Arjen kerrostumia: Vanhojen apurakennusten arvot ja uusi käyttö

(1)

ARJEN KERROSTUMIA

VANHOJEN APURAKENNUSTEN ARVOT JA UUSI KÄYTTÖ Hanna Jaakonmäki

Arkkitehtuurin diplomityö | Tampereen yliopisto

(2)

Julkaisija Suomenlinnan hoitokunta Niini & Co Oy 2020

Diplomityössä käytetyt valokuvat ja piirrokset tekijän omia, ellei toisin mainita.

(3)

Tampereen yliopisto

Rakennetun ympäristön tiedekunta Arkkitehtuurin yksikkö

Lokakuu 2020

Hanna Jaakonmäki

Arjen kerrostumia

Vanhojen apurakennusten arvot ja uusi käyttö Diplomityö

Tarkastaja: Olli-Paavo Koponen, professori, arkkitehtuurin historia, Tampereen yliopisto Ohjaajat: Olli-Paavo Koponen, professori, arkkitehtuurin historia, Tampereen yliopisto

Iida Kalakoski, yliopisto-opettaja, arkkitehtuurin historia ja teoria, Tampereen yliopisto

(4)

Hanna Jaakonmäki

Arjen kerrostumia. Vanhojen apurakennusten arvot ja uusi käyttö.

Tampereen yliopisto

Arkkitehtuurin tutkinto-ohjelma Diplomityö

Lokakuu 2020

Diplomityön tavoitteena on tutkia vanhoihin apurakennuksiin liittyvää arvomaailmaa sekä ymmärtää niiden restauroinnin lähtö- kohtia ja käyttötarkoituksen muutoksen merkitystä rakennussuo- jelutoimenpiteenä. Alueellisena kontekstina työssä on Suomen- linnan historiallinen ympäristö, mutta vastaavat periaatteet ovat yleistettävissä myös muualle. Tutkimusta tarkennetaan esimerkkikohteeseen, Iso Mustasaaren Varuskuntakorttelissa sijaitsevaan venäläisaikaiseen vajarakennukseen, joka toimii pohdinnan heijas- tuspintana.

Vanhoja apurakennuksia pidettiin pitkään merkityksettömänä osana historiallista rakennuskantaa. Suojelukäsitykset ovat kuitenkin laajentuneet kattamaan yhä laajempaa arvopohjaa ja ajallisia kerrostumia, ja monumenttirakennusten rinnalla myös arjen rakennuksissa nähdään nykyisin erilaisia käyttöön, autenttiseen materiaaliin ja paikan historiaan liittyviä arvoja. Käytännön toteu- tuksissa apurakennukset jäävät kuitenkin edelleen usein suojelu- keskustelun ulkopuolelle.

Suomenlinnalle tunnusomaiset keltaiseksi maalatut puiset vajat ovat pääosin 1800-luvun lopulta venäläiseltä kaudelta. Nykyään ne ovat vakiinnuttaneet asemansa osana alueen monimuotoista rakennuskantaa, mutta aikaisemmin niihin on suhtauduttu huomattavasti torjuvammin. Suurin osa huonoon kuntoon päässeistä vajoista purettiin, ja aikanaan laajasta apurakennusten ryhmästä on jäljellä vain rippeet.

Erilaiset varasto- ja huoltorakennukset ovat alueen toiminnalle välttämättömiä. Pelkässä varastokäytössä rakennukset pääsevät kuitenkin usein rapistumaan, kun rajalliset resurssit suunnataan aktiivisemmin käytetyille rakennuksille. Joskus vanhan apuraken- nuksen käyttötarkoituksen muutos voi edesauttaa rakennuksen säilymistä tai tukea laajemmin alueen toiminnallista kehitystä.

Historiallisessa ympäristössä jo olemassa olevien apurakennusten hyödyntäminen uuteen käyttöön voi tukea koko alueen eheyden säilymistä säästämällä ympäristöä paikkaan sopimattomilta uu- disrakennuksilta. Alueen toiminnallisen hierarkian säilymisen kannalta hyvä tapa hyödyntää vanhoja apurakennuksia on käyt- tää niitä alueen pääkäyttötarkoitusta tukeviin toimintoihin, kuten Suomenlinnassa on useassa tapauksessa tehty.

Käyttötarkoituksen muutoksen tuomia mahdollisuuksia ja riskejä tutkitaan esimerkkikohteeseen, vajaan C85, tehtyjen viitteellisten luonnossuunnitelmien avulla työn lopussa. Suunnitelmia edeltää tutustuminen kohteen historiaan rakennushistoriallisen selvityksen avulla. Työn osana on myös nykytilanteen kuntokartoitus ja pohdiskeleva korjaussuunnitelma, jossa vajan kunnostusta pohditaan eri arvojen ja autenttisuuden käsitteen kautta. Vajan toinen pääty on alueella ainutlaatuinen laudoittamaton pyöröhirsiraken- nus, jonka korjaaminen on ollut pitkään ajankohtaista. Toinen pää- ty on lautarakenteinen ja uusittu runkoa lukuun ottamatta 1970-luvulla. Korjaamisen ohella lautapäädyn harkittu käyttötarkoituksen muutos voi tuoda pitkälti käyttämättä jääneelle rakennukselle uut- ta arvoa ja tukea koko Suomenlinnan elinvoimaisuutta.

Avainsanat: apurakennus, arvotus, käyttötarkoituksen muutos, Suomenlinna, Varuskuntakortteli, vaja C85

Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkistettu Turnitin Originality- Check-ohjelmalla.

TIIVISTELMÄ

(5)

Hanna Jaakonmäki

Layers of everyday life. The values and re-use of old utility buildings.

Tampere University Architecture

Master’s thesis October 2020

The aims of this master’s thesis are to examine the different values related to old small-scale utility buildings, such as outbuildings, barns or small storage buildings, and to understand the nature of their restoration practice and, additionally, to examine re-use as a means of their preservation. The regional context of the thesis is the historic milieu of the fortress of Suomenlinna but similar principles can be applied to other areas as well. An old outbuilding located on the Iso Mustasaari island, built during the Russian period, is used as a case study refl ecting the theoretical consideration.

For a long time, old utility buildings were considered insignifi cant parts of the built environment. However, the concepts of restoration and preservation have expanded over time to cover a vaster ran- ge of values and layers of time. Today the values of everyday buildings, in addition to monumental buildings, are also recognized based on their usability, authentic materials and local history. No- netheless, they are still often excluded from the real-life preservation practice, despite the developing theoretical discussion.

The small yellow sheds, characteristic of Suomenlinna, are mostly from the end of the 19th century from the Russian period. Today they are an established part of the diverse buildings in the area but the attitude towards them used to be signifi cantly more negative.

Most of them have been demolished and only a fraction is left from the once large building group.

Various storage and maintenance buildings are essential for any area. However, used only as storages, buildings are often at risk of decaying, as the limited resources are addressed to more acti- vely used buildings. Sometimes re-use can be implemented as a preservation method to help save an old building from decaying or to support the functional development of a wider area. In his- torical surroundings, re-use of old utility buildings can sustain the integrity of the whole area by saving the milieu from out of place modern additions. Regarding the functional hierarchy of an area, a good way to utilize them is to continue using them for supporting the main functions of the area, as has been done in several cases in Suomenlinna.

The possibilities and risks of re-use are examined further at the end of the thesis with schematic designs for the case study building.

The work also includes a historic building survey, an investigation of the building’s present condition and a plan for its reparation.

The most suitable renovation method is searched for by conside- ring different values and the concept of authenticity. The northern half of the building is unique, being the only round log building without wooden cladding left in the area. A need for renovation of the worn-out building has been clear for a long time. The southern half of the building is made with planks and mostly rebuilt in the 1970’s. Along with repairing the building, thoughtfully considered re-use can bring new values to the mostly unused building, supporting the vitality of the whole area.

Keywords: utility building, values, re-use, Suomenlinna, C85 The originality of this thesis has been ckecked using the Turnitin OriginalityCheck.

ABSTRACT

(6)

Diplomityön aihe sai alkunsa Suomenlinnaan tehdystä arkkiteh- tuurihistorian kurssityöstä, jonka yhteydessä nousi esiin mah- dollisuus tehdä myös diplomityö tähän historialliseen paikkaan.

Kulttuurihistoriallisesti arvokas ympäristö ja siihen liittyvät rakennussuojelun haasteet innostivat tiedustelemaan Suomenlinnan hoitokunnalta diplomityöaihetta, josta olisi myös aidosti hyötyä alueen kehittämisessä. Hoitokunta tarjosi aiheeksi rakennushistoriallisen selvityksen ja korjaussuunnitelman laatimista Iso Mus- tasaaren Varuskuntakorttelissa sijaitsevasta 1800-luvun lopulla rakennetusta piharakennuksesta. Rakennuksen peruskorjaus on ollut pitkään ajankohtainen, kun edellisen kunnostuksen jäljet ovat alkaneet rapistua.

Diplomityö on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa laa- jensin aihetta käsittelemään alueen puisia apurakennuksia ylei- semmin. Monet vanhat varastot ovat jääneet vajaakäytölle, ja vä- hittäisen rapistumisen kautta menetetään näissä Suomenlinnalle tunnusomaisissa pienissä puurakennuksissa oleva potentiaali koko alueen kehittämiseen. Suomenlinnan rakennusten käyttötarkoituk- sen muutoksia on käsitelty jonkin verran eri teoksissa, mutta apurakennukset jäävät usein sivurooliin.

Työn toisessa osassa syvensin aiheen tarkastelua annettuun kohteeseen, vajaan C85, tarkentaen. Rakennuksen eri korjaus- ja käyttö- mahdollisuuksia pohditaan ensimmäisen osan käsitteiden pohjalta.

