Jäänteitä jääkauden jälkeisestä luonnosta näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 67

Jäänteitä jääkauden jälkeisestä luonnosta

Mammutit tulevat useimmille en- simmäisenä mieleen Suomes- sa jääkauden aikana eläneistä eläimistä. Niiden olemassaolos- ta tiedetään maasta löytyneiden hampaiden ja luiden perusteel- la. Eläinten luut eivät ole yleensä säilyneet hyvin Pohjolan happa- massa maaperässä, joten tutkit- tavia aineistoja on kertynyt vä- hän. Enemmän eläinten jäänteitä on saatu talteen vasta muinaisten asutuspaikkojen kerrostumista, sil- lä palaneet luut ovat säilyneet ja niihin perustuu suurimmalta osal- ta myös nykyinen käsityksemme jääkauden jälkeisestä eläimistös- tämme.

Museoviraston kustantama Jääkauden jälkeläiset -kirja yh- distää paleontologiaa, arkeolo- giaa, biologiaa ja osteologiaa eli luutieteen tutkimusta. Kirjaan on koottu tiedot Suomesta löydetyis- tä lintujen ja nisäkkäiden jään- teistä viimeisen jääkauden ajalta noin 120 000 vuoden takaa aina 1500-luvulle eli myöhäiseen kes- kiaikaan asti. Myöhemmältä ajal- ta on jo olemassa myös kirjallisia tietoja sekä luonnossa tavatuis- ta että kotieläiminä pidetyistä eläi- mistä. Kaloista, sammakkoeläimis- tä ja matelijoista on kertynyt vain harvoja arkeologisia löytöjä ja ne on rajattu pois kirjan aineistosta.

Kirjan kirjoittajista paleonto- logian dosentti Pirkko Ukkonen

68 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 KIRJALLISUUS

on tutkinut erityisesti jääkautta ja nisäkkäiden varhaista levinnei- syyshistoriaa Suomessa. Arkeolo- gian dosentti Kristiina Mannermaa on selvittänyt arkeologisten löy- töjen pohjalta muun muassa lintu- ja ja linnustusta Suomessa ja lähi- alueilla.

Jääkausi ei ollut vain pakkasta, lunta ja jäätä

Jääkauden jälkeläiset kertoo ha- vainnollisesti pohjoisen Euroopan ilmaston ja luonnon historiasta.

Pitkä jääkausi ei ollut yhtenäinen mannerjään peittämä kylmä kausi, vaan se keskeytyi useita kertoja ja välillä vallitsivat eripituiset jäättö- mät jaksot, joita seurasi taas uusi jäätiköitymisvaihe.

Ennen viimeisintä jääkautta Pohjois-Euroopassa vallitsi lämmin Eem-interglasiaali, joka kesti kym- meniä tuhansia vuosia. Suomen kasvillisuus muistutti 130 000–

120 000 vuotta sitten nykyistä Keski-Euroopan luontoa ja pohjoi- set havumetsät ulottuivat Jääme- relle asti. Eem-vaiheen aikaisesta ilmastoa ja luontoa on voitu sel- vittää tutkimalla maankaivutöiden yhteydessä paksujen moreenipat- jojen alta löytyneissä orgaanisis- sa kerrostumissa säilyneitä kasvin- osia ja siitepölyjä.

Viimeisimmän eli Veiksel-jää- kauden jäätiköitymisvaihe alkoi noin 115 000 vuotta sitten ja päät- tyi Suomessa noin 10 000 vuotta sitten. Aluksi jäätiköityminen levisi vähitellen Norjan vuoristoseudulta alavammille alueille, mutta esimer- kiksi Suomessa laajat alueet olivat vielä pitkään jäättömiä. Tältä ajal- ta on säilynyt orgaaninen järviker- rostuma Savukoskella ja Sallassa, ja sieltä on löytynyt myös arviol- ta 94 000 vuotta vanha tunturi- sopulin hammas. Jäätiköityminen kuitenkin eteni vääjäämättömäs- ti. Suomen pohjoisosa oli jäätikön peitossa noin 90 000 vuotta sitten ja 60 000 vuotta sitten mannerjää peitti jo koko Suomea. Jäätikkö oli laajimmillaan Pohjois-Euroopassa noin 20 000 vuotta sitten.

