Korkeakoulutettujen työttömyys ja työllistyvyys

Korkeakoulutuksen merkitys korostuu työttömyyden välttämisen kohdalla, sillä pelkän perusasteen käyneellä on suurempi todennäköisyys työttömyyteen, työvoiman ulkopuoliseksi jäämiseen ja mata-lapalkkaisuuteen ja heidän asemansa työmarkkinoilla on heikentynyt (Aro 2009, 505). Korkeakoulu-tettujen työttömyysaste oli vuonna 2017 keskimäärin 5,5 prosenttia, kun kaikkein työttömien osuus työvoimasta oli 11,1 prosenttia (Taulu 2018). Matalampi koulutus luo siis suuremman työttömyys-riskin kuin korkea koulutus, vaikkakin kaikilla koulutusasteilla työttömyys on lisääntynyt 1990-luvun laman jälkeen (Suikkanen, Linnakangas & Martti 2002). Ristiriitaista kouluttautumisessa on se, että koulutustason noustessa yksilön on edes työllistyäkseen kouluttauduttava yhä enemmän, vaikka kou-lutuksen aloittaessaan opiskelijan on hyvin vaikea todenmukaisesti arvioida tutkinnon valmistumis-hetken arvoa työmarkkinoilla (Aro 2014, 110). Vaikka korkeakoulutus yleisellä tasolla suojaa muita koulutusasteita paremmin työttömyydeltä, ei korkea-asteen tutkinto silti ole tae työllistymisestä.

Sekä korkeasti koulutettujen että korkeasti koulutettujen työttömien määrissä on tapahtunut merkit-täviä muutoksia. Vuonna 2000 korkeasti koulutettuja oli noin 13 prosenttia eli 420 000 ja vuonna 2012 noin 22 prosenttia eli yli 730 000 Suomessa asuvista 18–64-vuotiaista. (Asplund & Vanhala 2016b.) Toisen arvion mukaan vuonna 2000 korkeakoulutettua väestöä oli 906 000 ja vuonna 2012 jo 1 093 000 henkilöä (Kalenius 2014). Vaikka arviot korkeakoulutettujen määrästä vaihtelevat, on korkeakoulutettujen määrä kasvanut huomattavasti. Samaan aikaan työmarkkinoiden rakennemuutos on voimistunut ja taloustilanteessa on tapahtunut muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet korkeakoulutet-tujen työttömyyteen. (Asplund & Vanhala 2016b.) Vuonna 2011 korkeasti koulutettuja oli työttö-mänä noin 25 000, vuoden 2016 heinäkuun lopulla 58 000 ja vuoden 2017 lokakuun lopussa noin 40 000 henkilöä (Akava 2016; SVT 2017; Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011, 5). Työttömien määrä on noussut runsaasti vuodesta 2011 vuoteen 2016, mutta jonkinlainen käänne tapahtui vuoden 2016 lopulla sekä vuoden 2017 aikana, ja korkeakoulutettujen työttömyys kääntyi laskuun. Tutkiel-man aineistonkeruun aikaan huhtikuussa 2018 työttömyys oli laskenut ja korkeakoulutettuja oli työt-tömänä noin 36 000 (Taulu 2018). Vaikka työttömyys on laskenut, on korkeakoulutettuja edelleen työttömänä huomattava määrä.

Työttömien määrän osuus korkeasti koulutetuista vaihtelee eri koulutusasteiden ja -alojen välillä.

Vuonna 2017 alemman korkeakoulututkinnon suorittaneista työttömänä oli 6,0 prosenttia, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista 5,9 prosenttia ja tutkijakoulutuksen käyneistä 4,5 prosenttia (Taulu 2018). Myös ala vaikuttaa työttömyyteen. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaiseman raportin

mukaan matalin työttömyys vuonna 2012 oli terveys- ja sosiaalialalla (1,5 %) ja korkein humanisti-sella alalla (6,8 %). Muilla aloilla työttömyysprosentit olivat seuraavat: kasvatustieteellinen ala 2,5 prosenttia, palvelualat 3,2 prosenttia, kaupallinen ja yhteiskuntatieteellinen ala 4,2 prosenttia, maa- ja metsätalouden ala 4,7 prosenttia, tekniikan ala 5,1 prosenttia sekä luonnontieteellinen ala 5,3 pro-senttia. (Asplund & Vanhala 2016b.) Korkeakoulutettujen työttömien määrässä ja eri alojen työttö-mien prosenttiosuuksissa on vuoden 2012 jälkeen tapahtunut merkittäviä muutoksia, mutta pääsään-töisesti eri alat sijoittuvat edelleen lähes vastaavanlaiseen järjestykseen (ks. esim. Taulu 2018, 6).