Ulkoisesti huonokuntoinen rakennus tarjosi haasteen eri korjaus- menetelmien ja rakennussuojelullisen lähestymistavan pohtimisel- le, sillä vaja on alueen ainoa säilynyt laudoittamaton hirsirakennus.

Työssä oli pohdittava eri arvokäsitteiden vastakkainasettelua: onko kohteen luonteen ja autenttisuuden säilymisen kannalta olennaisempaa säilyttää alkuperäinen materiaali, vai voidaanko kattavam- malla kunnostuksella ja mahdollisesti uudella käyttötarkoituksella varmistaa rakennuksen säilyminen? Entä missä menee hirsiraken- nukselle ominaisen vähittäisen korjausperinteen ja tarpeettoman uusimisen raja? Vaikka vajan laajamittainen käyttötarkoituksen muutos ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, tarjosi kohde kiinnosta- van heijastuspinnan aiheen teoreettiselle pohdinnalle.

Suomenlinna on rakennuskantansa ja alueella sekoittuvien toi- mintojensa kannalta poikkeuksellinen ympäristö, jossa joudutaan käsittelemään useita tavanomaiselle kaupunkirakenteelle vierai- ta haasteita. Haluan kuitenkin diplomityölläni osoittaa, että pää- rakennusten rinnalla myös apurakennusten arvostus – ja joskus niiden käyttötarkoituksen muutos suojelutoimenpiteenä – on var- teenotettava näkökulma historiallisten pihapiirien ja rakennusko- konaisuuksien säilymiselle myös muualla. Vaikka Suomenlinnan restaurointikäytännöt ovat nykyään kehittyneitä ja kerroksellisuutta arvostavia, muualla suojellun päärakennuksen ympäriltä päädy- tään edelleen usein purkamaan arvottomiksi tuomitut apurakennukset. Ne ovat kuitenkin yhtä lailla osa paikallista historiaa ja alueiden toiminnallista ja tilallista kontekstia.

Arkiset puiset apurakennukset näyttävät usein helposti korvattavil- ta ja uusittavilta, jolloin niiden purkaminen vaikuttaa korjaamista yksinkertaisemmalta ratkaisulta. Niiden arvo ei välttämättä ole- kaan rakennustekniikan erityisyydessä tai esteettisessä omaperäi-

ALUKSI

(7)

7 syydessä. Ne edustavat kuitenkin tietyllä tapaa mennyttä maailmaa

ja sen toiminnallisia kerrostumia, eikä vastaavia enää rakenneta.

Nykyajan tehokkuutta tavoittelevassa ja tasapäistävässä yhteiskun- nassa apurakennuksetkin on optimoitu taloudellinen tehokkuus edellä.

Vanhoissa apurakennuksissa on jotain selittämättömän juurrutta- vaa, jota nykyrakentamisessa harvoin saavutetaan. Inhimillinen mittakaava, käsinkosketeltava materiaalin tuntu ja orgaaninen maisemaan sijoittuminen luovat kotoisan olon. Puuvajojen patina antaa konkreettista kosketuspintaa ajan ja arjen jatkuvuudelle.

Kiitos ohjaajilleni Olli-Paavo Koposelle ja Iida Kalakoskelle arvok- kaasta palautteesta ja tuesta työn edetessä. Kiitos Suomenlinnan hoitokunnan Tuija Lindille ja Miia Perkkiölle, jotka tarjosivat dip- lomityölle alkuperäisen aiheen, josta lopullinen kokonaisuus lähti kehittymään. Tuijalta sain lisäksi erinomaisia kehitysehdotuksia työn loppumetreillä. Kiitos Suomenlinnan hoitokunnan Sampo Aholalle, jolta sain asiantuntevaa ohjeistusta konkreettisiin korja- usehdotuksiin. Kiitos Annu Kumpulaiselle, joka toimi venäjänkie- lisen arkistoaineiston käännösapuna. Kiitos myös kaikille muille, jotka ovat tukeneet ja myötäeläneet työprosessiani ja koko opin- topolkuani. Erityisesti kiitos Anterolle korvaamattomasta tuesta.

Tampereella, 27. lokakuuta 2020 Hanna Jaakonmäki

(8)

OSA 1

Suomenlinnan puiset apurakennukset ja

käyƩötarkoituksen muutos 10

1 Suomenlinnan apurakennukset 12

1.1 Suomenlinnan puiset apurakennukset 12 1.2 Venäläisaikaiset puiset apurakennukset 20

2 Apurakennusten arvotus 30

2.1 Autenƫ suus, integriteeƫja arvot 30 2.2 Rakennussuojelukäytäntöjen kehiƩymisestä 34 2.3 Apurakennusten arvostus eri aikoina 36 2.4 Suhtautuminen Suomenlinnan apurakennuksiin eri aikoina 38

3 Apurakennusten käyƩötarkoituksen muutos 44 3.1 KäyƩ ötarkoituksen muutos osana rakennussuojelua Suomenlinnassa 44 3.2 KäyƩ ötarkoituksen muutoksissa huomioitavaa 46 3.3 Varastorakennusten tarve ja muutospotenƟaali 50 3.4 Apurakennusten uusi käyƩö Suomenlinnassa 56

OSA 2

Vaja C85, rakennushistoriaselvitys ja korjaussuunnitelma 70

4 Vaja C85: Rakennushistoriallinen selvitys 72 4.1 Alueen kehiƩyminen pääpiirteissään 72

4.2 Vajan C85 rakennusvaiheet 84

4.3 Yhteenveto vajan C85 ja ympäristön vaiheista 102

5 Korjausperiaate 106

5.1 NykyƟlanteen ja vaurioiden kuvaus 106 5.2 Arvot korjaustavan valinnan taustalla 118 5.3 Hirsijulkisivujen vaihtoehtoiset korjausmenetelmät 120 5.4 KorjausperiaaƩ een valinta ja korjaussuunnitelman yhteenveto 124

6 KäyƩösuunnitelma 128

6.1 Alueanalyysi 128

6.2 Vajan C85 luonossuunnitelmat 132

6.3 Suunnitelmien yleisistä periaaƩeista 150

Lopuksi 152

LähdelueƩelo 154

Liite 1 Korjaustyöselostus 159

SISÄLLYSLUET TELO

(9)

9

(10)

Suomenlinnan puiset apurakennukset ja

käyttötarkoituksen muutos

(11)

1 Suomenlinnan apurakennukset

1.1 Suomenlinnan puiset apurakennukset Kaupunkikuvallinen kerrostuma Rakentamisajankohta SijoiƩ uminen maisemaan

Primäärinen ja sekundäärinen rakennuskanta 1.2 Venäläisaikaiset puiset apurakennukset Rakennustekniset ja tyylilliset piirteet Venäjältä omaksutut tyylisuuntaukset Laudoitus ja väritys

Ikkunat ja ovet Vajojen nykyaikaiset versiot

Yhteenveto

2 Apurakennusten arvotus

2.1 Autenƫ suus, integriteeƫ ja arvot Autenƫ suus ja integriteeƫ

UNESCO:n maailmanperintölista Suomenlinnan kriteerit ja apurakennusten merkitys Arvot rakennussuojelun lähtökohtana

Alois Rieglin vastakkaiset arvokäsiƩ eet 2.2 Rakennussuojelukäytäntöjen kehiƩ ymisestä

Rakennussuojelun alkuvaiheet Tyylirestauroinnin perinne Tyylirestauroinnit Suomenlinnassa

KerroksellisuuƩ a kohƟ

2.3 Apurakennusten arvostus eri aikoina Ensiaskeleina kulƫ rakennukset ja ulkoilmamuseot Apurakennukset osana kerroksellista maisemaa Apurakennukset restauroinneissa

2.4 Suhtautuminen Suomenlinnan apurakennuksiin eri aikoina 1940-luku: tyylin yhtenäisyys 1970-luku: kasvojenkohotus ja maiseman siisƟ minen

1980-luku: maisemalliset vastakohdat

Yhteenveto

LUVUT

3 Apurakennusten käyƩ ötarkoituksen muutos

3.1 KäyƩ ötarkoituksen muutos osana rakennussuojelua

KäyƩ ötarkoituksen valinta KäyƩ ötarkoituksen muutos suojelukeinona

Museoiminen vs. akƟ ivinen käyƩ ö

Alueen kehitystarpeet 3.2 KäyƩ ötarkoituksen muutoksissa huomioitavaa Nykyajan vaaƟ mukset vanhassa rakennuksessa

Paikan idenƟ teeƫ

Rakenteelliset virheet ja väärät materiaalivalinnat

RestauroinƟ periaaƩeet 3.3 Varastorakennusten tarve ja muutospotenƟ aali VarastokäyƩ ö rakennussuojelutoimenpiteenä VarastoƟ lojen sijoiƩ aminen Suomenlinnassa Suomenlinnan varastoinƟ tarpeet

3.4 Apurakennusten uusi käyƩ ö Suomenlinnassa

Nykyaikaiset sosiaaliƟ lat vajaan: vajat B52 ja B38

Tila Ɵ lassa: venevajat C27 Varastosta yleisökäyƩ öön: Jääkellarin kahvila Kylmät Ɵ lat

Aikaisemmat käyƩ ötarkoituksen muutokset Apurakennusten potenƟ aali

Yhteenveto

12

12 16 16 16 18 20 20 20 24 24 26

28

30

30 30 31 31 32 32 34 34 34 35 35 36 36 36 37 38 38 38 39

42

44

44 45 45 45 46 46 46 47 47 48 50 50 50 54 56 58 60 62 64 64 66

68

(12)

Suomenlinna herättää useimmille mielikuvia ennen kaikkea me- rellisen maiseman keskellä kohoavista historiallisista kivimuureista ja vankkarakenteisista, koruttomuudessaan vaikuttavista, kasarmirakennuksista. Yksi vähemmän huomiota herättävistä, mutta niin ikään viehättävistä ja alueelle omaleimaisista piirteistä, on saaril- le sinne tänne levinnyt joukko keltaokralla maalattuja pienehköjä puurakennuksia.

