78 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 – 5 / 2 0 1 1
itsereflektio ja kahden fiktion sisäk- käisyys tuo tekstiin metafiktiomai- sia piirteitä. Kirjojen mimeettisyys, eli todellisuutta mukaileva luonne, hämärtää fiktion ja todellisen ra- joja. Lukijoiden keskustelut osoit- tavat, että fiktio ja ei-fiktio voivat esiintyä myös rinnakkain.
Oppimateriaaliksi ja ajatuksia herättämään
Osa kirjan teksteistä on selkeästi käyttökelpoisia ja tarjoavat hyvän lisän vaikkapa graduaan suunnit- televille opiskelijoille. Esimerkiksi Seppo Knuuttilan tutkimusaineis- ton muodostamista käsittelevä ar- tikkeli ja Sinikka Vakimon artikke- li kävisivät selkeydessään suoraan opetusmateriaaliksi. Myös Tuulik- ki Kurjen tutkimuspäiväkirjaa kä- sittelevä teksti tarjoaa hyvät lähtö- kohdat opiskelijoiden oman tutki- muspäiväkirjan käyttöä ja suunnit- telua ajatellen. Samaten Johanna Uotisen autoetnografiaa käsittele- välle artikkelille löytyy myös var- masti kysyntää, kun huomioimme miten vähän aiheesta on kirjoitettu.
Tuoreiden näkökulmiensa ta- kia kirja tarjoaa virkistävää luetta- vaa muullekin akateemiselle ylei- sölle. Erityisen positiivisena asi- ana on mielestäni pidettävä sitä, että teoksessa käytettäviä käsittei- tä on lainattu vuorovaikutuksessa tieteenalojen rajoja ylittäen. Teok- sen sivuilla pitkän uran tehneet professorit asettuvat samalle linjal- le akateemista uraansa aloittelevi- en jatko-opiskelijoiden kanssa il- man, että ketään on nostettu jalus- talle. Kirjan kirjoittamiseen on sel- keästi uhrattu paljon aikaa ja työtä, koska tekstit keskustelevat toisten- sa kanssa läpi koko teoksen. Se on hyvä osoitus tiiviistä yhteistyöstä kirjan kirjoittamisvaiheessa ja li-
sää kirjan arvoa.
Tekstien ryhmittelyssä oli joi- tain ongelmia, mikä on kovin yleis- tä tämän tyyppisille artikkeliko- koelmille. Artikkelien pituuksissa on myös huomattavia eroja lyhyim- pien tekstien ollessa vain yksitoista sivua ja pisimpien yltäessä yli kol- menkymmenen sivun mittaan. Yk- sittäisistä artikkeleista on löydettä- vissä myös selkeämpiä ongelma- kohtia. Muutamissa artikkeleissa on esimerkiksi käytetty paljon pit- kiä lainauksia, jotka eivät palvele ai- na artikkelin tarkoitusperiä.
Muutamasta artikkelista puut- tuivat selkeät artikkelia jäsentävät tavoitteet ja teksti jäi lähinnä muis- tuttamaan enemmän projektin re- feraattia kuin kirjan teemaan liit- tyvää metodiartikkelia. Muutamia lähteitä puuttui lähdeluetteloista ja joihinkin teksteihin oli jäänyt eräitä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.
Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Itä- Suomen yliopistossa.
Tieteenteon uusimpien suuntausten
ymmärtämisestä
Anna-Riitta Tunturi Georg Krücken:Wissenschaftlerinnen und Wissenschaftler als Wissenschaftsmanager?
Teoksessa: Wohin mit uns?
Wissenschaftlerinnen und Wissenschaftler der Zukunft. Toim.
Lidia Guzy, Anja Mihr ja Rajah Scheepers. Peter Lang Verlag 2009.
Georg Krückenillä on tieteen or- ganisaation ja johtamisen lahjoi- tusprofessuuri Speyerissä. Hän on
ollut Stanfordin ylipiston stipendi- aattina ja vierailevana professori- na Pariisin Sciences Po -yliopistos- sa (Centre de sociologie des Orga- nisations).
Tieteen management on moni- mutkaisten organisaatioiden suun- nitelmallista johtamista ja hahmot- tamista. Kirjakaupat ovat täynnä kirjoja, jotka neuvovat, kuinka ai- kaa tai rakkautta, rahaa tai uraa voi- daan tehokkaasti hallinnoida, ku- ten eri projekteja.
Yksinkertaisen argumentaati- on mukaan valtion säästämispakot johtavat pienempiin resursseihin, mikä pakottaa tehokkaampaan tu- loksentekoon. Jotta tämä saavutet- taisiin, on tieteeseen otettava mu- kaan liiketalouden instrumentteja.
Näin argumentoivat tieteen mana- gementin puolustajat, toisaalta krii- tikot varoittavat tieteen ”liiketalou- dellistamisesta”.
Onko tämä management aino- astaan Yhdysvalloista tuleva muo- ti-ilmiö ja samalla tieteilijän hitaas- ti lamaannuttava suuntaus, joka ei enää ajan paineessa ole tieteellistä vaan liiketaloudellista toimintaa?
Kirjoittajan mukaan näin ei ole, hä- nen mukaansa kyse on monimuo- toisuudesta (Komplexität), ei niin- kään rahasta.