Jääkausi ei ollut kuitenkaan yh- tenäinen kylmä pakkasjakso, vaan

ilmasto oli silloinkin muutoksessa ja vaiheittain viilenemässä tai läm- penemässä. Jääkauden aikana oli useita kylmiä jäätiköitymisvaiheita ja niiden välissä vuorotteli lauhoja ja jäättömiä jaksoja, joiden aikana ilmasto saattoi olla jopa nykyistä- kin lämpimämpi.

Tunnetuin jääkauden aikaisis- ta eläimistä oli villamammutti, jon- ka levinneisyys kattoi Euraasiassa koko jäätikön ulkopuolisen puut- toman alueen. Nämä mammut- tiarot pysyivät talvella vähälumisi- na, koska ilmasto oli hyvin kuivaa.

Suomesta on löydetty yhteensä vain kymmenkunta villamammutin luuta, poski- ja syöksyhammasta, ja lähialueilta Itämeren ympäris- töstä niitä on löydetty yli 300. Löy- töjen perusteella tiedetään, että mammutteja eli Suomessa ainakin 37 000–27 000 vuotta sitten jää- kauden leudon intersta diaalin ai- kana.

Kasvillisuus, eläimet ja asutus leviävät jääkauden jälkeen Noin 17 000 vuotta sitten ilmasto alkoi lämmetä ja mannerjää sulaa, ja jäätikön reuna vetäytyi hitaas- ti kohti Perämeren pohjukassa si- jainnutta keskusta. Sulamisvedet peittivät alavat maat jäänreunan äärellä ja tarjosivat elinympäris- tön alueelle levittäytyneille hyl- keille, linnuille ja kaloille. Jäätikön sulaes sa alkoi muodostua myös kulkureittejä, joita pitkin maaeläi- met saattoivat levitä jään alta va- pautuville alueille.

Jo noin 16 000 vuotta sitten Norjan rannikko oli sulaa maata ja Länsi-Venäjältä johti pohjoiseen kuiva maakaistale Kuolan niemi- maan jäätikön vetäytyessä erilleen muusta jäätiköstä. Vanhimmat vil- lipeuralöydöt ovat pohjoisesta Sa- vukoskelta (noin 10 000 vuoden takaa) ja Utsjoelta sekä Pohjois- Karjalasta Joensuusta. Villipeurat pääsivät leviämään Itä-Suomeen suoraan idästä, koska alue oli jo varhain kuivaa maata eikä se peit- tynyt sulamisvesiin toisin kuin ete- läisen Suomen alavat maat.

Mutta jäätikön sulaminenkaan ei tapahtunut tasaiseen tahtiin, sil-

lä noin 12 700 vuotta sitten nuo- remman Dryas-vaiheen aikana ilmasto viileni yli tuhanneksi vuo- deksi. Mannerjään reuna pysyi lä- hes paikoillaan ja sulamisvesien mukana jäätikönreunaan kasautu- vista maa-aineksista syntyivät Sal- pausselkinä tunnetut reunamuo- dostumat.

Pian myös metsästäjät ja uu- disasukkaat laajensivat eränkäyn- tiään mannerjäästä vapautuneille alueille, jonne he löysivät villipeu- rojen jäljessä samoja reittejä pit- kin vaeltamalla. Ihmisten saapumi- sesta Suomeen on kertynyt paljon uutta tietoa aivan viime vuosien aikana, mutta uudet tutkimukset tulevat vielä tarkentamaan nykyi- siä käsityksiä. Tällä hetkellä Suo- men varhaisimmat tunnetut asuin- paikat löytyvät Pohjois-Karjalan alueelta Enosta ja ne ovat lähes 11 000 vuotta vanhoja, eli ajalta jolloin koivumetsät alkoivat vallata alaa jääkauden jälkeisessä maise- massa. Hieman myöhempiä asuin- paikkoja tunnetaan Lahden ja Ori- mattilan seudulta, Pohjois-Savosta ja Utsjoelta Lapista. Asutus näyt- tää levinneen Suomeen kolmes- ta suunnasta – etelästä, kaakosta ja idästä, ja varhaiset tulijat olivat metsästäjiä, keräilijöitä ja kalasta- jia. Kun ensimmäiset ihmiset saa- puivat aluksi itäiseen Suomeen, monet linnut, nisäkkäät ja kalat olivat jo asettuneet Suomen lajis- toon.