Alun perin nämä rakennukset ovat toimineet erilaisina armeijan varuste- ja tarvikevarastoina, halkovajoina ja keittokatoksina. Ny- kyisin ne palvelevat alueen eri toimijoita monessa tarkoituksessa, osa edelleen varastoina ja osa uudessa käytössä, pääosin kuitenkin yhä muita toimintoja tukevina tiloina. Apurakennuksista suurin osa on Suomenlinnan hoitokunnan hallinnoimia, osa on alueen muiden toimijoiden, kuten Suomenlinnan avovankilan, telakan,

armeijan ja yksityisten asukkaiden hallinnassa tai omistuksessa.

Tekstissä käytetään moninaisesta varasto- ja talousrakennusten ryhmästä kokonaisuutena puhuttaessa nimitystä apurakennukset, kun varsinaista käyttötarkoitusta ei yksilöidä. Yksittäisten rakennusten käyttötarkoitukseen viittaavat kutsumanimet perustuvat pääsääntöisesti Suomenlinnassa vakiintuneisiin nimityksiin, jotka jossain tapauksissa liittyvät nykyisen toiminnan sijaan rakennuksen alkuperäiseen käyttöön. Rakennuksiin liittyvien nimitysten ja muiden tietojen lähteenä on käytetty pääosin Suomenlinnan verk- kosivuilla ylläpidettävää Rakennusten historia -karttaa, johon on kerätty ajantasaisimmat tiedot eri rakennusten vaiheista. Lähtee- seen viitataan lyhyesti nimityksellä verkkokartta. Rakennustunnus kertoo kohteen tarkemman sijainnin saarilla.

1 SUOMENLINNAN APURAKENNUKSET

Luvussa esitellään Suomenlinnan apurakennuksia yleisellä tasolla sekä eritellään erityisesti venäläisellä kaudella rakennettu- jen apurakennusten piirteitä. Lisäksi pohditaan apurakennusten asemaa osana historiallisen linnoitusmaiseman rakenteellisia kerrostumia.

1.1 Suomenlinnan puiset apurakennukset

(13)

13

Kuva 1: Käsityöläisten kesäpuoƟ na toimiva vaja B34 Susisaaressa. Taustalla näkyvät apurakennukset muodostavat Kustaan- miekalle johtavan Ɵ en varrelle oman pienimiƩ akaavaisen kerrostumansa suurten kivirakennusten rinnalle.

(14)

KarƩ a 1: Suomenlinnan puisten apurakennusten rakennusvuodet

(15)

15

Suuret keltaokralla maalatut puurakennukset (hoitokunnan hallinnassa) A3 Kurikomppania 1880-81

B24 Pappila 1816

C8 Päällystökerho 1892 C25 MerivarƟ oasema 1891 D24 verstas, asuinrakennus 1845 E11 Sotaoikeuden talo, asuinrak. 1875 Suomenlinnan hoitokunnan hallinnassa olevat puiset apurakennukset

A1 Uimarannan vaja 1883

B2 vaja 1878

B4 vaja, Kissala 1890-1900

B8 käymälä 1930-l.

B9 telakan parakki 1930 B16 Tykistövaja 1873 B19 sauna, varasto 1991

B22 halkovaja, käymälä ei Ɵ edossa, ennen 1916

B23b varasto 1991

B33 Heinävarasto, vaja 1881

B34 vaja 1876

B35 vaja 1868

B36 halkovaja 1882

B38 halkovaja, sauna 1882 B52 ”Kultavaja” 1881

B55 vaja 1982

B63 vinssivaja 1991 B65 huoltorakennus 1997-99 B71 vaja 1960-l.

B72 sauna 1988

B77 porƟ nvarƟ jan koppi 1945 B78 telakan uusi vaja 2008

C26 varasto 1885

C27 venevajat 1916-17 C24 MerivarƟ oston sauna 1978 C60-61 venevajat 1846-51 C75a,b sauna ja vaja 1981

C85 vaja 1890

H1 Miinavarasto 1837 H7 Miinalaboratorio 1887

Muiden tahojen hallinnassa olevat apurakennukset B55 asuintalon piharakennus

B57b asuintalon piharakennus B60 asuintalon piharakennus C33 venevaja (vankilan käytössä) C62 asuintalon piharakennus C87 asuintalon piharakennus

KauppiaskorƩ elin apurakennukset

niillä apurakennuksilla joilla ei ole omaa rakennusnumeroa, on käyteƩ y päärakennuksen tunnusta (lähde: Historiallisen miljöön suojeluatlas: Suomenlinnan kauppiaskorƩ eli 2020)

C6 vaja 1946-1956

C8b jätekatos ja varasto 2009

C9 jätekatos 2001

C15 jätekatos ja varasto 1988-1991 C16 varasto ennen 1970 C17/C30 irtaimistovar. 1991 C18/C21 lämmönjakohuone 1972

C19 vaja osiƩ ain venäläiskaudelta C20 vaja 2000-l.

C21 varasto 1900-l. alku/1998 C22 irtaimistovarasto 1991

C23 pesutupa, tekn. Ɵ la 1991 C108 sauna ja toimisto 2000

Suomenlinnan puiset apurakennukset ja niiden rakennusvuodet (kartta 1)

Listauksessa ei ole mukana kaikkia yksityisten tahojen omistuksessa olevia pieniä piharakennuksia tai huoltoalueilla sijaitsevia, luonteeltaan väliaikaisia uusia vajoja tai katoksia.

(16)

Kaupunkikuvallinen kerrostuma

Pääasiassa pienehköjen apurakennusten kanssa samaan keltaiseksi maalattujen puurakennusten joukkoon voidaan katsoa kuuluvan myös muutamia suurempia hirsirakennuksia. Kokoerosta huoli- matta yhteinen tekijä rakennuksissa on mittakaavan perustuminen puurakennuksille ominaisesti hirren luontaisesti määrittämään mi- toitukseen, suuria tiilipilarivahvisteisia venehalleja (C60 ja C61) lukuun ottamatta. Materiaali- ja värimaailma sitoo sekalaisen ra- kennusjoukon omaksi typologiseksi kerrostumakseen muiden Suo- menlinnalle tunnusomaisten rakennustyyppien, rapattujen kasar- mien, tiilisten maneesien ja kivisten linnoituslaitteiden rinnalle.

Saarilla on lisäksi joukko muita puurakenteisia, pääasiassa asuin- tai kauppakäyttöön aikanaan rakennettuja taloja eri aikakausilta, kuten venäläisaikainen Kauppiaskortteli Iso Mustasaaren poh- joisosassa. Myös osa puurakenteisista apurakennuksista poikkeaa väritykseltään ja verhoilultaan, mutta keltaokralla maalattujen laudoitettujen puurakennusten joukko erottuu kuitenkin kaupunki- kuvassa selkeästi esiin nousevana ryhmänä. Massiivisten muurien ja kasarmirakennusten keskellä puurakennukset muodostavat pienimittakaavaisen kylämäisen kerrostuman.

Rakentamisajankohta

Venäläisen kauden loppupuolella puiset apurakennukset muodostivat huomattavan osan linnoitusmaisemasta, mutta niistä suurin osa purettiin Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä alueen yleisilmeen siistimiseksi (Helander ym. 1987, 30). Aika- naan suuri apurakennusten määrä perustui linnoituksen varastoin- titarpeiden ohella osittain myös aikakauden hygieniakäsityksiin.

Käymälöiden lisäksi esimerkiksi keittiöitä pidettiin epäpuhtaina ti-

loina, jotka haluttiin terveystietoisuuden kehittyessä sijoittaa usein erilleen päätiloista (Böök & Tuomi, verkkonäyttely A).

Nykypäivään säästyneet puurakennukset ovat peräisin pääosin ve- näläisen kauden lopulta 1800-luvun loppupuoliskolta, mutta myös muutamia tätä varhaisempia rakennusosia on säästynyt nykypäi- vään asti. Esimerkiksi joidenkin vajan B35 rakenneosien historiaa voidaan seurata vuoteen 1811 saakka (Linnanmäki 1994, 77).

Sen sijaan ruotsalaisen kauden puurakennuksia ei ole säästynyt alueella, joten tarkkaa tietoa niiden rakenteesta tai sijainnista ei ole. Ainoa osittain ruotsalaiselle kaudelle ajoitettava puurakennus on Susisaarella sijaitseva pappila B24, jossa lukuisten muutosten jälkeen on jäljellä vielä alkuperäinen runkorakenne (Rosén 1994, 65). Suomenlinnasta purettiin venäläisen kauden aikana useita puisia käsityöläisten ja kauppiaiden asuinrakennuksia pihapiireineen, jotka olivat ruotsalaisesta kaudesta lähtien rakentuneet vapaasti ja jokseenkin kaoottisesti linnoituslaitteiden ympärille (A-konsultit 1983, 6). Venäläisaikaisista apurakennuksista ainakin nykypäivään asti säilyneet vaikuttavat suhteellisen pysyviksi tarkoitetuilta tuke- vine kivijalkoineen. Myös niitä kuitenkin siirrettiin jonkin verran paikasta toiseen venäläisen kauden aikana. Esimerkiksi vajat B34 ja B35 Susisaarella on siirretty nykyisille paikoilleen saarten muista osista (Linnanmäki 1994, 76–77).

