72
keskustelua
Tekstit ja kontekstit
Tätä puheenvuoroa ei tule sekoittaa väitöskirjan arvi- ointiin, vaikka lähtökohtana onkin Ismo Silvon väitöskir- ja Valta, kenttä ja kertomus. Sen sijaan kiinnitämme huo- miota sen esiin nostamun kysymyksiin, joilla mielestäm- me on yleisempääkin kiinnostavuutta. Aloitarnme meto- dologisilla ja metodisilla näkökohdilla ja pääosin myös pitäydymme niissä.
Täyttymätön lupaus
Silvon maailmankuvassa on joitakin tietoteoreettisen realismin piirteitä: hän esimerkiksi tekee eron "historial- listen tapahtumien ja niistä esitettyjen tulkintojen välil- lä" (s. 19). Tämä tarkoittanee ulkoisen todellisuuden ja niitä koskevien ajatusten erottamista.
Samalla Silvo esiintyy diskurssianalyytikkona. Hän erottelee sosiolingvistisen, narratologisen ja struktura- listisen diskurssianalyysin (s. 17-19). Tosin jaottelu on hänen esittämällään tavalla korkeintaan- toki myöntei- sessä mielessä- heuristinen.
Sosiolingvistiikka on Silvolle vain eräänlaista pragma- tistista kielenteoriaa, joka liittyy kielenkäytön mik- rososiaalisiin tilanteisiin. Narratologiaa hän pitää lähin- nä kertomuksia tutkivaJle kirjallisuustieteelle ominaise- na lähestymistapana. Strukturalistinen diskurssianalyy- si taas tarkoittaa tiettyyn aikaan ja paikkaan rajantuvan kielenmuodostuksen historiallisia ja rakenteellisia ehto- ja, joka ottaa huomioon "tiedonarkeologiset" ja "tietä- mysympäristölliset" tekijät. Edellisen termin on luonut Foucault ja jälkimmäinen taas on peräisin lähinnä atk- alan ammattilaisten kielellisestä sekoilusta.
Olennaista tässä sinänsä horjuvassajaottelussa on, et- tä Silvon valitsemassa strukturalistisessa vaihtoehdos- sa- tosin hänellä on myös narratologisen analyysin ot- teita- Husserlin termiä käyttäen sulkeistetaan todelli- suus. Silvon mukaan esitettävien väitteiden referentiaalis- ta suhdetta todellisuuteen ei pidä kysyä.
Silvo kirjoittaa: "Diskurssiivisen valtakäsityksen yksi tärkeimpiä seuraamuksia on, että tulkintakentillä käsit- teet kadottavat ajauoman 'totuudellisuuden' tavoitte- lun. Kentillä syntyvää tietoa tulkintojen sisältönä ei täs-
Tiedotustutkimus 1/89
tä näkökulmasta tarkastella jonkin ideaalisen järjestel- män heijastumana tai oikeana kuvauksena" ( s. 30). Myö- hemmin hän ottaa etäisyyttä diskurssiivisessa semantii- kassa apukäsitteenä käytettävästä ikonisaatiosta, "jolla saadaan aikaan referentiaalinen vaikutelma eli merki- tysvaikutelma siitä, että teksti viittaa johonkin itseensä nähden ulkopuoliseen, johon tulkintansa perustaa" (s.
52).
Lähtökohta herättää ainakin kaksi kysymystä. Onko ikonisaatio todellakin irrallaan ulkoisista tekijöistä, siis toisaalta erillään esittäjän tarkoitusperästä ja toisaalta ilman mitään järkevää referentiaalista suhdetta todelli- suuteen? Toiseksi voidaan pohtia tutkijan omaa ikonisaatiota. Loogisesti ottaen jos tutkija kykenee ir- tautumaan ikonisaatiosta, niin miksi siihen eivät kyen- neet muut? Tai toisin päin: jos muut ovat ikonisaation
"uhreja", niin mikä takaa ettei tutkija ole sitä?
Tavallaan Silvo siis antaa lupauksen siitä, ettei hän sorru ikonisaatioon vaikka muut ovatkin niin tehneet.
Mutta täyttyykö lupaus? Millaisia ovat ei-referentiaali- set tekstien tulkinnat?
Kriittinen lukija alkaa kysyä asiaa jo silloin, kun Silvo työnsä taustaluvussa sanoutuu irti myös subjektiivisuu- den tavoittelusta. Pitkän argumentoivan kappaleen päätteeksi hän katsoo aineistoosa laajuuden sekä forma- lisoivan analyysimenetelmän perusteella "subjektiivi- suuden ... supistuvan vähäiseen rooliin" (s. 15). Peruste on jo vanha tuttu esimerkiksi Ahmavaaran Yhteiskunta- kybemetiikasta. Uskonsa hän esittää uudelleen mm. si- vulla 54.
