Nuoren aikuisen identiteetti prekaarissa työelämässä

NUOREN AIKUISEN IDENTITEETTI PREKAARISSA TYÖELÄMÄSSÄ

Riikka Heikkinen Pro gradu –tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2021

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Riikka Heikkinen Tutkielman ohjaajat Professori Vilma Hänninen Yliopistonlehtori Sanna Aaltonen Työn nimi

Nuoren aikuisen identiteetti prekaarissa työelämässä Pääaine

Sosiaalipsykologia Työn laji

Pro gradu –tutkielma Aika

Toukokuu 2021 Sivuja

58 sivua, 3 liitettä (4 sivua) Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan työttömien nuorten aikuisten kokemuksia työelämästä ja sen ulkopuolisuudesta. Tarkoituksena on selvittää nuorten omia tulkintoja tilanteestaan, sekä niiden suhdetta nuoren identiteettiin. Aihe on merkityksellinen, sillä huoli nuorten työttömyydestä nousee yhteiskunnalliseen keskusteluun säännöllisesti, erityisesti taloudellisten taantumien aikana.

Tutkileman teoreettinen viitekehys käsittelee nuoruutta elämänvaiheena, prekaaria työelämää ja identiteetin kehitystä. Jeffrey Jensen Arnett on urallaan tutkinut muotoutuvan aikuisuuden ajanjaksoa, eli nuoruuden elämänvaiheen pitkittymistä ja aikuisuuteen liittyvien siirtymien muutosta. James Côtén identiteettipääoman teoria tarkastelee identiteetin rakentumista postmodernissa ajassa, jossa perinteiset yhteiskunnalliset rakenteet ovat hajonneet.

Tutkimuksen aineistona toimii osa Ohjaamoista työelämään -seurantatutkimuksen ensimmäisen haastattelukierroksen haastatteluista. Aineisto koostuu kymmenestä pisimpään työllistämistoimien piirissä olleen nuoren aikuisen puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty laadullista sisällönanalyysia.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että postfordistisen työn aikakaudella perinteisen työn mukaiset käsitykset vaikuttavat työttömien nuorten näkemyksiin. Tämä uuden ja vanhan työn välinen ristiriita heijastuu nuorten toimijuuteen ja asennoitumiseen heidän pyrkiessään työelämään. Nuoret myös määrittelevät omaa arvoaan ja minuuttaan osittain työelämän ulkopuolisuuden kautta ja he ovat ottaneet työttömyyden osaksi identiteettiään.

Tutkielma antaa viitteitä siitä, kuinka nuoret kokevat asemansa työelämän ulkopuolella ja millaisten asioiden he näkisivät auttavan heitä tilanteessaan. Nuorten arvostus työtä kohtaan ja halu päästä työmarkkinoille nousivat voimakkaasti esiin aineistosta.

Avainsanat: nuoret aikuiset, työelämä, työttömyys, identiteetti

University of Eastern Finland Faculty

Social Sciences and Business Studies Department Social Sciences Author

Riikka Heikkinen Advisors

Professor Vilma Hänninen

University Lecturer Sanna Aaltonen Title

Young adult’s identity in the precarious labour market Major Subject

Social Psychology Level

Master thesis Date

May 2021 Pages

58 pages, 3appendices (4 pages) This master’s thesis examines how emerging adults experience working life and being unemployed.

The aim is to clarify the young’s interpretations of their own situations and the connection between young’s situation and identity. The theme is important, because the consern about youth employment is regularly brought into social dialogue, especially durin economic recession.

The theoretical framework is about youth as a life stage, precarious working life and identity building. Jeffrey Jensen Arnett has presented the theory of emerging adulthoodm which is about prolonged adolescense and the change of the transitions to the adulthood. James Côté’s Idenity Capital Model examines the building of the identity in post-modern period, as the traditional social structures have become brittle.

The data of the thesis was collected for a follow-up study called Ohjaamoista työelämään. Material consists of 10 semi-structured interviews of those young people who have been unemployed for the longest. The data has been analysed by using quantitative content analysis methods.

