TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2019 71 KIRJALLISUUS
geniaan, mutta teoksensa alku- puolella hän antaa myös fyloge- neettisen luonnostelman Homo sapiens -lajin syntyyn johtanees- ta kehityksestä. Se jää pakosta- kin hahmotelmaksi, sillä hän ei ole varsinaiselta koulutukseltaan pa- leoantropologi. Tärkeän siirtymän hän paikantaa 400 000 vuoden taakse, jolloin Homo heidelber- gensis -lajin edustajat ”ryhtyivät hankkimaan pääosan ravinnos- taan aiempaa aktiivisemman yh- teistyön avulla”. Lähtökohtana oli kahden toimijan välinen ”yhteinen toimijuus”, joka ”loi aivan uuden- laisen inhimillisen psykologian”.
150 000 vuotta sitten kuvaan as- tui Homo sapiens -laji, joka ei pe- rustunut enää pelkälle yksilöiden väliselle yhteiselle intentionaali- suudelle (joint intentionality), vaan kollektiiviselle intentionaalisuu- delle. Näiden intentionaalisuuden muotojen erona on Tomasellon mukaan se, että ensin mainitussa kyse on vielä pelkästä yksilöiden välisestä yhteistyöstä, kun taas jäl- kimmäinen perustuu kulttuurille, joka tarjoaa yksilöille yhteiset toi- minnan puitteet. Vasta kulttuurissa syntyy ”objektiivinen” perspektii- vi, joka on riippumaton eri yksi- löiden omista perspektiiveistä, ja vasta tämä objektiivinen perspek- tiivi (joka selvästi on sukua Adam Smithin impartial spectator -ideal- le) synnyttää varsinaisen moraalin.
Simpansseilla ja pikkulapsilla tehtyjen vertalevien kokeiden tu- lokset kasvavat siis Tomasellolla pikku hiljaa kaiken kattavaksi ant- ropogeneesin teoriaksi, jolla on myös selviä historian- ja moraa- lifilosofisia ulottuvuuksia. Hän ei kuitenkaan mielellään pohdi pro- jektinsa filosofisia ulottuvuuksia, vaikka ehkä pitäisi, sillä vaikuttaa siltä että olemme tekemisissä uu- dentyyppisen, empiiriselle psyko- logiselle tutkimukselle perustu- van, mutta silti ei (tai ei ainakaan liikaa) naturalistisen filosofisen antropologian kanssa. Tomasel- lo viittaa – harvakseltaan – sellai- siin lähinnä analyyttisen tradition ajattelijoihin kuin Thomas Nagel tai John Searle ilmeisen tärkei-
nä vaikutteiden antajina. Suoma- laisen lukijan silmiin pistää myös, että Tomasello viittaa muutamaan otteeseen (s. 167, 195, 206) Raimo Tuomelan toimintateoreettisiin ke- hittelyihin. Vaikutelmaksi jää, että Tuomela on antanut enemmän- kin Tomasellolle kuin tämä ehkä tahtoo myöntää. Ainakin hänen mielestään Tuomelan käsite ”mi- nämuotoinen ryhmätoiminta” (me- muotoisen sijasta) sopii hyvin ku- vaamaan simpanssien yhteisöä.
VESA OITTINEN
Kirjoittaja on aate- ja oppihistorioitsija, joka toimii Helsingin yliopiston Aleksan- teri-instituutissa professorina.
Merten eläimistä ja niiden hirviöllistämisen historiasta
Otto Latva: Merihirviöt – me- renneidosta mustekalaan. John Nurmisen Säätiö 2019.
Merikirjallisuuteen erikoistunut John Nurmisen Säätiö on julkais- sut kulttuurihistorioitsija Otto Lat- van kirjoittaman Merihirviöt-teok- sen, joka jäsentää käsityksiä merihirviöistä antiikin ajoista aina 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen asti. Hieno teos kertoo myös valta- meristä ja niiden eläimistä, mutta samalla ehkä vielä enemmän kult- tuurihistoriasta ja luonnonhistorial- lisen tutkimuksen kehittymisestä.
