Ammattitaikurin henkilökohtainen ja verkostoitunut asiantuntijuus

(1)

DISSERTATIONS | OLLI RISSANEN | AMMATTITAIKURIN HENKILÖKOHTAINEN JA VERKOSTOITUNUT... | No 129

uef.fi

PUBLICATIONS OF

THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Dissertations in Education, Humanities, and Theology

ISBN 978-952-61-2883-2

Dissertations in Education, Humanities, and Theology

PUBLICATIONS OF

THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

OLLI RISSANEN

AMMATTITAIKURIN HENKILÖKOHTAINEN JA VERKOSTOITUNUT ASIANTUNTIJUUS

Väitöskirjassa tarkastellaan ammattitaikureiden asiantuntijuuden kehittymistä aloittelijoista kansainvälisen uran luoneisiin ammattilaisiin.

Tutkimus tuottaa uutta tieteellistä tietoa taikureiden henkilökohtaisesta asiantuntijuudesta ja sen tukena olevista

ammatillisista verkostoista. Tutkimus osoittaa, miten salaisuuksiin perustuva tieto- ja taitokulttuuri välittyy informaalissa

oppimisympäristössä tarkoituksellisen harjoittelun, mentorien, sosiaalisten verkostojen

ja käytäntöyhteisöjen avulla.

OLLI RISSANEN

(2)

(3)

AMMATTITAIKURIN HENKILÖKOHTAINEN

JA VERKOSTOITUNUT ASIANTUNTIJUUS

(4)

(5)

Olli Rissanen

AMMATTITAIKURIN HENKILÖKOHTAINEN JA VERKOSTOITUNUT ASIANTUNTIJUUS

Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Education, Humanities, and Theology

No 129

University of Eastern Finland Joensuu

2018

(6)

Grano Oy Jyväskylä, 2018

Sarjan toimittaja: Tuula Keinonen Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto

ISBN: 978-952-61-2883-2 (nid.) ISBN: 978-952-61-2884-9 (PDF)

ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISSN: 1798-5633 (PDF)

(7)

Rissanen, Olli

Ammattitaikurin henkilökohtainen ja verkostoitunut asiantuntijuus University of Eastern Finland, 2018, 96 sivua

Publications of the University of Eastern Finland

Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 129 ISBN: 978-952-61-2883-2 (nid.)

ISBN: 978-952-61-2884-9 (PDF) ISSNL: 1798-5625

ISSN: 1798-5625 ISSN: 1798-5633 (PDF)

TIIVISTELMÄ

Väitöstutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella ammattitaikureiden asiantuntijuuden kehittymistä aloittelijasta aina kansainvälisen uran luoneeseen huippuammattilaiseen asti. Erityisesti mielenkiinto kohdistui siihen, miten monimuotoisesta prosessista, pit- käkestoisesta tietopääoman karttumisesta ja käytännön kokemuksen hyödyntämises- tä muodostuu taikurin ammattitaito. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys nojautuu asiantuntijuus- ja verkostotutkimuksen perinteeseen.

Metodologisesti tutkimus painottuu laadullisen tutkimuksen traditioon, mutta siinä hyödynnetään myös määrällisen tutkimuksen menetelmiä. Tutkimuksen em- piirinen osuus koostuu neljästä osatutkimuksesta, joiden tarkoituksena on piirtää ko- konaiskuva suomalaisten taikureiden asiantuntijuuden kehittymisestä, sosiaalisista verkostoista ja käytäntöyhteisöjen merkityksestä. Osatutkimuksessa I kartoitetaan suomalaisten taikureiden (N = 120) sosiaalista verkostoa ja sen keskeisiä toimijoita.

Lisäksi selvitetään arvostuksen, opastuksen ja neuvojen annon, keskinäisen yhteis- työn ja taustavaikuttajien merkitystä. Osatutkimus II käsittelee 16 ammattitaikurin ammatillisen profiilin ja asiantuntijuuden kehittymistä. Nämä informantit valittiin ensimmäisen osatutkimuksen tulosten perusteella. Tutkimus pyrki kuvaamaan myös tutkittavien henkilökohtaisten sosiaalisten verkostojen rakennetta ja ominaisuuksia.

Osatutkimuksessa III syvennytään haastattelujen (n = 16) perusteella siihen, minkälai- nen on ammattitaikurin asiantuntijuuden kehityskaari ja mitkä ovat ammattitaikurin työn keskeiset osa-alueet. Osatutkimuksen IV näkökulmana oli analysoida laajenne- tun haastatteluaineiston (n = 16 + 10 uusintahaastattelua) ja verkkokyselyn (n = 15) avulla, miten digitaalinen kulttuuri ja Internet ovat vaikuttaneet taikureiden uraan.

Lisäksi tarkastellaan portinvartijuuden merkitystä ja siihen liittyviä muutoksia haastateltavien urien aikana.

Tutkimus osoitti, miten tieto- ja taitokulttuuri välittyy informaalissa oppimisym- päristössä tarkoituksellisen harjoittelun, mentorien, sosiaalisten verkostojen ja käy- täntöyhteisöjen avulla. Tutkimus eteni Suomen taikuriverkoston kokonaisvaltaisesta kuvauksesta arvostettujen taikureiden valitun joukon kuvaamiseen ja erittelemiseen.

Monimenetelmällisellä lähestymistavalla analysoitiin ammattitaikureiden urake- hitystä ja niitä osa-alueita, joista heidän asiantuntijuutensa koostuu. Tutkimuksen tuloksissa korostuu alan asiantuntijuuden epämuodollinen luonne: taikureiden saa- ma oppi perustuu usein epämuodolliseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön kollegoiden välillä. Taikureilla ei ole Suomessa virallista muodollista koulutusta, joten asiantuntevien esikuvien, oppi-isien tai mentorien merkitys on tärkeää etenkin uran alkuvaiheessa. Digitalisaation nopea kehittyminen on vaikuttanut myös taikureiden

(8)

toimintaan murtaen vanhoja käytäntöjä ja rakenteita. Tiedon ja materiaalien hankinta on helpottunut huomattavasti ja nykyisin taikurit pystyvät saamaan taika-alan tietä- mystä esimerkiksi Internetin välityksellä huomattavasti vaivattomammin kuin ennen.

Väitöskirjassa kuvataan asiantuntijuus- ja verkostotutkimuksella ammattitaikurin asiantuntijuuden vaiheittaista kehitystä ja mallinnetaan heidän osaamistaan.

Vaikka kiinnostus taikureiden poikkeuksellista ammattitaitoa kohtaan on kasva- nut tiedemaailmassa 2000-luvulla, ammattitaikureiden asiantuntijuutta ei ole aikai- semmin tutkittu tämän tutkimuksen näkökulmista. Tutkimus tuottaa uutta tieteellistä tietoa taikureiden henkilökohtaisesta asiantuntijuudesta ja sen tukena olevista ammatillisista verkostoista. Se erittelee salaisuuksiin perustuneen suomalaisen taikakentän toimintaa ja digitaalista murrosta sekä uuden avoimen taikakulttuurin ja kollegiaali- sen vuorovaikutuksen mahdollisuuksia ja haasteita.

Avainsanat: asiantuntija, asiantuntijuus, verkostoitunut asiantuntijuus, ammattitaikuri, taikuus, verkostoanalyysi, henkilökohtaiset verkostot, käytäntöyhteisöt, tarkoituksellinen har- joittelu

(9)

Rissanen, Olli

The personal and network based expertise of professional magicians University of Eastern Finland, 2018, 96 sivua

Publications of the University of Eastern Finland

Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 129 ISBN: 978-952-61-2883-2 (nid.)

ISBN: 978-952-61-2884-9 (PDF) ISSNL: 1798-5625

ISSN: 1798-5625 ISSN: 1798-5633 (PDF)

ABSTRACT

The aim of this dissertation was to explore the development professional magicians’

professional expertise from a beginner to an international career of top level professional. Especially the interest focused on the multifaceted processes and long-lasting collection of knowledge, knowhow and capital in connection with taking the advance of practical experiences, which are needed in building the magician’s professional skills and expertise. Theories of networked expertise provided the theoretical frame- work of the dissertation study.

Methodologically this research focuses on qualitative research tradition, but it also takes advantage of quantitative methods. The empirical part of the research builds of four sub-studies, which aim at drawing a big picture of Finnish magicians’

professional expertise and its development, social networks and the significance of the practical communities. Sub-study I focused on mapping the Finnish magicians’

(N = 120) social network and the central actors in it. In addition, we examined the significance of appreciation, guidance and giving advises, collaboration and influential background person. Sub-study II focused on the development of 16 professional magicians’ professional profile and expertise. These informants were selected according to the results of the study I. The study described also the informants’ personal networks, their structure and qualities. Sub-study III explored the magicians (n = 16) professional expertise’s developmental span according to interviews, and which were the central professional areas of a magician’s work. Sub-study IV focused on examining, on the basis of extended interview (n = 16 + 10 additional interviews) data and Internet questionnaire (n = 15) how digital culture and Internet have influenced magicians’

career. In addition, I explored the significance and changes in the phenomenon of gatekeeping across the careers of the participants.

The results revealed magicians’ knowledge and skill culture emerge also in informal learning environments through sustained deliberate practice, collegial mentoring, building of social networks, and functioning in communities of practice. The research proceeded from describing overall Finnish magician network towards examining selected highly appreciated magicians. Mixed methods employed assisted in reaching an in-depth understanding in the career development of professional magicians and various areas of their expertise. The results highlight the informal nature of the expertise of professional magicians; learning in the field relies on informal interaction and collaboration between the colleagues. Because Finnish magicians do not have any formal education respected idols, senior masters and appreciated mentors play a very significant role in the beginning of the career as a professional magician. The

(10)

fast development of digitalization has also affected on magicians’ practices breaking traditional structures and conventions. Getting information and materials has become much easier and today magicians can get new information about magic tricks through the Internet. By relying on expert and network research, the present dissertation pro- duced new scientific knowledge regarding the development of expertise in magic and modelled its basic dimensions.

Although the interest in the exceptional capabilities of magicians has been rising in the scientific world since the 2000s, there are no earlies studies regarding their expertise and professional networks. The dissertation provide new scientific knowledge regarding the personal and networked expertise of professional magicians as well as traces transformation of the magical field from secretive cult toward more open one based on sharing of professional knowledge and pursuing collegial collaboration.