Based on this study can be suggested, that in the post-fordist period that we are living, traditional work assumptions still have an influence on views of the unemployed young people. The contradiction between new and traditional work is reflected on the young’s agency and approach as they are trying enter labour market. The young also define their own value and worth of themselves partly through being outside working life and they have included the unemployment as a part of their identity.

The study indicates how the young experience their position outside the working life and what they think would be helpful for them. The appreciation for work and willingness to be part of the labour market were highly represented in the data.

Keywords: young adults, working life, unemployment, identity

1 JOHDANTO ... 1

2 AIEMPI TUTKIMUS AIHEESTA ... 5

2.1 Nuoruus elämänvaiheena ... 5

2.1.1 Muotoutuva aikuisuus ja työelämä ... 6

2.2 Työelämän muutos ... 8

2.2.1 Prekaari työelämä ... 10

2.2.2 Nuoret aikuiset suomalaisilla työmarkkinoilla ... 13

2.3 Identiteetti tutkimuksessa ... 16

2.3.1 Näkökulmia identiteettiin ... 16

2.3.2 James Côtén identiteettipääoman teoria ... 20

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 22

3.1 Tutkimuksen aineisto ... 22

3.2 Aineiston arviointi ... 23

3.3 Aineiston analysointi ... 24

3.3.1 Analyysimenetelmä ... 24

3.3.2 Analyysin tekeminen ... 25

3.4 Tutkimuksen eettiset kysymykset ... 27

3.5 Tutkijan positio ... 28

4 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 30

4.1 Yleistä analyysin tekemisestä ... 30

4.2 Nuorten kokemukset työelämästä ja sen ulkopuolisuudesta ... 32

4.2.1. Monet tekijät vaikeuttavat nuorten työllistymistä ... 36

4.3 Mitä työ nuorille merkitsee? ... 42

4.4 Mitä nuoret odottavat työelämältä? ... 44

4.5 Työttömyyden sosiaaliset aspektit ... 46

5 POHDINTA ... 49

5.1 Yhteenveto ... 49

5.2 Tutkimuksen arviointi ja jatkotutkimuksen aiheet ... 54

5.3 Lopuksi ... 56

LÄHTEET ... 59

LIITTEET ... 63

1 JOHDANTO

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee pitkään työllistämistoimien piirissä olleiden nuorten aikuisten työelämäkokemuksia. Erityisesti mielenkiinnon kohteena on nuoren työelämän ulkopolisuuden ja identiteetin muotoutumisen välinen suhde. Tutkielma pyrkii tavoittamaan nuorten kokemusmaailmaa ja ymmärtämään niitä merkityksiä, joita he elämäntilanteellensa antavat.

Nuoruusajan epävarmuudet ovat muuttuneet Suomen satavuotisen itsenäisyyden aikana. Ei voida yksiselitteisesti todeta, että nuoruus olisi elämänvaiheena nykyisin epävarmempi kuin aikaisemmin, vaan jokaisella sukupolvella on omalle ajalleen leimalliset haasteensa ja ongelmansa. Toisen maailmansodan jälkeen nuoret parit asutettiin rintamamiespalstoille, jotka eivät kuitenkaan kyenneet tarjoamaan elantoa paria vuosikymmentä pidempään. 1960 –luvulla taas nuoret muuttivat töiden perässä maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, joka sekin oli uudenlainen tilanne elämäntavan muuttuessa.

Epävarmuus siis on aina läsnä aikuistumisessa – sen muoto, syyt ja konteksti vain muuttuvat.

Keskeisenä tekijänä voidaan nähdä koulutuksen merkityksen muuttuminen. Siinä missä ennen saattoi pärjätä suhteellisen hyvin vähäiselläkin koulutuksella koko työuransa, nykyisin korkeakaan koulutus ei takaa työnsaantia ja jatkuvaa elantoa. Uskoa koulutuksen merkitykseen rapauttaa myös viimeaikaiset koulutuspoliittiset ratkaisut, kuten koulutuspaikkojen leikkaaminen ja oppilaitosten keskittäminen suurimpiin kaupunkeihin. Näillä toimilla voi olla eriarvoistavia vaikutuksia nuorten mahdollisuuteen kouluttautua ja siten työllistyä. (Vehkalahti 2017.)

