Henkitieteiden olemuksen mukaisesti niiden varsinainen perusmetodi on luonteeltaan historiallinen, sillä sellaisia säännönmukaisuuksia, joiden v a r a a n ennustamiseen pyrkivät luonnontieteet rakentavat, ei niiden piirissä tunneta.
Kielitieteeseen sovellettuna t ä m ä väite ei kuitenkaan merkitse sitä, että kieltä, ihmisen merkillisintä j a tehokkainta välinettä, ei voisi j a saisi tarkastella kiinnittämättä aina huomiota sen historiaan. Kielet ovat omalaatuisia j ä r - jestelmiä j a niiden ajan virrasta abstrahoitujen struktuurien j a osien funktioi- den kaikinpuolinen selvittäminen on ensiarvoisen tärkeä tieteellinen tehtävä.
Kielihistoria tarjoaa kuitenkin jatkuvasti kielitieteen keskeisen mielenkiinnon kohteeksi loputtoman m ä ä r ä n konkreettisia tutkimustehtäviä, joiden unohta- minen merkitsisi samaa kuin että vapaaehtoisesti luopuisimme siitä kiihok- keesta, minkä kielen arvoitus älylliselle uteliaisuudellemme tarjoaa. M u t t a vaikka kielihistoria onkin tässä suhteessa hyvin puolustanut asemaansa, se on sen sijaan nykyaikaisessa periaatekeskustelussa j ä ä n y t pahasti syrjään. Kieli- historiallisen tutkimuksen v a a r a n a näyttääkin olevan, että se helposti supistaa harrastuksen alan p i e n i m p ä ä n mahdolliseen j a vieroksuu kaikkea teoreettista ja filosofista pohdiskelua. Toisaalta se kuitenkin v a p a u t t a a ihmishengen siitä skolastiikasta, joka vaanii kaikkea historiaa-vastustavaa j a hedelmättömiä määritelmiä j a luokitteluja suosivaa asennoitumista.
Se teoreettinen pohja, jolle kielihistoriallinen tutkimus huomattavaksi osaksi rakentaa, ei ole niin luja, ettei se vaatisi j a t k u v a a tarkkailua. Niinpä itse historian käsite, j o t a kielihistoriallisessa tutkimuksessa taajaan käytetään tai ainakin edellytetään, on monessa suhteessa epäselvä. En tarkoita tässä t u t t u a dualismia, joka on kaikkialla vastassa, kun k ä y t ä m m e historia sanaa. Vaikka puhuessamme äännehistoriasta j a yleensäkin kielihistoriasta tavallisesti tar- koitamme niitä käsityksiä, joita tutkimuksen tuloksina on esitetty tai pyritään esittämään, niin emme kielentutkimuksessakaan voi rajoittaa historian käsi- tettä pelkästään tällaiseen subjektiiviseen aspektiin. Itse menneisyys sellaise- naan on kuitenkin se kohde, j o n k a perille yritämme päästä. M u t t a j u u r i tässä objektiivisessa, siis itse varsinaisia t a p a h t u m i a tarkoittavassa mielessä, historia on tieteessämme erittäin e p ä m ä ä r ä i n e n käsite. Näin on laita erityisesti j u u r i suomalais-ugrilaisessa tutkimuksessa, jossa kaikki historialliset lähteet ovat hyvin nuoria, vain m u u t a m a n sadan vuoden takaisia. J o h t o p ä ä t ö k s e m m e
nojautuvat siihen aksiomiin, että kaikki kielet saavat kiittää olemassaolostaan katkeamatonta perinnettä, joka vie m i t t a a m a t t o m i e n aikaetäisyyksien taakse j a että menneisyys muodossa tai toisessa elää niissä kaikissa. Tavallisesti jou-
d u m m e kutsumaan historiaksi sellaista, mikä ei ankarassa mielessä käsitettyä objektiivista historiaa olekaan. P u h u m m e myöhäiskantasuomesta, suomalais- ugrilaisesta kantakielestä j n e . useinkaan muistamatta, että n ä m ä ajat j a aika- kaudet ovat erinomaisen epämääräisiä, vieläpä niin epämääräisiä, ettei meillä ole oikeutta hämmästellä, vaikka j o t k u t tutkijat suhtautuisivat niihin suoras- t a a n kielteisesti. Eihän kukaan ole pystynyt todistamaan, että esim. myöhäis- kantasuomi olisi ollut olemassa varsinaisena historiallisena todellisuutena, varhaisemmista kantakielen asteista p u h u m a t t a k a a n . N e h ä n ovat kaikki loppu- j e n lopuksi eräänlaisia teoreettisia selitysperusteita, joiden avulla voimme
mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata j a selittää havaittavissa olevan nykyisen todellisuuden moninaisuutta j a sen syntyä. M u t t a jokainen käytän- nön tutkija tietää omasta kokemuksestaan, että edes likimainkaan täydellistä selitysperustetta ne eivät ole voineet a n t a a .
