Johtuuko työttömyys yksilöstä vai rakenteista? Asiantuntijoiden näkökulma korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työllistymisen haasteisiin

(1)

Johtuuko työttömyys yksilöstä vai rakenteista?

Asiantuntijoiden näkökulma korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työllistymisen haasteisiin

Tanja Aholaakko Pro gradu -tutkielma Sosiologia

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2019

(2)

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Tanja Aholaakko Työn nimi

Johtuuko työttömyys yksilöstä vai rakenteista? Asiantuntijoiden näkökulma korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työl- listymisen haasteisiin

Oppiaine Sosiologia

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja

Anna-Maija Castrén Aika

Huhtikuu 2019

Sivumäärä

82 sivua, 2 liitettä (2 sivua) Tiivistelmä

Tutkielman tavoitteena on tuoda laadullisen tutkimuksen kautta esiin asiantuntijoiden näkökulma korkeasti koulutettujen työttömyyteen ja työllistymisen haasteisiin. Korkeakoulutettujen työttömyyttä ja työllistymisen haasteita tarkastellaan työmarkkinoita ja koulutusjärjestelmän muutoksia, koulutusekspansiota ja -inflaatiota, uusli- beralismia sekä inhimillistä pääomaa ja itsen yrittäjyyttä koskevan tutkimuskeskustelun ja -teorioiden kautta.

Tutkielmassa keskeisessä asemassa on jako makro- ja mikrotasojen eli rakenteiden ja yksilön välillä.

Aineisto on kerätty asiantuntijahaastatteluin haastattelemalla kevään 2018 aikana 11 korkeasti koulutettujen työttömien parissa työskentelevää asiantuntijaa. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatte- luina ja asiantuntijat haastateltiin yksittäin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktio- nismi ja analyysimenetelmänä on käytetty diskurssianalyysia. Asiantuntijat kuvaavat haastatteluissa korkeakoulutettujen työllistymistä ja sen haasteita hyvin moninaisiksi. Haastateltavien puheesta on havaittavissa viisi erilaista työllistymistä kuvaavaa ja aineiston läpäisevää diskurssia: hegemoninen diskurssi työnantaja portinvarti- jana, vahvat diskurssit yksilön vastuu ja rakenteiden kohtaamattomuus sekä aihealuetta laajasti kuvaavat dis- kurssit työllistymisen ja työttömyyden kenttä moninaisena sekä arvaamattomuus ja sattuma.

Korkeakoulutettujen työttömyys ja työllistyminen näyttäytyvät aineiston valossa jännitteisinä ja haasteellisina, ja eri toimijoiden tavoitteiden välinen kohtaamattomuus luo makro- ja mikrotason välisiä ja tasojen sisäisiä ris- tiriitoja. Nämä eri diskurssien ja tarkastelutasojen ristiriidat ja jännitteet aiheuttavat aineiston perusteella haasteita yksilön työllistymiselle. Vaikka esimerkiksi makrotason tekijöillä, kuten rakenteiden kohtaamattomuu- della, on suuri jännitteitä ja työllistymisen haasteita aiheuttava vaikutus, kulminoituu keskeinen ristiriita koko kentän läpäisevään yksilön vastuu -diskurssin ja työnantaja portinvartijana -diskurssin väliseen jännitteisyyteen.

Yksilön vastuu työllistymisessä, omasta aktiivisuudesta ja oman osaamisen kartuttamisessa on suuri, ja tällä diskurssilla on myös havaittavissa vahvoja yhteyksiä työmarkkinoiden uusliberalistiseen jäsentämistapaan sekä itsen yrittäjyyteen. Yksilö ei kuitenkaan päätä työpaikan saamisesta ja työllistymisestä itse. Erityiseen asemaan aineistossa nouseekin diskurssi työnantaja portinvartijana: yksittäisen työnhakijan kohdalla työllistymisestä päättää lopulta työnantaja, jolla on päätöksenteossaan valta hyödyntää vaikeasti määriteltäviä ja hankalasti kou- lutukseksi tai palveluiksi muotoiltavia asioita, kuten työnhakijan persoonallisuuden piirteitä sekä sopivuutta työ- yhteisöön.

Asiasanat: korkeakoulutettujen työttömyys, työllistyminen, työllistyvyys, koulutusinflaatio, uusliberalistiset työmark- kinat, inhimillinen pääoma, itsen yrittäjyys, asiantuntijahaastattelu, diskurssianalyysi

(3)

University of Eastern Finland Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Tanja Aholaakko Title

Is unemployment an individual or a structural problem? Experts’ point of view to unemployment and employment difficulties of higher education graduates

Academic subject Sociology

Type of thesis Master’s Thesis Advisor

Anna-Maija Castrén Date

April 2019

Pages

82 pages, 2 appendices (2 pages) Abstract

The aim of this thesis is to bring into question through qualitative research an experts’ point of view on unemployment and employment difficulties of higher education graduates. Unemployment and employment difficulties of higher education graduates are examined through the research discussion and theories of labour market and education system changes, expansion and inflation in education, neoliberal labour market, human capital and of self as enterprise. In this thesis the division between macro and micro levels i.e. structural and individual is in a key role.

The data of this thesis has been collected during the spring of 2018 by interviewing 11 experts who work with unemployed higher education graduates. The interviews were implemented as semi-structured theme interviews and the experts were interviewed individually. The theoretical framework of this thesis is social constructivism and discourse analysis has been used as a method to analyse the data. The experts describe the field of unemployment and employment difficulties of higher education graduates as diverse and manifold. Five representa- tive and cross-cutting discourses can be found from the expert’s discussion: hegemonic discourse employer as a gatekeeper, strong discourses individual responsibility and incompatibility of structures and also discourses which describe generally the topic of this thesis, the field of employment and unemployment as manifold and the discourse of unpredictability and coincidence.

The findings of the study indicate that the field of unemployment and employment is live and challenging, and the incompatibilities between the goals of different actors generate conflicts between and within macro and micro levels of analysis. These tensions between discourses and levels of analysis seemingly cause difficulties to the employment of an individual. Even though e.g. macro level actors such as the incompatibility of structures have strong effects on the tensions of the field, the main tension is focused between the two discourses that are cross-cutting the whole field of this study: individual responsibility and employer as a gatekeeper. An individual has great responsibility to their own employment, own activity and to gaining skills and competences. The discourse of individual responsibility also has strong links to constructing neoliberal labour market, and to the concept of self as enterprise. But the individual does not independently decide whether they get employed.

Therefore, the discourse of employer as a gatekeeper rises to a special position: In the end employer is the one who decides whether the job applicant will be employed or not. The employer also has the power in their decision making to utilize elements that are difficult to define and challenging to formulate as training or services, such as jobseeker’s personality and suitability for the work community.

Keywords: unemployment of higher education graduates, employment, employability, inflation in higher education, neoliberal labour market, human capital, self as enterprise, expert interview, discourse analysis

(4)

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 1

2. TYÖMARKKINAT, KOULUTUSPOLITIIKKA JA YKSILÖN VASTUU ... 3

2.1 Korkeakoulutettujen työttömyys ja työllistyvyys... 5

2.2 Makrotaso: Yhteiskunnalliset rakenteet ... 9

2.2.1 Korkeakoulutettujen työmarkkinat Suomessa ... 10

2.2.2 Koulutusjärjestelmä ja -politiikka ... 14

2.3 Mikrotaso: Yksilö ... 17

2.3.1 Yksilöstä johtuvat työttömyyden syyt ... 18

2.3.2 Inhimillinen pääoma ja itsen yrittäjyys ... 20

2.4 Tutkimuskysymykset... 24

3. AINEISTO JA MENETELMÄT ... 26

3.1 Aineistonkeruumenetelmä ... 26

3.2 Haastatteluaineiston kuvailu... 29

3.3 Eettisiä pohdintoja ... 30

3.4 Diskurssianalyysi menetelmänä ... 32

3.5 Aineiston analyysin eteneminen ... 37

3.6 Teemoista diskursseiksi ... 39

4. TYÖLLISTYMISEN KENTÄN JÄNNITTEISYYS: ANALYYSIN TULOKSET ... 44

4.1 Aineiston diskurssit ... 45

4.2 Makrotason jännitteet: Rakenteiden kohtaamattomuus ... 49

4.3 Makrotason ja mikrotason väliset jännitteet ... 53

4.4 Mikrotaso: Työnhakijan osaaminen vs. työnantajan odotukset ... 58

4.5 Yksilö–työnantaja -jännitteisyys läpileikkaavana ... 64

5. LOPUKSI ... 72

5.1 Yhteenveto ja pohdinta ... 72

5.2 Reflektio ... 80

LÄHTEET ... 83

(5)

KUVIOT

KUVIO 1. Maistereiden kokemat työuralla työllistymisvaikeuksia aiheuttaneet tekijät……….... 4 KUVIO 2. Tuomisen (2013) edelleen kehittämä työllistyvyysmalli………... 8 KUVIO 3. Temaattisessa analyysissa aineistossa esiin tulleiden aiheiden jäsentyminen temaatti- selle kentälle..……… 41 KUVIO 4. Aineistosta havaitut diskurssit ja tarkastelutasot………….……….... 49

LIITTEET

LIITE 1. Haastattelulupa LIITE 2. Haastattelurunko

(6)

1 JOHDANTO

Korkeakoulutettujen työmarkkina-asemassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia ja korkeakoulutettujen työttömyys on yleistynyt (Asplund & Vanhala 2016a). Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen asiantuntijahaastattelujen avulla miten korkeakoulutettujen työttömien parissa työskentelevät asiantuntijat näkevät korkeasti koulutettujen työttömyyden ja työllistymisen haasteet. Nähdäänkö työttö- myys esimerkiksi rakenteellisena ja toteutetuista työ- ja koulutuspolitiikoista vai yksilöstä ja hänen valinnoistaan johtuvana, kohdennetaanko ongelma jonnekin näiden välille vai johonkin muualle?

Korkeakoulutukseen investointi on suuri panostus niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin, joten korkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömyyttä ja työllistymisen haasteita voidaan pitää aiheellisena ja tärkeänä tutkimuskohteena.