Mielenkiintoista on Silvon subjektiivisuuteen tekemä pesäero sen jälkeen kun hän on torjunut väitteiden re- ferentiaalisen suhteen todellisuuteen. Jos kerran tällais- ta referentiaalista suhdetta ei ole, niin miksei maksimaa- lista subjektiivisuutta voisi nostaa tieteelliseksi ihan- teeksi? Kyse on tutkijan epäloogisuudesta. Hän pidät- tää itselleen oikeuden väitteittensä referentiaalisuuteen, vaikka hän hylkää sen muilta väitteiden esittäjiltä.
Emme tarkoita että referentiaalisen suhteen hylkää- minen sinänsä johtaisi automaattisesti korkea-.asteiseen subjektiivisuuteen, ts. tulkinnat kertoisivat jotakin ehkä.
hyvinkin mielenkiintoista tulkintoja tekevästä subjektis- ta, vaikka eivät tulkinnan kohteena olevista teksteistä.
Voidaanhan puhua tekstien omasta logiikasta- tosin lo- giikka-sana on tällöin hyvin löysässä käytössä- mihin Silvo viittaakin: "tekstianalyyttisen tutkimuksen tavoit- teena on tarkastella tekstien omaa tapaa kommunikoi- da ja luoda merkityksiä" (s. 54). Mutta tällöinpä onkin pyrkimyksenä "mahdollisimman objektiivinen analyytti- nen tarkastelu" (s. 54). Objektiivinen ei siis tässä viittaa referentiaalisesti ulkoiseen todellisuuteen.
F
Tiedotustutkimus 1!89
Olennaista kuitenkin on se, ettei Silvon antama lu- paus täyty: ehkä tiedostamattaan hän operoi hylkäämil- lään referentiaalisilla suhteilla. Sen sijaan pelkälle mai- ninnalle jätämme sen- tosin tieteellisen tiedon periaat- teiden kannalta perustavan- seikan, että Silvon väitös- kirjan lukijan on poikkeuksellisen paljon luotettava hä- nen kulkemaansa analyyttiseen reittiin ja sillä tekemiin- sä operaatioihin voimatta tarkastaa niitä. Tieteen jul- kisuusperiaatteen kannalta ei riitä, että väitöskirjan tar- kastaja on saanut käyttöönsä myös "väliaineistoja", joita muut lukijat eivät kuitenkaan saa (vrt. Ilkka Heiskasen tarkastuslausuntoa tässä samassa numerossa).
Olennaisinta kirjan substanssin kannalta on, että Sil- vo matkan varrella hylkää oman oppinsa tai ainakin ek- syy valitsemaitaan tieltä. Parhaan kuvan tästä antaa si- vulta 253 alkava kirjan viimeinen luku.
"Television tulo ja siihen liittynyt julkisen yleisra- diojärjestelmän murtumisen uhka toimii katalysaattori- na, joka johti julkisen vastuun korostukseen ja sitä to- teuttavan viestintäpoliittisen tulkinnan systematisointiin ja tiivistymiseen" (s. 253). Tämä ei ole ainakaan Silvon valitsemin menetelmin edes periaatteessa todettavissa aidoksi tutkimustulokseksi. Väitteeseen sisältyy kaksi ongelmaa: ensinnäkin se on referentiaalinen ja toiseksi sen paikkansapitävyys on vähintäin kyseenalainen.
Toisen esimerkin voi löytää heti seuraavalta sivulta:
"Pian television aikakauden jälkeen 1960-luvun jälkim- mäisellä ja 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla kan- sanrintamapolitiikan vahvoina vuosina julkista vastuuta korostanut viestintäpoliittinen tulkinta koki suurimmat voittonsa ja se lujittui entisestään lähes itsestäänselväk- si merkitysten haltijaksi" (s. 254). Esimerkkejä yhtä ky- seenalaisesta referentiaalisuudesta olisi löydettävissä monia muitakin.
Missä valta asuneekaan?
Jo mainittu Silvon eräänlainen minimalistinen realismi on erikoinen muunnelma. Hänen mielestään on tarpeel- lista sanoa esimerkiksi, että "kentillä syntyvillä teksteillä ei diskurssiivisen näkemyksen mukaan ole mitään kent- tien rajojen yli kulkeutuvaa pysyvää merkityssisältöä, jo- ka juontuisi tulkintakentän ulkopuolella sijaitsevan ide- aalisen ja pysyvän järjestelmän (esimerkiksi 'objektiivi- sen' reaalimaailman) ominaisuuksista (s. 30).