O n h u o m a u t e t t u siitä, että tieteemme kulmakivenä oleva, rekonstruktioihin pyrkivä vertaileminen edellyttää yhtenäisen kantakielen käsitettä. Muutenhan emme pääse täsmällisiin tuloksiin. Jos näet vertailussamme j o u d u m m e johta- m a a n käsityksemme m u k a a n yhteen kuuluvat m u o d o t kahdesta tai useam- masta lähtömuodosta, se merkitsee itse asiassa, että epäsuorasti tunnustamme todetun moninaisuuden yhä edelleen j ä ä v ä n arvoitukseksi. J o k a i n e n tietysti y m m ä r t ä ä nykyään, että kantakielessä, olipa se mikä tahansa, on ollut mur- teita niin kuin kaikissa tunnetuissa kielissä. M u t t a siitä huolimatta tämä selviö on tieteellistä a n k a r u u t t a tavoittelevalle tutkimukselle vaikea kompastuskivi.
Erityisen vaikea t ä m ä kompastuskivi on silloin, kun kantakielen rekonstruk- tiota pidetään historiallisen tutkimuksen tärkeimpänä tavoitteena.
Leskienin ajoista lähtien on jatkuvasti toistettu, että mitään sovittamatonta ristiriitaa ei ole Schleicherin sukupuuteorian j a Schmidtin aaltoteorian välillä, josta Leskien käytti oikeastaan asianmukaisempaa siirtymäteoria (»Uber- gangstheorie») -nimitystä. M u t t a käytännön kielihistorioitsijaa ei autasanotta- vastikaan se, että h ä n tietää, mitkä ne periaatteet ovat, joiden m u k a a n kielten differentioituminen pääasiallisesti t a p a h t u u , jollei h ä n pysty niitä vakuuttavasti soveltamaan konkreettisiin yksityistapauksiin. Muussa tapauksessa ristiriita j ä ä pysymään. Vaikka voidaankin pitää v a r m a n a , että jokin oletettu kanta-
kieli on ollut tunnettujen kielten t a p a a n eräänlainen kontinuum, jossa kaikkia osia yhdistävien piirteiden ohessa on ollut sellaisia, j o t k a ovat olleet yhteisiä vain eräille toisiaan lähellä oleville osille, niin ei tästä voi vielä tehdä sitä johto- päätöstä, että murteiden jatkuvakin differentioituminen kohti itsenäisiä kieli- muotoja olisi t a p a h t u n u t j u u r i aaltoteorian mukaisesti, ts. niin että kontinuu-
miin olisi muodostunut selviä rajoja lukuisien siirtymämurteiden h a u t a a n - nuttua voimakkaammiksi käyneiden n a a p u r i m u r t e i d e n alle. Historia on voi- nut pirstoa kielialueen hyvinkin oikullisestä j a usein hyvin nopeastikin sekä tuoda toistensa n a a p u r u u t e e n alkuaan varsin etäällä olleita murteita. Aalto- ja sukupuuteoria kiinnittävät kyllä tutkijan huomion erilaisiin mahdollisuuk- siin, m u t t a niistä voi tulla myös Skylla j a Kharybdis. Yhtenäisen kantakielen edellyttäminen antaa vertailulle metodista lujuutta. M u t t a sillä suunnalla vaanii myös pingottunut kaavamaisuus j a väkivaltaisten selitysten houkutus.