Tutkielman aineiston on kerätty asiantuntijahaastatteluin haastattelemalla korkeasti koulutettujen työttömien parissa työskenteleviä asiantuntijoita. Haastateltavien valinnassa oletuksena on ollut, että korkeakoulutettujen työttömien parissa työskentelevät asiantuntijat tuntevat yksilöiden ja ryhmien työnhaun haasteita sekä avuntarpeita. Toisaalta asiantuntijat oletettavasti tuntevat myös alueelliset työmarkkinatilanteet sekä rakenteellisten muutosten ja taloussuhdanteiden vaikutukset työvoimantar- peeseen. Asiantuntijahaastatteluin korkeakoulutettujen työttömyyttä ei ole huomattavan usein aiemmin tutkittu, sen sijaan aihealueen kvantitatiivinen tutkimus tai korkeakoulutettujen omien kokemus- ten tutkiminen haastatteluin on ollut yleisempää. Joidenkin yksittäisten hankkeiden selvityksissä on kysytty myös asiantuntijoiden näkemyksiä korkeakoulutettujen työmarkkinoista tai korkeakoulutettujen työnhakuun liittyvistä palveluntarpeista (ks. esim. Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011; Puhakka 2017). Oletettavasti yksilön ja yhteiskunnan rakenteiden ”välimaastossa” toimivilla asiantuntijoilla on paljon arvokasta tietoa korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työllistymisen haasteisiin liittyen, joten tutkimus heidän näkemyksistään on perusteltua.

Työttömyyttä on jaoteltu eri tyyppeihin ja lajeihin, ja yhden käytetyn näkökulman mukaan (Koskinen 2014, 174–179) on olemassa seitsemän erilaista työttömyyden lajia. Kausityöttömyydessä työvoiman tarve ja työttömyys vaihtelevat suuresti esimerkiksi vuodenaikojen tai sesongin mukaan. Suhdanne- työttömyys liittyy lamakausiin ja laskusuhdanteisiin ja johtuu erityisesti työvoiman riittämättömästä kysynnästä. Kitkatyöttömyyden kohdalla työnhakijat ja avoimet työpaikat eivät jostain syystä kohtaa.

Kyseessä voi olla epäselvyys tiedoissa, työpaikkarekistereiden ylläpidossa tai työpaikkailmoitusten

(7)

siirtymisessä sosiaaliseen mediaan vain tiettyjen työnhakijoiden saataville, jolloin työnhakijat eivät saa tietoa avoimista työpaikoista eivätkä työnantajat työnhakijoista. Rakenteellisessa työttömyydessä yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa tarvitaan yhä enemmän joidenkin tiettyjen alojen ammattilaisia, kun taas joltain toiselta alalta voi jäädä paljonkin työntekijöitä työttömäksi suurien yhteiskunnan rakenteellisten muutosten seurauksena. Teknologinen työttömyys on yksi rakenteellisen työttömyyden muoto, jossa teknologian nopea kehitys tekee tietyn osaamisen ja tietyt taidot tarpeettomiksi. Vajaa- työllisyydessä ja piilotyöttömyydessä työhaluiset voivat olla työnhakijoina, mutta ilmoittavat tästä vasta yleisen työllisyystilanteen parantuessa. Heidän työttömyytensä ei näy työttömyystilastoissa.

Kouluttamattomat ja työttömät nuoret eli NEET-työttömät (Not in Employment, Education or Trai- ning) eivät ole työssä, tutkintoon johtavassa koulutuksessa tai kurssimuotoisessa koulutuksessa. Suo- messa työttömyys koostuu pääosin kausityöttömyydestä, suhdannetyöttömyydestä sekä rakenteelli- sesta työttömyydestä ja siihen liittyvästä teknologisesta työttömyydestä, mutta myös muut työttömyy- den lajit ovat havaittavissa. (Emt.)

Työttömyyden taustatekijöiden käsittelyyn on useita teorioita. Esimerkiksi talousteorioissa työttö- myys on tilapäinen vaihe, joka korjautuu talouden muutosten kautta ja työvoiman hinnan muuttuessa markkinoilla. Toisaalta työttömyys on nähty muun muassa yhteiskunnan rakenteista ja yksilöllisistä tekijöistä johtuvana. (Koistinen 2014.) Myös aiemmissa asiantuntijahaastatteluin tehdyissä korkeakoulutettujen työllistymisen haasteita käsitelleissä tutkimuksissa ja tutkimusten tuloksissa on korostunut asetelma, jossa toisaalta työttömyyden syynä nähdään yhteiskunnan rakenteet ja politiikat ja toisaalta aihetta käsitellään yksilön omien valintojen kerryttämän osaamisen ja taitojen eli inhimillisen pääoman kautta (ks. esim. Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011; Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011). Toki todellisuudessa työttömyys ja sen taustalla olevat syyt voivat olla moninaisia ja monen tekijän summasta koostuvia, jolloin työttömyyttä ei voida asettaa täysin yhteiskunnan tietyn osa-alu- een tai yksilön tietyn ominaisuuden puuttumisesta johtuvaksi. Työllistymisen ja työttömyyden jäsen- tämiseksi ja taustavaikuttajien selvittämiseksi jako rakenteellisiin ja yksilöllisiin tekijöihin on kuitenkin oleellinen.

Tämän tutkielman tarkastelun kohteena on sekä yhteiskunnan rakenteet että yksilön tekemät toimet ja valinnat: tutkielman luvussa 2 tarkasteltavana on korkeakoulutettujen työttömyyden käsittelyn jäl- keen yhtäältä rakenteelliset tekijät eli työmarkkinat ja koulutuspolitiikka, ja toisaalta yksilölliset te- kijät, kuten yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet ja inhimillinen pääoma. Teorian käsittelyn kannalta jako rakenteellisen ja yksilöllisen eli makro- ja mikrotason välillä on oleellinen, ja kyseinen

(8)

jako on vallitsevana läpi koko tutkielman. Sosiologisessa tutkimuksessa käytetyn klassisen rakenteiden ja yksilön toimijuuden välisiä suhteita tarkastelevan kysymyksenasettelun (ks. esim. Inglis &

Thorpe 2012) lisäksi tutkielma ilmentää myös työn murrosta, jossa keskeisessä asemassa on työelä- män ja työnteon jatkuva muutos ja kehittyminen (ks. esim. Kauhanen, Maliranta, Rouvinen & Vih- riälä 2015).

Vaikka korkeakoulutettujen työttömien osuuden on havaittu vaihtelevan eri koulutusasteiden ja -alojen välillä (Asplund & Vanhala 2016b), sisältyy tämän tutkielman piiriin sekä ammattikorkeakoulu- tutkinnon että yliopistotutkinnon suorittaneet. Lisäksi molemmissa korkeakouluissa tarjotaan tutkin- toja sekä professio- että generalistialoilta. Tutkielmaa ei ole kohdennettu kumpaankaan näistä, sillä tutkielman tarkoituksena on saada esiin asiantuntijoiden käsityksiä ja näkemyksiä korkeakoulutettujen työmarkkinoista ja työllistymisestä yleisesti. Tutkielman tavoitteena on siis selvittää, miten kor- keakoulutettujen työttömien parissa työskentelevät asiantuntijat jäsentävät korkeakoulutettujen työt- tömyyttä ja työllistymiseen liittyviä haasteita.

2. TYÖMARKKINAT, KOULUTUSPOLITIIKKA JA YKSILÖN VASTUU

Työllistymistä ja siihen liittyviä haasteita on tarkasteltu kolmella tasolla: makro-, meso- ja mikrotasolla. Makrotasolla työllistymiseen voidaan nähdä vaikuttavan työmarkkinoiden, talouden ja koulu- tusjärjestelmän eli yhteiskunnan rakenteiden muutokset, ja tarkastelun kohteena on esimerkiksi työ- markkinoiden rakenteet tai se, miten koulutusjärjestelmä on koordinoitu. Mesotasolla työllistymistä tarkastellaan instituutiotasolla, ja tarkasteltavana on instituutioiden, kuten koulutuksen ja työnantaja- organisaatioiden sisäiset prosessit. Mikrotasolla tarkastellaan sitä, miten yksilö itse rakentaa työllis- tymisen mahdollisuuksiaan omien moninaisten ominaisuuksien, taustojen, taitojen sekä muiden teki- jöiden kautta. (Tomlinson 2017, 9–11.) Tässä tutkielmassa korkeakoulutettujen työttömyyden ja työl- listymisen haasteita tarkastellaan makro- ja mikrotasolla, sillä mesotasoa eli koulutus- ja työnantaja- organisaatioiden sisäisiä prosesseja on tutkielman aineiston kautta haastava tarkastella.

Kuten Tuomisen, Rautopuron ja Puhakan (2011, 12) havaintoja kuvastavasta kuviosta 1 ilmenee, myös valmistuneilta maistereilta kysyttäessä esiin nousee sekä makro- että mikrotason työllistymi- seen vaikuttavia tekijöitä. Merkittävä osuus työllistymisen ongelmista kohdistettiin makrotasoon eli

(9)

yhteiskunnan rakenteisiin, sillä eniten työllistymisvaikeuksia työuralla oli maistereiden kokemuksien mukaan aiheuttanut alueellinen työmarkkinatilanne ja toiseksi eniten alan heikko työmarkkinatilanne.

Näiden jälkeen eniten työllistymisvaikeuksia oli aiheuttanut suoraan yksilöstä johtuvat syyt tai valinnat eli mikrotaso, kolmantena puutteelliset suhdeverkostot sekä neljäntenä työkokemuksen puute.

Viidenneksi eniten työllistymisvaikeuksia oli aiheuttanut tutkinto ja sen aineyhdistelmä. (Emt.) Ky- seisen tutkimuksen tuloksia tarkasteltaessa on huomioitava tuloksien perustuvan työllistymisvaikeuk- sia kokeneiden maistereiden subjektiiviseen kokemukseen. Tutkimus nostaa kuitenkin esiin työllis- tymisen ja työttömyyden makro- ja mikrotasojen tarkasteluasetelman keskeisyyden.

KUVIO 1. Maistereiden kokemat työuralla työllistymisvaikeuksia aiheuttaneet tekijät, prosentteina (Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011, 12).

Tässä luvussa esitellään tutkielman teoriatausta, joka noudattaa edellä kuvattua makro- ja mikrotasojen jakoa. Luvussa 2.1 käsiteltävänä on korkeakoulutettujen työttömyys, työllistyminen sekä työl- listyvyyden käsite. Tämän jälkeen luvussa 2.2 tarkastellaan makrotasoa eli työmarkkinoissa ja työ- politiikassa sekä koulutuspolitiikassa tapahtuneita korkeasti koulutettujen työttömyyteen vaikuttavia rakenteellisia muutoksia. Rakenteelliselta makrotasolta siirrytään yksilötason tarkasteluun. Mikrota- solla, luvussa 2.3, tarkastellaan yksilöstä johtuvia työttömyyden syitä sekä yksilön ominaisuuksien ja toimien, kuten inhimillisen pääoman ja itsen yrittäjyyden vaikutusta työttömyyteen ja työllistymi- seen. Luvussa 2.4 esitän tutkimuskysymykset ja kytken ne tutkielman teoriataustaan.