Ongelmaksi käy, mitä Silvo tarkoittaa "kenttien rajo- jen yli kulkeutuvilla pysyvillä merkityssisällöillä". Jos pääpaino on ilmauksena "pysyvä", esiintyy Silvo sellaisia metafyysikkoja vastaan, joita ei filosofipiireissä ole ta- vattu sataan vuoteen. Jos taas pääpaino on kentän rajat rikkavilla teksteillä, joilla on jokin suhde reaalimaail-
73,
maan, ei Silvo taas ne hylätessään löydä kannattajia. Silvon edustamaan käsitykseen eivät yhdy Wittgen- stein sen paremmin kuin diskurssiteoreetikot Bourdie- u, Habermas tai edes Silvon lainaama Foucault. Vaikka esimerkiksi Foucaultia on kritisoitu kielikeskeisestä val- takäsityksestä, ei hän ole sortunut sellaisiin yksipuoli- suuksiin, joita Silvo kannattaa. Sivumennen sanottuna: miksi Foucault kirjoitti vankilalaitoksen, sairaalalaitok- sen yms. reaalihistorioita eikä niitten kielten historioita? Siksi että kyseiset instituutiot loivat omat kielensä, ei päinvastoin.
Samaan problematiikkaan liittyy ajatus "ajattoman 'totuudellisuuden'" tavoittelusta (s. 30). Jossain mieles- sä ajattomina voidaan pitää loogisia totuuksia, jotka
"tyhjinä" eivät ole reaalimaailman kannalta kiinnostavia. Sen sijaan kaikki tietämämme filosofit tarkastelevat fak- tuaalista totuutta suhteellisena. Näyttääkin siltä, että Sil- von aversio totuutta kohtaan perustuu/motivoituu loogi- sen ja faktuaalisen totuuden eron hylkäämiseen.
Silvon aversio on korkea-asteista. Viitteessään hän saattaa totuuden tavoittelijana kielteiseen valoon jopa Helge Miettusen, koska tämä Radio ja tv-opin perusteis- saan (1966) tuli Silvon tietoteoreettista lähilukua aavis- tamatta kirjoittaneeksi, että "radio- ja tv-oppi on niin kuin teoria aina yleispätevien totuuksien etsimistä" (s. 289). Miettunen tuskin tarkoitti "yleispätevällä" iankaik- kista pätevyyttä, kuten Silvo tulkitsee naivistisesti. Yhtä hyvin hän olisi voinut panna matalaksi vähintäin puolet tieteenfllosofeista, mutta ilmeisesti näiden kumoaminen olisi vaatinut enemmän argumentteja kuin Miettusen mätkiminen.
Tilalle Silvo suosittelee "pelkkää praktista soveltu- vuuskyvykkyyttä" (s. 289). Totuusteoria on jotakin muu- ta kuin pelkkä soveltuvuustesti. Sitä paitsi pragmaatti- nen totuusteoria on filosofian piirissä ehkä pahimmin murjottu. Hänen esittämässään muodossa siitä ei ole kil- pailemaan edes Miettusen ajatusten kanssa.
Reporadio, liian kova pala
Silvo jakaa "viestintäpoliittisen kentän" - tarkoittaen to- sin yleisradiopoliittista- ajallisesti 1) "monopolisoivaan kauteen" (noin 1960-65), 2) "politisoivaan kauteen" (1965-75) ja 3) "ratkaisuja hakevaan kauteen" (1980-85). Paljon puhuttu Eino S. Revon pääjohtajakausi on siis
"politisoivan kauden" alkupuolisko.
Erityisesti Reporadiosta Silvo ei saa otetta. Jäljelle jää vain antipatia tämän kauden ideoita kohtaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että Silvon ihannetelevisio olisi varsin vähän journalistinen ja sille informatiivisuus ja objektii- visuus olisi turhaa painolastia. Kaiken kaikkiaan tuiki-
72
keskustelua
Tekstit ja kontekstit
Tätä puheenvuoroa ei tule sekoittaa väitöskirjan arvi- ointiin, vaikka lähtökohtana onkin Ismo Silvon väitöskir- ja Valta, kenttä ja kertomus. Sen sijaan kiinnitämme huo- miota sen esiin nostamun kysymyksiin, joilla mielestäm- me on yleisempääkin kiinnostavuutta. Aloitarnme meto- dologisilla ja metodisilla näkökohdilla ja pääosin myös pitäydymme niissä.