Jos taas kevyesti viittaamme siihen, että aina kun emme pysty yhtenäistä kantamuotoa rekonstruoimaan, kysymyksessä on aaltoteorian mukainen kan- takielen murteiden moninaisuus, se merkitsee metodisen otteen höltymistä j a liikkumatilaa kahlehtimattomalle mielikuvitukselle.
Periaatteellisesti on käsittääkseni tärkeätä todeta, että mitä läheisempi operaatioidemme kohteena oleva kantakieli ajallisesti on, sitä helpommin sen kesto on rajoitettavissa sekä menneeseen että nykyiseen päin. Niinpä esim.
myöhäiskantasuomi voidaan rajoittaa tiettyjen äänteenmuutosten väliin, j a kaikki mitä siitä kykenemme todennäköisyyspäätelmien nojalla väittämään, on varmaan myös lähellä historiallista todellisuutta. M i t ä etäisemmästä kanta- kielestä on kysymys, sitä epämääräisemmiksi käyvät rajat kaikkiin suuntiin ja sitä pitemmäksi kysymyksessä olevan periodin todennäköinen kesto. Re- konstruktioitamme u h k a a aina anakronismin vaara. Voi sanoa, että kanta- kielen käsitteen arvo on k ä ä n t ä e n verrannollisessa suhteessa a i k a a n : mitä etäisempi kantakieli on, sitä vähäisempi sen tieteellinen (ja nimenomaan operationaalinen) arvo on.
Ei suinkaan j o h d u yksinomaan tutkimuksen tasosta, v a a n itse asioidenkin luonnosta, että mahdollisuudet soveltaa sukupuuteoriaa j a aaltoteoriaa ovat erilaiset, kun ovat kysymyksessä toisaalta itämerensuomalaisten kielten koko- naisuus, joka siis on varsin läheisten sukukielten muodostama, j a toisaalta suomalais-ugrilaiset tai uralilaiset kielet, joiden oletettu alkuyhteys on vietävä monen t u h a n n e n vuoden taakse. M i k ä ä n sukupuupiirros ei a n n a oikeaa kuvaa nykyisten itämerensuomalaisten kielten keskinäisistä suhteista. Suoranaisena kantakielen j a t k a j a n a ei voi pitää a i n u t t a k a a n niistä. Kaikki ovat e n e m m ä n tai vähemmän moninaisten murresekaannusten tulosta. Tutkimuksen on useissa tapauksissa onnistunut kielimaantieteellisten menetelmien avulla valaista tapahtunutta kehitystä, j a v a r m a a n tällä tiellä aineksen kasvaessa j a tieteen edistyessä p ä ä s t ä ä n vielä pitkälle eteenpäin. Vaikeudet ovat kuitenkin erittäin suuret. Niin selvää kuin esim. onkin, että pohjois- j a eteläviro muodostavat niin läheisen yhteyden, että niiden tieteellinen käsittely voidaan luontevasti suorittaa yhdessä, ei t ä m ä vielä merkitse sitä, että ne todella olisivat ilman muuta johdettavissa yhteisestä kantavirosta. Etelävirossa on näet eräitä piir-
teitä, jotka viittaavat v a n h e m p a a n k i n aikaan kuin myöhäiskantasuomeen.