50 42 29 29 22 17 9 6 6 6 5 5 4 3 2

27 31 38 33 31 22 17 16

22 22 16

17 14 10

17

0 25 50 75 100

Alueellinen työmarkkinatilanne Alan heikko työmarkkinatilanne Puutteelliset suhdeverkostot Työkokemuksen puute Tutkinto ja sen aineyhdistelmä Katkot määräaikaisissa työsuhteissa Tutkinnon huono tunnettavuus Perhe- tai muu elämäntilanne Omien tavoitteiden epätietoisuus Oman osaamisen epävarmuus Sukupuoli En ole löytänyt itseä kiinnostavaa työtä Puutteellinen työelämätietous Valmistumisajankohta Puutteelliset työnhakutaidot

Paljon tai erittäin paljon Jonkin verran tai melko paljon

(10)

2.1 Korkeakoulutettujen työttömyys ja työllistyvyys

Korkeakoulutuksen merkitys korostuu työttömyyden välttämisen kohdalla, sillä pelkän perusasteen käyneellä on suurempi todennäköisyys työttömyyteen, työvoiman ulkopuoliseksi jäämiseen ja mata- lapalkkaisuuteen ja heidän asemansa työmarkkinoilla on heikentynyt (Aro 2009, 505). Korkeakoulu- tettujen työttömyysaste oli vuonna 2017 keskimäärin 5,5 prosenttia, kun kaikkein työttömien osuus työvoimasta oli 11,1 prosenttia (Taulu 2018). Matalampi koulutus luo siis suuremman työttömyys- riskin kuin korkea koulutus, vaikkakin kaikilla koulutusasteilla työttömyys on lisääntynyt 1990-luvun laman jälkeen (Suikkanen, Linnakangas & Martti 2002). Ristiriitaista kouluttautumisessa on se, että koulutustason noustessa yksilön on edes työllistyäkseen kouluttauduttava yhä enemmän, vaikka koulutuksen aloittaessaan opiskelijan on hyvin vaikea todenmukaisesti arvioida tutkinnon valmistumis- hetken arvoa työmarkkinoilla (Aro 2014, 110). Vaikka korkeakoulutus yleisellä tasolla suojaa muita koulutusasteita paremmin työttömyydeltä, ei korkea-asteen tutkinto silti ole tae työllistymisestä.

Sekä korkeasti koulutettujen että korkeasti koulutettujen työttömien määrissä on tapahtunut merkit- täviä muutoksia. Vuonna 2000 korkeasti koulutettuja oli noin 13 prosenttia eli 420 000 ja vuonna 2012 noin 22 prosenttia eli yli 730 000 Suomessa asuvista 18–64-vuotiaista. (Asplund & Vanhala 2016b.) Toisen arvion mukaan vuonna 2000 korkeakoulutettua väestöä oli 906 000 ja vuonna 2012 jo 1 093 000 henkilöä (Kalenius 2014). Vaikka arviot korkeakoulutettujen määrästä vaihtelevat, on korkeakoulutettujen määrä kasvanut huomattavasti. Samaan aikaan työmarkkinoiden rakennemuutos on voimistunut ja taloustilanteessa on tapahtunut muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet korkeakoulutettujen työttömyyteen. (Asplund & Vanhala 2016b.) Vuonna 2011 korkeasti koulutettuja oli työttö- mänä noin 25 000, vuoden 2016 heinäkuun lopulla 58 000 ja vuoden 2017 lokakuun lopussa noin 40 000 henkilöä (Akava 2016; SVT 2017; Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011, 5). Työttömien määrä on noussut runsaasti vuodesta 2011 vuoteen 2016, mutta jonkinlainen käänne tapahtui vuoden 2016 lopulla sekä vuoden 2017 aikana, ja korkeakoulutettujen työttömyys kääntyi laskuun. Tutkiel- man aineistonkeruun aikaan huhtikuussa 2018 työttömyys oli laskenut ja korkeakoulutettuja oli työt- tömänä noin 36 000 (Taulu 2018). Vaikka työttömyys on laskenut, on korkeakoulutettuja edelleen työttömänä huomattava määrä.

Työttömien määrän osuus korkeasti koulutetuista vaihtelee eri koulutusasteiden ja -alojen välillä.

Vuonna 2017 alemman korkeakoulututkinnon suorittaneista työttömänä oli 6,0 prosenttia, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista 5,9 prosenttia ja tutkijakoulutuksen käyneistä 4,5 prosenttia (Taulu 2018). Myös ala vaikuttaa työttömyyteen. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaiseman raportin

(11)

mukaan matalin työttömyys vuonna 2012 oli terveys- ja sosiaalialalla (1,5 %) ja korkein humanisti- sella alalla (6,8 %). Muilla aloilla työttömyysprosentit olivat seuraavat: kasvatustieteellinen ala 2,5 prosenttia, palvelualat 3,2 prosenttia, kaupallinen ja yhteiskuntatieteellinen ala 4,2 prosenttia, maa- ja metsätalouden ala 4,7 prosenttia, tekniikan ala 5,1 prosenttia sekä luonnontieteellinen ala 5,3 prosenttia. (Asplund & Vanhala 2016b.) Korkeakoulutettujen työttömien määrässä ja eri alojen työttö- mien prosenttiosuuksissa on vuoden 2012 jälkeen tapahtunut merkittäviä muutoksia, mutta pääsään- töisesti eri alat sijoittuvat edelleen lähes vastaavanlaiseen järjestykseen (ks. esim. Taulu 2018, 6).

Korkeakoulutettujen asema työmarkkinoilla on erinäisten muutosten, muun muassa korkeakoulutettujen määrän kasvun, seurauksena muuttunut joillain aloilla aiempaa epävarmemmaksi. Työttömyy- den ohella myös kokonaan työvoiman ulkopuolelle jääminen on yleistynyt. (Asplund & Vanhala 2016a.)

Korkeakoulutettujen, kuten muidenkin koulutusasteiden suorittaneiden, työllistymistä voidaan tarkastella määrällisen ja laadullisen työllistymisen jaon kautta. Määrällisellä työllistymisellä tarkoitetaan korkeakoulutettujen työllistymistä mihin tahansa työhön, kun taas laadullisella työllistymisellä tarkoitetaan koulutusta vastaavaan työhön työllistymistä. Huonosta laadullisesta työllistymisestä kertoo esimerkiksi epätarkoituksenmukainen sijoittuminen eli työn ja koulutuksen vastaamattomuus tai määräaikaisessa työsuhteessa työskentely. (Korhonen & Sainio 2006.) Edellä mainitut prosenttiluvut ovat työttömyyden määrällistä tarkastelua, kun taas esimerkiksi yliopistojen urapalvelut seuraavat määrällisen työllistymisen ohella myös valmistuneiden laadullista eli koulutusta vastaavaan työhön työllistymistä kyselyin.

Työttömyyttä on selitetty esimerkiksi työvoiman kysynnän ja tarjonnan epätasapainona, ja työmark- kinoille voikin epätasapainon seurauksena syntyä työnhakijoiden ja työpaikkojen kohtaamattomuutta tai yhteensopimattomuutta (Nilsson 2017). Laadullisen työllistymisen ollessa huonoa eli korkeakoulutettujen sijoittuessa koulutusta vastaamattomaan työhön voidaan puhua työntekijän koulutuksen ja työn yhteensopimattomuudesta (mismatch). Yhteensopimattomuus voi olla vertikaalista (vertical mismatch), jolloin korkeakoulututkinnon suorittanut työskentelee työssä, johon ei vaadita korkeakou- lututkintoa vaan edellytyksenä onkin alemman koulutustason tutkinto tai koulutus. Vertikaalisen yh- teensopimattomuuden voidaan nähdä johtuvan koulutuskentän laajentamisesta eli koulutusekspansiosta, jonka seurauksena korkeakoulutettua työvoimaa on paljon tarjolla. Työmarkkinoilla ei tällöin ole kysyntää niin suurelle määrälle korkeakoulutettua työvoimaa, ja liian suuri työvoiman tarjonta

(12)

voi aiheuttaa tutkintojen arvon laskua työmarkkinoilla. Yhteensopimattomuus voi olla myös horison- taalista (horizontal mismatch), jolloin korkeakoulutetun työ ja työtehtävät eivät vastaa suoritetun tutkinnon alaa ja tutkinnon kautta opittuja taitoja. (Robert 2014.)

Tarkasteltaessa edellä kuvattua valmistuneiden työllistymistä keskiössä on vain työnhausta tai muusta työmarkkinoille siirtymisestä seurannut lopputulos. Työllistyminen ei kerro sitä, miten työpaikkaan on päästy tai päädytty, mitä työpaikkaan pääseminen on yksilöltä vaatinut tai minkälaiset mahdolli- suudet yksilöllä on tulevaisuudessa. Lopputuloksen sijaan hedelmällisempää voikin olla tarkastella sitä prosessia, jonka kautta yksilö on päätynyt saamaan työpaikkansa. (Tomlinson 2017, 13.) Korkea- koulutettujen työllisyyden, työttömyyden ja työllistymisen lisäksi voidaankin tarkastella korkeakoulutettujen työllistyvyyttä (employability) (Tomlinson 2017; Tuominen 2013).

Työllistyvyydellä tarkoitetaan niitä kaikkia seikkoja, jotka vaikuttavat yksilön menestymiseen työ- markkinoilla ja työnhaussa. Työllistyvyystaidot voivat työllistymisen lisäksi liittyä myös työssä py- symiseen sekä työuralla etenemiseen, ja työllistyvyys voidaan jakaa omaan työllistyvyyteen ja ulkoi- seen työllistyvyyteen. Omalla työllistyvyydellä tarkoitetaan seikkoja, joihin yksilö voi itse omalla aktiivisuudellaan vaikuttaa, kuten kouluttautuminen ja työkokemus. Ulkoisella työllistyvyydellä puolestaan tarkoitetaan yksilön vaikutusalueen ulkopuolisia seikkoja, kuten taloudellinen kehitys ja tästä seuraavat muutokset työmarkkinoilla sekä kilpailun koveneminen suuren työnhakijamäärän seurauksena. (Tuominen 2013.) Harvey (2002) on kuvannut työllistyvyyteen vaikuttavia seikkoja työllisty- vyysmallilla, jota Tuominen (2013) on tutkimuksiensa perusteella edelleen kehitellyt. Kyseinen työl- listyvyysmalli (kuvio 2) käsittelee yksilön omaa työllistyvyyttä eli mikrotasoa, mutta työllistyvyyden tulkinnoissa otetaan huomioon myös makro- ja mesotason tekijöitä eli ulkoista työllistyvyyttä: Työl- listyvyyteen vaikuttavat yksilön omat työllistyvyystekijät kuten koulutusala, sivuaineet ja esittämis- taidot, mutta myös ulkopuoliset tekijät, kuten yliopistojen koulutusmäärät ja niiden ennakoinnin osu- vuus sekä alueellinen työmarkkinatilanne. Merkittävä tekijä työllistyvyyden kannalta on myös yksi- lön alueellinen sijoittuminen tai mahdollisuus liikkua alueelta toiselle. (Emt.)