Sijoittuminen maisemaan

Apurakennukset sijoittuvat suhteellisen järjestäytymättömästi muiden rakennusten lomaan usein maaston muotoja myötäillen, ja osa on rakennettu rinteeseen toiselta puolelta korkean kivijalan varaan. Osa puolestaan sijaitsee rakennusryhmien keskellä jäsenty- neemmin muiden rakennusten mukaisessa koordinaatistossa.

(17)

17

Kuva 2: Keltaokraisten puurakennusten ryhmään voidaan katsoa kuuluvan myös suurempia hirsirakennuksia, kuten majoitus- ja koulukäyƩ öön rakenneƩ u kasarmirakennus (C8, rak. 1892, kuvassa), asuin- taloksi muuteƩ u Kurikomppania (A3, rakenneƩ u 1880-1881), Sotaoikeuden talo (E11, rak. 1875), sekä soƟ laiden majoitusƟ laksi alun perin rakenneƩ u Me- rivarƟ oaseman rakennus (C25, rak. 1891).

(18)

Rakennusten orgaaninen sijoittuminen poikkeaa rakennusaika- kautensa tyypillisistä kaavoitustavoitteista. 1800-luvulla vallinneen klassistisen kaavoitusihanteen mukaan myös apurakennukset, kuten ranta-aitat, pyrittiin kaupunkialueilla rakentamaan yhdenmu- kaisiksi ja ryhmittelemään järjestelmällisesti, joskaan tämä ihanne ei useimmilla alueilla toteutunut (Lilius 1989, 207). Myös Suo- menlinnan apurakennusten sijoittelussa käytännöllisyys ajoi eten- kin venäläisaikana usein asemakaavallisen sommittelun ohi. Myö- hemmin suomalaisella kaudella tämä sijoittelun epämääräisyys oli usein yhtenä taustatekijänä apurakennusten purkamisessa.

Alueen tilallista kehitystä voidaan seurata laajasta säilyneestä kartta-aineistosta, josta on tehty myös useita yhteenvetoja. Karttoja vertaamalla voidaan todeta erilaisten varastojen ja vajojen määrän vähentyneen ja sijoittelun jäsentyneen jo venäläisellä kaudella vuosisadan vaihdetta kohti (ks. esim. Helander ym. 1987, 38, 49).

Primäärinen ja sekundäärinen rakennuskanta

Rakennukset voidaan eritellä alueen pääkäyttötarkoituksen mukai- siin ja niitä tukeviin tiloihin. Suomenlinnassa alkuperäisen pääkäyt- tötarkoituksen mukainen eli primäärinen rakennuskanta koostui aikanaan linnoituksen käyttöön suoraan liittyneistä rakennuksista, kivirakenteisista kasarmirakennuksista sekä linnoitusmuureista ja niihin liittyvistä tiloista. Sekundäärisen eli muuta toimintaa tuke- van toissijaisen rakennuskannan voidaan katsoa muodostuneen pääosin puisista apurakennuksista sekä linnoituksen varsinaiseen toimintaan liittymättömistä kauppiaiden ja muiden siviilien rakennuksista. Olli-Paavo Koponen on jakanut Suomenlinnan rakennuskannan vastaavasti palveltaviin ja palveleviin toimintoihin, joista ensimmäiseen joukkoon kuuluvat kasarmi-, linnoitus- ja hallinto- rakennukset, ja jälkimmäiseen näitä tukevia, usein ajallisesti lyhy- tikäisemmäksi tarkoitettuja rakennuksia (Koponen 2013, 93).

Vajoja ja muita sekundäärisiä rakennuksia ei useinkaan merkitty ruotsalaisen kauden karttoihin etenkään 1750-luvun puolivälin jäl- keen (Laulumaa & Lagerstedt 2013, 2). Tästä syystä kartta-aineis- tossa korostuu primäärisen rakennuskannan osuus, vaikka apurakennukset ovat olleet yhtä lailla osa aikansa linnoitusmaisemaa.

Lisäksi yksityisten puurakennusten omistajilla oli velvollisuus purkaa tai siirtää rakennuksensa esimerkiksi sodan uhatessa (Lin- nanmäki 1997, 7). Mahdolliseen purku-uhkaan varautuminen teki alueen nykyisin pääosin puretusta puurakennuskannasta tietyllä tapaa tilapäisen, mikä korosti siviilirakennusten toissijaisuutta varsinaisten linnoitustoimintojen rinnalla.

Nykyisin paikan sotilaallisen käytön loputtua primäärisen ja se- kundäärisen rakennuskannan painopiste on jossain määrin muut- tunut. Venäläisaikaiset siviilien asuinrakennukset ovat vakiintuneet osaksi Suomenlinnan pysyvää rakennuskantaa ja nousseet toissi- jaisista rakennuksista merkittäviksi rakennussuojelukohteiksi ja linnoituskaupungin maiseman osiksi. Sen sijaan monet muurit ja linnoitusrakenteet ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja muuttuneet paikan toiminnallisista ydinrakennuksista maisemate- kijöiksi ja nähtävyyksiksi. Alkuperäinen hierarkia näkyy kuitenkin edelleen erityisesti rakennusten materiaaleissa, jossa alkuperäiset primäärirakennukset ovat kivirakenteisia ja sekundäärinen rakennuskanta pääosin puurakenteista.

Tässä hierarkiassa asemansa ovat säilyttäneet lähes ennallaan puiset apurakennukset, jotka edelleen pitkälti edustavat alueen arkista, muuta käyttöä tukevaa toimintaa. Apurakennusten asemaa suh- teessa muiden rakennuksen toimintoihin ja niiden käyttötarkoituk- sen muutosten mahdollisia vaikutuksia rakennusten väliseen hie- rarkiaan käsitellään tarkemmin kolmannessa luvussa.

(19)

19

Kuva 3: Ruotsalaisen kauden maisemallista kokonaisuuƩ a apurakennuksineen voidaan tarkastella säilyneistä maalauksista, joiden avulla aikalaiset dokumentoivat maisemaa. Adolf Erik Geeten akvarelli Suomenlinnasta 1760-luvulta, jäljennös Elin Nordman 1949. (Museovirasto, historian kuvakokoelma)

(20)

Rakennustekniset ja tyylilliset piirteet

Vaikka Suomi oli Venäjän vallan aikana autonominen suuriruhti- naskunta, Suomenlinnan, silloiselta nimeltään Viaporin, alue jäi Venäjän hallintaan armeijan laivastotukikohdaksi (Gardberg 2002, 259). Venäläisen kauden loppupuolella toteutetut rakennus-, korjaus- ja suunnittelutyöt tehtiin Suomen piiri-insinöörihallinnon alaisuudessa, ja suunnitelmat tarkistutettiin lisäksi Pietarin yli-in- sinöörihallinnolla. Linnoituslaitteita suunnittelivat sotilasinsinöö- rit, mutta siviilirakennukset laadittiin usein ennalta laadittujen mallipiirustusten pohjalta. (Linnanmäki 1997, 7).

Myös monista pienemmistä apurakennuksista laadittiin kattavat piirustukset niin rakennus- kuin muutostöiden yhteydessä. Esi- merkiksi diplomityön tutkimuskohteesta, Varuskuntakorttelissa sijaitsevasta suurehkosta piharakennuksesta C85, on venäläiseltä kaudelta olemassa kymmenen erilaista rakentamista, purkamista ja korjaamista käsittelevää piirustusasiakirjaa. Nämä vajaraken- nuksen eri korjausvaiheiden piirustukset olivat Viaporin insinöö- ripäällikön allekirjoittamia (VeSA C:1337a-C:1345). Alueen ra- kennustöitä hoitivat osittain saarilla asuvat sotilaat ja vangit, kuten myös aiemmin Ruotsin vallan aikana oli ollut tapana, mutta useat rakennusprojektit myös kilpailutettiin ulkopuolisten urakoitsijoi- den hoidettaviksi (Linnanmäki 1997, 6).

Venäjältä omaksutut tyylisuuntaukset

Viaporin yleisilmettä pyrittiin venäläisaikana tietoisesti venäläis- tämään. Selkeimpänä Venäjän vallan mahdin merkkinä Iso Mus- tasaaren keskelle rakennettiin bysanttilaistyylinen sipulikupolinen kirkko, jota myöhemmin suomalaisella kaudella muokattiin luteri- laiseen tyyliin sopivammaksi. (Linnanmäki 1997, 112–113). Lisäk- si Iso Mustasaarelle rakennettiin mantereen suuntaan uudeksi si- sääntuloportiksi Rantakasarmi (C1) korvaamaan Kustaanmiekalla sijaitseva ruotsalaisaikainen seremoniallinen sisäänkäyntiportti (Kuninkaanportti A12).

Suomessa omaksuttiin 1800-luvun alussa Pietarista juhlava empiretyyli, niin kutsuttu venäläinen keisarityyli, joka korvasi aiemman ruotsalaisaikaisen pelkistetyn klassismin. Tyyli kulkeutui erityisesti Carl Ludvig Engelin rakennussuunnitelmien myötä ympäri maa- ta, myös Suomenlinnaan. Engel laati Suomenlinnaan Pietarin so- tilashallinnolle useita suurisuuntaisia mutta toteutumatta jääneitä suunnitelmia. (Gardberg 2002, 260, 266). Vaikka venäläiskauden mahtipontisimpia suunnitelmia ei rakennettukaan, näkyy empiren vaikutus kuitenkin useissa kauden rakennuksissa. Esimerkiksi monet alueen 1840-luvun tiiliset kasarmirakennukset edustavat pel- kistettyä empiretyyliä (Linnanmäki 1997, 6). Pääosin aikakauden rakennukset heijastivat venäläiselle sotilasarkkitehtuurille tyypillisesti yleiseurooppalaisia kertaustyylejä (Böök & Tuomi, verkko- näyttely B).