Muistettakoon merkillistä seikkaa, että eteläviro ainoana itämerensuomalaisten kielten joukossa tekee eron alkuperäisten kt j a st yhtymien käsittelyssä kaikkien muiden edellyttäessä myöhäiskantasuomalaista hl y h t y m ä ä kummassakin tapauksessa. J o t a k i n peräti v a n h a a on siis etelävirossa voinut säilyä, vaikka sitten varsinainen virolaisuus onkin peittänyt s u u r i m m a n osan allensa. Aivan selvää on, että nykyiset merilappalaismurteet on luettava ruijanlappiin, siksi ilmeisiä ovat kaikki yhtäläisyydet. V a i n joitakin vähäisiä poikkeamia esiintyy, m u t t a ne ovatkin senlaatuisia, että merilappalaisten murteiden selittäminen kantaruijanlapin suoranaisiksi jatkajiksi ei ole mahdollista. K u t e n on osoitettu, on syytä liittää merilappalaiset murteet niiden alkuperää ajatellen lähemmäksi itälappalaisia murteita. J u u r i eteläviroja merilappalaismurteet ovat mielestäni erinomaisen valaisevia esimerkkejä siitä, miten alkujuuriltaan verrattain kau- kaiset murteet voivat siinä m ä ä r i n m e n e t t ä ä vanhoja erikoispiirteitään, että ne vain vaivoin erottuvat ympäristöstään. O n y m m ä r r e t t ä v ä ä , että kun jo suhteellisen lähellä menneisyydessä olosuhteet ovat olleet niin monimutkaiset j a kirjavat, että ylimalkaisenkaan esityksen laatiminen esim. myöhäiskanta-
suomen murteista ei voi nousta arveluja pätevämmälle tasolle, asiain tila tulee suorastaan toivottomaksi, kun siirrymme etäisiin aikoihin. T e h k ä ä m m e pieni ajatuskoe. Kuvitelkaamme, että nykyisistä itämerensuomalaisista kielistä vain eteläviroja äänisvepsä olisivat säilyneet jälkimaailman tietoon, j a lisäksi esim.
etelälappi lapin kielen laajasta perheestä. Verratessaan näitä kieliä toisiinsa tutkija ei voi tulla m u u h u n tulokseen, kuin että ne p a l a u t u v a t kaikki yhteiseen kantakieleen, m u t t a kuitenkin niin, että etelälappi on eronnut aikaisemmin, viron j a vepsän muodostaessa t ä m ä n jälkeen vielä suhteellisen k a u a n eheän yhtenäisyyden. Tutkija piirtäisi käsitystensä mukaisesti sukupuun, joka osoit- taisi h a a r a u t u m i s e n kronologian. M i t ä tällaisesta kuvasta olisi sanottava, jos v e r t a a m m e sitä tosiasiallisesti käytettävissämme oleviin tietoihin? Virheelli- seksi sitä ei voi väittää. Sen sijaan monilukuisten yksityiskohtien tulkitsemi- nen muodostuisi peräti toisenlaiseksi kuin m e i d ä n nykyinen kuvamme edellyttää. Tällaisilla ajatuskokeilla ei ole tietenkään m i t ä ä n varsinais- ta käytännöllistä arvoa, m u t t a fennougristiikan alalla työskentelevä kom- paratisti voi saada niistä paljon miettimisen aihetta. K u v a m m e siitä prosessista, j o n k a tuloksena uralilainen kantakieli on vähitellen differentioitunut nykyi- siksi suomalais-ugrilaisiksi j a samojedilaiskieliksi, ei koskaan voi tulla yksityis- kohtaisen selväksi. Se j ä ä kaavamaiseksi, vaille todellisen historian värikylläi- syyttä j a oikullisuutta. M u t t a voimme luottaa siihen, että ankara, kriitillinen j a mahdollisimman perusteellinen vertailu sittenkin pystyy valaisemaan tapah-
t u n u t t a joiltakin olennaisilta osilta.
K u n p u h u t a a n Schleicherin sukupuu- j a Schmidtin aaltoteoriasta, on mie-
lestäni aivan liian usein u n o h d e t t u eräs kolmaskin näkökohta, j o t a erityisesti A. Meillet on selvitellyt j a joka ilmeisesti on yhtä tärkeä. Se on konvergenssin, samanlaisiin tuloksiin j o h t a v a n rinnakkaiskehityksen periaate. Se tosin on omansa yhä e n e m m ä n h ä m m e n t ä m ä ä n j a s a a t t a m a a n kielihistorioitsijan uusiin vaikeuksiin, m u t t a sen syrjiminen merkitsee ehdottomasti yksipuolista asennoitumista. -
Jos toteamme esim. suomesta j a lapista sellaisen ilmiön, j o t a ei tavata muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä j a j o t a hyvillä perusteilla on syytä pitää vain näille kielille k u u l u v a n a uudismuodosteena, innovaationa, niin sen selittämi- nen on mahdollista periaatteessa ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin voimme palauttaa sen suomen j a lapin yhteiseen kantakieleen, mikä tietysti on varsi- naisen sukupuuteorian m u k a i n e n selitys. Kielimaantieteen opetuksista, j o t k a muuten asiallisesti täydentävät Schmidtin aaltoteoriaa, tiedämme, että jokin ilmiö saattaa levitä kielimuodosta toiseen, vaikka differentioituminen olisi muuten e n n ä t t ä n y t j o sangen pitkälle. Tässä tapauksessa p u h u m m e mielel- lämme lainasta. M u t t a on vielä kolmaskin mahdollisuus, sillä samantapaisten edellytysten vallitessa voidaan p ä ä t y ä eri tahoilla samanlaisiin tuloksiin.