Korkeakoulutettujen asema työmarkkinoilla on erinäisten muutosten, muun muassa korkeakoulutet-tujen määrän kasvun, seurauksena muuttunut joillain aloilla aiempaa epävarmemmaksi. Työttömyy-den ohella myös kokonaan työvoiman ulkopuolelle jääminen on yleistynyt. (Asplund & Vanhala 2016a.)

Korkeakoulutettujen, kuten muidenkin koulutusasteiden suorittaneiden, työllistymistä voidaan tar-kastella määrällisen ja laadullisen työllistymisen jaon kautta. Määrällisellä työllistymisellä tarkoite-taan korkeakoulutettujen työllistymistä mihin tahansa työhön, kun taas laadullisella työllistymisellä tarkoitetaan koulutusta vastaavaan työhön työllistymistä. Huonosta laadullisesta työllistymisestä ker-too esimerkiksi epätarkoituksenmukainen sijoittuminen eli työn ja koulutuksen vastaamattomuus tai määräaikaisessa työsuhteessa työskentely. (Korhonen & Sainio 2006.) Edellä mainitut prosenttiluvut ovat työttömyyden määrällistä tarkastelua, kun taas esimerkiksi yliopistojen urapalvelut seuraavat määrällisen työllistymisen ohella myös valmistuneiden laadullista eli koulutusta vastaavaan työhön työllistymistä kyselyin.

Työttömyyttä on selitetty esimerkiksi työvoiman kysynnän ja tarjonnan epätasapainona, ja työmark-kinoille voikin epätasapainon seurauksena syntyä työnhakijoiden ja työpaikkojen kohtaamattomuutta tai yhteensopimattomuutta (Nilsson 2017). Laadullisen työllistymisen ollessa huonoa eli korkeakou-lutettujen sijoittuessa koulutusta vastaamattomaan työhön voidaan puhua työntekijän koulutuksen ja työn yhteensopimattomuudesta (mismatch). Yhteensopimattomuus voi olla vertikaalista (vertical mismatch), jolloin korkeakoulututkinnon suorittanut työskentelee työssä, johon ei vaadita korkeakou-lututkintoa vaan edellytyksenä onkin alemman koulutustason tutkinto tai koulutus. Vertikaalisen yh-teensopimattomuuden voidaan nähdä johtuvan koulutuskentän laajentamisesta eli koulutusekspansi-osta, jonka seurauksena korkeakoulutettua työvoimaa on paljon tarjolla. Työmarkkinoilla ei tällöin ole kysyntää niin suurelle määrälle korkeakoulutettua työvoimaa, ja liian suuri työvoiman tarjonta

voi aiheuttaa tutkintojen arvon laskua työmarkkinoilla. Yhteensopimattomuus voi olla myös horison-taalista (horizontal mismatch), jolloin korkeakoulutetun työ ja työtehtävät eivät vastaa suoritetun tut-kinnon alaa ja tuttut-kinnon kautta opittuja taitoja. (Robert 2014.)

Tarkasteltaessa edellä kuvattua valmistuneiden työllistymistä keskiössä on vain työnhausta tai muusta työmarkkinoille siirtymisestä seurannut lopputulos. Työllistyminen ei kerro sitä, miten työpaikkaan on päästy tai päädytty, mitä työpaikkaan pääseminen on yksilöltä vaatinut tai minkälaiset mahdolli-suudet yksilöllä on tulevaisuudessa. Lopputuloksen sijaan hedelmällisempää voikin olla tarkastella sitä prosessia, jonka kautta yksilö on päätynyt saamaan työpaikkansa. (Tomlinson 2017, 13.) Korkea-koulutettujen työllisyyden, työttömyyden ja työllistymisen lisäksi voidaankin tarkastella korkeakou-lutettujen työllistyvyyttä (employability) (Tomlinson 2017; Tuominen 2013).

Työllistyvyydellä tarkoitetaan niitä kaikkia seikkoja, jotka vaikuttavat yksilön menestymiseen työ-markkinoilla ja työnhaussa. Työllistyvyystaidot voivat työllistymisen lisäksi liittyä myös työssä py-symiseen sekä työuralla etenemiseen, ja työllistyvyys voidaan jakaa omaan työllistyvyyteen ja ulkoi-seen työllistyvyyteen. Omalla työllistyvyydellä tarkoitetaan seikkoja, joihin yksilö voi itse omalla aktiivisuudellaan vaikuttaa, kuten kouluttautuminen ja työkokemus. Ulkoisella työllistyvyydellä puo-lestaan tarkoitetaan yksilön vaikutusalueen ulkopuolisia seikkoja, kuten taloudellinen kehitys ja tästä seuraavat muutokset työmarkkinoilla sekä kilpailun koveneminen suuren työnhakijamäärän seurauk-sena. (Tuominen 2013.) Harvey (2002) on kuvannut työllistyvyyteen vaikuttavia seikkoja työllisty-vyysmallilla, jota Tuominen (2013) on tutkimuksiensa perusteella edelleen kehitellyt. Kyseinen työl-listyvyysmalli (kuvio 2) käsittelee yksilön omaa työllistyvyyttä eli mikrotasoa, mutta työllistyvyyden tulkinnoissa otetaan huomioon myös makro- ja mesotason tekijöitä eli ulkoista työllistyvyyttä: Työl-listyvyyteen vaikuttavat yksilön omat työllistyvyystekijät kuten koulutusala, sivuaineet ja esittämis-taidot, mutta myös ulkopuoliset tekijät, kuten yliopistojen koulutusmäärät ja niiden ennakoinnin osu-vuus sekä alueellinen työmarkkinatilanne. Merkittävä tekijä työllistyvyyden kannalta on myös yksi-lön alueellinen sijoittuminen tai mahdollisuus liikkua alueelta toiselle. (Emt.)