Täyttymätön lupaus
Silvon maailmankuvassa on joitakin tietoteoreettisen realismin piirteitä: hän esimerkiksi tekee eron "historial- listen tapahtumien ja niistä esitettyjen tulkintojen välil- lä" (s. 19). Tämä tarkoittanee ulkoisen todellisuuden ja niitä koskevien ajatusten erottamista.
Samalla Silvo esiintyy diskurssianalyytikkona. Hän erottelee sosiolingvistisen, narratologisen ja struktura- listisen diskurssianalyysin (s. 17-19). Tosin jaottelu on hänen esittämällään tavalla korkeintaan- toki myöntei- sessä mielessä- heuristinen.
Sosiolingvistiikka on Silvolle vain eräänlaista pragma- tistista kielenteoriaa, joka liittyy kielenkäytön mik- rososiaalisiin tilanteisiin. Narratologiaa hän pitää lähin- nä kertomuksia tutkivaJle kirjallisuustieteelle ominaise- na lähestymistapana. Strukturalistinen diskurssianalyy- si taas tarkoittaa tiettyyn aikaan ja paikkaan rajantuvan kielenmuodostuksen historiallisia ja rakenteellisia ehto- ja, joka ottaa huomioon "tiedonarkeologiset" ja "tietä- mysympäristölliset" tekijät. Edellisen termin on luonut Foucault ja jälkimmäinen taas on peräisin lähinnä atk- alan ammattilaisten kielellisestä sekoilusta.
Olennaista tässä sinänsä horjuvassajaottelussa on, et- tä Silvon valitsemassa strukturalistisessa vaihtoehdos- sa- tosin hänellä on myös narratologisen analyysin ot- teita- Husserlin termiä käyttäen sulkeistetaan todelli- suus. Silvon mukaan esitettävien väitteiden referentiaalis- ta suhdetta todellisuuteen ei pidä kysyä.
Silvo kirjoittaa: "Diskurssiivisen valtakäsityksen yksi tärkeimpiä seuraamuksia on, että tulkintakentillä käsit- teet kadottavat ajauoman 'totuudellisuuden' tavoitte- lun. Kentillä syntyvää tietoa tulkintojen sisältönä ei täs-
Tiedotustutkimus 1/89
tä näkökulmasta tarkastella jonkin ideaalisen järjestel- män heijastumana tai oikeana kuvauksena" ( s. 30). Myö- hemmin hän ottaa etäisyyttä diskurssiivisessa semantii- kassa apukäsitteenä käytettävästä ikonisaatiosta, "jolla saadaan aikaan referentiaalinen vaikutelma eli merki- tysvaikutelma siitä, että teksti viittaa johonkin itseensä nähden ulkopuoliseen, johon tulkintansa perustaa" (s.
52).
Lähtökohta herättää ainakin kaksi kysymystä. Onko ikonisaatio todellakin irrallaan ulkoisista tekijöistä, siis toisaalta erillään esittäjän tarkoitusperästä ja toisaalta ilman mitään järkevää referentiaalista suhdetta todelli- suuteen? Toiseksi voidaan pohtia tutkijan omaa ikonisaatiota. Loogisesti ottaen jos tutkija kykenee ir- tautumaan ikonisaatiosta, niin miksi siihen eivät kyen- neet muut? Tai toisin päin: jos muut ovat ikonisaation
"uhreja", niin mikä takaa ettei tutkija ole sitä?
Tavallaan Silvo siis antaa lupauksen siitä, ettei hän sorru ikonisaatioon vaikka muut ovatkin niin tehneet.
Mutta täyttyykö lupaus? Millaisia ovat ei-referentiaali- set tekstien tulkinnat?
Kriittinen lukija alkaa kysyä asiaa jo silloin, kun Silvo työnsä taustaluvussa sanoutuu irti myös subjektiivisuu- den tavoittelusta. Pitkän argumentoivan kappaleen päätteeksi hän katsoo aineistoosa laajuuden sekä forma- lisoivan analyysimenetelmän perusteella "subjektiivi- suuden ... supistuvan vähäiseen rooliin" (s. 15). Peruste on jo vanha tuttu esimerkiksi Ahmavaaran Yhteiskunta- kybemetiikasta. Uskonsa hän esittää uudelleen mm. si- vulla 54.
Mielenkiintoista on Silvon subjektiivisuuteen tekemä pesäero sen jälkeen kun hän on torjunut väitteiden re- ferentiaalisen suhteen todellisuuteen. Jos kerran tällais- ta referentiaalista suhdetta ei ole, niin miksei maksimaa- lista subjektiivisuutta voisi nostaa tieteelliseksi ihan- teeksi? Kyse on tutkijan epäloogisuudesta. Hän pidät- tää itselleen oikeuden väitteittensä referentiaalisuuteen, vaikka hän hylkää sen muilta väitteiden esittäjiltä.