Meillet sanoo, että kielen differentioituessa saattaa, jos kielen tyyppi ei m u u t u , rinnakkaiskehitys viedä vieläpä aineellisia yksityiskohtia myöten samanlaisiin tuloksiin. Ajatelkaamme sellaista ilmiötä kuin astevaihtelu, j o k a on hyvin samanalainen lapissa j a suomessa, vaikka selviä erojakin on. Jollei se ole uralilaista perua, niin se on suomalais-lappalainen innovaatio. Se on siinä tapauksessa voinut kehittyä j o suomalais-lappalaisen kantakielen aikana, jol- loin murteiden differentioituminen ei ollut vielä e n n ä t t ä n y t sanottavan pit- källe. M u t t a se on tietysti voinut syntyä vasta sen jälkeen, kun lapista j a suo- mesta oli kehittynyt toisistaan selvästi poikkeavia kieliä. Tässä tapauksessa se tietysti voisi olla lainaa. Se olisi alun perin syntynyt jommassakummassa kielimuodossa j a sitten kulkeutunut kielialueelta toiselle. M u t t a se voi olla myös rinnakkaiskehityksen tulosta. Samanlaisista edellytyksistä lähtien on kummallakin taholla voitu itsenäisesti p ä ä t y ä astevaihteluun, j o t a hyvin voisi pitää samanlaisten painotussuhteiden seurauksena. Konvergenssin mahdolli- suutta ei m i t e n k ä ä n voi tässä tapauksessakaan ennalta kieltää. M u t t a periaat- teiden ristiaallokossa on asioita tarkastettava tapaus tapaukselta, sillä periaat- teet sinänsä eivät a n n a meille ratkaisua. Haluaisin tässä yhteydessä pohtia erityisesti eräitä konkreettisia tapauksia, j o t k a mielestäni ovat omansa luo- maan valaisua yllä esitettyyn.
Suomalais-ugrilaisessa kieliperheessä muodostavat tseremissi, mordva, suomi j a lappi kokonaisuuden, joka monessa suhteessa erottuu muista suorna- lais-ugrilaisista kielistä. K u n e r ä ä t näitä kieliä yhdistävät muoto-opin ilmiöt ovat senlaatuisia, että niitä ei tavata muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä, j a
kun ne vaikuttavat kantasuomalais-ugrilaisen ajan jälkeen syntyneiltä, siis innovaatioilta, lienee aihetta p u h u a näiden kielten yhteisestä kannasta. Lappi j a suomi osoittavat kuitenkin t ä m ä n lisäksi niin monia yhteisiä piirteitä, että näyttää sitä paitsi v ä l t t ä m ä t t ö m ä l t ä p u h u a erityisestä suomalais-lappalaisesta kantakielestä. T ä m ä ajatus ei ole kuitenkaan kaikkien tutkijoiden hyväksymä, sillä käsitykset lapin kielen asemasta ovat aikojen kuluessa poikenneet jyrkästi- kin toisistaan. Omissa todisteluissani on keskeistä osaa näytellyt {-monikko.