Keywords: expert, expertise, networked expertise, professional magician, magic, network analysis, personal networks, communities of practice, deliberate practice

(11)

LUETTELO ALKUPERÄISISTÄ ARTIKKELEISTA

Luettelo väitöskirjaan sisältyvistä artikkeleista, joihin viitataan tekstissä roomalaisin numeroin (I–IV).

I Rissanen, O., Palonen, T., & Hakkarainen, K. (2010). Magical expertise: An analysis of Finland’s national magician network. Teoksessa L. Dirckinck-Holmfeld, V. Hodgson, C. Jones, M. de Laat, D. McConnell, & T. Ryberg (toim.), Proceed- ings of the 7th International Conference on Networked Learning 2010 (s. 344–352).

Aalborg: Aalborg University.

II Rissanen O., Palonen, T., Pitkänen, P., Kuhn, G., & Hakkarainen K. (2013). Per- sonal Social Networks and the Cultivation of Expertise in Magic: An Interview Study. Vocations and Learning, 6(3), 347–365.

III Rissanen, O., Pitkänen, P., Juvonen, A., Kuhn G., & Hakkarainen K. (2014).

Expertise among professional magicians: an interview study. Frontiers in Psy- chology, 23, 1484, 1–13.

IV Rissanen, O., Pitkänen, P., Juvonen, A., Räihä, P., Kuhn G., & Hakkarainen K.

(2017). How Has the Emergence of Digital Culture Affected Professional Magic?

Professions & Professionalism, 7(2).

Artikkelit ovat uusintapainatettu tekijänoikeuksien haltijoiden luvalla.

VÄITÖSKIRJAN KIRJOITTAJAN OSUUS TYÖSKENTELYSSÄ

Olli Rissanen oli päätekijänä kaikissa neljässä väitöskirjaan sisältyvässä artikkelis- sa. Hän vastasi aineiston keruusta, analysoimisesta ja käsikirjoituksen tekemisestä.

Professori Kai Hakkarainen (Helsingin yliopisto) oli kaikissa osatutkimuksissa ja yhteenveto-osiossa mukana ja toimi tutkimuksen pääohjaajana koko prosessin ajan.

Dosentti Tuire Palonen (Turun yliopisto) oli mukana osatutkimuksissa I ja II ja vastasi erityisesti verkostojen ja tilastollisisien menetelmien analysoinnista. Dr. Gustav Kuhn (Brunel University, London; Goldsmiths, University of London) oli osatutkimuksissa II, III ja IV taika- ja tiedealan kansainvälisenä asiantuntijana. Jatko-opiskelija Petteri Pitkänen (Itä-Suomen yliopisto) oli aktiivinen osatutkimuksissa II, III ja IV tietotek- niikan, kuvioiden ja taulukoiden tekemisessä sekä luovan innovoimisen toteuttajana.

Professori Antti Juvonen (Itä-Suomen yliopisto) toimi osatutkimuksissa III ja IV taitoja taidealojen asiantuntijana. Tohtori Pekka Räihän (Tampereen yliopisto) erityisosaa- mista osatutkimuksessa IV oli erityisesti kulttuurihistoriallinen tietämys. Väitöskirjan yhteenveto-osiossa tutkimuksen vastuuprofessori Pertti Väisänen (Itä-Suomen yliopisto) kontribuoi tutkimuksen sisällöllisiä ja muodollisia aspekteja. Yhteistyö eri alan asiantuntijoiden kanssa avarsi tutkimuksen tiedollista sisältöä, rikastutti aineistoa ja syvensi ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä.

(12)

(13)

ESIPUHE

Kiinnostukseni tutkimusaiheeseen on herännyt omien kokemusteni perusteella, kun vuonna 1997 aloitin nuoruusvuosien taikaharrastuksen uudelleen. Yllätyksekseni taikuudesta muotoutui erityisopettajan toimen ohella vähitellen minulle toinen ammatti. Tämä ei olisi voinut olla mahdollista ilman suomalaisen ammattitaikuri Jarmo Luttisen henkilökohtaista ohjausta ja tukea. Lisäksi verkostoituminen koti- ja ulkomaisten taikureiden kanssa on avannut tietä ammatilliselle kehittymiselleni. Yleisesti taikurit ovat saaneet perusoppinsa kirjoista, seminaareista, konferensseista ja teknologian kehityksen mahdollistamien välineiden myötä. Tiedon liittäminen käytäntöön vaatii kuitenkin pitkäjänteistä itsenäistä opiskelua, työtä ja asiantuntijan ohjausta.

Taikureilla ei ole Suomessa systemaattista muodollista koulutusta, mikä asettaa omat haasteensa mahdollisuudelle kehittyä esiintyvän taiteilijan ammattiin. Asiantuntijat, vanhemmat taikurit, jakavat hiljaista tietoaan, salaisuuksiaan ja luovuuttaan tuleville sukupolville. Lähes jokaisella menestyneellä taikurilla on ollut esikuvansa, mentorinsa ja oppi-isänsä. Tietämystä on perinteisesti jaettu asteittain tulokkaille heidän osoittamansa harrastuneisuuden pohjalta ja saavutetun luottamuksen kautta. Taiku- riperinteeseen kuuluu, että soihtua kuljetetaan eteenpäin.

Aloin miettiä tutkimuksen tekoa vuonna 2005, jolloin taikureiden piirissä oli esiin- tynyt keskustelua, kuinka vähän löytyy akateemisia tutkimuksia liittyen taikureiden ammattiin. Vuosien pohdintojen jälkeen uskaltauduin keväällä 2007 kipuamaan en- tiseen opinahjooni Savonlinnan kampuksen mäelle. Tapaamisessani professori Pertti Väisäsen kanssa suunnitelmani tutkia taikureita sotavuosista nykyaikaan koki ar- mottoman kolauksen. Hän kuitenkin ehdotti pohtimaan omaa polkuani taikuriksi ja olisiko siinä yhtymäkohtia muiden taikureiden oppimisprosesseihin ja ammatilliseen kehittymiseen. Väisänen toimi tutkimuksen vastuuprofessorina ja erityisesti kiitän häntä panoksestaan yhteenveto-osion jäsentämisessä, tiivistämisessä ja metodologia- osion tarkasta analysoimisesta.

Olen äärimmäisen kiitollinen ja etuoikeutettu, koska professori Kai Hakkarainen suostui väitöskirjatyöni pääohjaajaksi. Hän on näyttänyt, mitä tarkoittaa todellinen si- toutuminen tutkijan työhön. Hänen kiistaton tietämyksensä asiantuntijuustutkimuk- sen kentässä ja laaja-alainen ymmärtämyksensä eri tieteenalojen ja menetelmien käyt- tämisestä on ollut rakentamassa tutkimuksesta monimuotoista kokonaisuutta. Näin jälkikäteen ajateltuna koen, että hän on ohjannut minua askel kerrallaan. Ymmärrys ja asteittainen kehittyminen vaatii aikaa niin tieteessä kuin taikuudessakin. Vuosien tutkimusmatka on edennyt niin, että voimme Kain kanssa kutsua toisiamme ystäviksi.

Kiitän verkostoanalyysi- ja metodiasiantuntija dosentti Tuire Palosta inhimillisyy- destä ja tavasta, jolla hän näytti päämäärätietoisen työn tekemisen ja sitoutumisen merkityksen. Haastoitte Kain kanssa minut esittelemään tuloksia ensihetkistä alkaen englanniksi Turussa, Amsterdamissa ja Aalborgissa. Lukion englannin arvosanat nel- jä–viisi ja ylioppilaskirjoituksissa saamani approbatur eivät kenties olleet hedelmälli- sin lähtökohta tieteelliselle uralle ponnistaessa.

Ystävälläni ja opettajakollega Petteri Pitkäsellä on erityisen suuri merkitys tutkimuksen kannalta. Hän on osallistunut tutkimuksen eri vaiheisiin pyyteettömästi aikaa ja vaivaa säästelemättä. Hänen luonteeseen kuuluu tinkimättömyys, analyyttisyys ja taito kyseenalaistaa. Pidän ihmisistä, jotka omaavat kriittisen ajatusmaailman. Petteri on yksi heistä. Vaikka näiden vuosien saatossa meillä on ollut erilaisia näkemyksiä,

(14)

niin olemme tiukkojenkin keskustelujen jälkeen löytäneet ratkaisun. Ristiriitatilan- teissa asiat eivät ole koskaan menneet henkilökohtaisiksi, vaan molemmat pystyivät näkemään päämäärän tehdä mahdollisimman totuudenmukaisia johtopäätöksiä.

Yksi keskeisimpiä ja tunnetuimpia taika-alan tutkijoita on Dr. Gustav Kuhn Goldsmithin yliopistossa Lontoossa. Hän on julkaissut laajasti ja on erittäin arvos- tettu tutkija alallaan. Yhteistyö hänen kanssaan on ollut erittäin merkityksellinen tutkimukselleni. Matkustin kesäkuussa 2010 tapaamaan Kuhnia ja hän suostui aloittamaan tieteellisen yhteistyön kanssani. Muutin perheineni Lontooseen ja työs- kentelin elokuun 2011 ja kesäkuun 2012 välisen ajan vierailevana tutkijana Iso-Bri- tanniassa. Yksi keskeinen valintakriteeri The Centre for the Study of Expertise, De- partment of Psychology, University of Brunel, London -yliopistoon pääsemiseksi oli, että tutkijalla oli oltava uutta ja ainutlaatuista tutkimuksellista tietoutta. Kuhnin MAGIC Lab (Mind Attention and General Illusion in Cognition Lab) -tutkimusryhmään pääseminen avasi uusia ovia tutkimukseen ja mahdollisti pääsyn tieteellisen tutkimuksen kansainväliselle näköalapaikalle. Tein myös itsenäisesti ja yhteistyössä kanadalais-puolalaisen jatko-opiskelija Robert Teszkan kanssa lukuisia eyetracking -tutkimuksia, jotka liittyivät heidän tutkimuksellisiin intresseihinsä. Kuitenkin oma tutkimukseni lähestyy aihepiiriä eri näkökulmasta, joten sen nivouttaminen heidän tutkimus-fokukseensa olisi ollut irrallista, eikä olisi palvellut tutkimukseni pää- määriä. Kuhn on avannut myös lukuisia tutkimuksellisia ovia ja auttanut minua verkostoitumaan kansainvälisesti. Hän on ollut myös tärkeä henkilö syventäessään tutkimuksellisia näkökantojani ja laajentaessaan ymmärtämystäni psykologian, kognitio- ja neurotieteen näkökulmasta.

