sinainen kopulatiivinen käyttö (disjunktiivi- nen. adversatiivinen, konsessiivinen) tulee
käsitellyksi. Ison osan teoksesta vie kunkin konjunktion avulla toteutuvien mahdollisten rinnastustyyppien analyysi sitä havainnollis- tavine esimerkkeineen. Käsittelyn kohteina ovat kaksijäseniset sekä useampijäseniset
rinnastukset, rinnastettavien ryhmittyminen (esim. erilaisiksi pareiksi), rinnastusten
hierarkkinen järjestyminen. Varsinkin sekun- daarikonjunktioiden käsittelyn yhteydessä esiin tulee runsaasti hyödyllistä tietoa kon- junktioiden (tekstuaalisesta) työnjaosta.
Keskeisiä rinnastuksen yhteydessä huo- mioon otettavia ilmiöitä ovat rinnastuksen emfaattisuus, rinnastettavien lauseiden myönteisyys tai kielteisyys, rinnastettavien lukumäärä sekä keskinäinen järjestys. Paral- lelismin käsitettä Pulkkinen ei kirjassa käy- tä, mutta pyrkimys parallelismiinja symmet- riaan tulee selvästi esiin mm. monissa hänen analysoimissaan ja-konjunktion avulla toteutuvissa rinnastustyypeissä. (Syntaktis- semanttinen symmetriaja siitä poikkeaminen on olennaista myös rinnastuksen normatiivi- sessa tarkastelussa.)
Pulkkinen käsittelee rinnan sekä lausei- den että lauseenjäsenten rinnastusta. Oman huomionsa saavat myös virkkeenalkuisetja ja -kä sekä tauonetinen tai lauseenloppuinen ja. (Lauseen tai virkkeen käsitteet on kirjassa tosin otettu käyttöön niitä erikseen määritte- lemättä, suomen kielen tutkimuksen valtavir- ran vakiintuneisiin käytänteisiin tukeutuen.)
Kielioppien kalpeaan tapaan kuvata ja luokitella kopulatiivikonjunktioitaja niiden tehtäviä Pulkkinen tuo lisäväriä siis sekä kir- jakielen eri kehitysvaiheista peräisin olevan materiaalin että murreaineiston avulla. Kir- joituksen ja puheen rinnastuskäytäntöjen erot tulevat toistuvasti esiin nimenomaan eri rinnastustyyppien analyyseissä. Usein on samalla kyse myös kieliopin standardin ja kielen todellisuudessa ilmenevän variaation eroista. Hyvän havainnollistuksen vakiintu- neiden rinnastuskuvausten ja kielen käytön ristiriidasta tarjoaa sellaisten rinnastusten käsittely. joissa ja on ››loitolla olevia
komponentteja yhdistämässä››. Kielioppien lineaarisestijatkuvien rinnastusesimerkkien yhdenmukaista ilmettä rikkovat sellaiset varsinkin puheessa esiintyvät epäjatkuvat rinnastukset kuin kiıveelliiltiiıine puut kuat- tiij ja kassarallci (s. 65). Tällaisten murre- esimerkkien tulkinnassa Pulkkinen tosin hie- man hanakasti nojaa puhujien intentioiden arvailuun.
Paitsi murreaineistoa Pulkkinen käyttää kirjoitetun nykysuomen vertailukohtana myös vanhan kirjakielen aineistoa. Epäjatku- vien rinnastusten tarkastelu havainnollistaa hyvin myös sitä, miten Pulkkinen onnistu- neesti hyödyntää kopulatiivisen rinnastuksen historiaa koskevaa tietoa nykysuomen ja sen vaihtelun selittämiseen. Hän osoittaa, että kirjoitetun kielen epäjatkuvat rinnastukset ajoittuvat kirjakielen alkuaikoihin, mutta toi- saalta nykysuomessa niitä voi löytää ››puhe- kielen sävyjä tavoittelevasta kaunokirjalli- suudesta›› (s. 66).
Juuri vanhan kirjasuomen esimerkkien avulla Pulkkinen paljastaa lukijoilleen kie- lemme eri kehitysvaiheisiin kätkeytyvän kopulatiivisen rinnastamisen keinojen rik- kauden. Vanhan kirjasuomen rinnastuskäy- tänteisiin perehtyminen ja niiden vertaami- nen paitsi nykysuomeen ja murteisiin myös naapurikielien rinnastustapoihin on auttanut tekijää selvittämään konjunktioiden alkupe- niiden ilmaantumista suomen kirjakie- leen samoin kuin niiden mahdollista häviä- mistä kirjoitetusta suomen kielestä. Varsin- kin rinnastusta ja konjunktioiden käyttöä synkronisena ilmiönä tarkastelemaan tottu- neelle nämä eri konjunktioiden ja rinnastus- tyyppien ››synty-. nousu-ja tuhojaksot» tar- joavat innostavia eläınyksiä.
Pulkkinen esittää mm. oman selityksen- sä sekii-konjunktion alkuperästä. Hänen mukaansa suomen omaperäinen sekai- konjunktio saattaisi juontua rinnasteisten lauseiden subjektin (ja edelleen objektin) toistosta: Mies sai lıaukia. se sai a/iveniıı >
Mies sai liaukia. seka' sai a/iveniıı> Mies sai
QD
haukia sekä alivenitl (-kä-partikkeli toimii yleensä rinnastuksen merkkinä).
Kielteisten rinnastustyyppien historian esittelyt, varsinkin (ei)ka'- ja jet-konjunktioi- den osalta (luvuissa 5.2 ja 5.3), ovat kirjan parhaita jaksoja. Niihin sisältyy tietoa eri rinnastustyyppien yleisyydestä vanhassa kir- jasuomessa ja varhaisnykysuomessa sekä murrelevikistä. Lisäksi muiden (lähinnä ger- maanisten kielten) rinnastuskäytäntöihin ver- taaminen tukee nykysuomen kielteisten rin- nastustyyppien käyttötapojen ymmärtämistä.