Työllistyvyyteen vaikuttavia tekijöitä on monia, ja näitä on kuvattu tarkemmin kuviossa 2. Koulutus- alalla on edellä todetusti suuri merkitys työllistyvyyteen, sillä professiotutkinnon eli tiettyyn tehtä- vään kelpoisuuden antavan tutkinnon suorittaneet työllistyvät jonkin verran paremmin kuin genera- listitutkinnon suorittaneet. Myös sivuaineilla, opintoihin käytetyllä ajalla, työ- ja muilla kokemuksilla sekä reflektio- ja esittämistaidoilla on suuri merkitys yksilön työllistyvyyden rakentumisessa. Lopulta

(13)

työllistyvyyteen ja työllistymiseen vaikuttavat myös työmarkkinat ja alueellinen sijoittuminen, koulutuspoliittiset tekijät, kuten koulutustarjonta ja koulutusmäärät, yksilön oma aktiivisuus sekä sattuma. (Tuominen 2013.) Työllistyvyyteen vaikuttavat tekijät, kuten tiedot, taidot, asenteet ja henki- lökohtaiset ominaisuudet ovat myös inhimilliseen pääomaan luokiteltavia yksilön ominaisuuksia (Becker 1993; Nilsson 2017, 71). Yksilön kehittäessään omaa työllistyvyyttään hän kehittää samalla omaa inhimillistä pääomaansa, jolloin koulutus on investointi sekä työllistyvyyteen että yksilön inhimilliseen pääomaan (Nilsson 2017). Inhimillistä pääomaa käsitellään yksilötasoa tarkastelevassa luvussa 2.3.2.

KUVIO 2. Tuomisen Harveyn (2002) mallista edelleen kehittämä työllistyvyysmalli (Tuominen 2013).

Monesta eri seikasta ja lähteestä, kuten koulutusjärjestelmän tarjoamista mahdollisuuksista ja yksilön oman aktiivisuuden kautta kertyneistä taidoista koostuvat työllistyvyystaidot vaikuttavat siis yksilön työllistymismahdollisuuksiin ja menestymiseen työmarkkinoilla. Työnantajien rooli kuitenkin vaikeuttaa yksilön työllistymistä, sillä työnhakijan on hyvin vaikea tarkoin tietää rekrytointiin vaikuttavia tekijöitä. Työnantaja on lopulta ratkaisevassa asemassa muuntamassa yksilön työllistyvyystaidot työllistymiseksi. (Harvey 2001, 102.)

(14)

Edellä kuvattu työllistyvyyden tarkastelu avaa hyvin työpaikan saamisen taustalla olevia prosesseja ja vaikuttajia, ja käsite kuvaakin työnhakijan ominaisuuksia ja mahdollisuuksia laajasti. Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteena on erityisesti koulutuksen ja tutkinnon jälkeisen työpaikan saaminen, sillä näen työllistyvyystaitoja kerryttäneen korkeakoulututkinnon suorittaneen tavoitteena työllisty- misen eli työpaikan saamisen. Tuomisen (2013, 43) muotoilua lainaten tässä tutkielmassa tarkastellun kohteena on ”työllistyvyyspotentiaalin realisoituminen työllistymiseksi”. Läpi koko tutkielman käy- tän käsitettä työllistyminen, jonka käsitän kattavan kuvan 1 mukaisen kentän eli sekä työllistyvyyden että työllistymisen tekijät ja vaikuttajat.

Korkeakoulutettujen työttömyyden, työllistymisen ja työllistyvyyden käsitteiden määrittely ja tarkastelu on keskeinen osa korkeakoulutettujen työttömyyden taustaa, mutta on syytä kohdentaa tarkastelua myös korkeakoulutettujen työttömyyteen vaikuttaviin rakenteellisiin ja yksilöllisiin eli makro- ja mikrotason tekijöihin. Näitä makro- ja mikrotason tekijöitä tarkastellaan luvuissa 2.2 ja 2.3.

2.2 Makrotaso: Yhteiskunnalliset rakenteet

Erilaiset instituutiot kuten koulutusjärjestelmät, eläkejärjestelmät ja terveydenhuolto vaikuttavat työ- hön osallistumiseen, yksilöiden siirtymiseen työpaikasta ja työmarkkina-asemasta toiseen, työllisyys- riskeihin ja sosiaaliturvaan sekä työmarkkinoiden eri toimijoiden vapausasteisiin ja velvoitteisiin.

Työllisyys, talouden kehitys sekä harjoitetut politiikat ovat sidoksissa toisiinsa, ja muutos yhdessä vaikuttaa moneen muuhun. Talouden kasvu-, kriisi- ja lamakaudet vaikuttavat työttömyyden laajuu- teen ja tehtyihin poliittisiin päätöksiin. Toisaalta tehdyillä politiikoilla voidaan varautua, ehkäistä tai pehmittää taloudellisten muutosten vaikutuksia. Muutokset työllisyydessä voivat olla nopeita, sillä työvoiman kysyntä vaihtelee herkästi yritysten talouden kehityksen sekä teknologian kehityksen mukaan, yleensä 1–2 vuoden viiveellä suhteessa talouden muutoksiin. Muutokset työvoimassa ja työ- voiman tarjonnassa puolestaan ovat hitaampaa, sillä muutokset väestössä esimerkiksi koulutuksen osalta ovat hitaita ja yleensä työntekijöiden työmarkkinakäyttäytyminen vakaata. Vaikka muutokset ovat moninaisia ja monista tekijöistä riippuvaisia, talouden ja markkinoiden muutoksiin tulee eri kei- noin varautua niin yksilöiden, yritysten kuin yhteiskunnan sosiaalipoliittisten järjestelmienkin. (Kois- tinen 2014.)

(15)

Aiemmassa tutkimuksessa korkeasti koulutettujen työttömyys on rakenteellisella tasolla nähty sekä työmarkkinoiden että koulutuspoliittisena ongelmana. Työmarkkinoiden ongelmana on nähty työelä- män kyvyttömyys käyttää korkeasti koulutettua työvoimaa sekä rekrytointien keskittyminen tarkoin määriteltyyn tehtäväosaamiseen. Koulutuspolitiikassa ongelmat keskittyvät koulutusmääriin, työttö- mäksi kouluttamiseen sekä työmarkkinoiden tarpeiden huomiotta jättämiseen koulutusten sisältöjä pohdittaessa. Tehtyjen politiikkojen ja koulutus- ja työmarkkinoiden keskustelemattomuuden kautta luodaan yksilöille mahdollisuus kouluttautua heikosti tai vaikeasti työllistävälle alalle. (Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011, 42.)

Tarkasteltaessa korkeakoulutettujen työttömyyden rakenteellisia taustavaikuttajia tarkastellaan il- miön makrotasoa. Korkeakoulututkinnon suorittaneiden työllistymiseen ja työmarkkinoille sijoittu- miseen vaikuttavat suuresti työttömyyden makrotason rakenteelliset vaikuttajat, keskeisimpinä työ- politiikkaan ja työmarkkinoihin liittyvät muutokset sekä koulutuspolitiikkaan liittyvät koulutusekspansio ja koulutusinflaatio, ylikoulutus ja liikakoulutus. Alaluvussa 2.2.1 käsiteltävänä on suomalaiset korkeakoulutettujen työmarkkinat, työttömyys ja työnhaku sekä näissä tapahtuneet muutokset.

Koulutuspolitiikassa tapahtuneita muutoksia ja vaikuttajia käsitellään alaluvussa 2.2.2.

2.2.1 Korkeakoulutettujen työmarkkinat Suomessa

Suomalaiset työmarkkinat sekä suomalainen työntekijyys ovat muovautuneet aikojen saatossa suuresti. Väänänen ja Turtiainen (2014) jakavat toisen maailmasodan jälkeisen ajan neljään eri työnteki- jyyden aikakauteen. Vuosien 1945–1959 työntekijyyttä voidaan kuvata ammattitaidon kautena, jolloin korostui ruumiillinen lähinnä miesten maatalouden tai tehdastyön parissa tekemä työ. Työnte- koon vaikutti suuresti luokkayhteiskunnan työnjako, eivätkä naiset osallistuneet palkkatyöhön. Tätä seuraavaa reformien kautta (1960–1978) kuvasti teollisuuden parissa tapahtuvan palkkatyön yleisty- minen, koulutustason nousun seurauksena koulutettujen työntekijöiden määrän lisääntyminen sekä naisten siirtyminen yhä enemmän työelämään. Reformien kaudella alettiin kiinnittää huomiota työn- tekijöiden hyvinvointiin, ja kautta kuvaa yhteiskunnan kehittäminen ja institutionaalinen uudistami- nen. Subjektiivisen nousun kaudella (1979–1992) teollisuudessa työskentelevien osuus väheni, pal- velusektorilla työskentelevien määrä nousi ja työvoima toimihenkilöistyi. Koulutustaso oli ennennä- kemättömän korkea. Tällöin työelämän ongelmia käsiteltiin yhä enemmän psykologisen ja sosiaali- sen tason ongelmina, ja työ nähtiin enemmän itsensä toteuttamisena kuin hengissä pysymisen kei- nona. Vuodesta 1993 vuoteen 2013 suomalaista työntekijyyttä kuvastaa tiivistymisen kausi, jolloin

(16)

tyypillinen työntekijä on ammatti- tai korkeakoulutuksen saanut erityisosaaja. Teknologiateollisuu- den nousu, kansainvälisyys mutta myös talouden kriisiytyminen ovat leimanneet työmarkkinoita vuodesta 1993 lähtien. Tällöin on korostunut myös työntekijän henkilökohtaisten ominaisuuksien, sosi- aalisten taitojen, verkostojen sekä joustovalmiuden merkitys. Lisäksi työntekijältä odotetaan yhä enemmän yrittäjämäistä työotetta. Työntekijyyden muutoksiin ovat vaikuttaneet muun muassa työ- markkinoiden ja yhteiskunnan rakenteiden muutokset. (Väänänen & Turtiainen 2014.) Suomalaiset työmarkkinat ja ammattirakenne ovatkin muuttuneet, ja etenkin toimihenkilöiden eli johto- ja asian- tuntijatehtävien määrän kasvu, tietotyön lisääntyminen ja globaalit markkinat ovat tuoneet tarpeen korkeakoulutetulle työvoimalle (Aro 2013, 299; Vuorinen-Lampila 2018).