Väitöskirjan tekeminen on välillä yksinäistä puurtamista, kuitenkin näen tutkimusprosessin eri ihmisten välisinä yhteisinä ponnisteluina. Heti tutkimuksen alku- vaiheista lähtien olen saanut uskomatonta tukea ja kannustusta suomalaisilta taiku- reilta. Erityisesti Jarmo Luttinen ja Markku Purho auttoivat minua pyyteettömästi tutkimustyön alkupään kivikkoisilla poluilla. Myös kahlekuningas ja fakiiri Jari Tapa- nainen, taikurit J-P Pirinen, Janne Mustonen ja Martti Sirén olivat tärkeitä henkilöitä koko tutkimusprosessin ajan. Lisäksi haluan kiittää seuraavia taikureita kuluneista vuosista ja avusta: Solmu Mäkelä (1922–2018), Jorma ja Aino Airaksinen, Simo ja Kirsti Aalto, Marko Karvo, Jay Niemi, Iiro Seppänen, Noora Karma, Pete Poskiparta, Martti Vannas, Timo Kulmakko, Robert Jägerhorn, Tatu Tyni, Kim Wist, Maarit Tiilikainen, Christian ja Katja Engblom, Pete Purho, Eetu Lampi, Heikki Nevala, Esko Tuovinen, Jouni Vepsäläinen, Jore Sohlman, Petri Rastas, Matti Tiainen, J-T Keränen, Timo Le- minen, Juha-Matti Ristiharju, Jose Ahonen ja Johannes Malkamäki.

Kiitän professori Antti Juvosta panoksesta taitoja taidealojen asiantuntijana, sekä tohtori Pekka Räihää kulttuurihistoriallisen tietämyksen tuomisesta tutkimukseen.

Haluan myös kiittää seuraavia henkilöitä yliopistomaailmasta: Tuula Keinonen, Si- nikka Pöllänen, Pirjo Nuutinen, Ulla Härkönen, Petteri Vanninen, Harri Pitkäniemi, Minna Kaipainen, Kati Mäkitalo, Laura Hirsto, Asko Heinonen, Ismo Pellikka, Mari Rantakare, Liisa Karlsson, Pirita Seitamaa-Hakkarainen, Janne Ranta, Antti Seitamaa ja Sauli Räihä. Suuret kiitokset käsikirjoituksen oikoluvusta Serja Turuselle ja Jouko Heikkiselle. Lisäksi haluan osoittaa erityiset kiitokseni jatko-opintokavereilleni San- na Väisäselle, Pia-Riitta Stenbergille, Hanna Nygrenille, Titta Kettukankaalle, Saara Nissiselle ja Wille Ramon Hartoselle.

Kiitän vastaväittäjääni professori Kettil Cedercreutzia ja toista esitarkastajaani professori Matti Vartiaista perusteellisesta paneutumisesta väitöskirjaani sekä erityisen asiantuntevista huomioista ja kommenteista.

(15)

Väitöskirjatyön tekeminen ilman taloudellista tukea olisi erittäin haastavaa. Ha- luan kiittää Emil Aaltosen säätiötä, Suomen Kulttuurirahaston keskusrahastoa, Suo- men Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahastoa ja Itä-Suomen yliopistoa saamistani apu- rahoista tutkimuksen eri vaiheissa. Olen tehnyt tutkimustani pääosin erityisopettajan, myöhemmin yliopisto-opettajan, sekä muusikon ja taikurin työn ohella. Apurahojen turvin olen kuitenkin voinut olla aika-ajoin virkavapaalla ja näin pystynyt kohdenta- maan saamaani tukea esimerkiksi Lontoossa suoritettuun tutkimustyöhön.

Seuraavia ystäviäni haluan kiittää siitä henkisestä tuesta ja kannustuksesta, jota olen saanut tutkimusprosessin ja elämäni aikana: Petri ja Sanna Nieminen, Juuso Hemminki, Laura Luukkanen, Marko ja Marja Nykänen, Markus Nieminen, Kalevi ja Eila Rissanen, Kimmo ja Pirre Sajakorpi, Jari, Vera ja Jaana Ahola, Jukka ja Miisu Tiirikainen, Jan ja Merja Saarinen, Tanja Hyttinen, Aili ja Chali Lamberg, Tanu-pap- pa, Nasu Lehtonen perheineen, Markku ja Tarja Järvinen, Kalle ja Päivi Pylvänäinen, Olli Tuunanen, Eero ja Minna Kovanen, Seija Luukkanen, Risto ja Aila Luukkanen, Heikki Hernesmaa, Matti Ruuska, Tommi Niemi, Jari Pylväinen, Terhi Katajamäki, Anne-Mari Kuusimäki, Sandra ja Jussi Rissanen, Henry ja Leena Klaeger, Olavi ja Leila Rissanen, Eero ja Kaisa Rissanen, Anneli ja Loris Severin, Aquila Ferrera ja Emma Kammonen, Veijo ja Helena Kuitunen, Lassi Virtanen, Marko Väänänen, Jukka Jokela, Tuomo Nurmela, Tiina Mehtonen, Sari Hyttinen, Pekka ja Marle Kuivalainen, Harri Latonummi, Jukka Anttonen, Marko Haanpää, Miki Kammonen, Jan Söderholm, Olli ja Jape Henriksson.

Lämpimät kiitokset osoitan myös sisaruksilleni Hilkalle ja Helenalle perheineen.

Erityisesti haluan kiittää veljeäni Jaakkoa, jonka kanssa olen käynyt lukuisia syvälli- siä keskusteluja elämän moninaisuudesta. Hänellä on taito auttaa ymmärtämään ja suhteuttamaan asioita niiden vaatimiin mittasuhteisiin. Lisäksi hän on tullut pyytäen tai pyytämättä apuun kiperimmissä tilanteissa, joissa konkreettisesti taloudelliset rea- liteetit ovat tulleet vastaan ja aiheuttaneet kohtuuttoman suuria haasteita perhe-elä- mälle. Jaakon puolisolle Tiinalle haluan osoittaa myös suuret kiitokset siitä avusta ja tuesta, jota hän on osoittanut koko tutkimusprosessin ajan.

Rakkaimmat kiitokseni haluan esittää äidilleni Aira-Liisalle. Äidistäni huokuu ym- pärille suunnaton lämpö ja rakkaus. Hän on ilmeisesti pystynyt, jo edesmenneen isäni Urhon kanssa, kasvattamaan pojankoltiaisesta ja ongelmanuoresta lähes tolkun aikui- sen. Minua on hämmentänyt ja hämmentää yhä edelleen, kuinka lapsuuden kodissani vanhempani ymmärsivät erilaisuutta ja heillä oli kyky olla tuomitsematta ihmisiä ilman kunnon perusteita. Pikemminkin he halusivat uskoa ja nähdä ihmisissä hyvää.

Haluan osoittaa kiitokseni Kristiinalle. Vaikka yhteinen matkamme tutkimuksen aikana päättyikin, olen onnellinen lukuisista kanssasi vietetyistä vuosista. Elämä ei ole mustavalkoista ja joskus on vain hyväksyttävä muutokset, vaikkakin ne olisivatkin äärimmäisen vaikeita.

Omistan väitöskirjan tyttärilleni Reetalle ja Erikalle. Niin iloissa kuin suruissa olette olleet mukana ja kenties tiedostaen tai tiedostamatta kannatelleet ja antaneet voimia, kun auringolla on joskus ollut haasteita päästä tumman pilviverhon läpi. Olen vuosien saatossa hämmästellyt teidän kehittymistänne ja kykyä nähdä elämän moni- muotoisuutta avoimesti ja usein positiivisen sarkastisesti. Olette tärkeintä maailmassa ja olen äärimmäisen ylpeä teistä molemmista.

Savonlinnassa 21. elokuuta 2018 Olli Rissanen

(16)

(17)

SISÄLLYS

TIIVISTELMÄ ... 5

ABSTRACT ... 7

LUETTELO ALKUPERÄISISTÄ ARTIKKELEISTA ... 9

ESIPUHE ... 11

1 JOHDANTO ... 17

2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS... 19

2.1 Keskeiset käsitteet ... 19

2.2 Asiantuntijuuden kehittyminen ... 20

2.2.1 Tarkoituksellinen harjoittelu ... 20

2.2.2 Oppiminen käytäntöyhteisöissä ... 22

2.3 Verkostot osaamisen välittäjänä ... 24

2.4 Taikureiden toiminnan ja osaamisen aiempi tutkimus ... 26

3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 31

4 TUTKIMUSMENETELMÄT ... 32

4.1 Kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen lähestymistapa ... 33

4.2 Sosiaalisten verkostojen analyysi ... 34

4.3 Haastatteluaineiston analyysi ... 38

4.3.1 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi ... 40

4.3.2 Teoriaohjaava sisällönanalyysi ... 42

4.3.3 Henkilökohtaisten verkostojen analyysi ... 44

4.4 Itsearviointikyselyn analyysi ... 45

4.5 Yhteenveto tutkimusaineistosta ja -menetelmistä ... 47

5 OSATUTKIMUSTEN PÄÄTULOKSET ... 48

5.1 Osatutkimus I: Kansallisen taikuriverkoston toimijat ... 48

5.2 Osatutkimus II: Ammattitaikureiden henkilökohtaiset sosiaaliset verkostot ja ammattilaiseksi kehittyminen ... 49

5.3 Osatutkimus III: Asiantuntijuus ammattitaikurin työssä ... 51

5.4 Osatutkimus IV: Digitaalisen kulttuurin vaikutus ammattitaikurin asiantuntijuuteen ... 53

6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA... 56

6.1 Ammattitaikurin asiantuntijuuden kuvausmalli ... 56

6.2 Asiantuntijuuden kehitysvaiheet ... 58

6.3 Ammattitaikurin henkilökohtainen ja verkostoitunut asiantuntijuus ... 61

6.4 Tutkimuksen luotettavuus ... 63

6.5 Tutkimuksen eettisyys ... 66

6.6 Jatkotutkimusaiheita ... 67

LÄHTEET ... 69

LIITTEET ... 75

ALKUPERÄISET ARTIKKELIT ... 95

(18)