Myyttisissä kertomuksissa me- renalaiseen maailmaan on sijoitet- tu asumaan jopa ihmisen kaltaisia olentoja, mutta merten aalloissa vaani myös monenlaisia hirviöitä, joita varhaiset merenkävijät joutui-
vat varomaan, sillä hirviömäisten olentojen uskottiin olevan vihamie- lisiä ihmisiä kohtaan. Kuitenkin mer- ten luontoa on jo varhain käytetty hyväksi monipuolisesti. Kalat, va- laat, hylkeet, mursut, simpukat ja äyriäiset ovat olleet ihmisille tar- peellisia ruokana ja erilaisten hyö- dykkeiden raaka-aineina. Lopulta merihirviöt alkoivat saada luonnolli- sia selityksiä, kun merten luonnosta tuli 1700-luvun hyödyn aikakaudel- la taloudellisesti yhä tärkeämpi.
Merihirviöiden ja niiden hirvi- öllistämisen tutkimus on kulttuu- riperinteemme tutkimusta, sillä hirviöi hin liittyvä perinne kertoo asenteistamme ja suhtautumises- tamme luontoon ja luonnontie- teellisen tutkimuksen varhaisis- ta vaiheista. Hirviötarinat kuuluvat yhteiseen kollektiiviseen muistiim- me. Jopa antiikin aikaiset tai kes- kiaikaiset käsitykset ovat vaikut- taneet luonnonhistorioitsijoiden käsityksiin vielä 1800-luvulla, vaik- ka silloin olisi jo ollut mahdollista selittää merillä havaittujen ilmiöitä myös tutkimustiedolla.
Kirjan nimessä korostuvat me- rihirviöt, mutta sen aihepiiri on pal- jon laajempi ja käsittää myös mer- ten eläinten luonnonhisto riaa.
Ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné julkaisi Systema natu- rae -teoksensa 1700-luvun alussa, minkä seurauksena myös merten eläinten luokittelu pääsi hyvään alkuun. Erikoisen näköisiä, värik- käitä kaloja, äyriäisiä, nilviäisiä, onteloeläimiä ja piikkinahkaisia ku- vattiin kirjoissa hämmästyttävän tarkkoine kuvineen sitä mukaa, kun niitä löydettiin eksoottisille merille suuntautuneilla tutkimusmatkoilla.
Todellisuudessa esimerkiksi koralli- riuttojen ja merensyvänteiden eläi- met ovat hyvin mielikuvituksellisen näköisiä, ja ne ihmetyttävät myös nykyajan ihmisiä erikoisilla muo- doillaan ja väreillään.
Myyttinen merihirviö Kraken tarkentui jättiläiskalmariksi Teoksen kirjoittaja on väitöskirjas- saan (2019) tutkinut jättiläiskalma- reiden ja ihmisen suhdetta sekä näiden valtavan suurten, mer- ten syvyyksissä elävien nilviäis ten
72 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2019 KIRJALLISUUS
roomalaisen historioitsijan Arria- noksen kirjoittama jäljitelmä, jossa Nearkhos kertoi hirviömäisten va- laiden jahdanneen hänen laivaan- sa Intian valtamerellä.
Nearkhos kuvasi, kuinka valaat puhalsivat vettä ilmaan, mikä tie- tenkin näytti aivan kauhistuttaval- ta. Merenkulkijoiden ja valaiden kohtaaminen oli varmasti molem- min puolin hämmästyttävää, eivät- hän purjelaivat olleet valaillekaan ennestään tuttuja. Merenkulkijat ymmärsivät valaiden käytöksen uhkaavaksi, mutta valaat toden- näköisesti tarkkailivat laivoja vain hyväntahtoisen uteliaina ja kiin- nostuneina, tuskin ne edes pitivät näitä meren aalloilla kelluvia lait- teita mitenkään vaarallisina.