Emme tarkoita että referentiaalisen suhteen hylkää- minen sinänsä johtaisi automaattisesti korkea-.asteiseen subjektiivisuuteen, ts. tulkinnat kertoisivat jotakin ehkä.
hyvinkin mielenkiintoista tulkintoja tekevästä subjektis- ta, vaikka eivät tulkinnan kohteena olevista teksteistä.
Voidaanhan puhua tekstien omasta logiikasta- tosin lo- giikka-sana on tällöin hyvin löysässä käytössä- mihin Silvo viittaakin: "tekstianalyyttisen tutkimuksen tavoit- teena on tarkastella tekstien omaa tapaa kommunikoi- da ja luoda merkityksiä" (s. 54). Mutta tällöinpä onkin pyrkimyksenä "mahdollisimman objektiivinen analyytti- nen tarkastelu" (s. 54). Objektiivinen ei siis tässä viittaa referentiaalisesti ulkoiseen todellisuuteen.
F
Tiedotustutkimus 1!89
Olennaista kuitenkin on se, ettei Silvon antama lu- paus täyty: ehkä tiedostamattaan hän operoi hylkäämil- lään referentiaalisilla suhteilla. Sen sijaan pelkälle mai- ninnalle jätämme sen- tosin tieteellisen tiedon periaat- teiden kannalta perustavan- seikan, että Silvon väitös- kirjan lukijan on poikkeuksellisen paljon luotettava hä- nen kulkemaansa analyyttiseen reittiin ja sillä tekemiin- sä operaatioihin voimatta tarkastaa niitä. Tieteen jul- kisuusperiaatteen kannalta ei riitä, että väitöskirjan tar- kastaja on saanut käyttöönsä myös "väliaineistoja", joita muut lukijat eivät kuitenkaan saa (vrt. Ilkka Heiskasen tarkastuslausuntoa tässä samassa numerossa).
Olennaisinta kirjan substanssin kannalta on, että Sil- vo matkan varrella hylkää oman oppinsa tai ainakin ek- syy valitsemaitaan tieltä. Parhaan kuvan tästä antaa si- vulta 253 alkava kirjan viimeinen luku.
"Television tulo ja siihen liittynyt julkisen yleisra- diojärjestelmän murtumisen uhka toimii katalysaattori- na, joka johti julkisen vastuun korostukseen ja sitä to- teuttavan viestintäpoliittisen tulkinnan systematisointiin ja tiivistymiseen" (s. 253). Tämä ei ole ainakaan Silvon valitsemin menetelmin edes periaatteessa todettavissa aidoksi tutkimustulokseksi. Väitteeseen sisältyy kaksi ongelmaa: ensinnäkin se on referentiaalinen ja toiseksi sen paikkansapitävyys on vähintäin kyseenalainen.
Toisen esimerkin voi löytää heti seuraavalta sivulta:
"Pian television aikakauden jälkeen 1960-luvun jälkim- mäisellä ja 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla kan- sanrintamapolitiikan vahvoina vuosina julkista vastuuta korostanut viestintäpoliittinen tulkinta koki suurimmat voittonsa ja se lujittui entisestään lähes itsestäänselväk- si merkitysten haltijaksi" (s. 254). Esimerkkejä yhtä ky- seenalaisesta referentiaalisuudesta olisi löydettävissä monia muitakin.
Missä valta asuneekaan?
Jo mainittu Silvon eräänlainen minimalistinen realismi on erikoinen muunnelma. Hänen mielestään on tarpeel- lista sanoa esimerkiksi, että "kentillä syntyvillä teksteillä ei diskurssiivisen näkemyksen mukaan ole mitään kent- tien rajojen yli kulkeutuvaa pysyvää merkityssisältöä, jo- ka juontuisi tulkintakentän ulkopuolella sijaitsevan ide- aalisen ja pysyvän järjestelmän (esimerkiksi 'objektiivi- sen' reaalimaailman) ominaisuuksista (s. 30).
Ongelmaksi käy, mitä Silvo tarkoittaa "kenttien rajo- jen yli kulkeutuvilla pysyvillä merkityssisällöillä". Jos pääpaino on ilmauksena "pysyvä", esiintyy Silvo sellaisia metafyysikkoja vastaan, joita ei filosofipiireissä ole ta- vattu sataan vuoteen. Jos taas pääpaino on kentän rajat rikkavilla teksteillä, joilla on jokin suhde reaalimaail-
73,
maan, ei Silvo taas ne hylätessään löydä kannattajia.