TAULUKKOLUETTELO

Taulukko 1. Taikuuden erilaiset tyylisuunnat ... 27 Taulukko 2. Aineiston keruun ajankohta, menetelmä ja osateemat ... 32 Taulukko 3. Aineistolähtöisen sisällönanalyysiprosessin eteneminen ... 41 Taulukko 4. Esimerkki asiantuntijuuden kehityskaaren kolmannesta vaiheesta

teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin ... 43 Taulukko 5. Yhteenveto tutkimusaineistosta ja –metodeista osatutkimuksittain ... 47

KUVIOLUETTELO

Kuvio 1. Suomalaisten taikureiden sosiaalinen verkosto ... 36 Kuvio 2. Ammattitaikurin asiantuntijuuden keskeiset osa-alueet ... 52 Kuvio 3. Taikureiden ammattilaisurien alkaminen ja teknologian kehitys

vuodesta 1970 vuoteen 2016 ... 54 Kuvio 4. Ammattitaikurin asiantuntijuuden kuvausmalli ... 57 Kuvio 5. Ammattitaikurin asiantuntijuuden kehityskaari vaiheittain (mukaillen

Ericsson 1996, 2003; Hakkarainen 2006) ... 59 Kuvio 6. Henkilökohtaisten sosiaalisten verkostojen kuva haastateltavista ja

heidän uransa kannalta merkittävistä henkilöistä... 62 Kuvio 7. Tutkimuksen triangulaatio ... 63

(19)

1 JOHDANTO

Asiantuntijuudella tarkoitetaan Glaserin ja Chin (1988) mukaan hyvin organisoituun ja käyttökelpoiseen tietämykseen perustuvaa kyvykkyyttä ratkaista poikkeuksellisen taitavasti oman alan ongelmia ja suorittaa korkeatasoisesti siihen liittyviä toimintoja. Asiantuntijuutta on tutkittu useamman vuosikymmenen ajan paitsi erilaisissa ammateissa myös tieteiden, taiteiden ja liikunnan aloilla (Ericsson 1996; Ericsson &

Starkes 1996). Tämän tutkimuksen kohteena on ammattitaikureiden asiantuntijuuden kehittyminen ja heidän kehittämänsä korkeatasoinen osaaminen. Olettamukseni on, että ammattitaikurin asiantuntijuus vastaa luonteeltaan muiden taitoja taidealojen korkeatasoista osaamista, jonka kehittyminen perustuu historiallisesti kerääntyvään tietoon, välineisiin, tekniikkaan, verkostoitumiseen ja itsenäiseen tarkoitukselliseen harjoitteluun (Ericsson 2003; Ericsson, Krampe & Tesch-Römer 1993).

Tässä väitöstutkimuksessa taikureiden asiantuntijuutta tarkastellaan yksilöllisenä ja yhteisöllisenä ilmiönä. Asiantuntijaksi kehittyminen on monimuotoinen prosessi alalla, jossa ei ole virallista koulutusjärjestelmää ja oppiminen perustuu epämuodol- liseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön (Palonen, Boshuizen & Lehtinen 2014).

Kognitiivisen tieteen traditiossa asiantuntijuutta on tarkasteltu yksilöllisen harjoituk- sen ja kokemuksen kautta hankittuna osaamisena (Lehtinen & Palonen 2011). Sekä aloittelijoiden että ammattilaisten toimintaa kuvaavat taika-alan kulttuurihistorialli- sesti kehittyvät välineet, menetelmät ja käytännöt. Asiantuntija on vastuussa suori- tuksensa tai esityksensä kokonaisuudesta ja sen ohella merkittävässä roolissa on se tieto ja tuki, jota hän saa verkostoyhteyksien kautta toisilta asiantuntijoilta. Huomioon tulisi ottaa myös henkilön olemassa olevat verkostot ja taito hankkia uusia kontakteja asiantuntijatiedon saavuttamiseksi.

Asiantuntijuustutkimus korostaa suorituksen parantamiseen tähtäävän tarkoituksellisen harjoittelun merkitystä osaamisen kehittämisessä (Ericsson 2006; Ericsson &

Lehman 1996). Tarkoituksellisessa harjoittelussa ei ole kyse mekaanisesta toistosta, vaan kyse on taitojen valikoivasta kehittämisestä suoritusta asteittain parantamalla (Ericsson ym. 1993). Suorituskykyä on mahdollista kehittää parantamalla luovalla tavalla esiintymisen eri puolia, reflektoimalla ja kehittämällä taitoa mentorin ohjauksessa. Erityisesti taikuriksi kehittymisen alkuvaiheessa mentorilla on tärkeä rooli;

hän jakaa omaa asiantuntijuuttaan ja ohjaa aloittelijaa. (Gruber, Lehtinen, Palonen &

Degner 2008.)

Kokeneista toimijoista voi tulla rutiiniasiantuntijoita, jolloin kokemus ei aina joh- da korkeaan taitotasoon. He ratkaisevat hyvin tutut ongelmat, mutta eivät kykene toiminnassaan vastaamaan uusiin ja monimutkaisempiin haasteisiin. (Bereiter &

Scardamalia 1993; Hakkarainen, Paavola & Lipponen 2004; Hatano & Inagaki 1992.) Huipputason taidon saavuttamiseksi vaaditaan haastavien tilanteiden ylittämistä ja systemaattista harjoittelemista oman lähikehityksen ylemmillä tasoilla pikemmin kuin omalla mukavuusalueella toimimista. Taikuri-ala sisältää metodien ja tekniikoiden kehittämistä vuorovaikutuksessa koti- ja usein myös ulkomaisten kollegoiden kanssa. Korkean tason tietämyksen ylläpitäminen vaatii asiantuntijan tietojen päivit- tämistä sekä uusien taikatemppujen ja -esitysten kehittämistä. Monilla taikureilla on vuosikymmenien kokemushistoria taitojen ja osaamisen kehittämisessä.

Taikureiden tavoitteena on kehittää ammatillisia metodeja ja tekniikoita, joiden avulla he pyrkivät tarkoituksellisesti huijaamaan ihmisiä. Parhaat taikaesitykset veto-

(20)

avat ihmisen tunteisiin esteettisen kokemuksen kautta. Ihmiset kokevat hämmennystä taikaesitystä seuratessaan, koska he eivät kykene ratkaisemaan metodeja, joilla tuote- taan taika-efekti. Tätä epävirallista ”huijauksen teoriaa” (theory of deception) testataan säännöllisesti läpi peräkkäisten esitysten, päivitetään tarvittaessa ja kehitetään saadun palautteen myötä. (Kuhn, Amlani & Rensink 2008.) Vaikka jotkut perustaikatemput saattavat sisältää suhteellisen yksinkertaisia tekniikoita ja metodeja, ammattitaikurit käyttävät yleensä monimutkaisia ja monikerroksellisia huijauksen muotoja. Taikurina toimiminen edellyttää asiantuntemusta monilta eri alueilta mukaan lukien motoriset taidot, kuten sorminäppäryys tai yleisön katseen johdatteleminen, määrätietoinen katsojien harhaanjohdattaminen ja ihmisten odotusten manipulointi. (Cavina-Pratesi, Kuhn, Ietswaart & Milner 2011.) Kuhn, Tatler, Findlay ja Cole (2008) lisäävät, että viime vuosina on herännyt kiinnostusta tutkia taikureiden huijaamiseen ja harhaut- tamiseen liittyvää asiantuntemusta, koska se auttaa syventämään käsitystä ihmisen kognitiosta ja myös sen hermostollisesta perustasta (Macknik ym. 2008). Vaikka yleisesti on hyväksytty, että tämä asiantuntijuus on sidoksissa kulttuuriin ja perinteeseen, tiedetään hyvin vähän siitä, miten taikureiden osaaminen on hankittu.

Tämän tutkimuksen merkitystä taikuuden tutkimuskentässä voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta. Ensiksi taikureista ei löytynyt vastaavaa asiantuntijuus- tutkimusta. Toiseksi taikureiden henkilökohtaisia sosiaalisia verkostoja ei ole tutkittu vastaavanlaisin menetelmin tai samassa mittakaavassa kuin tässä tutkimuksessa.

Kolmanneksi taikuuden tutkimukset ovat olleet pääosin psykologisia tutkimuksia valikoiduista taikaefekteistä ja niihin liittyvistä metodeista. Tutkimukset ovat keskit- tyneet yksittäisiin taikatemppuihin tai niihin liittyvien osasuoritusten analysointiin ja siihen, miten katsoja ja taikuri näkevät tai kokevat taikatempun. Tässä väitöskirjatut- kimuksessa pyritään tarjoamaan laajempi näkemys ammattitaikureiden asiantuntijuudesta ja sen kehittymiseen liittyvistä henkilökohtaisista ja sosiaalisista prosesseis- ta. Tarkoituksena on luoda kokonaiskuvaa ammattitaikuriksi kasvamisen prosessista varhaisista vaiheista aina ammattilaisuuteen. Tutkimus ankkuroituu asiantuntijuuden ymmärtämiseen hyödyntäen aiempaa alan tieteellistä tutkimusta.

Taikureiden ammatti perustuu salaisuuksiin ja niiden varjelemiseen. Taikureista olisi haastavaa tehdä tutkimusta, ellei tutkijalla itsellään olisi alan asiantuntemusta, kokemusta taikurin työstä ja taikuriyhteisöjen hyväksyntää. Ammattitaikureiden hen- kilökohtaisen uran läpikäyminen vaatii tutkijan ja haastateltavan luottamuksellista suhdetta. Tutkijan oli myös ymmärrettävä taikureiden käyttämää terminologiaa, ja käytettyjä menetelmiä sekä tunnettava alan historiaa ja keskeisiä henkilöitä. Tässä tutkimuksessa tutkijan ja haastateltavien yhteinen kokemus taikuudesta mahdollisti kokemusten jakamisen ja niiden ymmärtämisessä kriittisen yhteisen kielen.