Merihirviöt kiinnostivat myös sensaatioina
Jo vuosisatoja sitten, purjelaivo- jen aikaan, raskaassa meren kävijän ammatissa toimineet merimiehet suhtautuivat kaukaisten merten aiem min tuntemattomiin eläimiin lä- hinnä käytännöllisesti. Heitä kiin- nosti eniten, miten niistä voitiin hyö- tyä ja kelpasivatko ne esimerkiksi syötäväksi, sillä laivojen miehistön- kin piti saada tuoretta ruokaa. Kau- histuttaviksi merten hirviöiksi kuvaa- minen jäikin työpöytänsä ääressä maailman luontoa kuvaavien luon- nonhistorioitsijoiden tehtäväksi.
Varsinkin silminnäkijöiden kertoman mukaan suurikokoiset eläimet oli- vat otollisia hirviöllistettäviksi, ja sa- malla lehdistökin sai sensaatiouuti- sia kaukomatkoiltaan kotisatamaan seilanneen laivan miehistön urhool- lisuudesta.
Merihirviöt ja niitä kuvaavat kauhukertomukset ovat vanha kulttuurinen ilmiö. Hirviötarinoil- la on varmasti selitetty monia suu- rista eläimistä tehtyjä havaintoja.
Merenkulkijoiden kertomusten toi- sinnot kehittyivät vähitellen ja er- kaantuivat yhä kauemmaksi alku- peräisestä esikuvastaan, eikä niillä välttämättä edes ollut koskaan to- dellista esikuvaa luonnossa.
Yksi merkittävimmistä meri- käärmehavainnoista tehtiin niinkin myöhään kuin vuonna 1848 pilvi- kan ja Rooman tarustoissa, mutta
vastaavia meri-ihmisiä tunnetaan myös Aasian ja Afrikan mytologi- sista kertomuksista.
Antiikin ajan tutkija ja tietokir- jailija Plinius vanhempi kuvasi me- ri-ihmisiä teoksessaan Naturalis historia (noin 77 jaa.), joka levisi laajalle lukemattomina käännök- sinä ja oli ahkerassa käytössä vie- lä 1800-luvulla. Hänen näkemyk- sensä varmistivat länsimaisten ihmisten käsitykset merenneidois- ta ja muista meri-ihmisistä aina uuden ajan alkuun asti, mutta ei- vät merenneidot silloinkaan unoh- tuneet ihmisten mielikuvista. Me- renneitoja pidettiin turhamaisina, ja esimerkiksi kirkkotaide muistut- ti lukutaidotonta kansaa meren- neitojen synnillisyydestä, jotta he ymmärtäisivät välttää syntiinlan- keemuksen vaaroja. Myös mies- puolisia merten ihmisiä tunnettiin, mutta he olivat ominaisuuksiltaan usein pahantahtoisia ja haittasivat merenkulkua aiheuttamalla myrs- kyjä ja laivojen haaksirikkoja.
Kun merten eläinmaailmaa tun- nettiin jo sangen hyvin 1800-luvul- la, oppineet merentutkijat alkoivat selittää merenneitoja manaat- tien ja merilehmien havaintoina, ja nämä merinisäkkäät nimettiin vuonna 1811 eläinsystematiikassa Sirenia-sukuun. Samaa nimeä me- renneidoista oli käytetty myös an- tiikin Kreikassa. Manaatteja ja me- rilehmiä tavataan Karibianmerellä, Amazonin varrella ja Länsi-Afrikan rannikolla, merilehmiä taas Tyy- neltä valtamereltä aina Itä-Afrikan rannikolle saakka. Todellisuudes- sa nämä eläimet eivät selitä kaik- kia havaintoja merenneidoista ja muista meri-ihmisistä, joista tun- netaan kertomuksia hyvin pitkältä ajalta ja monista eri kulttuureista.
Suuret valaat ovat varmasti ol- leet hyvin tuttuja eläimiä jo varhai- simmille eurooppalaisille, sillä nii- tä saatettiin nähdä meren ulapalla ja joskus myös matalikoille tai ran- noille ajautuneina. Varhaisimpia kirjallisia kuvauksia suurista va- laista oli Nearkhosin teoksessa In- dica (noin 300 eaa.). Tämä teos ei ole säilynyt, mutta siitä tunnetaan hirviöllistämisen eli hirviöiksi ku-
vaamisen historiaa länsimaises- sa kulttuurissa 1760-luvulta aina 1890-luvulle. Hän osoitti väitök- sessään että suurikokoiset kalma- rit eivät ole merihirviöinä erityisen vanha ilmiö, vaan tiedemiehet al- koivat kuvata niitä vaarallisina ja verenhimoisina vasta 1800-luvun lopulla, ja silloin ne saivat paljon huomiota myös sanomalehdissä.