K u t e n t u n n e t a a n , on sekä lapissa että suomessa monikon obliikvisijoissa /-suffiksi, kun taas nominatiivi edellyttää aikaisempaa t:tä. Monikon obliikvi- sijojen perustana on ilmeisesti ollut genetiivi, joka lapissa yhä edelleen on ilman varsinaista kaasuspäätettä. E n ole pitänyt mahdollisena j o h t a a mordvan j a tseremissin suhteita samanlaisesta kannasta, muista suomalais-ugrilaisista
kielistä p u h u m a t t a k a a n , j o t e n olen käsittänyt {-suffiksilla muodostuneet moni- kon obliikvisijat suomalais-lappalaiseksi uudismuodosteeksi.
T ä t ä vastaan on h u o m a u t e t t u , että monikollinen /-suffiksi tavataan paitsi unkarissa myös erittäin selvästi samojedissa, jossa se sitä paitsi esiintyy myös absoluuttisessa deklinaatiossa. N ä i n ollen monikon i:n historia on palautettava j o uralilaiselle kaudelle. O n väitetty, että {-suffiksin kato mordvasta j a tsere-
missistä, j a tietysti muistakin suomalais-ugrilaisista kielistä, on perin luonnolli- nen asia, koska i diftongin jälkikomponenttina on helposti k a d o n n u t kielissä, joissa muutenkin on todettavissa vokalismin reduktioilmiöitä. O n sanottu, että tällaisen mahdollisuuden kieltäminen tietää itse asiassa historiallisen metodin ylösalaisin kääntämistä. M i t ä kuitenkin n i m e n o m a a n mordvaan tulee, joka vokalismiltaan edustaa suomen j a lapin ohessa konservatiivisinta kantaa, ei ilman aivan erityisiä perusteita voi edellyttää i:n katoa. O n näet olemassa aivan varmoja tapauksia, joissa on ollut {ja joissa se yhä edelleen on säilyneenä, esim. preteritissä kandin, vrt. preesens kandan (suomen kannoin ~ kannan). Mordvassa ei monikon epämääräisessä taivutuksessa, siis varsinaisessa alkuperäisessä deklinaatiossa, obliikvisijoja esiinnykään, v a a n niiden sijasta käytetään vastaavia yksikön kaasuksia. V a i n nominatiivi j a sen kaltainen akkusatiivi tuntevat erityisen numerusmerkin, nim. v a n h a n t:n yhtäpitävästi suomen suhteiden kanssa. K u n asettaa kaiken t ä m ä n uralilaisista kielistä tun- nettujen tosiasioiden tarjoamaa taustaa vasten, j o t k a selvästi viittaavat siihen, että erityisesti obliikvisijoissa on monikon formaalinen ilmaiseminen myöhä- syntyistä, niin t u n t u u perin vaikealta ajatella, että m o r d v a n nykyiset suhteet olisivat pelkän mekaanisen j a sitä paitsi hyvin kyseenalaisen äänteenmuutok- sen kautta kehittyneet suomen j a lapin edellyttämistä.
T ä m ä ei tietenkään merkitse sitä, että {-suffiksilla ei olisi voinut olla j o urali- laisessa kantakielessä jonkinlainen monikoUisuutta osoittava tehtävä. On kokonaan h ä m ä r ä n peitossa, mikä t ä m ä tehtävä siinä tapauksessa olisi ollut,
sillä tosiasiallinen funktionaalinen yhtäläisyys rajoittuu vain suomeen j a lap- piin. Monikon merkitystehtävä ei ole niin erikoinen, ettei siihen olisi voitu päätyä m o n t a eri tietä. Deminutiivisuffiksista on voinut kehittyä kollektiivi- suffiksi j a siitä taas varsinainen monikon merkki. Rmnakkaiskehityksestä tarvitsee mainita vain ostjakkisamojedin -la suffiksin, esim. logala 'ketut'. S a m a suffiksi koUektiivisuffiksin luonteisena monikon merkkinä tavataan ostjakissa ja tseremississä. H u v i t t a v a a on, että suomen murteissa sama v a n h a deminutiivi- suffiksi on saanut myöhäisen erikoiskehityksen tuloksena monikon merkin tehtävät, esim. talolaissa. Näissä tapauksissa on t u r v a u d u t t u deminutiivimuo- toihin, j o t t a yksikön j a monikon sijojen erottaminen olisi ollut mahdollista sen jälkeen kun p a i n o t t o m a n tavun /'-loppuisen diftongin jälkikomponentti katosi.