Tutkimuksen kasvatustieteellinen lähestymistapa perustuu asiantuntijuuden kehittymiseen yksilöllisen ja sosiaalisen oppimisen näkökulmasta. Ammattitaikuriksi kasvamista pohditaan elämänkaaren mittaisena kasvuna, kehittymisenä ja oppimisena. Tutkimuksen kohteena ovat yksilöt ja heidän ympärillään olevat asiantuntijaverkostot.

(21)

2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS

Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen tarkastelu aloitetaan luvussa 2.1 tutkimukseen liittyvien keskeisten käsitteiden määrittelyllä. Luvussa 2.2 luodaan katsaus asiantuntijuuden kehittymiseen liittyvistä tekijöistä tarkoituksellisen harjoittelun ja käytäntöyhteisöjen viitekehyksessä. Luvussa 2.3 käsitellään asiantuntijuutta verkos- toitumisen näkökulmasta. Lopuksi luvussa 2.4 käydään läpi taikureiden toimintaa ja aiempia tutkimuksia.

2.1 KESKEISET KÄSITTEET

Tässä teoreettisen viitekehyksen ensimmäisessä luvussa avataan tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä tiivistetysti ja kerrotaan, mitä niillä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa. Mainituilla käsitteillä voi olla muita merkityksiä muissa yhteyksissä tai eri konteksteissa.

Ammattitaikuri on esiintyjä tai viihdyttäjä, joka ansaitsee toimentulonsa tekemällä taikuutta. Taikuri osaa tarkoituksellisesti harhauttaa katsojan tarkkaavaisuutta ja näin vaikuttaa hänen tiedonkäsittelyprosesseihinsa. (Nevala 2011, 9; Raz 2009.)

Asiantuntija eli ekspertti (expert) on henkilö, jolla on erityistä tietämystä tai taitoa joltakin alalta (Turnbull 2010).

Asiantuntijuus tarkoittaa yksilön tai yhteisön henkistä, tiedollista ja taidollista pääomaa. Asiantuntijaksi kasvaminen on poikkeuksellisen taitavan tiedonhankinnan, kulttuuriin osallistumisen ja tiedonluomisen prosessi. (Hakkarainen, Palonen & Paa- vola 2002a.)

Henkilökohtaiset verkostot ovat yksilön tietoisesti ja tarkoituksellisesti luomia suhdeverkostoja, joiden myötä muodostuu hänen asiantuntijaprofiilinsa. Mitä enem- män toimija jakaa tietoa ja osaamista ryhmänsä kanssa, sitä kognitiivisesti keskeisem- män aseman hän voi saavuttaa. (Mattila & Uusikylä 1999.)

Käytäntöyhteisöt ovat kulttuurisen oppimisen epävirallisia yhteisöjä, joissa ryhmä ihmisiä jakaa tietyn taidon tai ammatillisen osaamisen. Yhdessä sitoutuneesti toimi- malla he kehittävät omia tapojaan ratkaista ongelmia, vastaavat ilmenneisiin haasteisiin ja kehittävät välineistöä. (Lave & Wenger 1991; Tomasello 1999.)

Taikuus on mahdoton tai selittämätön ilmiö, jonka katsoja näkee ja kokee taikurin esittämänä. Tässä tutkimuksessa taikuutta ei käsitetä yliluonnollisena ilmiönä, vaan osoituksena ammattitaikurin kyvystä luoda katsojalle illuusio, kokemus epätodelli- sesta. (Kuhn, Amlani & Rensink 2008.)

Tarkoituksellinen harjoittelu on henkilön tietoista ponnistelua, jonka pyrkimyk- senä on suorituksen tavoitteellinen parantaminen. Harjoittelun intensiteetti on huip- putaidon kehittymisen päätekijä. (Ericsson & Lehmann 1996.)

Verkostoanalyysi on metodologinen välineistö, jonka varassa voidaan eritellä ja käsitteellistää toimijoiden välisiä suhteita ja niiden rakenteita. Sosiaalista ympäris- töä voidaan havainnoida vuorovaikutuksessa olevien toimijoiden välisten suhteiden rakenteina tai säännönmukaisuuksina. (Borgatti, Everett & Freeman 2002; Freeman 2004; Wasserman & Faust 1994.)

(22)

Verkostoitunut asiantuntijuus on asiantuntijuutta, joka syntyy sosiaalisen vuo- rovaikutuksen, osallistumisen ja tiedon jakamisen kautta, jolloin sitä ei nähdä pel- kästään yksilön henkilökohtaisena ominaisuutena (Hakkarainen, Palonen, Paavola

& Lehtinen 2004).

2.2 ASIANTUNTIJUUDEN KEHITTYMINEN

Seuraavassa luvussa tarkastellaan asiantuntijuuden kehittymistä tämän tutkimuksen viitekehyksessä. Ensimmäinen luku käsittelee tarkoituksellisen ja intensiivisen harjoittelun merkitystä korkeatasoiseen osaamiseen pyrkimisessä. Tarkoituksellinen harjoittelu on keskeisessä roolissa asiantuntijuuden ja ammattitaidon kehittämisessä.

Toisessa alaluvussa käsitellään oppimista käytäntöyhteisöissä. Osaamisen ja asiantuntijuuden lähteenä eivät ole pelkästään yksilöt, vaan myös vuorovaikutus yksi- löiden tietotaitojen ja verkostojen sekä yhteisöjen kollektiivisten prosessien välillä.

(Hakkarainen, Palonen & Paavola 2002b.)

2.2.1 Tarkoituksellinen harjoittelu

Taikureiden tarkoituksellisessa harjoittelussa ei ole kysymys mekaanisesta toistami- sesta, vaan kekseliäästä suorituksen eri vaiheiden hiomisesta, kehittyvän osaamisen reflektoimisesta ja käsitteellistämisestä usein aikaisemman mestarin ohjauksessa (Gruber ym. 2008). Taikuuden alueella tapahtuu välineiden ja menetelmien kehi- tystä koti- ja ulkomaisten taikureiden vuorovaikutuksessa. Korkeatasoisen osaamisen ylläpitäminen edellyttää osaamisen päivittämistä sekä uusien temppujen ja ohjelmanumeroiden kehittämistä. Vaikuttaa siltä, että tarkoituksellisen harjoittelun intensiteetti selittää parhaiten huippusaavutukseen pääsemistä eri aloilla (Ericsson

& Lehman 1996). Samanaikaisesti integroidutaan ammattilaisverkostoihin (Gruber ym. 2008; Rupprecht, Strasser, Gruber & Harteis 2010), jolloin henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet pyritään liittämään osaksi laajempaa yhteisöä (Laginder &

Stenøien 2011). Taikuriyhteisössä oman harrastuneisuuden osoittaminen ja tarkoituksellisen harjoittelun intensiteetti avaavat vähitellen korkeatasoisen osaamisen kehittämisen polkuja.

Tarkoitukselliseen harjoitteluun liittyy erityisiä harjoittelutoimintoja, joita räätälöi- dään kulloisenkin vaatimustason ja tavoitteiden mukaan. Harjoittelu ei sisällä vain olemassa olevien taikatemppujen ja tekniikoiden hyödyntämistä, vaan se on nähtävä myös käytännön prosessina luoda ja kehittää uutta. (Paavola, Lipponen & Hakka- rainen 2004.) Harjoittelun avulla taitotaso paranee aluksi nopeasti, mutta monet lo- pettavat harjoittelun saavutettuaan itseään tyydyttävän vakiintuneen ja autonomisen tason, jonka jälkeen heidän kehittymisensä hidastuu (Bereiter & Scardamalia 1993).

Chikzentmihailyi, Rathunde ja Whale (1993) korostavat motivaation merkitystä nuor- ten kehittymiseen. Intensiivisesti harjoittelevat uudet tulokkaat saattavat saavuttaa korkeamman suorituskyvyn nopeammin kuin vähemmän intensiivisesti harjoitelleet kokeneemmat henkilöt.

Korkeatasoisen osaamisen saavuttaminen ja ylläpitäminen edellyttävät jatkuvaa taitojen kehittämistä. Asiantuntijaksi kehittymiseen liittyy niin kutsuttu kymmenen vuoden sääntö, jonka mukaan asiantuntijuuden tasolle pääseminen edellyttää neljä tuntia päivittäistä päämäärätietoista harjoittelua kymmenen vuoden ajan, jolla pyri-

(23)

tään järjestelmällisesti parantamaan omaa suorituskykyä (tarkoituksellinen harjoittelu, deliberate practice) (Ericsson 2009; Ericsson ym. 1993; Ericsson & Lehmann 1996).

Monilla aktiivisesti taikuutta harjoittavista toimijoista on näin syvä taidon harjoittami- sen historia. Alalla toimii samalla myös niitä, jotka ovat vuosikymmeniä kehittäneet aiheeseen liittyvää osaamista ja tietämystä. Ericssonin ja Lehmanin (1996) mukaan eri alojen tutkimukset osoittavat harjoittelun intensiteetin selittävän parhaiten huippusaavutukseen pääsemistä.

Hyvä rutiinien hallinta on Ruohotien (2006, 106) mukaan asiantuntijuuden edel- lytys. Suorituksen jatkuva reflektointi on suurelta osin automatisoitunutta, jolloin henkilö ei ole riippuvainen tietoisista ratkaisuista tai perusteellisesta päätöksenteosta.

Huippusuorittaja soveltaa tilanteeseen totuttuja toimintamalleja tehden päättelyn vä- littömästi ja osin tiedostamattomasti. (Ruohotie 2006, 106.) Hän kykenee soveltamaan ja siirtämään ammattispesifistä osaamistaan uusille ja erityislaatuisille alueille (Ruohotie

& Honka 2003, 23; Väisänen 2000, 44). Adaptiivisen asiantuntijuuden tasolle päästäk- seen ammattitaikurin työssä voidaan puhua itsesäätelytaidoista. Nämä ovat kognitiivisia toimintoja, kuten ajattelun ja oppimisen tietoista tarkastelua ja arvioimista.

Adaptiivinen asiantuntija pystyy näitä metakognitiivisia taitoja hyödyntämällä va- pauttamaan älyllisiä voimavaroja uuden oppimiselle. (Ruohotie, Nokelainen & Kor- pelainen 2008.)