Ensimmäisenä tieteen joh- tamisessa ei ole kyse liiketalou- den hallinnan instrumenttien käyttöönotosta, vaikka yksittäi- set instrumentit, kuten balanched scorecards, tai esikuva-analyy- si (bench marking) ja suoritusky- vyn mittaaminen sekä tavoiteso- pimukset (management by objec- tives) ovatkin tärkeitä. Tieteen on itsensä ja ympäristönsä monimuo- toisuuden johdosta kuitenkin ke- hityttävä oman hallintansa suun- taan, kun tarkastelee, mitkä pro-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 – 5 / 2 0 1 1 79 sessit johtivat liiketalouden omiin
konteksteihin.
Liiketalouden historioitsija Al- fred D. Chandlerin mukaan liike- talouden management syntyi 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Syynä oli yritysten koon monimutkainen kasvu. Kun yritysten omistajat ei- vät enää kyenneet johtamaan teh- dastaan ja siellä työskenteleviä, perheyrityksistä tuli ulkopuolisten johtajien hallinnoimia konserneja.
Johtajuuskapitalismi oli tehtaille ja yhteiskunnalle yhä tärkeämpi teki- jä pääoman ja työn välissä.
Myös tiedeyhteisöjen ja niiden ympäristöjen monimutkaisuus on lisääntynyt. Uusien tehtävien li- sääntyminen merkitsee systeemin monimuotoisuuden laajentumis- ta poikkitieteellisyydestä aina laa- duntarkkailuun saakka. Tieteen- tekijöiden täytyy itse – vaikkakin vastahakoisesti – ottaa vastuulleen nämä managementin tehtävät. Tä- mä johtuu akateemisen työn luon- teesta. Näiden tieteenalojen kont- rolli on vain alan management-spe- sialistin käsissä ja muut voivat ym- märtää sitä vain rajoitetusti.
Diversity management on poik- kitieteellistä toimintaa, kommu- nikoivaa herkkyyttä, ulkomaalais- taustaisten kanssa seurustelua ja yksittäisten ryhmän jäsenten koke- mustaustojen kunnioitusta. Nämä ominaisuudet ovat olennaisia tut- kimuksessa ja opetuksessa. Myös
”hiljainen tieto” on tiedeyhteisös- sä arvokasta pääomaa. Tuskin voi- daan myöskään ajatella tilannetta, josta puuttuvat tieteen julkisuus ja suuntautuneisuus politiikkaan ja talouselämään. Varsinkin ulospäin suunnatut yliopistojen resurssit ovat – aakkosjärjestyksessä – kan- santaloustiede, kasvatustiede, lii- ketaloustiede, oikeustiede, psyko-
logia ja sosiologia.
Monimuotoiset tieteen systee- mit eivät ole tieteen ulkopuolel- ta käsin määriteltävissä ja ohjatta- vissa, tähän perustuu kirjoittajan mukaan tieteentekijän oman it- sensä organisointi, itseohjautumi- nen. Johdon tehtäviä ei voi delegoi- da muille.
Artikkelin toisessa osassa Krücken tekee lyhyen historia- katsauksen. Teollisuusyhteiskun- nan keskeisimpiä tavoitteita oli- vat suunnittelu ja kontrolli. Yh- dysvaltalainen insinööri Frederik Taylor (1856–1915) tutki vuon- na 1911 julkaistussa teoksessaan The Principles of Scientific Manage- ment aihetta tieteellisesti siten, et- tä hän oli empiirisen havainnoin- nin ja sekuntikellon avulla mitan- nut tehtaan eri työsuorituksia, jol- loin jokainen osa suoritus voitiin analysoida. Näin hän kehitti opti- mointia ja tehokkuutta tuotannos- sa ja myöhemmin toimistotyös- sä. Tätä nimitetään organisaati- on ”koneparadigmaksi”. Työnte- kijä nähtiin koneen osana, ”käsin ja jaloin varustettuna, mutta ilman aivoja” (Mintzberg 1971). Taylorin malli (suunnittelu–toteuttaminen –kontrolli) on myös osa monen saksalaisen korkeakoulun tieteelli- sen työn ajankäyttöä. 1980-luvulta alkaen tätä ajattelua on arvosteltu.
Ihminen ei enää ole hallittava häi- riötekijä vaan subjektiivinen yksilö ja organisaation voimavara.
Hierarkian tulisi toimia mata- lalla profiililla, omavastuullisesti ja jatkuvan henkilöstökehityksen avulla yrityksen arkipäivässä. Or- ganisaatiot ovat dynaamisia ja tu- levaisuuteen suuntautuneita sys- teemejä, jotka ovat sidotut turbu- lentteihin ympäristöihin, eikä epä- vakauksia, monimuotoisuuksia ja
epävarmuuksia voida poistaa. Tä- tä systeemin dynamiikkaa ei voida enää määrätä tasapainotilaan,vaan se on mahdollisuus. Jos ei pelätä epävakauksia, monimuotoisuutta ja epävarmuutta, voivat organisaa- tioiden samoin kuin tiedeyhteisöi- den jäsenet paremmin asennoitua tulevaisuutta kohden.
Tieteen management on pikem- minkin itseään tarkkailevien ja oh- jaavien monimuotoisten systee- mien kehitystä, jota ei voida dele- goida toisille.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