Jo 1700-luvun valistuksen ajal- ta asti luonnontutkijat olivat pyr- kineet jäsentämään luontoa ja sijoittamaan luontokappaleita sys- temaattiseen järjestelmään. Meri- hirviöitä selitettiin jo tunnettujen eläinlajien havaintoina, mutta sa- malla myös myyttiset hirviömäi- syydet saattoivat siirtyä näiden la- jien ominaisuuksiksi. Aikaisemmin hirviöiksi oli kuvattu suurikokoisia mustekaloja, mutta kun eläintietei- lijät 1800-luvun lopulla tunnistivat suurikokoiset nilviäiset jättiläiskal- mareiksi, niihin liitettiin myös kaik- ki Kraken-merihirviön kauhistutta- vimmat piirteet. Museokokoelmiin keskittyneet luonnonhistorioitsijat päättelivät asioita mutta tuntemat- ta oikeas taan ollenkaan näitä me- renkulkijoiden kaukaisilla merillä kohtaamia eläimiä.
Koska kalmareilla on hyvin suu- ret silmät, niiden uskottiin myös mielihalulla nousevan meren sy- vyyksistä pintaan vain säikytelläk- seen uupuneita merenkulkijoita.
Sitä vastoin jättiläiskalmarit eivät mitenkään piinanneet purjelaivoil- la seilanneita merimiehiä ja ka- lastajia, vaan he tunsivat kalmarit hyödyllisinä eläiminä ja jopa toi- vottuina saaliina. Kalmareista saa- tiin paljon lihaa kalanpyydyksiin ja toisaalta riekaleiksi revityistä kalmareista saattoi hyvin päätel- lä, että jossakin lähistöllä ui kas- kelotteja.
Merenneidot, manaatit ja uteliaat valaat
Merenpinnan alla salaperäises- sä maailmassaan eläneet merten ihmismäiset olennot on tunnettu jo ammoisina aikoina. Heistä ker- rotaan monissa antiikin ajan Krei-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2019 73 KIRJALLISUUS
senä elokuun päivänä Länsi-Afri- kan rannikolla seilanneelta HMS Daedalus-sotalaivalta. Valtavan kokoinen merikäärme nosti siel- lä päätään merestä metrin korkeu- delle ja ainakin 18 metriä sen var- talosta näkyi meren pinnalla ja jatkui vielä vähän yli 10 metriä pin- nan alla. Merikäärme oli aluksen näköpiirissä noin 20 minuuttia, ja havainnosta on julkaistu yksityis- kohtainen kuvaus piirroksineen.
Tapaus sai tietenkin paljon huo- miota ajan mediassa.
Merikäärmeitä oli kuitenkin nähty jo kauan aikaisemmin. Kir- jallisuudessa merikäärmeitä oli kuvattu jo satoja vuosia aiem- min, ja niillä tiedetään olevan Lä- hi-idän ja Välimeren alueen kan- sanperinteessä laaja myyttinen menneisyys. Esimerkiksi Vanhan testamentin teksteissä mainitaan Lähi-idän mytologioihin perustuva merihirviö Leviathan, jonka rans- kalainen taiteilija Gustave Doré vi- sualisoi Raamatun kuvitukseen ja samalla suuren yleisön tietoisuu- teen hyvin vaikuttavalla puupiir- roksellaan vuonna 1865.
Kun vuosisatojen saatossa vä- hitellen karttui lisää tietoa, myös käsitykset merten hirviöistä alkoi- vat muuttua järkiperäisemmiksi.