Muutoksia on tapahtunut myös työttömyydessä ja työttömyyteen suhtautumisessa. 2000-luvun alussa ammattiyhdistysliikkeet ja työttömät saattoivat vaatia yhteiskuntaa ja sen toimijoita luomaan uusia työpaikkoja. Nyt asetelma on muuttunut ja vaativana osapuolena on yhteiskunta. Yksilöiden tulee olla työmarkkinoilla aktiivisia, itsenäisiä ja joustavia, vaikka vaatimukset voivat olla saavuttamatto- missa esimerkiksi vähän työkokemusta omaaville tai vähän koulutetuille. (Saastamoinen 2006, 74–

75.) Julkiset työvoimapalvelut ovat siirtäneet entistä enemmän vastuuta yksilölle ja jopa kolmansille osapuolille sekä markkinavoimille, jolloin vastuu työttömän työllistymisestä voidaan nähdä olevan jaettu sekä yksilölle itselleen että yhteiskunnalle ja sen työvoimapoliittisille toimijoille. Vaikka poh- jimmiltaan vastuu työnhakijoiden työmarkkinakelpoisuuden ylläpidosta on edelleen julkisella val- lalla, on oletus työnhakijan omasta aktiivisuudesta noussut yhä keskeisemmäksi työttömän velvolli- suudeksi. (Hänninen 2014; Mäki-Kulmala 2000, 62.)

Myös työttömyysturva on muuttunut entistä vaativammaksi ja työnhakijan aktiivisuutta korostavaksi.

Työnhakijan tulee osoittaa omilla toimillaan ja koulutuksiin osallistumisillaan aktiivisuutta tai hänen työttömyyskorvauksiinsa kohdistuu sanktioita. (Hänninen 2014; Mäki-Kulmala 2000.) Työttömän velvoite ei ole enää vain olla hyvinvointivaltion työnvälityksen organisaation kuten työvoimatoimis- ton käytettävissä, vaan entistä enemmän painotetaan yksilön oman aktiivisuuden merkitystä työllis- tymisessä (Mäki-Kulmala 2000). Yhtenä työnhakijoiden henkilökohtaisena velvollisuutena voidaan nähdä olevan laaja ja monipuolinen oman työllistymishalukkuuden ja työmarkkinakelpoisuuden vah- vistaminen (Hänninen 2014, 200). Pyöriän ja Ojalan (2017, 60) mukaan työttömyyden luonne onkin muuttunut: ”Työnhaku on alkanut muistuttaa työtä: työttömän kuuluu hankkia suosituksia ja verkos- toitua, kouluttautua lisää, osoittaa olevansa aktiivinen ja ottaa oman markkina-arvonsa ylläpitä- miseksi vastaan mitä tahansa työtä, harjoittelua tai kuntoutusta.”

(17)

Edellä kuvatun voidaan nähdä liittyvän vahvasti uusliberalismiin. Uusliberalismin mukaan vapaiden markkinoiden, vapaan kaupan, yksityisen omistusoikeuden sekä yksilöiden yrittäjyyden vapauden kautta saadaan parhaiten edistettyä hyvinvointia (Harvey 2005). Uusliberalismissa kilpailu ja mark- kinavoimat on viety lähes jokaiselle elämän osa-alueelle, jolloin markkinoiden toimintaperiaatteet tulevat sellaisillekin yhteiskunnan ja yksityiselämän alueille, jotka ovat aiemmin olleet kilpailulta vapaat. Tällaisia markkinavoimien alaisiksi tulevia osa-alueita ovat muun muassa julkinen sektori, ystävyyssuhteet sekä yksilön oma itse ja sen arvo. (Saastamoinen 2006; Wilson 2018.) Työnhaun ja työttömyyden uusliberaalin tulkinnan mukaan markkinat ovat ihmisten toiminnan aktiivisesti ja jatkuvasti rakentamia, jolloin korostuneena on yksilö ja ongelman taustalla yksilön tekemät valinnat.

Uusliberalistisen näkemyksen mukaan työntekijöiden ja työnhakijoiden tulee kyetä vastaamaan ja sopeutumaan markkinoiden kysyntään, jolloin heitä pyritään muokkaamaan aktiivisiksi ja yrittäjä- mäisiksi eli markkinakelpoisiksi. Samalla kuitenkin rakennetaan ja muovataan niitä markkinoita, joille heidän pyritään vastaavan. Markkinoille osallistumalla yksilö investoi itseensä ja tulevaisuu- teensa, ja tätä kautta yksilö voi odottaa parasta ja tämän toteutuessa kiittää itseään. Myös epäonnis- tumisesta yksilö voi syyttää vain itseään eli omaa passiivisuuttaan markkinatoimijana. (Hänninen 2014, 186–187.) Uusliberalistisilla markkinoilla korostuu yksilön vastuu omasta menestyksestään tai menestymättömyydestään. Jokaisen yksilön ollessa vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja teoistaan nousee erityisen asemaan yritteliäisyys. (Harvey 2005; Saastamoinen 2006; Wilson 2018.)

Uusliberalismin korostumisen seurauksena työnhausta tulee työtä ja työttömästä aktiivisuuden osoit- tamiseen pyrkivä työnhakija (Rose 1999, 164). Uusliberalistiseen ajatteluun ja yritteliäisyyteen liittyy myös edellä käsitelty työllistyvyyden (employability) käsite, sillä uusliberalismin tavoin myös työl- listyvyys korostaa yksilön omaa aktiivisuutta ja yrittäjämäisyyttä. Työttömän tuleekin omasta aktiivisuudesta kehittyvän työllistyvyytensä jalostamiseksi jatkuvasti kehittää itseään, ominaisuuksiaan ja työnhaun taitojaan sekä tavoitella työllistymistä. (Emt., 162; Komulainen ym. 2015.) Myös erilaisten uravalmennusten, osaamisen sanoittamisen ja verkostoitumistaitojen kehittämisen kurssit ja valmen- nukset ovat tuoneet työttömyyttä, sen syitä sekä vastuuta työllistymisestä lähemmäs yksilöä. Esimer- kiksi yksilön taitoja kehittäviä työvoimapalveluita ja -koulutuksia voidaan yksilön vastuun ja aktiivisuuden korostamisen seurauksena pitää uusliberalistisina (Komulainen ym. 2015).

Yksilön vastuun korostuneisuuden ja jatkuvan itsensä kehittämisen vaatimuksen lisäksi uuslibera- lismi lisää epävarmuutta ja työelämän prekarisaatiota (Wilson 2018). Työelämän epävarmuus sekä prekarisaation eli epätyypillisen ja epävakaan työn lisääntyminen ovat olleet usein esillä korkeasti koulutettujen työttömyyttä käsittelevässä yhteiskuntatieteellisessä ja sosiologisessa tutkimuksessa

(18)

(ks. esim. Pyöriä & Ojala 2016; Pyöriä & Ojala 2017). Korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurat ovat tutkimusten mukaan muuttuneet entistä epävarmemmiksi, vaikkakin epävarmuuteen vaikuttaa suuresti valittu koulutusala (Asplund & Vanhala 2016a).

Työelämän tutkimuksessa epävarmuudella viitataan erilaisiin seikkoihin. Se voidaan liittää subjektiiviseen kokemukseen, ja esimerkiksi työsuhteen kesto tai laatu voivat ilmentää epävarmuutta objektiivisesti. Tarkasteltaessa epävarmuutta objektiivisesti jako vakituiseen ja määräaikaiseen työsuhtee- seen on oleellinen, sillä määräaikainen työsuhde näyttäytyy epävarmuuden ilmentäjänä. (Saloniemi

& Virtanen 2008, 89.) Työelämässä on nähty myös epätyypillisen työn tuomaa epävarmuutta, jolloin on puhuttu työn prekarisaatiosta. Käsitteellä tarkoitetaan työmarkkina-asemaa koskevan huono-osai- suuden ja epävarmuuden kasautumista, ja prekaariin työmarkkina-asemaan voidaan nähdä liittyvän viisi kriteeriä: ylikoulutus, toteutunut työmarkkinariksi, epätyypillinen työsuhde, työmarkkinariskin pelko sekä arvio huonoista työllistymismahdollisuuksista. (Pyöriä & Ojala 2016.) Prekaarin työmark- kina-aseman määrittelyssä keskeistä on työelämän epävarmuuden kokemuksellisuus sekä se, ettei oi- keastaan kukaan ole turvassa prekaarisaatiolta, sillä sen voi kohdata myös korkeasti koulutettu asian- tuntija (emt.; Jakonen 2015). Työelämän epävarmuus ja esimerkiksi irtisanomiset voivat siis kosket- taa myös aiemmin vakaina pidettyjä sektoreita, toimialoja ja työnantajia, kuten yliopistosektoria (Aholaakko 2018). Työelämän epävarmuudesta tuotetun, jopa lietsovan julkisen keskustelun takia epävarmuudesta on saattanut tulla arkipäiväistä, ja käsitys siitä saattaa olla vinoutunutta. Media saat- taakin ruokkia tätä kielteistä ilmapiiriä sekä ylläpitää työelämän negatiivista julkisuuskuvaa tarpeet- tomilla uhkakuvilla. (Pyöriä & Ojala 2016.) Tutkimuksissa työelämän epävarmuutta ei ole nähty niin suurena uhkana kuin julkisesta keskustelusta voisi olettaa (emt.; Saloniemi & Virtanen 2008).

Suurten linjojen muutosten lisäksi korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työllistymismahdollisuuk- siin liittyy hyvin paljon muita yhteiskunnan rakenteista riippuvia tekijöitä, kuten taloussuhdanteiden vaihtelu, toimiala sekä maantieteellinen asuinalue (Pyöriä & Ojala 2016). Myös työmarkkinoilla ta- pahtuvat muutokset, kuten teknologian kehitys ja digitalisaatio, taloudellinen tehostaminen, institu- tionaaliset muutokset ja esimerkiksi julkisen sektorin virastojen yhdistämiset ja lakkauttamiset sekä globalisaatio ovat mahdollisia työpaikkojen määrään, työvoimantarpeeseen ja korkeakoulutettujen työllistymismahdollisuuksiin vaikuttavia tekijöitä.

Työmarkkinoilla alueellisia eroja voi olla paljon, jolloin toisella alueella on tietyn alan avoimia työ- paikkoja ja jollain toisella alueella avoimia työpaikkoja ei ole. Voidaan myös puhua avointen työ- paikkojen ja työnhakijoiden kohtaamattomuudesta, kohtaanto-ongelmasta, jolloin työnantajien ja

(19)

työnhakijoiden tarpeet eivät kohtaa. Toisella alueella voi olla tietyn alan osaajia työttömänä, kun samaan aikaan toisella alueella on pulaa juuri kyseisen alana osaajista. Alueellisiin tai yhteiskunnallisiin talouden muutoksiin sopeutuminen voikin edellyttää entistä suurempaa valmiutta liikkuvuuteen ja muuttoon työpaikan perässä (Koistinen 2014, 113). Rakenteellisena syynä voidaankin nähdä myös se, ettei työpaikkoja ole avoimena. Tutkielman aineistonkeruun aikaan huhtikuussa 2018 kaikkien työttömien osuus työvoimasta oli Tilastokeskuksen mukaan 8,6 prosenttia eli 233 000 henkilöä (SVT 2018c). Avoimia työpaikkoja vuoden 2018 toisella vuosineljänneksellä, johon huhtikuu lukeutuu, oli 49 500 (SVT 2018a). Näiden tilastoitujen lukujen valossa vaikuttaisi siltä, ettei kaikille työttömille ole avoimia työpaikkoja. Avoimeksi ilmoitettuja työpaikkoja kartoittavan kyselyn ulottumattomiin jää kuitenkin paljon esimerkiksi sisäisessä rekrytoinnissa olevia työpaikkoja sekä niin sanottuja pii- lotyöpaikkoja, joten kyseinen tilasto ei välttämättä kerro todellista työvoimantarvetta (emt.).