Työllistyvyyteen vaikuttavia tekijöitä on monia, ja näitä on kuvattu tarkemmin kuviossa 2. Koulutus-alalla on edellä todetusti suuri merkitys työllistyvyyteen, sillä professiotutkinnon eli tiettyyn tehtä-vään kelpoisuuden antavan tutkinnon suorittaneet työllistyvät jonkin verran paremmin kuin genera-listitutkinnon suorittaneet. Myös sivuaineilla, opintoihin käytetyllä ajalla, työ- ja muilla kokemuksilla sekä reflektio- ja esittämistaidoilla on suuri merkitys yksilön työllistyvyyden rakentumisessa. Lopulta

työllistyvyyteen ja työllistymiseen vaikuttavat myös työmarkkinat ja alueellinen sijoittuminen, kou-lutuspoliittiset tekijät, kuten koulutustarjonta ja koulutusmäärät, yksilön oma aktiivisuus sekä sat-tuma. (Tuominen 2013.) Työllistyvyyteen vaikuttavat tekijät, kuten tiedot, taidot, asenteet ja henki-lökohtaiset ominaisuudet ovat myös inhimilliseen pääomaan luokiteltavia yksilön ominaisuuksia (Becker 1993; Nilsson 2017, 71). Yksilön kehittäessään omaa työllistyvyyttään hän kehittää samalla omaa inhimillistä pääomaansa, jolloin koulutus on investointi sekä työllistyvyyteen että yksilön inhi-milliseen pääomaan (Nilsson 2017). Inhimillistä pääomaa käsitellään yksilötasoa tarkastelevassa lu-vussa 2.3.2.

KUVIO 2. Tuomisen Harveyn (2002) mallista edelleen kehittämä työllistyvyysmalli (Tuominen 2013).

Monesta eri seikasta ja lähteestä, kuten koulutusjärjestelmän tarjoamista mahdollisuuksista ja yksilön oman aktiivisuuden kautta kertyneistä taidoista koostuvat työllistyvyystaidot vaikuttavat siis yksilön työllistymismahdollisuuksiin ja menestymiseen työmarkkinoilla. Työnantajien rooli kuitenkin vai-keuttaa yksilön työllistymistä, sillä työnhakijan on hyvin vaikea tarkoin tietää rekrytointiin vaikutta-via tekijöitä. Työnantaja on lopulta ratkaisevassa asemassa muuntamassa yksilön työllistyvyystaidot työllistymiseksi. (Harvey 2001, 102.)

Edellä kuvattu työllistyvyyden tarkastelu avaa hyvin työpaikan saamisen taustalla olevia prosesseja ja vaikuttajia, ja käsite kuvaakin työnhakijan ominaisuuksia ja mahdollisuuksia laajasti. Tässä tut-kielmassa tarkastelun kohteena on erityisesti koulutuksen ja tutkinnon jälkeisen työpaikan saaminen, sillä näen työllistyvyystaitoja kerryttäneen korkeakoulututkinnon suorittaneen tavoitteena työllisty-misen eli työpaikan saatyöllisty-misen. Tuotyöllisty-misen (2013, 43) muotoilua lainaten tässä tutkielmassa tarkastellun kohteena on ”työllistyvyyspotentiaalin realisoituminen työllistymiseksi”. Läpi koko tutkielman käy-tän käsitettä työllistyminen, jonka käsikäy-tän kattavan kuvan 1 mukaisen kenkäy-tän eli sekä työllistyvyyden että työllistymisen tekijät ja vaikuttajat.

Korkeakoulutettujen työttömyyden, työllistymisen ja työllistyvyyden käsitteiden määrittely ja tarkas-telu on keskeinen osa korkeakoulutettujen työttömyyden taustaa, mutta on syytä kohdentaa tarkaste-lua myös korkeakoulutettujen työttömyyteen vaikuttaviin rakenteellisiin ja yksilöllisiin eli makro- ja mikrotason tekijöihin. Näitä makro- ja mikrotason tekijöitä tarkastellaan luvuissa 2.2 ja 2.3.