Suomalais-lappalaisessa kieliyhteisössä on «-monikon käyttö niin spesifiikkinen, ettei sitä tässä tehtävässä voi ilman erityisiä perusteita pitää suomalais-lappa- laista kantakieltä v a n h e m p a n a . Toisaalta taas pohjoissamojedilameti «-mo- nikko on aivan omalaatuisensa. Pelkällä i-suffiksilla muodostetaan monikon akkusatiiveja. Paljon on vielä jäljellä tehtävää, ennen kuin voidaan osoittaa tämä edes kantasamojedilaiseksi perinnöksi. Ei ole nähdäkseni m i t ä ä n väki- näistä siinä, että samojedin suhteita suomalais-lappalaisiin verratessamme viittaisimme konvergenssin prinsiippiin.
Suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyy erittäin runsaasti tapauksia, joita 011 pakko pitää rinnakkaiskehityksen tuloksina. Yhteiset edellytykset ovat olleet senlaatuisia, että tällainen on suorastaan odotuksenmukaista. Niinpä unkarin komparatiivia, suomalais-lappalaiseen muodosteeseen v e r r a t t u n a , on kaikesta ilmeisestä yhtäläisyydestä huolimatta pidettävä rinnakkaiskehityksen tulok- sena. Suomen /-suffiksilla johtuneita ulkoisia paikallissijoja ei varsinaisen kaasussysteemin osana voi p a l a u t t a a suomalais-permiläiseen kauteen, vaikka sekä permiläiskielet että tleremissi osoittavat suomeen v e r r a t t u i n a varsin pitkälle meneviä yhtäläisyyksiä. M i k ä ä n ei voisi olla mielivaltaisempaa kuin edellyttää, että ne olisivat mordvasta j a lapista kadonneet. Rinnakkaiskehi- tyksen mahdollisuus on kuitenkin aivan ilmeinen, kun kaikissa suomalais- permiläisen r y h m ä n kielissä on runsaasti paikallisuussuhteita ilmaisevia I- johtimisia adverbeja (esim. m o r d v a n vasoldo 'kaukaa', lapin duobbeld 'tuolla' jne.), jotka helposti ovat voineet kehittyä varsinaisten paikallissijojen malli-
muodosteiksi.
Konvergenssin prinsiippi merkitsee sitä, että omaksumme kriitillisen asen- teen kantakielen rekonstruktioita kohtaan. Eri sukukielissä tavattavia yhtäläi- siä muodosteita ei ole ilman m u u t a palautettava kantakieleen. Prinsiippimme varjelee kantakieltä muodostumasta sellaiseksi varastokammioksi, »lasketta- vaksi», j o h o n kaikki ilman m u u t a työnnetään. M u t t a sen tehtävänä ei tietysti ole yksinomaan pitää huolta siitä, että kantakieli pysyisi mahdollisimman
köyhänä. Usein se j o u t u u edellyttämään kantakielessä esiintyneiden muodos- teiden rinnakkaista häviämistä eri sukukielistä. Niinpä on todennäköistä, että uralilainen kantakieli on t u n t e n u t duaalin. Se on kuitenkin säilynyt vain kielialueen periferiassa, jossa usein m u u t e n k i n t a v a t a a n paljon vanhaa, kun taas useimmissa suomalais-ugrilaisissa kielissä tavattava kato on luettava näiden kielten erityiskehitykseen kuuluvaksi. Aivan samalla tavalla kuin konvergenssin periaate suhtautuu kriitillisesti nykykielissä tavattavaan yhtä- pitävään moninaisuuteen, se ei ole valmis m y ö n t ä m ä ä n alkuperäisen oikeu- tusta kaikelle havaittavalle yksinkertaisuudelle. Yksinkertainen on voinut syntyä moninaisuudesta j a moninainen yksinkertaisesta.
