78 niin & näin 3/2019
3/2019 niin & näin
Tapani Kilpeläinen
Kansalaisuus ilman valtiota
Haastattelussa Donatella Di Cesare
Italiassa Donatella Di Cesare (s. 1956) on jo pitkään ollut huomattu filosofi, mutta Suomeen hänen ajattelunsa rantautuu vasta nyt. Hermeneutikko Di Cesare on
tutkinut tuotannossaan muun muassa juutalaista ajattelua ja valtiottomien ongelmaa.
Viime vuosina hän on saanut maansa äärioikeiston vihat niskoilleen suoraselkäisillä pakolaiskannanotoillaan. Kuulostelimme hänen tuumiaan muuttoliikkeestä,
pakolaisuudesta ja Euroopasta.
K
uka on Donatella Di Cesare? Voi- sitteko kertoa hieman taustastanne ja filosofisista vaikutteistanne?Kasvoin Rooman laitakaupungilla, jonka Pasolinin tarinat lunastavat vain osittain. Valmistuttuani Italiassa maisteriksi saatoin jatkaa opiskelua, sillä sain opiskeluapurahan Saksaan.
Väittelin tohtoriksi Tübingenin yliopistossa Hölderlinin ja Hegelin kaupungissa, josta pidin paljon. Sen jälkeen asuin pitkään Heidelbergissä ja työskentelin kaupungin yliopistossa.
Tunnistan itseni eurooppalaisesta kulttuurista, ja minua pidetään kriittisen italialaisen ajattelun edus- tajana. Vaikka eroja ja välimatkaakin on, kunnioitan esimerkiksi Giorgio Agambenia ja Roberto Espositoa, sillä olen kehitellyt samansuuntaisia teemoja ja väitteitä.
Rawlsista Walzeriin ja myös heistä eteenpäin kehkey- tyvän anglosaksisen ajattelun ja eurooppalaisen, ennen kaikkea ranskalaisen ja italialaisen ajattelun välillä val- litsee nykyisin erittäin suuri epäsuhta: ensin mainittu on yleensä hyvin normatiivista ja myöntyy mielestäni uusli- beraalille mallille politiikasta, kun taas jälkimmäinen on hyvin kriittistä.
Juuri suomennetussa kirjassanne Pysyvästi vie- raana (Stranieri residenti, 2017) sanotte, että filosofia on unohtanut muuttoliikkeen. Yksi motiiveistanne teoksen kirjoittamiseen tuntuukin olevan se, että pi- dätte monien filosofien asenteita moraalisesti tuomit- tavina. Voiko filosofia ylipäänsä tehdä mitään siirto- laisten ja pakolaisten aseman auttamiseksi?
Sikäli kuin tiedän, kirjani on ensimmäinen muut- toliikettä käsittelevä filosofinen teos siinä mielessä, että teema kulkee sen punaisena lankana. Monissa kirjoissa kylläkin vastataan kysymykseen siitä, mitä pitäisi tehdä siirtolaisuuden ”hallitsemiseksi” tai ”muuttovirtojen”
pysäyttämiseksi. Millaisia kriteerejä pitäisi käyttää, kun pakolaiset ja siirtolaiset erotetaan toisistaan? Minä puolestani yritin kyseenalaistaa tällaiset tendenssi- mäiset tai parhaassakin tapauksessa huonosti asetetut kysymykset.
Kirjani on osittain kertova ja osittain journalistinen, filosofinen ja sosiologinen – kaiken kaikkiaan siinä käy- tetään monia tyylejä – jotta se pystyisi kuvaamaan tätä aikakaudellemme luontaista ilmiötä ja antaisi pohdis- kelun aineksia. ”Muuttoliike” ei vielä ole mukana filoso- fiassa, koska yleensä filosofit ovat omaksuneet valtiokes- keisen näkökulman. Politiikan filosofian suurin ongelma onkin edelleen, että se ei pysty ylittämään valtion rajoja.
Minä taas ajattelin, että on tullut aika, jolloin ei enää voi pysytellä pelkkänä katsojana, katsella vain rannalla, vaan täytyy omaksua myös sen näkökulma, joka lähtee ensin matkaan ja sitten saapuu. Sain kauneimmat kiitokset eräiltä nuorilta, jotka olivat onnistuneet pääsemään Sisi- liaan Tšadista ja Senegalista. He olivat olleet kielikurssilla Palermon yliopistossa ja osallistuneet sitten kirjaani kä- sittelevään seminaariin. Kun kirjasta keskusteltiin moni- lukuisen yleisön edessä, he sanoivat, että oli kuin olisin ollut heidän kanssaan – että kirja kertoi heistä. Se oli mi- nusta hyvin mukavaa.
Miksi siirtolaisuus on anglosaksisille filosofeille mielestänne pelkkä tekninen ongelma?
Ennen kaikkea viime vuosina on korostettu, että kan- salaisilla on lupa hallita rajoja suvereenisti, kieltää muu- kalaisten saapuminen tai rajoittaa sitä. Tästä aiheutuu vakavia ja salakavaliakin väärinymmärryksiä. Kuvitellaan nimittäin, että kansalaisuus on yhtä kuin maan omis- taminen. Kuvitellaan ennen kaikkea, että voi päättää, kenen kanssa asuu yhdessä. Tämä ideologia perustuu ole- tettuun homogeenisyyteen, kansakunnan identiteettiin ja alueen omistamiseen.