Edellä on avattu hiukan keskeisimpiä korkeakoulutettujen työttömyyteen vaikuttavia työmarkkinoi- den ja talouden muutoksia. Korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työllistymiseen voivat vaikuttaa myös monet muut työmarkkinoiden ilmiöt ja muutokset. Makrotason työmarkkinoiden vaikuttajien lisäksi on oleellista esitellä myös muita korkeakoulutettujen työllistymiseen vaikuttavia rakenteellisia tekijöitä, kuten koulutuspolitiikassa ja koulutusjärjestelmässä tapahtuneita muutoksia.

2.2.2 Koulutusjärjestelmä ja -politiikka

Työmarkkinoiden ohella myös koulutusjärjestelmässä ja -politiikassa on tapahtunut korkeakoulutettujen työllistymiseen vaikuttavia muutoksia. Toisen maailmansodan jälkeen korkeakoulutuksen kenttä on laajentunut alueellisesti ja määrällisesti, korkeakouluihin on tullut uusia aloja ja oppiaineita ja yliopistotutkintojen rinnalle rakentui ammattikorkeakoulujärjestelmä 1990-luvulla (Nevala &

Rinne 2012). Ammattikorkeakoulujärjestelmän myötä suoritettujen korkeakoulututkintojen määrä kasvoi huomattavasti. Myös yliopistojen tehtävä on muuttunut sivistyksestä kohti ammattiin valmis- tavaa ja työelämäläheistä koulutusta. (Vuorinen-Lampila 2018.) Tässä luvussa tarkastellaan korkeakoulutettujen työttömyyteen ja työllistymiseen vaikuttavia koulutusjärjestelmän muutoksia ja teki- jöitä.

Talouskasvu ja yhteiskunnan toimihenkilöistyminen mutta myös globalisaatio ja teknologian kehitys ovat tuoneet tarpeen korkeakoulutetulle työvoimalle ja koulutustason kasvattamiselle (Aro 2013;

Vuorinen-Lampila 2018). Koulutustason kasvattaminen, väestön koulutustason nostaminen ja kor-

(20)

keakoulutuksen lisääntyminen liittyvät kaikki koulutusjärjestelmässä tapahtuneeseen koulutuseks- pansioon. Koulutusmahdollisuuksien lisääntyessä yhä useammalla on mahdollisuus kouluttautua en- tistä pidemmälle, mutta koulutusekspansio ei ole pelkästään hyvä asia. Suurien koulutusmäärien seurauksena työmarkkinoille tulee paljon yhä korkeammin koulutettuja, eivätkä työmarkkinat ehdi muu- tokseen mukaan. Koulutusekspansiosta aiheutuneen koulutusinflaation seurauksena tutkintojen arvo työmarkkinoilla laskee ja tietyn tason työhön vaaditaankin aiempaa korkeampaa tutkintoa. Kun koulutuksen tai tutkinnon arvo on laskenut, täytyy saman aseman saavuttamiseksi kouluttautua yhä pi- demmälle. (Aro 2013.) Yleinen väestön koulutustaso tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa vaikuttaa siis yksilön tutkinnostaan saamaan hyötyyn ja tutkinnon arvoon työmarkkinoilla (Aro 2003, 315).

Koulutuskentän laajenemiseen ja tutkintojen inflaatioon liittyy ylikoulutuksen ja liikakoulutuksen kä- sitteet. Ylikoulutuksen seurauksena jotkin työtehtävät edellyttäisivät jopa matalampaa koulutustasoa, kuin mitä koulutus on tuottanut. Tällöin yksilön koulutuksesta saamat kvalifikaatiot ja osaaminen ylittävät kyseisessä työtehtävässä vaadittavan tieto- ja taitotason. (Aro 2013, 287.) Liikakoulutuksen kohdalla puolestaan koulutetaan liian paljon ihmisiä jollekin tietylle alalle, jolloin työmarkkinoilla syntyy kohtaamattomuuden ja koulutuksen alihyödyntämisen ongelma (emt., 287; Pekkala Kerr &

Rinne 2012, 344). Edellä kuvatun koulutuskentän laajentamisen ja siitä aiheutuneiden muiden ilmi- öiden seurauksena työmarkkinoille tulee yhä enemmän korkeasti koulutettuja, mutta työmarkkinat eivät ehdi reagoida muutoksiin tarjoamalla sopivia työpaikkoja. Koulutus saattaa tällöin olla osin jopa diskvalifikaatio, jolloin koulutuksen kautta opitut työkulttuurit sekä tavat ja asenteet saattavat joillain alemman koulutustason työpaikoilla vaikuttaa epäsopivilta. (Aro 2003, 326.) Korkeasti koulutettujen asema työvoiman tarjonnan suuren lisääntymisen seurauksena heikkenee ja korkeasti koulutetut saattavat ajautua työn hierarkian kannalta alempiin asemiin ja työttömiksi (Pekkala Kerr & Rinne 2012).

Tällöin ”korkeakoulututkinnon suorittaneiden alas liukumista seuraa koulutuksen historiallisesti kyt- keytyvien lupausten täyttymättömyys ja raskaidenkin koulutusinvestointien kannattamattomuus”

(emt., 342). Korkeakoulutettujen työmarkkina-asema onkin kuvattujen muutosten seurauksena heikentynyt.

Myös luvussa 2.1. kuvatun perusteella voidaan todeta seuraava: mitä korkeamman koulutuksen on käynyt, sitä parempi on yleisesti ottaen asema työmarkkinoilla ja sitä paremmin koulutus suojaa pit- kään jatkuvalta työttömyydeltä ja epävarmuudelta. Koulutustaso eriyttää työmarkkina-asemia, mutta nykyisin normaalia työsuhdetta tai vakaata työmarkkina-asemaa ei takaa edes korkea-asteen koulutus. Kilpailun kiristyminen ja työelämän vaatimukset aiheuttavat suuria muutoksia työmarkkinoilla.

Työelämän entistä tiukempien koulutusvaatimusten seurauksena koulutuksen merkityksen on nähty

(21)

kasvavan. (Suikkanen, Linnakangas & Martti 2002.) Nykyisin on siis kouluttauduttava yhä enemmän saavuttaakseen saman suhteellisen aseman. Korkeampi koulutus onkin nähty työmarkkinoilla menes- tymisen edellytyksenä, vaikka se ei yksin riittäisikään työpaikan saamiseen. (Aro 2003, 314–315.)

Korkeakoulutuksen inflaatiosta kertoo kyseisten tutkintojen etulyöntiaseman heikkeneminen (Aro 2003, 322). Korkeakoulutettujen työmarkkina-asema on muuttunut ja kilpailu työmarkkinoilla kiris- tynyt, vaikka samaan aikaan korkeakoulutettujen tekemien töiden sisällöt eivät välttämättä vastaa niitä merkityksellisen ja haasteellisen työnteon odotuksia, joita korkeakoulutetuilla on. Lisäksi kor- keakoulutuksella saatavat kyvyt ovat muuttuneet yleisiksi, joustaviksi ja muuntuviksi tietotyöky- vyiksi, jolloin korostuu kyky uuden oppimiseen ilman sisällöllistä asiantuntemusta. Tämä on osaltaan osoitus korkeakoulutettujen työmarkkina-aseman heikkenemisestä. (Jakonen 2015, 307.) Sekä tutkintojen että yleisesti koulutuksen inflaation takia yksilöiden tulevaisuudenodotukset ja valmistumi- sen jälkeinen todellisuus voivat jäädä kauas toisistaan. Pettymys odotusten ja todellisuuden välillä voi näkyä työhön ja elämäntilanteeseen tyytymättömyytenä ja heikkona motivaationa. (Aro 2013, 287–288.)

Koulutusinflaatio, ylikoulutus ja liikakoulutus eivät ole ainoita koulutukseen liittyviä ongelmia. Kor- keakoulutuksen kohdalla ongelmana on nähty myös tutkintojen huono työelämävastaavuus sekä tut- kintorakenteiden jäykkyys. Koulutusten sisällöt eivät siis aina vastaa täysin työmarkkinoiden tarpeita.

(Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011.) Lisäksi nykyinen korkeakoulujen rahoitusjärjestelmä sisältää ris- tiriidan. Opiskelijapaikat ja tutkinnoista valmistuneet tuovat rahoitusta oppilaitoksille ja opiskelija saa korkeakoulupaikan ja -tutkinnon, mutta suoritettu tutkinto ei välttämättä tuo työpaikkaa koulutuksesta valmistuneelle. Oppilaitokset siis hyötyvät korkeakouluopiskelijasta ja valmistuneesta rahal- lisesti, vaikka tutkinto ei työllistäisikään valmistunutta. (Vuorinen-Lampila 2014, 47.) Vuoden 2017 alusta lähtien yliopistojen rahoituksesta 2 prosenttia (aiemman 1 % sijaan) ja ammattikorkeakoulujen rahoituksesta 4 prosenttia on tullut valmistuneista työllisistä, mutta valmistuneiden työllisten työn laadulla tai kestolla ei rahoituksen saamisessa ole aiemmin ollut merkitystä (OKM 2016a; OKM 2016b). Vuosina 2021–2024 sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen rahoituksessa kiinnitetään enemmän huomiota valmistuneiden laadulliseen työllistymiseen, sillä rahoitukseen vaikuttavat sekä valmistuneiden työllistyminen että työllistymisen laatu: yliopistoissa yhteensä 4 prosentin ja ammat- tikorkeakouluissa 6 prosentin verran (OKM 2019). Muutoksia rahoitusmalliin on siis tulossa, mutta silti molempien korkeakoulujen kohdalla valmistuneiden tutkintojen määrällä on edelleen työllisty- mistä suurempi merkitys rahoituksessa (emt.; OKM 2016a).