Silvon edustamaan käsitykseen eivät yhdy Wittgen- stein sen paremmin kuin diskurssiteoreetikot Bourdie- u, Habermas tai edes Silvon lainaama Foucault. Vaikka esimerkiksi Foucaultia on kritisoitu kielikeskeisestä val- takäsityksestä, ei hän ole sortunut sellaisiin yksipuoli- suuksiin, joita Silvo kannattaa. Sivumennen sanottuna:
miksi Foucault kirjoitti vankilalaitoksen, sairaalalaitok- sen yms. reaalihistorioita eikä niitten kielten historioita?
Siksi että kyseiset instituutiot loivat omat kielensä, ei päinvastoin.
Samaan problematiikkaan liittyy ajatus "ajattoman 'totuudellisuuden'" tavoittelusta (s. 30). Jossain mieles- sä ajattomina voidaan pitää loogisia totuuksia, jotka
"tyhjinä" eivät ole reaalimaailman kannalta kiinnostavia.
Sen sijaan kaikki tietämämme filosofit tarkastelevat fak- tuaalista totuutta suhteellisena. Näyttääkin siltä, että Sil- von aversio totuutta kohtaan perustuu/motivoituu loogi- sen ja faktuaalisen totuuden eron hylkäämiseen.
Silvon aversio on korkea-asteista. Viitteessään hän saattaa totuuden tavoittelijana kielteiseen valoon jopa Helge Miettusen, koska tämä Radio ja tv-opin perusteis- saan (1966) tuli Silvon tietoteoreettista lähilukua aavis- tamatta kirjoittaneeksi, että "radio- ja tv-oppi on niin kuin teoria aina yleispätevien totuuksien etsimistä" (s.
289). Miettunen tuskin tarkoitti "yleispätevällä" iankaik- kista pätevyyttä, kuten Silvo tulkitsee naivistisesti. Yhtä hyvin hän olisi voinut panna matalaksi vähintäin puolet tieteenfllosofeista, mutta ilmeisesti näiden kumoaminen olisi vaatinut enemmän argumentteja kuin Miettusen mätkiminen.
Tilalle Silvo suosittelee "pelkkää praktista soveltu- vuuskyvykkyyttä" (s. 289). Totuusteoria on jotakin muu- ta kuin pelkkä soveltuvuustesti. Sitä paitsi pragmaatti- nen totuusteoria on filosofian piirissä ehkä pahimmin murjottu. Hänen esittämässään muodossa siitä ei ole kil- pailemaan edes Miettusen ajatusten kanssa.
Reporadio, liian kova pala
Silvo jakaa "viestintäpoliittisen kentän" - tarkoittaen to- sin yleisradiopoliittista- ajallisesti 1) "monopolisoivaan kauteen" (noin 1960-65), 2) "politisoivaan kauteen"
(1965-75) ja 3) "ratkaisuja hakevaan kauteen" (1980-85).
Paljon puhuttu Eino S. Revon pääjohtajakausi on siis
"politisoivan kauden" alkupuolisko.
Erityisesti Reporadiosta Silvo ei saa otetta. Jäljelle jää vain antipatia tämän kauden ideoita kohtaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että Silvon ihannetelevisio olisi varsin vähän journalistinen ja sille informatiivisuus ja objektii- visuus olisi turhaa painolastia. Kaiken kaikkiaan tuiki-
74
tessaan Revon kautta Silvo sortuu ainakin kolmeen vir- heeseen.
Ensinnäkin kauden dokumentit ovat ilmeisesti jos- sain määrin peitteleviä, kuten tällaiset asiakirjat yleen- säkin ovat, joten niistä ei voi tehdä yksiviivaisia johto- päätöksiä vallinneesta ajatusmaailmasta. Toiseksi Silvo ei ota huomioon, että Reporadio oli toteutumaton pro- jekti, jonka toteutumisen poliittinen enemmistö esti. Ja kolmanneksi reaalimaailmassa kyseinen kausi oli Yleis- radion toimivan ohjelmajohdon ja sen luottamuselinten välisten jyrkimpien ristiriitojen aikaa.
Tuon ajan yhden kulminaatiovaiheen hän kuittaa eu- femismilla
a
Ia Repo itse oli "tuolloin jo siirretty pois pääjohtajan toimesta'' (s. 202). Silvo ei myöskään ole saanut selville sitä, että vuoden 1972 Ohjelmatoiminnan säännöstö syntyi reaktiona taakse jääneeseenReporadi- oon ja poikkeaa siksi ensimmäisestä eli vuoden 1967 säännöstöstä.Sen sijaan, Silvon tulkintaa voidaan lukea siten, että Reporadio itse muka ymppäsi "paljastavaan objektivis- rniin sisältyneen radikalismin" ( ... ) "perinteisiä arvoja kunnioittavan ohjelmapolitiikan pumpulikoteloon" (s.