Taikurin asiantuntemuksen vertikaalinen (vertical expertise) kehittyminen erikois- alueillaan voidaan erottaa hänen osaamisensa horisontaalisesta (horizontal, hybridized expertise) suhteuttamisesta rinnakkaisten asiantuntijoiden toimintaan (Engeström, Engeström & Kärkkäinen 1995; Howells 1998). Taikurin vertikaalinen asiantuntijuus ilmenee substanssiosaamisen ja kompetenssin kasvuna. Se alkaa tehtäväkeskeisenä oppimisena kohdistuen tekniseen osaamiseen ja teoreettiseen tietoperustaan laajeten yhteisölliseksi asiantuntijuuden horisontaaliseen kehittymiseen, jolloin tiedonluomi- nen on myös yhteisöllistä. Horisontaalinen asiantuntijuus merkitsee taikurin kykyä toimia monissa eri toimintaympäristöissä ja taitoa ylittää osaamisensa rajoja. Taiku- riyhteisössä taikuri ei siis kehity pelkästään vertikaalisesti aloittelijasta asiantuntijaksi, vaan kehittymiseen sisältyy myös muiden alojen ammattilaisten välistä horisontaalista oppimista. Tämä voi edustaa vuorovaikutusta erilaisten taikurin toiminnan alalajien välillä tai taikuuden asiantuntijuuden rikastamista muiden esiintyvien taiteilijoiden osaamisen varassa. Esiintyvänä taiteilijana taikuri tarvitsee käytännön kokemusta yleisön edessä esiintymisestä ja pystyy näin parantamaan suorituskykyään yleisön reaktioista saamansa palautteen mukaan.

Osaaminen, jonka henkilö omaksuu ja sisäistää toimintansa perustaksi on luonteeltaan kulttuurihistoriallista (Holland, Lachicotte, Skinner & Cain 1998). Aiempien taikurisukupolvien luoma tieto ja kokemus asiantuntijan työssä muokkautuvat sosi- aalisiksi käytänteiksi, työympäristöiksi ja työvälineiksi. Suuren tietomäärän omaksuminen ja sen jalostaminen asteittain käytännön toiminnaksi vaatii asiantuntijalta pitkän ajan. Taikuriksi kehittyminen vaatii monipuolista korkeatasoista osaamista, jolloin tieto ja taito muokkautuvat syventyneeksi toiminnaksi. Tarkoituksellinen harjoittelu perustuu systemaattiseen toimintaan, luovaan intohimoon, tietämyksen jakamiseen, henkilökohtaisiin sosiaalisiin verkostoihin ja usein myös mentorien tie- totaidon hyödyntämiseen.

(24)

2.2.2 Oppiminen käytäntöyhteisöissä

Laven ja Wengerin (1991) mukaan asiantuntijuus ankkuroituu erilaisiin alakohtai- siin käytäntöyhteisöihin, jotka kantavat sosiokulttuurisesti kasautuvaa ammatillista tietoa ja osaamista. Asiantuntijuuden oletetaan kehittyvän asteittain yksilön osal- listuessa yhä syvemmin yhteisön käytäntöihin, omaksuessa sen arvoja, normeja ja jaettuja toimintatapoja sekä muodostaessa vahvoja verkostosuhteita sen keskeisiin toimijoihin. Kukin yhteisö määrittelee oman yhteisönsä historiallisesti kehittyviä asiantuntijuuden ja korkeatasoisen osaamisen kriteerejä. Tyypillistä asiantuntijayh- teisöille on, että niiden normit ja arvot eivät ole näkyviä tai julkituotuja, vaan jaet- tuihin käytäntöihin ja sanattomiin sopimuksiin valautuneita. Eteläpelto ja Tynjälä (1999) lisäävät, että jäseneksi pääsemiseksi on hyväksyttävä ja omaksuttava yhtei- sön arvot ja normit, jotka määrittävät yhteisössä menestymistä. Henkilöt saattavat omaksua tietyn alan asiantuntijan roolin, vaikka sitä ei olisi heiltä erityisesti vaadittu tai edellytetty tai he eivät olisi sitä tietoisesti tavoitelleet (Krackhard 1990; ks. myös Mieg 2001; Stein 1997). Asiantuntija on osa laajempaa ympäristöä, jossa hän toimii.

Vaikka henkilökohtainen osaaminen on tärkeää, niin asiantuntijuuden ymmärtä- miseksi ei riitä, että häntä ajatellaan yksilönä ja kontekstista irrallaan. (Palonen, Boshuizen, Hytönen, Hakkarainen & Lehtinen 2013.) Kuvattaessa asiantuntijuutta on huomioitava asiantuntijan läheiset työtoverit, sosiaaliset verkostot ja hänen ky- kynsä hankkia uusia kontakteja. Asiantuntijan osaaminen on yhtäältä sidoksissa ammatillisen toiminnan ympäristöön ja käytäntöihin. Toisaalta pitkäaikainen osal- listuminen asiantuntijakäytäntöihin muovaa yksilöiden kognitiivisia prosesseja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Asiantuntijuuden tutkimuksessa on päädytty siihen, että osaamista ei voida tyy- dyttävästi tarkastella tutkimalla vain yksilöiden tietorakenteita ja ajatteluprosesseja, vaan yhteisölliseen toimintaan osallistumista on tarkasteltava samassa yhteydessä (Sfard 1998). Siksi asiantuntijuus tulkitaan yhä useammin kulttuuriin kasvamisen ja osallistumisen prosessiksi, johon liittyy yhteisön käytäntöjen, arvojen ja normien asteittainen omaksuminen ja samanaikaiset muutokset osanottajien identiteetissä (ks. Lave & Wenger 1991; Rogoff, 1990; Sfard 1998; Wenger 1998). Voimme puhua käytäntöyhteisöistä (community of practice, ks. Hakkarainen 2000) tai osaamisyhtei- söistä (Pohjola 2017). Jones (2011, 25) käyttää taikureiden keskinäisistä sosiaalisista ryhmistä termiä käytäntöyhteisöt, joissa osaaminen kehittyy oppipoika-oppimisen tai vanhempien kokeneiden taikureiden ohjauksen kautta. Lave ja Wenger (1991) esittävät sellaisten käytäntöjen olevan erityisen merkityksellisiä, jotka mahdollistavat aloittelijan kuulumisen asiantuntijayhteisöön. Asteittain syvenevässä prosessissa oppipoika osallistuu alusta lähtien asiantuntijan aitoihin käytänteisiin ja näin vähitellen omaksuu asiantuntijoiden hiljaista tietoa, toimintakulttuuria ja kasvaa asiantuntijayh- teisön jäseneksi. Wenger (1998, 2009) sanoo yksilön toimivan kulttuurisessa konteks- tissa, jossa hän rakentaa tietämystään aluksi marginaalissa. Myöhemmin osaamisen karttuessa hänen roolinsa kasvaa merkittävämmäksi.

Käsite hiljainen tieto (tacit knowledge) voidaan liittää myös epämuodollisen osaamisen siirtymiseen taikureiden taitokulttuureissa. Polanyi (1966) tarkoittaa hiljaisella tiedolla ihmisessä kehittyvää formuloimatonta tietoa, jota voi olla vaikea tuoda esiin.

Erityisesti on kiinnitettävä huomiota siihen, miten tieto välittyy yhdeltä toimijalta toiselle. Lähtökohtana on usein ollut se, että taitavaa suoritusta ei voi suoraan opet- taa, vaan monimutkaiset taidot opitaan osana sosiaalistumisprosessia, johon sisältyy pitkä toiminnan jäljittelemisen ja kokeilemisen vaihe. Tulokasjäsenet oppivat hiljaisen

(25)

tiedon samalla kun he oppivat työyhteisönsä kielen, toimintatavat, rutiinit ja työssä käytettävät menetelmät. Toom (2008) määrittelee hiljaisen tiedon prosessiksi, johon vaikuttavat uskomukset, arvot ja asenteet. Tämä implisiittinen tieto ilmenee todellisuu- dessa esimerkiksi kollektiivisissa ongelmanratkaisuhetkissä. Nonakan ja Takeuchin (1995) mukaan vuorovaikutus ääneen lausumattoman ja täsmällisen tiedon välillä on oleellista, erityisesti kun pyritään ymmärtämään monimutkaisissa ympäristöissä tapahtuvaa osaamista. Hiljaista tietoa voidaan tehdä näkyväksi demonstraatioiden, kielellisten selostusten ja kuvauksien, vertauskuvien ja analogioiden kautta. Duguid (2005) esittää hiljaisen tiedon siirtymisen tulevan useimmissa tapauksissa esiin hen- kilökohtaisissa vuorovaikutustilanteissa. Kuitenkin esimerkiksi taikureilla käytännön tieto leviää laajalti alan toimijoiden kesken, joista monet heistä eivät koskaan joudu kosketuksiin toistensa kanssa.

Tieto ei välity ilman vahvoja vastavuoroisia verkostoyhteyksiä. Taikuuden tapai- sen taitolajin omaksuminen ei ole mahdollista pelkästään kirjoja opiskelemalla, vaan usein tarvitaan pääsyä mestarin tai mentorin oppiin. Nämä mestarit ovat huippuosaa- jan taustalla olevia usein varjoon jääviä toimijoita, joita ilman ei olisi mahdollista pääs- tä korkeatasoiseen suoritukseen (Gruber ym. 2008). Taikureita voi verrata jazz-muusikon vuorovaikutukseen mentorin kanssa. Kyse ei ole tehokkaasta ja muodollisesti näkyvästä tieteellisestä koulutuksesta, vaan henkilökohtaisten keskustelujen ja yhteisen toiminnan epämuodollisesta vuorovaikutuksesta (Berliner 1994; Gruber, Degner

& Lehmann 2004).

Kaikkein syvimmin ja vahvimmin omaksumme asioita sellaisiin yhteisöihin osallistumalla, joita arvostamme (Rogoff 1990). Asiantuntijaksi oppiminen on prosessi, joka muuttaa sosiokulttuurisiin toimintoihin osallistumisen rakenteita ja samalla osanottajien rooleja ja velvollisuuksia. Tästä näkökulmasta katsottuna asiantuntijuuden kehitys on luonteeltaan vastavuoroista. Yksilön identiteetti ja itseen liittyvät uskomukset, hänen kuulumisensa yhteisöön ja tulevaisuuden osallistumisen näköalat säätelevät merkittävästi sitä, mitä ja millä tavalla opitaan (Wenger 1998). Hakkaraisen ja Paavolan (2006) mukaan asiantuntijuuden kehitys tapahtuu yksilön, yhteisön ja kohteen vuorovaikutuksessa, jossa yhteisöön osallistuvien asiantuntijoiden älylliset voimavarat kehittyvät yhdessä (co-evolve) heidän työnsä jaettujen kohteiden kanssa.