Etelä-Pohjanmaalta Nurmos- ta löydetty norppa on ajoitettu 10 400 vuoden taakse, ja se on myös vanhin Itämeren alueelta löydetty ja ajoitettu hylje. Arkeo- logisissa aineistoissa on lintuja paljon vähemmän kuin nisäkkäi- tä, lisäksi vanhimmat kivikauti- set lintujen luunäytteet ovat usein palaneita ja pikkupaloiksi rikkou- tuneita eivätkä sovellu lajitason määritykseen. Vasta rautakautisis- ta ja sitä nuoremmista aineistois- ta on löydetty palamattomia luita, joita on voitu määrittää lajilleen.

Vanhin tunnettu laulujoutsen liittyy noin 10 000 vuotta vanhaan Ant- rean Korpilahden kylän verkkolöy- töön Karjalankannaksella.

TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 69 KIRJALLISUUS

Mutta uudisasukkaat toivat mu- kanaan myös eläimiä. Tähän men- nessä kertyneiden aineistojen mu- kaan Suomessa on alettu pitää karjaa kivikauden loppuvaiheessa noin 4 500 vuotta sitten. Koiras- ta on Suomesta kuitenkin paljon varhaisempia löytöjä. Vantaalta on löydetty yli 9 000 vuotta vanha koira ja toinen varhainen löytö on Honkajoelta Pohjanmaalta. Suu- rin osa koiraksi määritetyistä luis- ta sopii hyvin pystykorvan näköi- sille koirille. Koirien jäänteet ovat usein pieninä luunpaloina ja kai- ken lisäksi niiden luut muistuttavat paljon suden tai ketun luita. Koska lajista ei aina voida olla varmoja, tällaiset jäänteet määritetään ar- keologiassa useimmiten koiraeläi- men luiksi.

Ennen asutuksen alkamista Suomen alueella eläneestä eläi- mistöstä on löydetty vain vähän todisteita. Suurin osa harvois- ta löydöistä on mammuttien lui- ta ja hampaita, ja ne kuuluvat Luonnontieteellisen keskusmuse- on (Luomus) kokoelmiin. Yleensä näitä geologisia eli muita kuin ih- misen toimintaan liittyviä arkeolo- gisia eläinlöytöjä tunnetaan vain noin sata.

Syy luulöytöjen niukkuuteen löytyy pohjoisesta happamasta maaperästämme, jossa vain erityi- sissä olosuhteissa on säilynyt lui- ta. Arkeologiset luulöydöt ovatkin suurelta osalta palaneita luunsiru- ja, jotka ovat löytyneet muinaisten ihmisten asuin- ja pyyntipaikojen kaivauksissa. Lähes kaikki arkeo- logiset luulöydöt kuuluvat Museo- viraston kokoelmiin ja myös niiden luuanalyysiraportit löytyvät pdf- tiedostoina Museoviraston www.

kyppi.fi-sivustosta. Sieltä avataan ensin ”Kulttuuriympäristön tutki- musraportit” ja edelleen valikko

”Arkeologia”, josta voi valita ana- lyysejä kunnan, kohdenimen, ra- portin, vuoden tai tutkijan mukaan ja tutkimustyypiksi pitää valita

”Luonnontieteelliset tutkimukset”.

(Huom.: kirjan alkusanoissa on mainittu väärä portaali.)