259). Todellisuudessa sen tekivät Revon kukistajat. Täs- sä vain muutamia esimerkkejä virhetulkinnoista.
Silvo viljelee "objektivismin" ja senjohdannaisen "ob- jektivistisen" käsitteitä kuvatessaan Reporadion ohjel- mapolitiikkaa. Tosiasia kuitenkin on, ja tämä käy ilmi myös dokumenteista, että Reporadioon sisältyi ajatus toimittajien entistä suuremmasta vapaudesta ja subjek- tiviteetin peliin panemisesta sekä mielipidepluralismis- ta. Tämä kaikki on jyrkässä ristiriidassa tietoteoreetti- sen objektivismin kanssa, mikä tarkoittaa kuvitelmaa, et- tä vain kohde vaikuttaa informaation sisältöön. Tässä Silvo siis sortuu kardinaaliin virhetulkintaan.
Tiedotustutkimus 1/89
Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä huomauttaa, ettei Reporadion lähtökohtana voinut olla nykyinen tie- toteoreettinen pohdiskelu. Niiltä osin kun tuon kauden ajatukset voidaan palauttaa tietoteoriaan, on mahdollis- ta löytää paljonkin arvostelemista-tosin eri suunnasta kuin Silvon kritiikki. On mielenkiintoista todeta, etteivät Silvoa askarruta muiden kansien tietoteoreettiset si- toumukset. Mikä olisi esimerkiksi "ratkaisuja hakevan kauden" tietoteoria, aikansa elänyt pragmatismiko?
Nähtäväksi jää
Yleisradion lähihistorian tutkimus ei tietenkään jää Sil- voon. Itsekin hän kommentoi jatkotutkimusten tarvetta.
Yksi mutta vain yksi kiintoisa vaihtoehto olisi tutkimus, joka ei jää pelkäksi tekstintulkinnaksi, niin tärkeää kuin sekin on. Tällainen tutkimus ottaisi huomioon myös his- torialliset ja sosiologiset kontekstit, paneutuisi siis reaa- lihistoriaan. Vasta tätä taustaa vasten aukeaisivat myös ohjelmapoliittisten tekstien referentiaaliset suhteet to- dellisuuteen.
Kiitettävän rehellisesti Silvo sanoo työnsä lopussa, et- tä hänen väitöskirjassaan '"kova maailma' ja sen 'todel- liset' toimijat on sulkeistettu tutkimuksen kohteen ulko- puolelle" (s. 269). Ennemmin tai myöhemmin ilmaantuu tutkija, joka kieltäytyytekemästä sulkeistarnistaja uskal- tautuu reaalimaailmaan. Nähtäväksi jää, miltä Silvon tutkimustulokset tulevat näyttämään tuota taustaa vas- ten.
Pertti Hemanus Ilkka Tervonen
p
Tiedotustutkimus 1!89
kirja-arvioita
Ohjelma ja sovellutus
VIRTANEN, Keijo: Atlantin yhteys. Tutkimus amerik- kalaisesta kulttuurista, sen suhteesta ja välittymisestä Eurooppaan vuosina 1776-1917. Suomen Historiallinen Seura: Historiallisia tutkimuksia 144. Helsinki 1988.
VIRTANEN, Keijo: Kulttuurihistoria-tie kokonais- valtaiseen historiaan. Turun yliopiston julkaisuja: Sarja C osa 60. Turku 1987.
Historian ja historiallisuuden "löytyminen" tiedo- tusopissa on tuonut pintaan seikan, joka toki on ollut olemassa paljon pitempään: yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneelle tiedotusopin tutkijalle koituu aika ajoin vaikeuksia alan historiallisen tutkimuksen kanssa. Mo- nasti tuntuu, että tutkimus päättyy juuri silloin kun yh- teiskuntatieteilijä olettaa pohdiskelevan keskustelun ja yhteenvetojen alkavan- tässä jos missä olisi kiintoisan keskustelun paikka kahden eri tutkimusperinteen välil- lä.
Mutta on toki myös kiintoisia poikkeuksia, "leveän si- veltimen historioitsijoita", jotka hahmottelevat suuria linjoja, tulkitsevat, väittävät ja pohtivat. Keijo Virtanen on yksi näistä: sellaista ajatusten rätinää ja säksätystä kuin hänen 500-sivuinen "tilinpäätöksensä" amerikkalai- sen kulttuurin välittyrnisestä Eurooppaan ja erityisesti Suomeen tapaa useimmiten raporttikirjallisuudessa ja journalismissa, harvoin tiedotustutkimuksessa. Ja jo vain on opus myös ilmaisultaan kovaa tasoa, mokomaa luistoa kohtaa aniharvoin ns. oppineissa kirjoituksissa tässä tasavallassa.