Jaettuja kohteita ovat asiantuntijatyön varsinaiset kohteet (esim. työtavoitteet, pro- jektit), mutta myös prosessin tukena käytettävät välineet, menetelmät, käsitteet, il- maisutavat ja teoriat.

Cedercreutz ja Cates (2010), sekä Dressler, Cedercreutz ja Pacheco (2011) painot- tavat kokemuksellisen oppimisen (experiential learning) merkitystä, jossa työ ja teoria yhdistyvät käytännön tasolla. Opiskelijoiden ammatillinen harjoittelu toteutetaan yrityksissä todellisissa olosuhteissa. Yritykset luovat työpaikkoja, joissa edistetään opiskelijoiden ammattitaidon kehittymistä. Opiskelijoille maksettavan palkan lisäksi arviointia suoritetaan ohjaavan tahon, työnantajan ja opiskelijoiden kesken vastavuo- roisesti. Palosen ym. (2013) mukaan uusiin ammatteihin koulutettaessa on odotetta- vissa, että muodollisen ja epämuodollisen osaamisen suhde on muuttumassa. Koulu- tuksessa hyödynnetään yhä enemmän erilaisia epämuodollisen oppimisen muotoja, kuten käytännössä tai työssä oppimista. Epämuodollisen oppimisen hallitseva rooli luonnehtii erityisesti juuri taikuuden asiantuntijuuden kehittymistä. Samalla epämuo- dollisen oppimisen rooli ja merkitys tunnistetaan ja tunnustetaan myös muodollisen koulutuksen piirissä. Epämuodollisen oppimisen rooli korostuu silloin, kun koulutus nähdään luonteeltaan uutta luovana (produktiivisena) ja innovatiivisena pikemmin kuin uusintavana (reproduktiivisena) toimintana. Tulisi pohtia tarkasti, miten erilai-

(26)

silla rakenteellisilla ja pedagogisilla koulutusratkaisuilla tuettaisiin formaalin tiedon ja käytännön kokemuksen yhdistymistä. (Palonen ym. 2013.) Taikurit toimivat usein yksittäisinä ammattilaisina, joilla on omat mentorinsa tai oppimestarinsa ja läheisiä kollegoita, joiden kanssa voi jakaa osaamistaan. Kiinteän paikallisen käytäntöyhteisön sijaan laajemmalla, löyhästi yhdessä toimivalla verkostolla on usein myös avainase- ma. Seuraavassa luvussa siirrytään tarkastelemaan tarkemmin sosiaalisia verkostoja.

2.3 VERKOSTOT OSAAMISEN VÄLITTÄJÄNÄ

Asiantuntijuus kehittyy verkostoon osallistumalla, sekä sen välineisiin ja käytän- töihin sosiaalistumalla, pikemmin kuin nojautumalla pelkästään yksilön taitoihin ja valmiuksiin (Palonen, Hakkarainen, Talvitie & Lehtinen 2004; Mieg 2001, 2006;

Stein 1997). Taikuuden asiantuntijuus ankkuroituu taikuriyhteisöihin ja taika-alan verkostoihin, jotka toteuttavat erilaisia toimintoja, kuten alaan liittyvän tiedon jul- kaisemista, työpajoja ja muita tilaisuuksia, jotka mahdollistavat vertaisille esiintymisen. Se sisältää tiedon jakamista ja kanssakäymisen kehittämistä muiden toimijoiden välillä.

Verkostotutkimuksessa kuvataan verkostoja verkostosolmujen ja niiden välisten suhteiden (linkki) rakenteina (Wasserman & Faust 1994). Verkostoihin kuuluu jouk- ko toimijoita (verkoston solmukohdat), yksilöt (henkilöt), rakenneosat (esimerkiksi ryhmä, yhteisö, organisaatio tai laji) ja sidokset (suhteet, linkit), jotka yhdistävät toi- mijapareja ja määrittävät erilaisia verkostoja. Verkostosolmun voi muodostaa esimerkiksi yksittäinen taikuri. Yksittäistä taikuria (solmua) tarkasteltaessa mielenkiinnon kohteena voi olla tutkittavan verkostoyhteyksien luonne (yksisuuntainen, vastavuoroinen), määrä tai verkostokumppanien (alter) luonne. Verkostoanalyysissa keskeis- tä on toiminnan relationaalisuus: tämä lähestymistapa siirtää huomion yksilöllisten ominaisuuksien nimeämisestä ja luokittelemisesta toimijoiden keskinäisten suhteiden erittelyyn. Sosiaalinen ympäristö voidaan ilmaista vuorovaikutuksessa olevien toimijoiden välisten suhteiden rakenteina tai säännönmukaisuuksina. (Borgatti, Everett &

Freeman 2002; Freeman 2004; Wasserman & Faust 1994.)

Verkostonäkökulma korostaa ammatillisen toiminnan sosiaalista valautuneisuut- ta. Se ohjaa tarkastelemaan taikureiden toimintaa sosiaaliseen maailmaan valautu- neena, kontekstuaalisena ja systeemisenä ilmiöinä. Toisaalta korostetaan sosiaalisen toiminnan rakenteellisuutta, sitä, että toiminnan sosiaaliset rakenteet määrittelevät toimijoiden välisiä suhteita ja vuorovaikutusta. (Balkundi & Kilduff 2006.) Verkoston toimijat eivät toimi toisistaan riippumattomasti. Asiantuntijaverkostot ovat organisoi- tuneet keskeisten toimijoiden ympärille. Taikureiden verkostosuhteiden luonteella ja rakenteella on seurauksia. Verkoston eheyttä (koheesio) voidaan arvioida yhtäältä sen tiheyden perusteella: kuinka paljon yhteyksiä (linkkejä) taikuriverkoston jäsenten vä- lillä esiintyy. Tiheyttä voidaan arvioida todettujen yhteyksien prosentuaalisena osuu- tena kaikista mahdollisista yhteyksistä. Jos kaikki taikurit olisivat yhteydessä toisiinsa, verkoston tiheys olisi 100 %. Toisaalta verkoston eheyttä voidaan eritellä sen pohjalta keskittyneisyyden perusteella: missä määrin verkosto on keskittynyt joidenkin keskeisten avaintoimijoiden ympärille. Verkostosuhteiden luonne, tiheys ja vuorovaikutuksen intensiteetti määrittelevät ammattilaisen toimintaa. Toisistaan voidaan erottaa monia eriluonteisia verkostosuhteita, kuten neuvonantaminen, arvostus (yksisuuntainen epäsymmetrinen suhde) tai ystävyys ja yhteistyö (kaksisuuntainen, vastavuoroinen suhde). Toimijat ja linkit kytkeytyvät yhteen, jolloin tietoisesti tai tiedostamatta muo-

(27)

dostuu verkosto. Homofilialla tarkoitetaan sitä, miten samankaltaisilla toimijoilla (su- kupuoli, ikä, osaaminen) on taipumusta verkostoitua keskenään. (Scott 1991.)

Granovetterin (1973) mukaan verkostosuhteiden linkit voivat olla vahvoja tai heik- koja. Vahvat linkit ovat yhteistyöhön sitovia suhteita tai yhteyksiä toimijoiden välillä.

Ne ovat vastavuoroisia ja paljon resursseja vaativia suhteita asiantuntijayhteisöissä, jotka välittävät olennaista hiljaista tietoa ja sosiaalista tukea. Heikot linkit ovat puoles- taan siltoja luovia suhteita tai yhteyksiä toimijoiden välillä. Ne ovat usein epäsymmet- risiä luonteeltaan, jolloin vain toinen osapuoli on aktiivinen, eivätkä näin tarjoa sosiaalista tukea. Kaukaiset yhteydet saattavat olla usean eri toimijan kautta välittyneitä.

Ne voivat helposti yhdistää eri tietokulttuureja ja auttaa välittämään kiteytynyttä taikuuteen liittyvää osaamista. (Granovetter 1973.) Engeström kumppaneineen (1995) näkevät erilaisten asiantuntijakulttuurien välillä olevan monenlaisia näkymättömiä raja-aitoja, jotka rajoittavat asiantuntijuuden ja tietämyksen jakoa. Barabasin (2002) mukaan asiantuntijat toimivat usein pienissä itselleen tutuissa maailmoissa (esim.

käytäntöyhteisöt), joissa vuorovaikutus on enemmän sisäistä ja ulottuu vähemmän kyseisten maailmojen yli. Nämä maailmat edustavat ammattilaisten jakamia sosiaalisia käytäntöjä ja jaettuja epävirallisia toimintatapoja. Näin yhteisistä käytännöistä muodostuu verkostoja, joiden jäsenet ymmärtävät toisiaan vaivattomasti (Brown &

Duguid 1999). Ulkopuolisten on kuitenkin usein vaikeaa ymmärtää asiantuntijakult- tuurin kieltä, toimintaa ja käytäntöjä.

Taikureiden sosiaaliset verkostot ovat monitasoisia ja -kerroksisia (Haythornthwai- te 2005). Tämä tarkoittaa, että monessa tapauksessa heitä yhdistää yleensä useampi kuin yksi verkostoulottuvuus, kuten esimerkiksi työtoveruus ja ystävyys. Vain yh- den linkin välityksellä ylläpidetyt suhteet voidaan ymmärtää suhteellisen heikoiksi.

Monikerroksisuuden merkitystä korostaa sosiaalisen median ja Internetin kasvava vaikutus taikureiden verkostoihin. Sosiodigitaalinen teknologia mahdollistaa monien eri medioiden varassa tapahtuvan verkostosuhteen ylläpidon sosiaalisen median so- vellusten avulla (muun muassa FaceBook, Whatsup ja LinkedIn). Tämän seurauksena taikureiden kasvokkaiset ja virtuaaliset verkostot risteytyvät ja muovaavat monella tavalla toisiaan. (Baym & Boyd 2012.)