(22)

Korkeakoulututkintojen kohdalla haasteena on nähty myös alojen väliset erot työllistymisprosen- teissa, ja onkin ehdotettu, että korkeakoulutettujen työllistymisen kannalta koulutuspaikkoja tulisi suunnatta enemmän työllistäville aloille (Vuorinen-Lampila 2014, 47). Tässä mahdollisessa muutok- sessa tulee kuitenkin esiin tulevaisuuden ennustettavuuden vaikeus. Esimerkiksi viiden vuoden aikana työmarkkinat ovat voineet muuttua suuresti, jolloin aiemmin tehtyjen aloituspaikkojen vähen- nyksien tai kasvattamisten vaikutukset alan tai alojen työllisyystilanteeseen saattavat olla toivottua päinvastaiset. (Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011, 13.) Yksilön ja yhteiskunnan kohtaamat koulutuspoliittiset ongelmat sekä muutoskehotukset voidaan kiteyttää seuraavasti: ”Vaikka opiskelu aina tuottaa uutta pääomaa jokaiselle tutkinnon suorittaneelle, voi kohtuuttomiin työllistymisongelmiin törmääminen työuran alkumetreillä murentaa uskon koko hyvälaatuiseen korkeakoulutukseemme ja ainakin vielä tähän saakka vahvasti koulutukseen uskoneeseen yhteiskuntaamme. Jokainen korkea- koulututkinto on myös yhteiskunnalle siinä määrin arvokas investointi, että näiden investointien koh- dentamisen tulee olla tarkoin harkittua.” (Vuorinen-Lampila 2014, 47.)

Edellä kuvatusti koulutusekspansion ja -inflaation seurauksena koulutuksen suhteellinen arvo on laskenut eli tutkintojen työmarkkina-arvossa on tapahtunut muutoksia. Pelkkä koulutuskentän ekspansio ei välttämättä selitä tutkintojen inflaatiota, vaan taustalla saattaa olla työmarkkinat sekä niiden sisäiset ongelmat. Työpaikkojen määrä ja työtehtävät eivät ole pysyneet mukana koulutuskentällä tapahtu- neissa muutoksissa. (Aro 2003.)

2.3 Mikrotaso: Yksilö

Työmarkkinoilla, työntekijyydessä, vaatimuksissa ja koulutuspolitiikassa on edellä kuvatusti tapahtunut muutoksia. Laajat yhteiskunnan työ- ja koulutuspoliittiset ongelmat ovat myös yksilöiden ongelmia, sillä esimerkiksi työmarkkinoiden tarpeita vastaamattomat koulutusmäärät voivat aiheuttaa haasteita yksilön työllistymiselle. Toisaalta myös yksilöt, heidän osaamisensa ja taitonsa voivat vaikuttaa työmarkkinoihin ja esimerkiksi työnhaun trendien kehitykseen, sillä työttömyyteen ja työllis- tymiseen vaikuttavat muutkin kuin makrotason rakenteelliset tekijät. Mahdolliset yksilöstä johtuvat syyt, kuten yksilön tekemät koulutusvalinnat, (puutteelliset) työnhakutaidot, oman osaamisen sanoit- taminen, markkinointi ja henkilöbrändäys sekä halukkuus työllistyä ovat tutkielmassa tarkasteltavan ilmiön mikrotasoa. Keskeinen tekijä on myös inhimillinen pääoma sekä siihen liittyvät ulottuvuudet.

Käsiteltävänä luvussa 2.3.1 on yksilöstä johtuvat työttömyyden syyt ja luvussa 2.3.2 inhimillisen pää- oman teoria ja siihen läheisesti liittyvä käsite itsen yrittäjyys.

(23)

2.3.1 Yksilöstä johtuvat työttömyyden syyt

Työttömyyteen ja sen kestoon vaikuttavatkin paljon koulutustaso, ja etenkin koulutusalojen väliset erot ovat merkittäviä (Asplund & Vanhala 2016b, 291). Työllistymisvaikeuksia voi aiheuttaa tutkinto ja sen aineyhdistelmä, ja varsinkin niin sanotuilla generalistialoilla myös sivuainevalinnoilla on suuri vaikutus työllistymiseen (Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011, 12). Toisin sanoen merkitystä on sillä, millaisia valintoja yksilö on tehnyt. Onko yksilö suorittanut alemman vai ylemmän korkeakoulututkinnon vai tutkijakoulutuksen, miltä alalta suoritettu tutkinto on ja mitä aineyhdistelmiä ja sivu- aineita yksilö on valinnut. Työttömyyteen voikin vaikuttaa yksilön omat oikeiksi tai vääriksi koetut tai todetut valinnat, kuten valitut koulutuspolut sekä työkokemukset ja muut osaamista kerryttävät kokemukset.

Aiemmin luvun 2.1 kuviossa 1 esitellysti valmistuneiden maistereiden kokemuksien mukaan eniten työllistymisvaikeuksia työuralla oli aiheuttanut alueellinen työmarkkinatilanne ja toiseksi eniten alan heikko työmarkkinatilanne. Vasta näiden jälkeen merkittävimpinä on todettu suoraan yksilöstä tai yksilön valinnoista johtuvat syyt, kuten puutteelliset suhdeverkostot, työkokemuksen puute sekä yk- silön valitsema tutkinto ja sen aineyhdistelmä. (Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011, 12.) Yksilön elämän aikana tekemistä valinnoista ja luomista suhteista koostuu yksilön sosiaaliset verkostot, ja myös julkisessa keskustelussa henkilökohtaiset verkostot ja suhteet on nähty yhtenä erittäin merkit- tävänä työnhakuun ja työllistymiseen vaikuttavana tekijänä. Myös muita yksilön ongelmiksi määri- teltäviä haasteita nousi esiin: perhe- tai muu elämäntilanne, omien tavoitteiden epätietoisuus, oman osaamisen epävarmuus, en ole löytänyt itseä kiinnostavaa työtä, puutteellinen työelämätietoisuus, puutteelliset työnhakutaidot, valmistumisajankohta sekä sukupuoli (emt., 12). Tutkimuksen valmistuneiden maistereiden nimeämät työllistymisen seikat voivatkin olla yksilölähtöisiä työllistymistä vaikeuttavia tekijöitä, mutta nämä tekijät eivät aina ole yksiselitteisesti yksilön syytä. Esimerkiksi sukupuoli työllistymistä vaikeuttavana voidaan nähdä yhteiskunnan rakenteellisena ongelmana.

Korkeakoulututkinnon suorittaminen ei aina tuo työmarkkinoilla vaadittavia valmiuksia ja taitoja, ja alakohtaisen erityisosaamisen lisäksi työnantajat edellyttävät yksilöltä työelämätaitoja sekä kerrytet- tyä osaamista ja sen sanoittamista (Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011). Työnhakijan työkokemuksella onkin vaikutusta työllistymiseen, sillä etenkin valmistuneiden korkeakoulutettujen koulutusta vastaavaan työhön sijoittumista edistää merkittävästi relevantti oman alan työkokemus, vaikkakin työmark- kinoiden epävarmuus yleisesti vaikeuttaa työllistymistä (Robert 2014). Kerrytetyn osaamisen lisäksi on myös tärkeää osata tunnistaa ja markkinoida omaa osaamistaan. Oman osaamisen tunnistamisen

(24)

ja sanoittamisen taidon merkitys saattaa olla rekrytoinnissa tutkinnon merkitystä suurempi, sillä rek- rytoijat etsivät nimenomaan osaajia. (Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011.) Työnhakuun, urasuunnitte- luun ja oman kerrytetyn osaamisen sanoittamiseen liittyy väljästi myös omien tavoitteiden selkeys tai epäselkeys, ja etenkin tavoitteiden epäselkeys voi aiheuttaa työllistymisvaikeuksia (Tuominen, Rau- topuro & Puhakka 2011, 12). Yksilön ohella muun muassa korkeakoulujen uraneuvonnan ja -suun- nittelun palveluilla on tärkeä rooli opiskelijan urasuunnitelmien kartoittamisessa ja neuvonnassa.

Työnhaussa substanssiosaamisen ja muun osaamisen ollessa vaaditulla tasolla, alkaa muiden tekijöi- den vaikutus korostua. Usein työyhteisöön etsitään tietyn osaamisen lisäksi myös tietynlaista persoonaa, jolloin ”hyvä tyyppi” voi persoonaansa korostamalla saada paikan. (Keronen 2014; Kinnunen &

Parviainen 2016.) Koulutustaustan ja työkokemuksen lisäksi rekrytoinnissa työntekijän valintaan vaikuttavatkin myös rekrytoijan oma tuntuma ja näkemys ”hyvästä tyypistä” sekä työnhakijan haastat- telussa luoma kuva luonteestaan ja persoonastaan (Kinnunen & Parviainen 2016). Työllistymistä edistäviksi henkilökohtaisiksi ominaisuuksiksi on tunnistettu esimerkiksi luonne, persoona ja olemus, sosiaaliset taidot sekä muut ominaisuudet kuten ikä, harrastukset ja muu kuin tutkintokoulutus (Tuo- minen 2012). Persoonan korostuminen näkyy myös rekrytointi-ilmoituksien muutoksena. Työpaik- kailmoituksissa on 1980-luvulta lähtien siirrytty substanssiosaamisen ja tietotaidon korostamisesta kohti yksilöllisten ominaisuuksien, persoonallisuuden piirteiden, moninaisen osaamisen sekä oppi- mis- ja kehittymishalukkuuden korostamista. (Varje 2018, 40–44.) Omaa persoonaa ja piirteitä voi työnhaussa korostaa myös liikaa, jolloin työnhakija voi kyllä jäädä rekrytoijan mieleen, mutta jollain tapaa epäilyttävänä. Raja liian vähäisen, sopivan ja liiallisen persoonan ja ”tyyppiyden” korostamisen välillä on häilyvä. (Kinnunen & Parviainen 2016.)

Harveyn (2001, 103) mukaan rekrytointipäätökseen voi vaikuttaa muun muassa korkeakoulu, josta työnhakija on valmistunut, opintojen kokopäiväisyys tai osa-aikaisuus, koulutusala, työnhakijan aiempi työkokemus, alueellinen sijoittuminen ja liikkuvuus, sosiaaliluokka sekä työnhakijan yksilöl- liset ominaisuudet kuten sukupuoli, ikä ja etnisyys. Työnhaussa rekrytoijalla on suuri valta, ja edellä mainittujen lisäksi rekrytointiin voi vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti myös työnhakijan ulkonäkö ja ”väärä” työura, mutta myös rekrytointikonsultin oma tausta sekä tiedostetut tai tiedostamattomat intressit ja painotukset (Kinnunen & Parviainen 2016). Lisäksi rekrytointiin voi vaikuttaa myös asiantuntijoiden ja rekrytoijien asenteet. Korkeasti koulutettujen työttömien saatetaan nähdä olevan hiukan muita työttömiä paremmassa asemassa, vaikkakin työttömyys on aina jonkin verran negatiivinen asia. Asenteisiin voivat vaikuttavaa myös työttömän ala ja maantieteellinen sijainti, sillä joillain

(25)

aloilla ja tietyillä alueilla työttömyys on yleisempää, kun taas jollain toisella hyvin työllistävällä alueella työttömyys voidaan nähdä yksilön syynä. Toisaalta tutkimuksessa työttömyyden saatettiin nähdä olevan riippuvainen myös työnantajien asenteesta, sillä jotkin työnantajat saattavat turhaan välttää työttömän korkeakoulutetun palkkaamista. (Lehtinen, Heinisuo & Kesä 2011.)