Pintatason selityksenä Virtasen reteään historiankir- joitukseen voi tarjota sitä, että mies on kulttuurihistori- oitsija. Oppiala jo korostaa kokonaisvaltaisuuttaja Vir- tanen itse eritoten niinikään äskettäin ilmestyneessä kulttuurihistorian yleisesittelyssään ja siihen liittyvissä metodologispainoitteisissa pohdiskeluissaan.
Kirjoja on kiintoisaa tarkastella rinnan juuri siksi, et- tä ne voi nähdä ohjelmana ja sen sovellutusyrityksenä, jos kohta metodologiakirjanen "menee yli" sovellutuk- sen. Se puhuu paljon periaatteellisemmista ja yleisem- mistä asioista kuin koskaan voidaan yhteen empiiriseen työhön soveltaa, olipa se miten lavea tahansa. Toisaalta
75
Virtasen tapa puhua ja tulkita tuskin selittyy pelkästään oppiainehorisontilla- näkökulman laveus ja asiapal- jous ehkä juontavat tästä, tuskin perusote. Tutkijatyyp- pinä Keijo Virtanen yksinkertaisesti on journalistinen, suurten yleisöjen puhuttelija. Tämä on tärkeä taito, jos kohta ei tutkimuspiireissä ainajärin arvostettu. Atlantin yhteyttä jos mitä pitäisi markkinoida kaikelle kansalle, lähdeviiteviidakkoineen päivineen. Rakenteen turhat toistot häiritsevät "populaarimarkkinoinnissa" arvaten- kin paljon enemmän kuin viiteryväkset.
• • •
Atlantin yhteys on liki kymmenvuotisen Amerikka- projektin päätös, näin esipuheesta ja sieltä täältä muu- altakin ymmärsin. Silti tekijän tarkoitas lienee ollut vält- tää yhteenvedon sävyä ja pyrkiä omaehtoisuuteen. Tot- ta kyllä tämä teos toimii omillaan, ilman sitä pitkää opin- näytteiden ja väliraporttien ritirampsua, joka on ollut saatavilla jo vuosia. Silti sopii kritikoida yritystä "häivyt- tää" projekti taustalle: Atlantin yhteyden suuret linjat nä- kyisivät ehdottomasti selvemmin, jos kirja ei sairastaisi elefanttitautia.
Tyylikkäämpi ratkaisu olisi ollut tarjota erityisaluei- den pikkutieto ja miksei suurempikin selkeästi erillise- nä analysoituna bibliografiana ja keskittyä tässä teokses- sa siihen hermeneutiikkaan, jonka puolesta Virtanen kulttuurihistorian erittelyssään puhuu.
Tutkimuksen kehikkona on innovaatioiden dif- fuusiomalli, joka sopiikin näin laveaan asetelmaan si- nänsä hyvin, niin mekaaninen kuin se Virtasen tapaan 'pehmennettynäkin' on. Samoin on järkevää, joskaan ei aivan ongelmatonta, että tutkimus kohdentuu Yhdysval- tojen ja Euroopan suhteisiin; Suomi asettuu sitten osak- si eurooppalaista ääriperiferiaa. Tutkimus itsessään ei ole johdonmukaisesti uskollinen asettelulle. Liian pal- jon huomiota kertyy lopultakin Suomelle varsinkin työn loppupuolella, toisaalta "Eurooppa" jäsentyy keskiseksi Euroopaksi.
Yhtä kaikki asetelma on kiinnostavampi ja suhteelli- sempi kuin yksioikoinen Yhdysvallat-Suomi. Sen si- jaan ehdottomasti syvennystä ja problematisointia kai- vannut elementti on "amerikkalainen kulttuuri", jonka tekijä nimeää synonyymiksi "amerikkalaisuudelle".
Operationalisointi keskittyy toisaalta aikakausien yleisiin trendeihin, toisaalta amerikkalaisten Eurooppa- kuvaan ja eurooppalaisten Amerikka-kuvaan eri aika- kausina. Kulttuurin liitäntä elinkeinoelämän muutoksiin Atlantin molemmin puolin on luontevaa ja johdonmu- kaista, imago-osuus jää hajanaiseksi, "ota kiinni mistä saat" -henkiseksi. Keskustan ja periferian asetelmaakin teksti silloin tällöin tyrkyttelee, mutta minkäänlaista riippuvuusteoreettista kehikkoa niistä ei rakennu. Pe-