Suurista nisäkkäistä esimerkiksi Pohjoisen jäämeren rannikon mur- sut kuvattiin jo vuonna 1555 ruot- salaisen historioitsijan ja Uppsalan katolisen arkkipiispan Olaus Mag- nuksen Historia de gentibus sep- tentrionalibus eli Pohjoisten kan- sojen historia -teoksessa. Mursuja pidettiin silloin erityisen vaaralli- sina eläiminä, jotka tappoivat ih- misen silmänräpäyksessä, mut- ta 1800-luvulla mursut nähtiin jo tärkeinä rasvan lähteinä. Mursuja alettiinkin sitten tapaa joukoittain Jäämeren rannikoilla, minkä seu- rauksena mursujen kannat piene- nivät nopeasti.
Meri on nähty aina valtavan suurena ja loputtomana, ja ehkä siksi myös meren antimia on ha- luttu hyödyntää mitään säästämät- tä. Latva huomauttaakin, että itse asiassa myös ihminen itse on toi- minut hirviömäisesti valtameriä
lysluetteloa silmäilemällä lukija voi löytää helposti merenneidot, me- rikäärmeet, valaat, mursut ja kaik- ki muutkin tämän teoksen tärkeät hakusanat.
Merihirviöt – merenneidosta mustekalaan ansaitsee ehdotto- masti paljon huomiota. Se on mie- lenkiintoinen luettava tietoteos, sekä tekstiltään että kuvitukseltaan viimeiseen asti huoliteltu ja viimeis- telty kokonaisuus. En olisi miten- kään hämmästynyt, jos tämä teos löytyisi syksyllä vuoden 2019 Tieto- Finlandia-ehdokkaiden joukosta.
MATTIAS TOLVANEN Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
kohtaan saastuttamalla ja ylikalas- tamalla. Vasta nyt on havahdet- tu huomaamaan merten luonnon tuhoutuminen, vaikka esimerkik- si monien valaslajien harvinaistu- minen ja kalakantojen ehtyminen on ollut jo kauan tiedossa. Saastu- neiden ja hapettomien alueiden li- sääntyminen varsinkin valtamerten rannikoilla on hyvin huolestuttavaa, puhumattakaan vuosikymmenten aikana meriin kertyneen muovijät- teen suunnattomasta määrästä.
Hyvin luettavaa tietokirjallisuutta
Latva on erinomainen kirjoittaja, joka saa lukijansa kiinnostumaan ja seuraamaan välillä uskomatto- milta vaikuttavia kertomuksia. Hä- nen sujuvasti etenevä tekstinsä on luonnonhistorian ja merentutki- muksen popularisointia parhaim- millaan. Alusta alkaen Merihirviöt on suunniteltu rinnakkaisteokseksi professori Anto Leikolan kirjoitta- malle luonnon tutkimisen historiaa käsittelevälle teokselle Norsusta nautilukseen – Löytöretkiä eläin- kuvituksen historiaan (John Nur- misen Säätiö 2012).
Erityisen kiitoksen ansaitsee myös Olavi Hankimon pienimpiä yk- sityiskohtia myöten tarkasti huolitte- lema ulkoasu. Kirjassa on laaja tie- tosisältö, jota kauniisti aukeamille sijoitetut vanhat kuvituskuvat täy- dentävät. Vanhojen kirjojen paino- kuvat merten hirviöistä ja eläimistä kertovat todellakin paljon enemmän kuin tuhat sanaa aiempien vuosisa- tojen käsityksistä kaukaisista me- ristä ja niiden ennennäkemättömis- tä eläimistä.
Kuvien lähteet on luetteloitu kirjan viimeisillä sivuilla kuvaluet- telossa. Kuvia on etsitty useista kirjastoista Euroopasta ja Pohjois- Amerikasta, suuri osa kuitenkin Kansalliskirjastosta ja Turun yli- opiston kirjastosta sekä John Nur- misen Säätiön ja Juha Nurmisen kokoelmista. Teoksen kuvatoimit- tajina ovat toimineet merihistori- oitsija Lauri Kaira ja merenkulku- neuvos Juha Nurminen.
Hakemistoa tässä kirjassa ei ole, mutta yksityiskohtaista sisäl-