Jos ajatellaan kansallista koskemattomuutta, kaikki näkevät, ettei valtio ole homogeeninen etnis-kansallinen yhteisö. Kulttuuri ei voi tarkoittaa mitään etnis-kansallista omaisuutta (proprietà identitaria). Siellä, missä muka puo- lustetaan nykyistä etnistä homogeenisyyttä, nousevat esiin vanhat kummitukset jus sanguinis ja jus soli, veren oikeus ja maaperän oikeus. Maaperän oikeus on niistä ehkä va- hingollisempi. Lyhyesti sanoen valtion alueen ajatellaan olevan sillä asuvien kansalaisten yksityisomaisuutta. Tätä oikeutta ei ole kirjoitettu mihinkään. Myös omasyntyi-
niin & näin 3/2019
suuden (autoctonia) myytti, joka syntyi antiikin Ateenassa ja joka valitettavasti omaksuttiin Michael Walzerin puolus- tamassa kommunitarismin suuntauksessa, nauttii yleistä hyväksyntää. Nekin, jotka puolustavat rajojen avoimuutta kuten Joseph Carens, kääntävät vain asetelman pääla- elleen. Koko ajan pysytään liberalismin sisäpuolella aivan kuin tarkoituksena olisi puolustaa pelkästään liikkumisva- pautta. Mutta se, joka muuttaa, tekee sen siksi, että hän saisi uuden olemassaolon mahdollisuuden, yhteisön, joka ottaa hänet vastaan.
Kansalaisuuden käsite on kirjassanne hyvin kes- keinen. Kansallisvaltiosta ja synnyinoikeuksista on tullut hyvin vaikutusvaltaisia kansallisuuden tul- kintavälineitä, vaikka kansalaisuudelle on muitakin malleja.
Pitää paikkansa. Kirjani, ennen kaikkea kaksi sen viimeistä lukua, on käytännöllisesti katsoen kirja kan- salaisuudesta. Asetin vastakkain erilaisia kansalaisuuden malleja. Mielestäni Roomasta – toisin kuin Ateenasta – tuli imperiumi juuri siksi, että se tarkisti kansalaisuuden käsitettä ja ulotti sen kaikkiin. Synnyitkö Palestiinassa?
Olet silti Rooman kansalainen. Synnyitkö Iberian nie- mimaalla? Olet Rooman kansalainen. Siihen aikaan tämä merkitsi vallankumousta. Mielestäni kansalaisuuden käsite tulisi mullistaa myös nykyisin, jotta nykyajan vaa- timuksiin voitaisiin vastata.
Virtaavatko populismi ja ksenofobia mielestänne suoraan kansallisvaltiosta? Voidaanko kansalaisvalti- oiden pohjalta edes saavuttaa mitään parempaa kuin populismia ja muukalaiskammoa?
Kansallisvaltio sinänsä diskriminoi. Sana nazione (”kansakunta”) yhdistyy etymologisesti sanaan nascita (”syntymä”). Se on kuin sanottaisiin, että tässä paikassa voi asua vain se, joka on syntynyt täällä. Se toimikin kri- teerinä viime vuosisadan loppuun saakka. Ensimmäiset ongelmat nousivat kuitenkin esiin jo silloin. Nykyisin, globalisaation aikakaudella, synnyinpaikka tuntuu mi- nusta taantumukselliselta ja ennen kaikkea erittäin epä- historialliselta kriteeriltä.
Valtio käyttää kansakuntaa koskemattomuuden ja vakauden säilyttämiseen, mutta se diskriminoi, käyttää voimiaan, näyttää voimaansa rajalla. Sillä, joka ei kuulu kansakuntaan, ei ole oikeuksia. Tämä poissulkemisen ele on ennen kaikkea rasistinen. Ei pidä luulla, että rasismi tarkoittaa enää nykyään rotuihin uskomista. Pikem- minkin se tarkoittaa, että pitää kiinni oikeudesta päättää, kenen kanssa asuu yhdessä. Erotan yhdessä elämisen ja yhdessä asumisen: voin päättää, kenen kanssa jaan elämäni yksityisesti, mutta en voi päättää, kenen kanssa asun yhdessä. Natsismi oli kuitenkin juuri tuon peri- aatteen toteuttamista. Täytyy siis olla varovainen, mutta suhtaudun kansallisvaltioon hyvin epäileväisesti.
Millaisena pidätte Euroopan lähitulevaisuutta siirtolaisuusasioissa? Voiko filosofialla tai filosofeilla olla mitään mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen?
Minusta filosofialla voi olla tärkeä tehtävä. Totean muun muassa hiljattain italiaksi ilmestyneessä viimei- simmässä kirjassani, jonka nimi onkin Sulla vocazione politica della filosofia (”Filosofian poliittisesta kutsumuk- sesta”, 2018), että filosofien olisi aika palata mukaan kau- punkivaltioon, polisiin. Nykypäivän politiikasta puuttuu itse asiassa kriittinen ja laaja-alainen näkemys, ja se onkin pelkistynyt pelkäksi hallinnoinniksi, poliisimaiseksi go- vernanceksi. Tämä näkyy erityisen selvästi muuttolii- kekysymyksessä. Aivan kuin kysymys olisi vain niin sa- nottujen muuttovirtojen hillitsemisestä tai turvasatamaa hakevien häätämisestä.
Mielestäni ihmisoikeuksien isänmaa Eurooppa on pettänyt itsensä, ja se joutuu vastaamaan siitä historian edessä. Mutta ajattelen myös, että lunastuksen mah- dollisuus on olemassa. Markkinoiden vaatimuksille tai- punut Eurooppa on nimittäin jäänyt kansallisvaltioiden tilkkutäkiksi ja rajoillaan eräänlaiseksi hyperkansallis- valtioksi. Toivon, että löydetään jälkikansallinen po- liittinen muoto, joka pystyy avaamaan kansalaisuuden ovet ajattelemalla sen uudelleen. Asiahan ei koske aino- astaan pakolaisia vaan myös Euroopan kansoja kaikkine eroineen.