1.2 Venäläisaikaiset puiset apurakennukset 1.22222222222 VVeVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVV nä

(21)

21

Kuva 4: Kustaanmiekalla sijaitseva Uimarannan vaja A1 edustaa Suomenlinnassa venäläisellä kaudella yleistä vajatyyppiä.

(22)

Venäjältä kulkeutuikin Suomeen eurooppalaisia tyylivaikutteita huomattavasti varsinaista venäläiskansallista tyyliä enemmän (ks.

esim. Sirén 2010, 153–155). Suomenlinnassa selkeimmin venä- läiskansallista puurakentamisen perinnettä lähestyvät rakennukset lienevät Iso Mustasaaren venäläisaikaisen Kauppiaskorttelin säilyneet puurakennukset, joiden päädyt ovat venäläiseen tapaan kadulle suunnattuja ja ilmeeltään edustavia suurine koristeellisine sisäänkäyntikuisteineen (Böök, verkkonäyttely C).

Myös Suomenlinnan puisten apurakennusten rakenteellisissa rat- kaisuissa ja yksityiskohdissa voidaan havaita jonkin verran piirteitä Venäjältä kulkeutuneista rakennustavoista. Ero suomalaiseen ra- kentamisperinteeseen näkyy esimerkiksi alueen puurakennuksissa käytetyissä pyöreissä seinähirsissä; idässä yleinen pyöröhirsi saa- vutti suomalaisessa rakentamisessa suosiota lähinnä kansallisro- manttisen kauden Karjalasta inspiroituneissa huviloissa sekä myö- hemmin 1900-luvun teollisesti tuotetuissa hirsitaloissa (Jokelainen 2005, 29, 32). Sen sijaan suomalaisessa rakennusperinteessä oli tapana veistää seinähirret suoriksi jo 1700-luvulla (Kaila 1997, 385).

Suomenlinnan venäläisaikaisissa hirsirakennuksissa seinät on jä- tetty ulkopuolelta pyöröpintaisiksi ja verhoiltu ulkolaudoituksella, kun taas sisäpuolelta seinät on veistetty suoriksi ja asuinrakennuksissa myös rapattu kalkkirappauksella. Kyseistä rakennetta on käytetty muun muassa 2010-luvulla kunnostetuissa Sotaoikeuden talossa E11 sekä kasarmirakennuksessa C8. (Koskenniemi 2010, 50, 105). Alueen hirsirakenteisissa apurakennuksissa hirsi on jätet- ty usein myös sisäpuolelta pyöreäksi.

Osa apurakennuksista on puolestaan ulkopuolelta laudoitettuja kylmiä vajoja. Esimerkiksi nykyään kesäkaudella eväsruokailu- tilana toimiva, alun perin köysi- ja ammusvarastoksi rakennettu Uimarannan vaja (A1) rakennettiin alueella yleisen tyyppipiirus- tuksen mukaan. Säilyneistä vajoista myös neljä muuta ovat saman- kaltaisia tyyppipiirustuksiin perustuvia vajoja (Koskenniemi 2010, 58).

Rakennusten päädyissä olevat räystäslautojen jatkeilla korostetut päätykolmiot olivat uusklassismille tyypillinen koristeaihe, joita käytettiin toisinaan päärakennusten ohella myös apurakennuksissa (Korhonen 1988, 45). Kivijalat ovat venäläiseen tapaan korkeita ja ulkonevia. Rakennusten katot olivat alun perin pääasiassa peltiä tai huopaa, mutta huopakatot korvattiin pellillä monesti jo venäläisen kauden loppupuolella. Lattioissa käytettiin muun muassa sement- tiä, mukulakiveystä, lankkua ja yksinkertaista maapohjaa. Apura- kennusten lattioita betonoitiin venäläisen kauden lopulla vuonna 1911 (Linnanmäki 1994, 101). Joitain vanhoja kivilattioita on silti säästynyt ja myöhemmin kunnostettu.

Kuva 5: Venäläisaikaiset apurakennukset perusteƫ in tukeville, korkeille ja leveille ki- vijaloille. Kuvassa Uimarannan vaja A1 Kustaanmiekalla.

Kuva 6: Venäläisaikaiset hirsirakennukset, myös apurakennukset, rakenneƫ in usein pyöröhirrestä. Kuvassa vajan B35 sisäseinää.

Kuva 7: Laƫ amateriaalina käyteƫ in muun muassa mukulakiveystä. Kuvassa vajan B36 päätyhuone.

(23)

23

5

6

7

(24)

Laudoitus ja väritys

Suurimmassa osassa apurakennuksia on verhoilulautana tai ulko- seinän rakenteena käytetty leveää vaakasuuntaista lankkua. Em- piretyylinen laudoitustyyppi, jonka leveät lankut ja niiden väliin jätetyt erottuvat ponttiprofiilit muistuttivat harkkomuurausta, saa- pui Suomeen Venäjän vallan myötä (Kaila 1997, 418). Laudoitus- tyyppi yleistyi 1800-luvun alkupuolella kaupungeissa ja levittäytyi 1900-luvun vaihteeseen mennessä maaseudun rakennuksiin (Cura- tio ry 2011, 47).

Iso Mustasaaren venäläisaikaisen Kauppiaskorttelin värikkäitä puutaloja ja uudempia asuinrakennuksia lukuun ottamatta Suo- menlinnan puurakennukset on maalattu pääasiassa keltaokralla.

Jotkin yksittäiset, pääosin itsenäistymisen jälkeen rakennetut pie- net apurakennukset on maalattu poikkeavasti punamullalla, kuten Merivartioaseman (C25) saunarakennus vuodelta 1978 ja Susisaa- ren telakka-alueen käymälä- ja parakkivajat (B8, B9) 1900-luvun alkupuoliskolta. Myös Lonnalla sijaitseva miinalaboratorioraken- nus (H7) 1800-luvun lopulta on punaiseksi maalattu, joskin alku- peräisiin julkisivupiirustuksiin rakennus oli piirretty muita vastaavasti keltaiseksi (Amper 2010, 106).

1800-luvun loppupuolella yleistyneen uusrenessanssityylin myötä rakennusten koristeosia, kuten vuorilautoja ja listoja, alettiin maa- lata seinäpintaa tummemmilla väreillä aiemmin tyypillisen valkoi- sen sijaan (Eskelinen & Korhonen 2011, 74). Myös Suomenlinnan apurakennuksissa on pääosin punamullalla maalatut koristelistat.

Osassa rakennuksia ikkunanpuitteet toistavat seinän keltaista vä- riä. Muutamissa rakennuksia koristeosien väri on poikkeukselli- sesti valkoinen, kuten kasarmissa C8 ja uudemmissa 1970-luvulla vanhan mallin mukaan rakennetuissa vajoissa C75 a ja b.

Ikkunat ja ovet

Vajojen ikkunoissa ja vuorilaudoituksissa on piirteitä sekä 1800-luvun alkupuolen empiretyylistä että vuosisadan loppupuolen uusre- nessanssista. Ikkunat ovat pääosin kuusiruutuisia, mutta erilaisia ikkunatyyppejä ja ruutujakoja on useita samassakin rakennuksessa. Joissain ikkunoissa on käytetty 12-ruutuista ristikkojakoa, kuten vajojen A1 ja B52 päätyjen yläikkunoissa. Ikkunoiden kuusi- ruutuinen jako yleistyi empiretyylin myötä ja oli läpi 1800-luvun suosittu erityisesti kansanomaisissa rakennuksissa, vaikka uusre- nessanssityylinen T-karmi syrjäytti sen arvorakennuksissa 1870-luvulta alkaen (Eskelinen & Korhonen 2011, 56, 73).

Empiretyylille tyypillisiä koristeaiheita olivat myös puoliympyrän muotoiset, säteittäisillä pienoilla jaetut aurinkoikkunat erityisesti ullakon ikkunoina sekä ikkunan yli kulkevat ristikkopienoitukset (Eskelinen & Korhonen 2011, 59). Ikkunoiden empiretyyliset vuo- rilaudat ovat monissa vajoissa rakennuksen käyttötarkoitukseen nähden jopa koristeellisia. Vuorilautojen päät on usein muotoiltu kiilamaisiksi, ja alalaudoissa on yksinkertaiset nikkarityyliset ko- risteleikkaukset. Ikkunoiden yläosat ovat 1800-luvun loppupuolen uusrenessanssille tyypillisesti hieman muuta vuorilaudoitusta le- veämpiä, pelkistettyjä profiililistoja (Eskelinen & Korhonen 2011, 68). Uudemmat lisäykset erottuvat vanhojen vuorilautojen joukosta yksinkertaisilla suorilla leikkauksillaan, kuten 1980-luvulla rakennetuissa vajoissa C75 a ja b sekä vajan C85 1970-luvulla lisätyissä ikkunoissa. Joissain rakennuksissa on lisäksi koristeleikatut ikku- naluukut, joiden taakse on osassa vajoista asennettu myöhemmissä kunnostuksissa ikkunat. Luukut olivat tyypillisempiä venäläisessä kuin suomalaisessa rakennusperinteessä, joskaan eivät täysin vie- raita täälläkään (Eskelinen & Korhonen 2011, 74).

(25)

Kuva 8: Säilyneiden venäläisaikaisten apurakennusten pienin edustaja, enƟ nen käymälä B22 Amiraalintalon (B23) pihalla Susisaa-25

ressa. Myös vaaƟ maƩ omia apurakennuksia koristelƟ in Suomenlinnassa aikansa tyylisuuntausten mukaisesƟ muun muassa empi- relle tyypillisellä korostetulla päätykolmiolla.