Luottamus nojautuu vahvoihin taikureiden välisiin siteisiin, sekä ystävien että tuttavien verkkoon. Tiedon portinvartijat ovat avaintoimijoita, jotka pystyvät sää- telemään tiedon ja osaamisen kulkua verkostojen ylitse (Burt 1999; Moreland 1999;

Sverrisson 2001). Bourdieun 1996 mukaan välittäjät (knowledge brokers) tai tiedon portinvartijat (gatekeepers) välittävät ja kontrolloivat tietoa. Taikuuteen liittyvä tieto ja osaamisen jakaminen on perinteisesti ollut hyvin kontrolloitua, jolloin kokeneilla ja arvostetuilla taikureilla on ollut vahva portinvartijan asema (Bourdieu 1996).

Tässä tutkimuksessa taikuuden asiantuntijuutta tarkastellaan verkostoituneena ilmiönä ja käytetään siihen soveltuvia tutkimusmenetelmiä. Toistaiseksi ei kuiten- kaan tunneta hyvin niitä psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia mekanismeja, joiden varassa asiantuntijuus etenee tasolta toiselle. Ammattitaikureiden asiantuntijaverkos- tolla tässä tutkimuksessa tarkoitetaan yhteyksiä, joiden kautta taikurit saavat uutta tietämystä, neuvoa ja tukea. Verkostoitunut asiantuntijuus syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, osallistumisessa ja tiedon jakamisessa, eikä näyttäydy pelkästään yksilön henkilökohtaisena ominaisuutena.

Seuraavassa alaluvussa tarkastellaan taikureiden toimintaa ja aiempia tutkimuksia, jotta ymmärtäisimme, miten tässä tutkimuksessa käsitellään taikurinimikettä, taikuutta terminä ja miten tämä tutkimus nivoutuu taika-alan tutkimuskenttään.

(28)

2.4 TAIKUREIDEN TOIMINNAN JA OSAAMISEN AIEMPI TUTKIMUS

Tässä luvussa määritellään tutkimuksen kannalta olennaiset termit: taikuri, taikuus ja taikatemppu. Tämän jälkeen tarkastellaan taikuuteen liittyviä tieteellisiä julkaisuja ja kartoitetaan samalla tutkimusten sijoittumista suhteessa eri tutkimusperinteisiin.

Lisäksi avataan myös eri tieteenalojen paradigmojen ja kehitysten heijastumista taika-alan tutkimukseen. Lopuksi tarkastellaan tutkimuksen sijoittumista suhteessa tieteellisiin tutkimustraditioihin ja sen kontribuutiota taika-alan tutkimuskentässä.

Taikuri on esiintyjä tai viihdyttäjä. Katsoja tietää taikurin tekevän luonnollisin keinoin ”taikoja”, vaikka ei ymmärtäisikään, kuinka ihmeet tapahtuvat (Nevala 2011, 9). Sirénin (2007, 2) mukaan taikurilla tarkoitetaan henkilöä, joka tekee taikatemppuja viihdyttääkseen ja hämmästyttääkseen yleisöä. Christopher ja Christopher (2006) ker- tovat taikuri Robert-Houdinin jo aikoinaan määrittäneen taikurin olevan näyttelijä, joka pystyy tekemään ihmeitä. Randi (1992, 11) ja Seppänen (1996, 9) näkevät myös taikurin hyvänä näyttelijänä, joka esittää taikuria. Nevala (2011, 9) jatkaa, että taikurin määrittely on vaikeaa, koska perinteisesti taikurit koristelivat esityksiään mystiikalla ja taikuuteen liittyvillä vihjeillä. Taikuri-sana tarkoitti vielä 1800-luvulla noitaa tai vel- hoa. Nevalan mukaan taikuri on esiintyjä tai viihdyttäjä, joka esittää tekevänsä taikoja.

Tynin (2004, 128) mukaan taikuri on taiteilija, joka esittää taikuutta, ”ääriviivatonta”.

Taikurista on aiemmin käytetty Iso-Britanniassa nimikettä conjuror (silmänkääntäjä).

Yhdysvalloissa ja Kanadassa on vakiintunut magician (taikuri) nimike, joka on tänä päivänä kyseessä olevan asiantuntijuusalan yleisin englanninkielinen termi.

Taikuus ei ole vain yksinkertaisia huijaustekniikoita, vaan kyse on monimutkai- sesta ja monitasoisesta käytännön osaamisesta, joka vaatii vuosien tarkoituksellista harjoittelua. Taikurin asiantuntijuuden kehittyminen vaatii motoristen, psykologis- ten ja sosiaalisten taitojen jalostamista. Taikureiden tietämys on myös esoteeristä eli salaista sisäpiirin jäsenille tai asiantuntijoille tarkoitettua tietoa (Hurme, Pesonen &

Syväoja 1998, 393). Taikuus olisi nähtävä yhdistelmänä erilaisia integroituja taitoja ja monimutkaista osaamista, jonka sosiaalisesti jaettu kokeminen voi olla ulkopuo- liselle hämmentävää. Lamont (2017) jakaa taikuuden kokemisen kolmeen eri näkö- kulmaan. Ensimmäiseksi katsojat tiedostavat, ettei taikuutta oikeasti ole olemassa.

Toiseksi taikurin ihmeitä katsoessaan yleisö ei ole varma siitä, onko sitä oikeasti tapahtunut tai onko se totta. Kolmanneksi katsojat ymmärtävät kyseessä olevan illuusio. (Lamont 2017; Nevala 2017.) Harris (1996, 5) kuvaa taikuuden ytimen olevan katsojan mielessä syntyvässä kokemuksessa, joka ravistelee hänen omaa uskoaan arkipäivän todellisuuteen. Se tarjoaa kokemuksia, jotka hämmentävät katsojan to- dellisuutta syvällä tasolla.

Kuhn, Amlani ja Rensink (2008) toteavat, että onnistunut taikuus vaatii esittäjäl- tään vankkaa ymmärtämystä ihmisen kognitiivisesta tietokyvystä. Yleisö kokee ih- metystä seuratessaan taikurin esitystä, koska sillä ei ole tietoa niistä menetelmistä, joilla taikaefekti toteutetaan. Käytän tutkimuksessani taikurin tuottamasta efektistä ja metodista termiä taikatemppu (magic trick). Ammattitaikuri tutkii ja kehittää esiin- tymistään, jolloin hänen on mahdollista kehittää teoria siitä, miten huijata yleisöä. Jos tämä teoria on puutteellinen, taikatemppu saattaa epäonnistua ja salaisuus paljastua.

Myöhemmin taikuri ottaa opiksi virheistään ja muuttaa taikatemppua parantaakseen sen toimivuutta. (Kuhn, Amlani & Rensink 2008.)

Yleisesti taikuuden tyylisuuntien ryhmittelyssä on käytetty taikureiden maailman- laajuisen kattojärjestön FISM:n (Fédération Internationale des Sociétés Magiques) (2017)

(29)

kilpaluokittelua pää- ja alaluokkineen, joiden mukaisesti myös Ristiharju (2011) on määritellyt käsitteitä (taulukko 1).

Taulukko 1. Taikuuden erilaiset tyylisuunnat

TAIKUUDEN TYYLISUUNTA MAGIC CATEGORY SELITE Näyttämötaikuus Stage Magic Performances

Manipulaatio Manipulation Näyttämöllä esitettävää taikuutta,

joka perustuu kokonaan tai suurelta osin sorminäppäryyteen.

Näyttämöilluusiot Stage Illusions Näyttämötaikuutta, jossa käytetään suurta rekvisiittaa. Esityksessä voi olla useita ihmisiä ja/tai eläimiä mukana.

Komediataikuus Comedy Magic Taikuutta, jonka päätarkoituksena

on saada katsojat nauramaan. Voi perustua mihin tahansa muuhun kategoriaan edellyttäen, että esi- tyksen painopiste on taikuudessa.

Mentaalitaikuus Mental Magic Taikuudenlaji, joka pohjautuu

näennäisesti esiintyjän poikkeuk- sellisiin tai yliluonnollisiin ominai- suuksiin kuten telepatia, ajatusten- luku, supermuisti ja tulevaisuuden ennustaminen.

Yleistaikuus General Magic Yhdistelmätaikuutta, jossa sekoite-

taan ja yhdistellään eri kategorioita.

Välineistö on yleensä pienempää kuin näyttämöilluusiossa. Esityksis- sä voidaan käyttää myös huippu- tai videoteknologiaa hyödyksi.

Lähitaikuus Close-up Magic Performances

Esitykset, jotka on tarkoitettu pienille ryhmille esitettäväksi ihmisten lähellä. Esiintyjä voi istua tai seisoa pöydän ääressä tai esitys voidaan tehdä myös seisten käyttämättä pöytää. Välineet ovat yleensä pieniä ja useimmat efektit kohdistetaan suoraan katsojille. Lähitaikuus jaetaan kolmeen eri kategoriaan:

Korttitaikuus Card magic Esitys perustuu yksinomaan peli-

korteilla tehtäviin temppuihin.

Mikromagia Micro Magic Pienillä esineillä tehtävää taikuutta.

Parlour/salonkitaikuus Parlour magic Lähi- ja lavataikuuden välimaas- toon sijoittuva esitys.

Taikuuden tyylisuuntien lisäksi on huomioitava, kenelle taikuutta esitetään. Taikurit valitsevat asiakassegmentin, jolle he suunnittelevat ja suuntavat esityksensä. Esiin- tymismahdollisuuksia ovat esimerkiksi yritystilaisuudet, aikuisten juhlat, lastenta- pahtumat, syntymäpäiväjuhlat, häät, pikkujoulut tai koulutuspäivät. Yleistä on, että taikurit profiloituvat tietyn tyylisuunnan ja asiakaskunnan esiintyjiksi, jolloin he myös räätälöivät esitystään asiakasryhmän vaateiden ja toivomusten mukaiseksi.

Seuraavassa tarkastelen empiirisiä taikureiden toimintaan liittyviä aiempia tutkimuksia. Ne ovat liittyneet 1) psykologiaan, 2) kognitiotieteeseen ja 3) neurotieteeseen, jotka ovat toki monella tavalla toisiinsa kytköksissä. Ensimmäiset taikuutta koskevat tutkimukset sijoittuvat kokeellisen psykologian (teema 1. psykologia) syntyvuosil- le 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun, jolloin psykologia eriytyi filosofias-