Työnhaussa jonkin verran vaikutusta voi olla myös yksilön kykyminuudella ja sen kautta kehittyvällä työllistymisuskolla. Kykyminuuden käsite liittyy ”yksilön tulkintaan omista kyvyistään ja muista si- säisiksi mielletyistä ominaisuuksistaan, joita hän käyttää orientoituessaan koulutukseen tai työelä- mään ja tehdessään ratkaisuja näillä elämänalueilla” (Komulainen ym. 2015, 148). Kykyminuutta ja sen kehitystä voi arvioida yksilöperustaisesti eli intrapersoonallisesti tai vertailuperustaisesti eli in- terpersoonallisesti. Intrapersoonallisessa vertailussa yksilö arvioi oman kykyminuutensa ajallista ke- hittymistä ja muutosta, interpersoonallisessa vertailussa omia kykyjä ja taitoja verrataan muiden ky- kyihin. (Emt., 153.) Vertailussa heikoksi havaittu kykyminuus voi alentaa työllistymisuskoa ja vaikuttaa työnhakuun.

Aina työttömyys tai esimerkiksi koulutusta vastaamattoman työn tekeminen ei ole vastentahtoista, sillä joillekin työttömyys tai päätös jättää hakematta opintoihin voivat olla keinoja viettää välivuotta tai etsiä suuntaa elämälleen (Tuominen 2013, 37). Myös koulutusta vastaamattoman työn tekeminen voi olla yksilön oma valinta. Huomiota on herättänyt myös niin sanottujen ideologisesti työttömien esiintulot julkisessa keskustelussa (ks. esim. Riikonen 2017). Taustalla on yksilön oma päätös olla hakematta töihin ja usein elää pidempiaikaisesti yhteiskunnan sosiaaliturvan varassa. Toisaalta kyseisen ajattelutavan taustalla saattaa olla jonkinlainen työntekijyyden ja työnteon muutos, jossa yksilö voi haluta elämältä muutakin kuin pelkkää työntekoa ja työhön sitoutumista. Tällöin esimerkiksi aiemmin epävarmuuden merkiksi mainitut määräaikaiset työsuhteet voivat toimia vapauden, matkus- telun ja itsensä toteuttamisen mahdollistajina.

2.3.2 Inhimillinen pääoma ja itsen yrittäjyys

Edellä on kuvattu yksilön osaamiseen, persoonallisuuteen ja taitoihin liittyviä työllistymiseen vaikuttavia seikkoja. Monien mainittujen seikkojen kuten koulutuksen ja muun aktiivisuuden kautta kerrytetyn osaamisen voidaan nähdä liittyvän tämän luvun käsitteisiin, inhimillisen pääomaan ja itsen yrit- täjyyteen.

(26)

Inhimillisen pääoman käsitteen alkujuurien voidaan nähdä olevan Adam Smithin teoksessa Kansojen varallisuus, jossa Smith listaa neljä erilaista voittoa tuottavaa pääoman lajia: rakennukset, maanpa- rannukset, koneet sekä ihmisen hankitut ja hyödylliset kyvyt (Smith 1777/2003). Hankittuja ja hyö- dyllisiä kykyjä voidaan pitää inhimillisenä pääomana, jonka teoriaa ovat Smithin jälkeen 1960-luvulla kehitelleet muun muassa Chicagon koulukunnan taloustieteilijät Gary Becker ja Theodore Schultz (Becker 1993; Lahikainen & Harni 2016, 28; Schultz 1971). Inhimillisen pääoman kehitty- miseen vaikuttavat koulutusjärjestelmän ja työn kautta tapahtuva koulutus ja oppiminen sekä muu tietotaito, mutta myös perheellä ja kasvuympäristöllä sekä terveydellä on vaikutus yksilön inhimilliseen pääomaan. Inhimillisestä pääomasta jopa tärkein, työssä tapahtuvan koulutuksen ja oppimisen kautta saatava inhimillinen pääoma voidaan vielä jakaa yleiseen ja erityiseen inhimilliseen pääomaan.

Yleinen inhimillinen pääoma on taitoja, jotka ovat hyödyksi kaikissa tietyn ammatin tehtävissä, eri- tyinen inhimillinen pääoma puolestaan on ammattiin liittyviä erityistaitoja, joita tarvitaan tietyssä spesifissä työssä tai työpaikassa. (Becker 1993.) Edellä lueteltujen lisäksi myös liikkuvuus eli työn perässä maasta tai maan sisällä muuttaminen voidaan nähdä inhimillisenä pääomana (Schultz 1971).

Koulutus, työkokemus ja kielitaito ovat siis inhimillisen pääoman perusominaisuuksia (Ahmad 2002;

Becker 1993). Koulutuksen ohella myös monet muut tekijät, kuten lahjakkuus ja erilaiset koulutuksen ulkopuoliset virikkeet voivat lisätä osaamista ja inhimillistä pääomaa (Juva 2008). Kyseiset taidot ovat pääomaa, jota kukaan ei voi yksilöstä poistaa tai yksilöstä eristää. Inhimilliseen pääomaan eli yksilön tietoihin ja taitoihin sijoittaminen – tutkinnon suorittaminen, kurssin käyminen tai uuden taidon opettelu – parantaa yksilön työllistymismahdollisuuksia, ja inhimillinen pääoma ja siihen panos- taminen vaikuttavat myös tulotasoon positiivisesti. (Becker 1993.) Inhimilliseen pääomaan panosta- minen vaikuttaa positiivisesti myös koko kansantalouden kasvuun, sillä koulutuksen tai muiden teki- jöiden kautta kartutettu osaaminen vaikuttaa työn tuottavuuteen. Inhimilliseen pääomaan panostami- nen vaikuttaa työntekijän kohonneen tuottavuuden kautta lopulta yrityksen tai organisaation tulok- seen sekä tätä kautta myös koko kansantalouteen ja sen kasvuun. Osaamiseen, tuottavuuteen ja ansi- oihin vaikuttaa toki moni muukin tekijä, eikä inhimillisen pääoman teoria täysin suljekaan näitä teki- jöitä ulkopuolelle. (Juva 2008, 32–33.)

Inhimillinen pääoma voidaan nähdä investointina vain silloin, jos itseä ajatellaan omaisuutena. Pää- oman tarkoitus on tuottaa lisää pääomaa, jolloin esimerkiksi koulutukseen investoinnilla voidaan nähdä olevan tavoitteena osaamisen kehittäminen ja työllistymismahdollisuuksien parantaminen. Yh- tenä eriarvoisuutta ja myös työttömyyttä selittävänä tekijänä on nähty olevan yksilöiden erilaiset investoinnit omaan inhimilliseen pääomaansa sekä erot investointien tuotossa. (Lahikainen & Harni

(27)

2016.) Tällöin työmarkkinoilla syy yksilöiden ja ryhmien välisille palkka- ja työllistymiseroille näh- dään olevan yksilöiden erilaisissa henkilökohtaisissa ominaisuuksissa sekä inhimillisessä pääomassa (Ahmad 2002, 227–228).

Inhimilliseen pääomaan sijoittaminen sisältää myös riskinsä. Tietyn koulutuksen arvo voi muuttua suuresti opintojen aikana esimerkiksi rakennemuutosten tai teknologian kehityksen seurauksena.

Myös jonkin työkokemuksen arvo voi muiden työnantajien silmissä romahtaa esimerkiksi organisaation kyseenalaisten toimien tai konkurssin takia. Näin jokin tietty jo hankittu inhimillinen pääoma voi muuttua jopa rasitteeksi. (Lahikainen & Harni 2016, 37.) Aiheellista on myös pohtia, tuoko hankittu tai tarjolla oleva koulutus työelämän kannalta oleellista inhimillistä pääomaa ja riittääkö niin sanottujen yleissivistävien koulutusten tuomat taidot työelämätaidoiksi työmarkkinoille siirryttäessä (Juva 2008, 32–33). Yksilön onkin onnistuneiden investointien takaamiseksi huomioitava markkinaodo- tukset sekä ympäristön muuttuvat tilanteet, joten tehtävät investoinnit ja niiden kannattavuus on yk- silön pohdittava tarkoin (Lahikainen & Harni 2016, 37).

Inhimillinen pääoma liittyy myös luvussa 2.2.1 kuvattuun uusliberalismiin ja uusliberalistisina näyt- täytyviin työmarkkinoihin, sillä molemmissa korostuneena on yksilön oma aktiivisuus ja vastuu it- sensä kehittämisestä (ks. esim. Harvey 2005). Inhimillisen pääoman lisäksi uusliberalistisilla työ- markkinoilla keskeisessä asemassa on yksilön näkeminen oman elämänsä yrittäjänä tai ”itsen yrittä- jänä” (self-enterprise tai self as enterprise). Inhimillisen pääoman ja itsen yrittäjyyden korostuneisuuden seurauksena yksilöiden tulee jokapäiväisessä elämässään joka tilanteessa pyrkiä kasvatta- maan ja kehittämään kykyjään ja inhimillistä pääomaansa (työ)markkinoiden kilpailua varten. (Wil- son 2018.) Oman koulutuksen ja kertyneiden taitojen eli inhimillisen pääoman näkeminen nimenomaan pääomana voi johtaa laskelmoivaan ajattelutapaan, jossa pääoman on tuotettava lisää pää- omaa. Näin yksilöstä tulee yrittäjämäisyyttä korostavassa hengessä itsen yrittäjä eli yksilö, joka ”tekee elämästään ja ruumiistaan yrityksen, johon hänen on panostettava ja sijoitettava ja jota hänen on muokattava, markkinoitava ja myytävä työmarkkinoille.” (Lahikainen & Harni 2016, 27.) Inhimilli- nen pääoma, kilpailu sekä oman elämän yrittäjyys nousevatkin keskeisiksi määrittelijöiksi jokaisella elämän osa-alueella. Tällöin yhteiskunta nähdään yrityksistä koostuvista yrityksistä, jolloin yksilöt, perheet, yritykset ja yhteisöt kilpailevat markkinoilla. Yksilöt siis tavoittelevat inhimillisen pää- omansa kasvua pärjätäkseen markkinoilla, olivatpa he työelämässä tai eivät. (Wilson 2018.) Yksilön elämä voidaan uusliberalistisen jäsentämistavan kautta nähdä myös yksilön oman itsensä ja toimiensa hallintana ja kehittämisenä, jolloin elämä on eräänlainen yrittäjämäinen koko elämän läpi jatkuva