(26)

Vajarakennusten ovet ovat pääasiassa yksinkertaisia seinän väriin maalattuja lautaovia. Alkuperäiset tai vanhan mallin mukaan uu- sistut taotut helat muodostavat pelkistetyissä ovissa vanhanaikai- sen tunnelman luovan detaljitason. Suurin osa ovista rakentuu sisäpuolelta kahden vaakariman tukemista pystylaudoista, mutta osassa on käytetty vuorauksena koristeellisempaa vinolaudoitusta.

Nykypäivään asti säilyneet venäläisaikaiset apurakennukset olivat parhaimmillaan ulkoasultaan hyvinkin huoliteltuja ja aikansa tyylisuuntausten mukaan koristeltuja. Monet vähemmän edustavista rakennuksista on todennäköisesti purettu pois myöhempänä aikoina linnoitusmaisemaa siistiessä.

Vajojen nykyaikaiset versiot

Suomenlinnalle ominaisen venäläisaikaisen vajatyypin piirteitä on myös hyödynnetty uusissa versioinneissa täydennysrakenta- miskohteissa. Muun muassa Susisaaren telakalle vuonna 2008 rakennettu varastohalli B78 vastaa materiaalimaailmaltaan ja mi- toitukseltaan viereistä vanhaa vajarakennusta, samoin Sotamuseon edustalla sijaitsevat 1980-luvulla rakennetut piharakennukset 75 a ja b. Uudemmat vajat voi kuitenkin tunnistaa detaljitasosta, kuten päätykolmioaiheen puuttumisesta. Noudattamalla vanhan raken- nustyypin pääpiirteitä uudet vajat liittyvät luontevasti osaksi muuta apurakennusten kerrostumaa. Rakennus ei erotu ympäristössä huomiota herättävän modernina tai imitoi liiaksi vanhaa, vaan tuo apurakennusten kerrostumaan oman ajallisen lisäyksensä.

Kuva 9: Telakan vuonna 2008 rakenneƩ u uusi vaja B78 mukailee vie- reisen venäläisaikaisen vajan ilmeƩ ä, muƩ a yksityiskohdista rakennus on tunnisteƩ avissa nykyaikaiseksi.

(27)

27

(28)

Puurakennukset muodostavat Suomenlinnan kaupunkikuvaan oman pienimittakaavaisen kerrostumansa jykevien linnoitus- ja kasarmirakennusten rinnalle.

Pienehköt keltaiseksi maalatut puiset apurakennukset ovat usein vähemmälle huomiolle jäävä, mutta silti leimallinen osa Suomenlinnan maisemaa.

Suurin osa alueen apurakennuksista on peräisin venäläisen kauden loppupuolelta.

Ruotsalaisaikaisia apurakennuksia ei ole säilynyt.

Venäläiskaudella varasto- ja talousrakennukset muodostivat huomattavan osan Suomenlinnan rakennuskannasta, mutta suurin osa on purettu Suomen itsenäisyyden aikana.

Venäläisaikaisia vajoja yhdistäviä rakennuspiirteitä ovat keltaisen värin lisäksi empiretyylinen korostettu päätykolmio, punaiseksi maalatut profi loidut listoitukset sekä leveät ja usein korkeat luonnonkiviperustukset.

YHTEENVETO

(29)

29

Kuva 10: Vaja B35 poikkeaa yksityiskohdiltaan alueen muista apurakennuksista. Keskiosa on peräisin vuodelta 1859, joskin rakennusta on jonkin verran muuteƩ u nykyiselle paikalle siirret- täessä vuonna 1868 (Linnanmäki 1994, 77). Koristeelliset piirteet lienevät perua rakennuksen aiemmasta sijainnista Iso Mustasaaren paraaƟ kentän laidalla.

(30)

Autenttisuus ja integriteetti

Autenttisuuden määritelmä on pohjimmiltaan melko häilyvä, ja sitä on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Rakennussuojelussa se liittyy rakennuksen tai sen osan aitouteen, alkuperäisyyteen ja sen ilmentämän iän uskottavuuteen. Se on ikään kuin intuitiivisesti vä- littyvä tunne siitä, että kohde todella vastaa sitä, mitä se ulkoisesti ilmentää. Yhdenmukaista ja kansainvälisesti toimivaa autenttisuuden käsitettä on pyritty määrittelemään useassa yhteydessä. Vuon- na 1994 julkaistussa Naran autenttisuutta käsittelevässä asiantun- tijoiden laatimassa asiakirjassa autenttisuuden perusedellytykseksi määriteltiin totuudenmukaisuus eli kohteeseen liittyvien tietojen var- mennettavuus (Jokilehto 2014, 47).

Kansainvälisiä restaurointikäytäntöjä ohjanneissa Ateenan (1931) ja Venetsian (1964) julistuksissa rakennuksen autenttisuuden säi- lyttäminen yhdistyi ulospäin näkyvään materiaaliin ja muotoon, kun taas taustalla oleville, näkymättömiin jääville rakenteille sallittiin suuremmat muutokset. Alkuperäisten pintamateriaalien ja rakennuksen ulkomuodon säilyttäminen nähtiinkin pitkään rakennussuojelun ytimenä. Naran dokumentti täydensi restaurointinä- kemyksiä painottamalla muun muassa kulttuuristen traditioiden ja käsityöläisperinteiden merkitystä autenttisuuden osa-alueena.

Käsityön ja elävän perinteen merkitys on olennainen esimerkiksi vanhojen puurakennusten ja niihin liittyvien rakennusperinteiden

2 APURAKENNUSTEN ARVOTUS

Luvussa avataan rakennussuojeluun ja restaurointiin liittyviä autenttisuuden, integriteetin ja arvotuksen käsitteitä. Lisäksi kar- toitetaan yleisten suojeluperiaatteiden kehittymistä, erityisesti pitkään arvottomampina pidettyjen apurakennusten osalta. Ra- kennussuojelun kehitysvaiheita on käsitelty yleisesti ja pintapuolisesti diplomityön aiheen kannalta olennaisessa laajuudessa.

Tavoitteena on eritellä, millaisiin suojelukäytäntöjen vaiheisiin ja eri aikakausien arvomaailmoihin Suomenlinnan vanhojen apu- rakennusten säästyminen on perustunut. Historian tunteminen luo perustan nykyisten ja tulevien korjauspäätösten perustana olevalle arvopohdinnalle. Tätä kautta vastataan myös kysymykseen, mikä on apurakennusten nykyinen merkitys Suomenlin- nan kerroksellisessa maisemassa.

Au

2.1 Autenttisuus, integriteetti ja arvot

(31)

31 säilymiselle. (Perkkiö 2007, 49–52). Autenttisuus ei myöskään aina

edellytä ehdotonta alkuperäisyyttä, vaan myös ajalliset kerrostumat voivat muodostaa nykyajan perspektiivistä katsottuna autent- tisena pidettävän kokonaisuuden.

Autenttisuuteen liittyy tiiviisti myös integriteetin käsite. Rakennus- suojelussa ja restauroinnissa integriteetti tarkoittaa kokonaisuuden eheyttä, ja usein sillä on tarkoitettu nimenomaan materiaalista kokonaisuutta. Tämän lisäksi käytetään myös rakenteellisen, visuaa- lisen ja funktionaalisen integriteetin käsitteitä, joista viimeisellä viitataan rakennuksen toiminnalliseen eheyteen ja restauroinneissa vanhan ja uuden käyttötavan väliseen tasapainoon. (Perkkiö 2007, 53–54).

UNESCO:n maailmanperintölista

UNESCO:n maailmanperintölistalle on koottu sekä aineellisia että aineettomia kohteita, jotka täyttävät ”universaalille arvolle” (engl.

outstanding universal value) asetetut kansainväliset kriteerit. Listalle valitut monumentit ja rakennusryhmät ovat jollain tapaa merkittä- viä joko ihmiskunnan historian, taiteen tai tieteen näkökulmasta, ja laajempia kulttuuriympäristöjä koskevat myös kansatieteen ja kulttuurintutkimuksen näkökulmat. Olennaisin listalle pääsemisen vaatimus on kohteen autenttisuus, jota arvioidaan kymmenen va- kiintuneen kriteerin ja niin kutsutun ”autenttisuuden testin” avulla. (Perkkiö 2007, 52).

Autenttisuuden testillä pyrittiin alkuperäisen määritelmän mukaan mittaamaan kohteen autenttisuutta muodon, materiaalin, työta- van ja sijainnin suhteen, jotka kaikki viittasivat vahvasti kohteen fyysisiin ominaisuuksiin. Vuonna 1994 määritelmää laajennettiin huomioimaan myös aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät tra-

ditiot ja tekniikat, kielen ja muun aineettoman kulttuuriperinnön muodot sekä vaikeammin määriteltävä kohteen henki ja tunnelma.

(Jokilehto 2006, 8).

Suomenlinnan kriteerit ja apurakennusten merkitys

Suomenlinna on hyväksytty vuonna 1991 UNESCO:n listalle kri- teeriin IV perustuen, eli kohde on edustava esimerkki aikakauten- sa linnoitustekniikasta, erityisesti bastionijärjestelmänsä osalta.

Maailmanperintökohteelta edellytetty autenttisuus näkyy linnoi- tuksessa rakennusten ja ympäristön omaleimaisuudessa, paikan yleisessä arkkitehtuurissa, rakennustavoissa ja materiaaleissa. Suo- menlinnaa on asuinalueeksi avauduttuaan kunnostettu perinteisin menetelmin kulttuurisia ja historiallisia arvoja kunnioittaen. Inte- griteetti näkyy alueella pääosin hyvin säilyneen rakennuskannan yhtenäisyytenä sekä puolustus- ja hyötyrakennusten yhtymisessä ympäröivään maisemaan. (UNESCO:n verkkosivu). Erityisarvoa kohteelle tuo linnoituksen kuuluminen aikoinaan osaksi kolmen eri valtion puolustusta, samoin kuin paikan merkitys jatkuvasti asuttuna kaupunginosana (Suomenlinna maailmanperintökohtee- na, verkkosivu).