Pulkkisen käyttämä iso ja monipuolinen aineisto sekä sitä täydentävät valikoivat poi- minnat tuovat esiin paljon sellaisia rinnastus- tapauksia, joita pienemmästä ja yksipuoli- semmasta aineistosta _ saati vain tutkijan omaa kielikykyä luotaamalla - ei joko ta- paisi lainkaan taijoista ei ainakaan saisi yhtä rikasta kuvaa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa kirjan luku 2. 1 .3,jossa käsitellään rinnastus- tyypin A ja B »erikoistapauksia››. Varsinkin nk. iteratiivinen rinnastus saa aineiston run- sauden ansiosta perusteellisen ja erinomai- sen kiinnostavan analyysin. Isoja monipuo- linen aineisto auttaa ratkaisevasti myös esi- merkiksi sekundaarikonjunktioiden eri va- rianttien, niiden käytön ja keskinäisen työn- jaon selvittämistä.
Teoksen päättävä yleiskatsaus kokoaa yhteen tutkimuksen tulokset. Siinä esitetään ensin katsaus kirjakielen kopulatiivisen rin- nastuksen nykypäivään ja siihen johtanee- seen kehitykseen. Katsauksen tueksi anne- taan myös (hyvin tiiviissä muodossa) kvanti- tatiivisia tietoja eri konjunktioiden käytöstä eri aikakausina. Tekijä pohtii myös vielä kerran muiden kielten vaikutuksen osuutta suomen kirjakielen rinnastuskeinojen muo- toutumiseen. Lyhyehkön yleiskatsauksen toi- nen osa koostuu murteiden rinnastus- käytänteiden kokoavasta tarkastelusta.
Yksi hyvän kirjan ominaisuus on se. että sitä voi lukea monella tapaa. Pulkkisen teos täyttää tämän kriteerin: sen selkeä dispositio ja sujuva etenemisvauhti houkuttelevat luke-
D
maan teoksen alusta loppuun, mutta sillä on myös tarjottavaa sieltä täältä tietoja poimi- valle lukijalle.
Joitakin kirjan puutteita on toki myös mainittava. Teoksen alaotsikoiden hierarkia väliin uuvuttaa (ja-konjunktiota käsitte- levässä toisessa luvussa viiden eri tason ot- sikkoja! ), mutta toisaalta tarkkaa sisällysluet- teloa voikin sitten käyttää muuten puuttuvan hakemiston korvikkeena. Toinen lukijaa pai- koin häiritsevä puute on runsaan esimerkis- tön numeroimatta jättäminen. Tekijäjoutuu- kin joskus viittaamaan tarkoittamiinsa esimerkkeihin mm. seuraavasti: ››Kolman- neksi viimeisessä esimerkissä on joka tapauksessa kyse - -ja toiseksi viimeisessä- kin luultavasti - - ›› (s. 36).
Rinnastusten normatiivinen luokittelu hyväksyttäviin ja virheellisiin tapauksiin ei mielestäni kytkeydy luontevasti kopulatiivi- konjunktioiden historiaan, vaihteluunja rin- nastustyyppien rakennekuvauksiin. Kielen- huoltajan näkökulma kuitenkin pilkahtelee esiin silloin tällöin (vaikkakin melko har-
voin) Pulkkisen kirjan sivuilta, ehkä tuimim- min parikonjunktiolla seka' - etta' rinnas- tamista käsiteltäessä, vaikka tekijä muistaa toki myös itse korostaa normatiivisen lähes- tymistavan erillisyyttä (s. 14).
Tässä on tullut puheeksi vain joitakin yksityiskohtia Pulkkisen teoksesta. Olen pyrkinyt niiden avulla havainnollistamaan kirjan ominaisuuksia yleisemminkin sekä antamaan kuvan Pulkkisen tutkimusotteesta aiheeseensa. Toivottavasti on käynyt selville, että tuo ote on vahva. Rinnastuksesta, kon- junktioista ja niiden käytöstä mutta myös laajemmin puhutun suomen variaation ja kirjoitetun kielen standardien yhteiselosta ynnä kirjakielemme historiasta kiinnostu- neille Virittäjän lukijoille suosittelen tutus- tumista tähän kopulatiivisen rinnastuksen mainioon käsikirjaan. I
JYRKI KALLIOKOSKI
Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto
TILASTOTIETOJA SUOMEN MURTEIDEN SANASTOSTA
Raimo Jussila - Erja Nikunen - Sirkka Rautoja Suomen murteiden taajuussanasto.
A frequency dictionary of Finnish dialects. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 66.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki l992. XXlX + 3l9 s. ISBN 95 l -37-0850-0.
uomen kielen taajuussanasto (1979) on ssaanut rinnalleen merkittävän tilastolli- sen sanaston: Suomen murteiden taajuussa- naston. Suomen murteiden taajuussanasto (jäljempänä MTS) selvittää suomen murtei- den sanojen yleisyyttä. Aineistona on l6 Suo- men kielen näytteitä -sarjan sanastoa. Näyt-
@
vuuTTAıAı/ıws
teistä kahdeksan edustaa länsimurteita ja kahdeksan itämuıteita. Näytteiden valinta on pyritty tekemään tasaisesti eri murteet huo- mioon ottaen. Suomen murteiden taajuussa- naston aineisto koostuu 2()7 636 saneestaja ll 129 eri sanasta. Sanaston esikuvana on käytetty Suomen kielen taajuussanastoa