Yllättäen Suomen arkeologi- sista eläinaineistoista myös puut-

tuu monia luonnossa tavattavia lajeja. Esimerkiksi ahman ja il- veksen jäänteet puuttuvat lähes kokonaan, ja susistakin on vain muutamia löytöjä. Edes kaik kien metsästäjien pyytämien saalis- eläinten luut eivät ole säilyneet nykyaikaan asti, sillä eläimiä pyy- dystettiin hyvin monenlaisiin tar- koituksiin ja yleensä vain ruoan- valmistuksen tai muunlaisen käytön yhteydessä palaneet luut ovat säilyneet.

Esihistoriallisella ajalla monil- la eläimillä on ollut ihmisille mui- takin tärkeitä merkityksiä kuin ruoak si valmistaminen tai turkiksi- na käyttäminen. Erilaisista ruhon- osista on valmistettu myös käyt- tö- tai koriste-esineitä. Muinaisten metsästäjien, kalastajien ja keräili- jöiden elämää on kuitenkin melko vaikea arvioida vain arkeologisten löytöjen perusteella, sillä esimer- kiksi kivikauden ihmisten käsityk- set maailmasta, elämästä ja kuo- lemasta olivat hyvin erilaiset kuin nykyajan suomalaisilla. Usein pyy- detyt eläimet ovat liittyneet myös uskomuksiin ja erilaisiin rituaalei- hin, ja niitä on voitu esimerkiksi haudata vainajan kanssa samaan hautaan.

Yleistajuinen teos Suomen muinaisuudesta

Jääkauden jälkeläiset on suun- niteltu yleistajuiseksi teokseksi ja kaikkien Suomen muinaisesta his- toriasta, eläimistöstä ja luonnosta kiinnostuneiden käyttöön. Eläinten pyynti on liittynyt keskeisesti mui- naisten asuinyhteisöjen toimeen- tuloon, josta on kertynyt arkeolo- gisten löytöjen perusteella paljon mielenkiintoista kerrottavaa – mi- ten myös ihmisten elämä kehittyi asutuksen alkamisen jälkeen seu- raavien tuhansien vuo sien aikana.

Teksti ei sisällä kirjallisuusviit- teitä, mutta lukujen loppuun on koottu luettelot aiheen tärkeim- mästä kirjallisuudesta. Myös tutki- mukseen liittyvät asiat on sijoitettu jaksojen loppuun selkeiksi tietoik- kunoiksi, joista kiinnostunut lukija voi selvittää esimerkiksi, miten lui- ta tunnistetaan tai ajoitetaan, mis-

tä muinaisten eläinten luita löyde- tään tai millaisia tietoja jäänteiden muinais-DNA:n, stabiilien isotoop- pien ja rasvahappojen tutkimuk- sella on voitu saada selville.

Kirjan käyttöä helpottavia ha- kemistoja on kaikkiaan kolme:

suomenkielisten ja tieteellisten ni- mien lajihakemisto, paikannimiha- kemisto ja asiasanahakemisto. Li- säksi kirjan lopussa on eläinlajien mukaan koottu luettelo, johon on koottu tiedot kaikista lintujen ja ni- säkkäiden löydöistä ja niiden löy- töpaikoista, ajoituksista, kirjallisuu- desta ja muista yksityiskohdista.

Vaikka arkeologiset löydöt ovat- kin aina melko satunnaisia, niiden antamat tiedot voivat täydentää monien alojen tutkimusta. Näiden tietojen ansiosta Jääkauden jäl- keläiset on erinomainen haku teos myös tutkijoille, opiskelijoille ja opettajille.

Kuvitus selventää huomatta- vasti kirjan tietoaineista. Kirjan ulkoasusta on saatu luotua ta- sapainoinen kokonaisuus, joka koostuu moninaisesta kuva-ai- neistosta: piirroksista, kartoista, luontokuvista sekä museonäyt- teiden valokuvista ja eri aikakau

-

sien kaivauskuvista. Kirjan lukujen avausaukeamien kuvat ovat taitei- lija Tiina Poutasen kuvituksia, joi- hin liittyvät myös omat tarinansa.

Graafinen suunnittelu on Petri Clu- siuksen käsialaa.

MATTIAS TOLVANEN

Kirjoittaja on biologi ja tiedetoimittaja.