Apurakennukset ovat olennainen osa maiseman toiminnallista ja materiaalista kerroksellisuutta ja eri rakennustyyppien muodos- tamaa eheää kokonaisuutta. Jos ne olisi aikanaan suunnitellusti raivattu pois, jäljelle olisi jäänyt vain historiallisesti valheellinen edustavien primäärirakennusten joukko. Purkamiselta säästynyt apurakennusten joukko ei anna täysin kattavaa kuvaa linnoituksen menneestä, nykyistä arkisemmasta olemuksesta. On kiinnostavaa pohtia, minkälainen olisi paikan nykyinen ilme, jos useampia apurakennuksia olisi aikanaan säästetty ja kunnostettu. Puurakennuk- set olisivat tuoneet sekä materiaaleihin että mittakaavaan perus-

(32)

tuvaa kontrastia nykyisin vahvasti kivirakenteiden hallitsemaan maisemaan. Puurakennusten luoma kylämäinen tunnelma linnoi- tusrakenteiden lomassa nousisi esiin nykyistä voimakkaampana piirteenä.

Säästyneet apurakennukset edustavat tyylillisesti pitkälti venäläis- kautta. Arjen hyötyrakennuksina ne edustavat kuitenkin rakennusaikansa ohella myös yleisemmällä tasolla alueella jatkunutta aktiivista toimintaa. Myös uudemmat suomalaisaikaiset apurakennukset ovat osa paikan ajallisia kerrostumia. Monet niistä on tehty paikan yleisilmeeseen sopiviksi venäläisaikaisten vajojen ilmettä mukaillen, mikä tukee rakennetun ympäristön eheyttä.

Arvotus rakennussuojelun lähtökohtana

Rakennuksia tulkitaan ja arvioidaan niihin liitettyjen erilaisten arvojen kautta. Arvot ovat subjektiivisia ja suhteellisia, niihin vaikuttavat niin arvottajan henkilökohtaiset näkemykset kuin yhteisön ajan myötä muuttuvat ihanteet (Mattinen 2014, 151). Arvottami- nen liittyy erottamattomasti rakennusten kunnostukseen ja restaurointiin: mitkä piirteet tai rakennusosat ovat säilyttämisen arvoisia ajan myötä patinoituvina ja rapistuvina, mitkä puolestaan voidaan korjata ehjiksi, korvata uusilla tai jopa poistaa kokonaisuuden kärsimättä. Universaaleja oikeita vastauksia arvotuskysymyksiin ei ole, ja restauroidut rakennukset ilmentävätkin rakennusaikansa lisäksi myös korjausajankohtansa ja -paikkansa arvokäsityksiä ja esteettisiä ihanteita.

Nykyisen kaltainen rakennussuojelun käsite on muotoutunut melko hiljattain ja päivittyy yhä yhteiskunnan arvokäsitysten ja lain- säädännön muuttuessa. Edellinen rakennussuojelulain muutos tuli voimaan vuonna 2010, ja siinä painotettiin entistä enemmän

rakennetun ympäristön järjestelmällisen kulttuurihistoriallisen analyysin ja arvottamisen merkitystä suojelupäätöksen pohjana aikaisempien suurpiirteisempien ja subjektiivisempien inventoin- timenetelmien ja epämääräisten arvokäsitteiden sijaan (Vuojala 2014, 129–130).

Suojelustatuksesta riippumatta rakennukseen liittyvien arvojen tulkitseminen on välttämätön osa sekä laajoja käyttötarkoituksen muutoksia että hienovaraisempia restaurointeja, joissa tavoitteena on säilyttää rakennus mahdollisimman alkuperäisenä. Monesti keskenään vastakkaiset arvot törmäävät, jolloin yhden arvon suosi- minen sulkee toisen pois. Sen lisäksi, että itse arvot ovat subjektiivisia, niin on myös erilaisten arvojen keskinäinen arvottaminen (ks.

esim. Vuojala 2014, 132). Kaiken säilyttäminen ennallaan ei ole lopullinen vaihtoehto; alkuperäiset materiaalit rapistuvat ja raunioi- tuvat lopulta ilman suojausta, korjausta ja ajoittaista uusimista.

Alois Rieglin vastakkaiset arvokäsitteet

Eri arvojen keskinäistä arvottamista käsitteli jo viime vuosisadan alussa itävaltalainen taidehistorioitsija Alois Riegl, joka julkaisi vuonna 1903 arvokäsitteitä määrittelevän esseen The Modern Cult of Monuments: Its Character and Its Origin (teoksen saksankielinen alkuperäisnimi Der moderne Denkmalkultus, sein Wesen, seine Entste- hung). Esseessä hän kuvaili erilaisia arvoja, jotka vaikuttavat muun muassa historiallisten rakennusten kohteluun ja restauroinneille asetettuihin lähtökohtiin.

Riegl erotti vanhoissa rakennuksissa ja muissa taideteoksissa ilme- nevät ikäarvon ja historiallisen arvon käsitteet toisistaan: ikäarvo on helposti tunnistettavissa muista ominaisuuksista riippumattomana patinoitumisena ja luonnollisena kulumisena, kun taas historiallis-

(33)

33

Kuva 11: Rakennuskannan eri kerrostumiin liitetään erilaisia arvoja. Linnoituksen muurit ilmentävät itsestään selvää historiallista arvoa. Sen sijaan arkisen rakennuskannan arvo on usein Ɵ ukemmin sidoksissa sen käyteƩ ävyyteen. Kuvassa Iso Mustasaaren eteläosa 1970-luvulla. (SLHK arkisto)

(34)

ta arvoa on kohteilla, jotka toimivat jonkinlaisina muistomerkkeinä ihmisen aikaansaannoksista ja ilmentävät ihmiskunnan kehitystä.

Riegl jaotteli molemmat luonteeltaan pysyvien muistoarvojen kate- goriaan, erotuksena nykyhetkeen sidoksissa oleviin ajan mukana muuttuviin arvoihin. Ikäarvo ja historiallinen arvo ovat Rieglin teoriassa jossain määrin vastakohtaisia, sillä ikäarvo kasvaa rappeutumisen edetessä, kun taas historiallinen arvo on sidoksissa ihmisen kädenjäljen muuttumattomuuteen. (Riegl 1903, 72–73).

Ikäarvon hahmottaminen suojeluperusteeksi pelkän historiallisen arvon sijaan on laajentanut nykyaikaista arvokenttää lähes rajatto- maksi koskemaan kaikkia riittävän vanhoja kohteita (Vuojala 2014, 133). Tämän myötä myös vähemmän merkittävinä pidettyjä kohteita, kuten arkisempia rakennuksia, on alettu arvostaa ja suojella.

Rieglin nykyhetken näkökulmasta tulkittavia arvoja olivat muun muassa taide-, käyttö- ja uutuusarvo. Esteettisiin ominaisuuksiin liittyvä taidearvo on Rieglin mukaan eri aikakausien käsityksiin sidoksissa oleva ja alati muuttuva eikä näin ollen liitettävissä mo- numentin muuttumattomaksi ominaisuudeksi. Käytettävyyteen ja rakennusten tapauksessa toiminnallisuuteen liittyvä käyttöarvo puolestaan sotii vahvasti rappeutumisen sallivaa ikäarvoa vastaan.

Vielä voimakkaammin ikäarvolle ja patinoitumiselle vastakohtai- nen on uutuusarvo. (Riegl 1903, 78–82).

Sinänsä liiallinen, usein keinotekoinenkin arvojen teoretisointi voi estää tunnistamasta kohteen todellisuudessa arvokkaimpia omi- naisuuksia, mikäli ne eivät istu ennalta määriteltyyn kategorisoin- tiin. Rieglin teoria onkin luettavissa systemaattisen arvohierarkian sijaan ennemminkin eräänlaisena arvojen vastakohtaisuuden ja ris- tiriitaisuuden kuvauksena. (Vuojala 2014, 131, 133). Syventymättä enempää Rieglin arvojaotteluun hyödynnän seuraavissa luvuissa vastaavia arvokäsitteitä apurakennuksiin liitettyjen arvojen ja niiden kehittymisen pohdinnassa.

Rakennussuojelun alkuvaiheet

Rakennussuojeluun liittyvät teoriat ja restaurointikäytännöt ovat muuttuneet ajan kuluessa, samoin rakennuksiin kulloinkin liitetyt arvot ja niiden määritelmät. Arvokkaina ja tuleville sukupolville säästämisen arvoisina pidettyjä historiallisia rakennuksia on kunnostettu ja säilytetty joidenkin kulttirakennusten tapauksessa jo ainakin antiikin ajoista lähtien, vaikka usein rakennukseen liittyvän merkkihenkilön muiston vaaliminen oli vanhan materiaalin säästä- mistä olennaisempaa (Jokilehto 1986, 24).

Nykyaikaisen rakennussuojelun tietynlaisena alkupisteenä voidaan pitää Italian renessanssiaikaa, joka toimi käännekohtana yleisessä suhtautumisessa vanhaan rakennus- ja kulttuuriperin- töön. Keskiajalla monet antiikin ajan monumentit pääsivät eten- kin Euroopassa rapistumana sotien, luonnonvoimien ja rakennusmateriaalien varastelun myötä, vaikka joitain tiettyjä rakennuksia suojeltiinkin useimmiten uskonnollisista syistä kristinuskon muis- tomerkkeinä erityisesti Roomassa. Renessanssiaikana muodostui uudenlainen tietoisuus rakennetun ympäristön kulttuurisista ja kansallisista arvoista ja niitä uhkaavasta tuhosta, mikäli rakennus- perintöä ei alettu suojella. (Jokilehto 1986, 24–25).