Vaikka kielellistä differentioitumista vallitsevat periaatteet ovatkin osittain ristiriitaisia j a siksi moninaisia, että etäisen kantakielen rekonstruoimista ei ole pidettävä vain käytännössä, v a a n myös teoriassa m a h d o t t o m a n a tehtävänä, niin itse kantakielen käsitettä ne eivät tee tarpeettomaksi. I l m a n sitä ei me- nestyksellinen kielihistorian tutkimus voi tulla toimeen. Se rajoittaa tar- kasti sen alueen, j o h o n geneettis-historiallista vertailua voidaan soveltaa.
Kaikkiin kieliin t u n k e u t u u aina paljon u u t t a ainesta. Sanasto saa erittäin helposti toisen luonteen, äänneasu m u u t t u u , vieläpä kielen tyyppikin voi m u u t t u a , vaikka se on harvinaista. Muoto-opillisiakin aineksia voi kulkeu- tua vieraista kielistä j a varsin usein läheisistä sukukielistä. M u t t a voimme siitä huolimatta turvallisin mielin p u h u a yhteiseen kantakieleen palautumisesta, niin k a u a n kuin voimme todeta riittävää morfologista yhtäläisyyttä kahden tai useamman kielen välillä. E m m e tietenkään voi sanoa, kuinka paljon täl- laista yhtäläisyyttä tarvitaan. M i k ä ä n kvantitatiivinen metodi ei voi tulla kysymykseen, ei edes siihen t a p a a n kuin ns. glottokronologia viime aikoina on ajatellut. T i e d ä m m e kuitenkin, että eräänlainen evidenssi on saavutettavissa.
T ä s t ä h ä n on selvänä todistuksena se, että m a a i l m a n kielten genealogisessa ryhmittelyssä on päästy varsin h u o m a t t a v a a n yksimielisyyteen. Erimielisyyttä esiintyy vain silloin, k u n on kysymys siitä, voidaanko edellyttää t ä h ä n mennessä suurin piirtein yksimielisesti oletettujen kantakielten p a l a u t u v a n vielä etäi- sempiin, esim. urali-altailaiseen tai indoeurooppalais-seemiläiseen kantakie- leen. Vaikka toisaalta onkin selvää, että niin sanoaksemme kiistattomien kan- takielien takana on vielä paljon varhaisempia j a etäisempiä, niin loputtomiin ei ole edes mielikuvituksessa aihetta j a t k a a sukupuun piirtämistä. Totesin j o edel- lä, että mitä etäisempi kantakieli on, sitä vähäisempi on sen tieteellinen arvo.
Vertailtavaa ainesta ei ole kenties kuin nimeksi. M u t t a on myös ajateltavissa, että ihmiskielen kehityksessä varsinainen morfologinen systeemi on kerran ollut perin alkeellinen, niin ettei ehkä sanajärjestyksen j a painotuksen lisäksi mitään varsinaisia formaalisia keinoja ole esiintynytkään. O n edelleen hyvin ajatelta- vissa, että tällöinkin oli olemassa suuri joukko erilaisia kieliä. N e erosivat toi-
sistaan kuitenkin ensi sijassa vain sanavarastonsa j a äänneasunsa puolesta.
Tällaisissa oloissa ei m i k ä ä n voi olla h e l p o m p a a kuin toistensa n a a p u r u u t e e n joutuneiden kielten sekaantuminen. Tämmöisiin aikoihin, jos todella sellaista voidaan pätevillä syillä olettaa, ei kantakielen käsitettä voi soveltaa. K a n t a - kielen käsite on näet kiinteästi liittynyt suhteellisen kehittyneisiin morfologisiin systeemeihin, j o t k a eivät ainoastaan osoita rakenteellista samanlaisuutta, vaan myös aineellisten yksityiskohtien säännönmukaista vastaavuutta. V a i n tällai- sessa yhteydessä kantakieli pysyy puhtaasti kielitieteellisenä käsitteenä, j o n a sen tuleekin pysyä.
PAAVO R A V I L A
Die Ursprache als Grundbegriff der Sprachgeschichte
Das Artikel ist auf deutsch im Journal de la Societe Finno-ougrienne 60 (1958) erschienen.