Tyylirestauroinnin perinne

Suhtautuminen historiallisten kohteiden alkuperäisiin materiaaleihin on ollut vuosisatoja jatkuva keskustelunaihe ja saanut erilaisia ilmenemismuotoja eri aikakausina ja eri maissa. Alkuperäismate- riaalien arvostus restaurointihankkeissa kehittyi 1700-luvun kuluessa, ja monet restauroinnit tehtiin 1800-luvun alkuun saakka 2.2 Rakennussuojelukäytäntöjen kehittymisestä

R

2.222222222 RRRaRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR ke

(35)

35 mahdollisimman vähäisin muutoksin. Varovaisen korjaamisen rin-

nalle nousi 1800-luvun lopulla rohkeampi lähestymistapa, jossa vanhoja rakennuksia alettiin ”palauttaa” tietyn ihanteellisena pi- detyn historiallisen vaiheen asuun usein voimakkaasti soveltaen.

Nämä niin kutsutut tyylirestauroinnit kärjistyivät ranskalaisen arkkitehdin Viollet-le-Ducin näkemyksissä, joiden mukaan restauroivan arkkitehdin oli astuttava alkuperäisen suunnittelijan saappaisiin ja luovalla otteella täydennettävä rakennus ihanneasuunsa, jollai- nen se ei välttämättä ollut missään historian vaiheessa ollutkaan (Jokilehto 1986, 231–232, 279). Tyylirestauroinneissa korostuivat Rieglin määrittelemistä arvoista ihmisen kädenjälkeä ihannoiva historiallinen arvo yhdistettynä uutuusarvoon, eikä ajan luonnol- lista kulumista ilmentävälle ikäarvolle jätetty juuri tilaa.

Tyylirestauroinnit Suomenlinnassa

Rakennuksen luomat mielikuvat ja esteettiset arvot ohjasivat pit- kään kansainvälisiä restaurointikäytäntöjä historiallisen totuuden- mukaisuuden ja alkuperäisten rakennusmateriaalien kustannuksella. Kunkin aikakauden esteettinen ihanne typisti rakennuksen tai paikan historiallisten kerrostumien arvon karsimalla pois kauneus- ihanteen vastaiset tekijät, eli usein esteettisesti vääränlaisena pide- tyn aikakauden rakenteelliset kerrostumat.

Näin on käynyt myös Suomenlinnassa, jossa historiallisesta linnoi- tuksesta muodostettuun mielikuvaan sopimattomia osia poistettiin kokonaisuuden yhtenäistämiseksi. Linnoitusrakenteita palautet- tiin erityisesti 1950-luvulta alkaen aikansa ihanteita vastaavaan Ruotsin vallan aikaiseen ilmeeseen venäläisaikaisia lisäyksiä pur- kamalla (Lind 2010, 14). Esimerkiksi useita 1700-luvun linnoitusrakenteita kaivettiin esiin venäläisaikana lisättyjen maavallien alta ja suojarakenteita purettiin (ks. esim. Rosén 1997, 26–27). Erityi- sesti 1970- ja 1980-luvun korjauksissa oli lieviä tyylirestauroinnin

piirteitä, ja jopa Suomenlinnan virallisessa käyttösuunnitelmassa suosittiin selkeästi ruotsalaisaikaa venäläisaikaisen arkkitehtuurin kustannuksella (Lind 2013, 47).

Yksi konkreettinen esimerkki Suomenlinnassakin vallinneesta res- taurointiajattelusta oli kasarmin C83 vuosina 1971-75 suunniteltu peruskorjaus ja käyttötarkoituksen muutos, jonka seurauksena al- kuperäinen tilajako, tilojen hierarkia ja toiminnallisuus ymmärret- tävästi hämärtyivät nykyaikaisten muutosten myötä. Restaurointi- periaatteet perustuivat vahvasti vuoden 1931 Ateenan julistukseen, jossa korostettiin nykyaikaisten materiaalien ja tekniikoiden käyt- tämistä. Lisäksi sen hetkinen Suomenlinnan intendentti Olof af Hällström suhtautui melko sallivasti venäläisaikaisten rakennusten muutoksiin. (Saatsi Arkkitehdit 2018b, 19, 21).

Kerroksellisuutta kohti

Kansainväliset suojeluperiaatteet muuttuivat vähitellen enem- män ajallista kerroksellisuutta kunnioittavammaksi. Vuoden 1964 Venetsian julkilausumassa tätä jo painotettiin restauroinnin perimmäisenä lähtökohtana. (Lind 2013, 47). Suomessa tyylirestauroinnin käytäntö ohjasi kuitenkin joitain restaurointiprojekte- ja vielä pitkään kansainvälisten suojeluohjeistusten muututtua.

Lopputulokset olivat kuitenkin hienovaraisempia kuin monessa muussa maassa toteutetut voimakkaasti tulkitsevat restauroinnit, vaikka monet tärkeimmistä linnoista ja kirkoista restauroitiinkin tähän tyyliin (Jokilehto 1986, 393). Vuonna 1985 Suomenlinnas- sa järjestettyä kansainvälistä rakennussuojeluseminaaria voidaan pitää käännekohtana, jonka seurauksena yleinen rakennussuojelu- mentaliteetti viimeistään vaihtui enemmän historiallista kerroksellisuutta arvostavaksi myös Suomessa (Koponen 2006, 14–15).

(36)

Ensiaskeleina kulttirakennukset ja ulkoilmamuseot

Itsestään selvien monumenttien ja muistomerkkien merkitys kan- salliselle identiteetille ymmärrettiin jo viimeistään renessanssiaikana, mutta arkisempien rakennustyyppien arvostus alkoi muodostua käytännössä vasta 1800-luvulla. Ensimmäinen rakennussuojelua käsitellyt teoreetikko, joka liitti myös arkiseen rakennuskantaan liittyvän arvopohdinnan monumentaalisten ja julkisten rakennusten rinnalle, oli englantilainen John Ruskin. Teoksessaan The Seven Lamps of Architecture vuodelta 1849 hän korosti yksittäisten kansallisten monumenttien rinnalla myös arjen rakennuskantaa kansallisen rakennusperinnön välittäjänä. (Jokilehto 1986, 308).

Vaikka esimerkiksi asuinrakennuksissa alettiin vähitellen nähdä suojeltavia arvoja, varsinaisten apurakennusten suojeluun oli vielä matkaa.

Suomessa on säilynyt kirkkojen ja muiden yhteiskunnallisesti mer- kittävien rakennusten ohella erityisesti 1800-luvun lopulla kansal- lisromantiikan hengessä museoituja rakennusteknisesti vaatimatto- miakin merkkihenkilöiden synnyin- ja kotitaloja (Heinonen 1977, 83). Usein rakennuksen säästyminen jälkipolville vaatikin jonkin- laisen yhteiskunnallisen tai paikalliselle yhteisölle merkityksellisen aseman.

Lopulta myös kansanrakentamista ja perinteisiä puurakennustyyp- pejä itsessään alettiin arvostaa osana suomalaista kulttuuriperin- töä. Puurakennusten suojelussa ja museoimisessa suhtauduttiin pitkään rakennuksiin eräänlaisina suomalaisuutta kuvaavina isän- maallisina monumentteina. Yksittäisiä tärkeiksi arvotettuja rakennuksia ja rakennustyyppejä, päärakennusten ohella esimerkiksi ait-

toja ja luhteja, keräiltiin alkuperäisiltä paikoiltaan puistomaisille ulkomuseoalueille. Arkisempia ulkomuseoihin kelpaamattomia ta- lousrakennuksia, kuten talleja ja navettoja, ei kuitenkaan pitkään koettu erityisen suojelun arvoisiksi. (Heinonen 1977, 83–85).

Monet puurakennukset ovatkin kadonneet maisemasta luonnolli- sesti vähitellen rappeutumalla ja lahoamalla. Vaikka hirsi on suo- tuisissa olosuhteissa satoja vuosia kestävä rakennusmateriaali, esimerkiksi joidenkin hirsirakenteisten kirkkojen on aikanaan todettu tuhoutuneen vain parissa vuosikymmenessä (Jokelainen 2005, 53).

Erityisesti monet arkisemmat apurakennukset olivatkin usein huo- limattomasti rakennettuja, ja vanhoista puurakennuksista on jäljel- lä pääasiassa rakennusteknisesti toimivimmat taidonnäytteet.

Apurakennukset osana kerroksellista maisemaa

Rakennussuojeluteorioiden kehittyessä 1900-luvun aikana alettiin vähitellen ymmärtää paremmin myös alkuperäisen paikan, ympä- ristön ja maiseman merkitystä kokonaisuuden osina. Teorioiden kehittymiseen ja kansainvälisten suojelukäytäntöjen syntyyn vai- kutti osaltaan samoihin aikoihin syntyneen modernistisen liikkeen aiheuttama konkreettinen uhka vanhojen kaupunkiympäristöjen tuhoutumisesta (Perkkiö 2007, 192). Modernismin funktionalis- tisen ihanteen mukainen kaupunkikuva tarkasti lokeroituine toi- mintoineen ei sallinut tunkkaisina ja vanhanaikaisina pidettyjä rakennuksia, vaan kaupunki haluttiin luoda tyhjälle alustalle. Yk- sittäisiä museoiksi pyhitettyjä monumentteja sallittiin säästettävän, 2.3 Apurakennusten arvostus eri aikoina