Samalla kun nuoruus elämänvaiheena on pitkittynyt ja aikuistuminen monimutkaistunut, nuorilta odotetaan paljon yhteiskunnan jäseninä. Heidän toivotaan kouluttautuvan mahdollisimman nopeasti ja suoralinjaisesti, jotta he voisivat ripeästi astua työelämään tuottaviksi kansalaisiksi. Taustalla vaikuttavat yhteiskunnan hyvinvointiin ja kantokykyyn liittyvät tekijät, kuten huoltosuhde ja velkataakka. Nuorten siirtymiä koetetaan jouduttaa muun muassa aktivoivan työvoimapolitiikan keinoin. (Aaltonen & Kivijärvi 2017, 14.) Ylistö (2015, 113) muistuttaa, että työnhakuun vaikuttavat yhtäältä yksiön elämäntilanteeseen liittyvät tekijät, toisaalta yhteiskunnan rakenteelliset olosuhteet, joista tärkeimpänä yksittäisenä todennäköisesti työmarkkinatilanne.

Koulutuksen on siis todettu olevan työllistymistä ennakoiva tekijä. Peruskoulututkinnon varassa olevilla, erityisesti miehillä, on huomattavasti korkeampi riski työttömyyden pitkittymiseen, kuin korkeammin koulutetuilla. Työttömyys taas on usein taustalla kasautuvassa huono-osaisuudessa, jolloin se on yhteydessä muun muassa taloudellisiin ja terveydellisiin ongelmiin. (Sipilä, Kestilä &

Martikainen 2011.) Eduskunta hyväksyi joulukuussa 2020 uuden oppivelvollisuuslain

oppivelvollisuusiän nostamiseksi 18 ikävuoteen ja uudistuksen on tarkoitus tulla voimaan 11.8.2021 (Eduskunnan tiedote 2020). Uusi laki takaa oppivelvolliselle maksuttoman opetuksen, kunnes toisen asteen tutkinto on suoritettu, tai sen vuoden loppuun, kun henkilö täyttää 20 vuotta. Opintojen maksuttomuus kattaa myös opintomateriaalit ja -välineet sekä tarjoaa mahdollisuuden majoitus- ja matkakorvauksiin oppivelvolliselle. (Oppivelvollisuuslaki 2020/1214.) Kaikilla näillä toimilla pyritään koulutus- ja osaamistason nostamiseen, oppimiserojen kaventamiseen sekä koulutuksellisen tasa-arvon lisäämiseen. Esityksen valmistelussa on kuunneltu itse nuoria ja sen perustana on esimerkiksi vuoden 2017 nuorisobarometri. (Valtion nuorisoneuvosto 2020.)

Työn murros on muokannut työelämää, työn tekemisen muotoja, sen tavoitteita ja ihanteita. Uusi, postfordistinen työ edellyttää tekijältään hyvin erilaisia asioita kuin fordistinen aiemmin. Työ on monella tavalla joustavampaa, luovempaa ja persoonallisempaa, sallien näin yksilölliset valinnat. Se kuitenkin myös vaatii työntekijältä koko persoonan käyttämistä ja työn sisällyttämistä yhä näkyvämmin osaksi identiteettiä. Työn institutionaalinen vapautuminen on lisännyt myös yksilön vastuuta omasta työstään, ja tämä paradoksi näyttäytyy monelle ongelmallisena työelämässä menestymisen suhteen. (Julkunen 2008, 17–18.)

Yhteiskunnallinen keskustelu nuorisotyöttömyydestä on pitkään ollut huolestunutta. Erityisesti taloudellisten taantumien aikaan nuorten on todettu olevan heikoimmassa työllisyystilanteessa oleva ikäryhmä. Toisaalta julkista keskustelua on myös kritisoitu siitä, että se piirtää liian synkkää kuvaa työttömien nuorten tilanteesta (mm. Sutela ym. 2018, 11; Larja 2013). Jo työttömien nuorten määrän luotettava arviointi on vaikeaa muun muassa nuorten vaihtelevien ja nopeasti muuttuvien elämäntilanteiden vuoksi. Tämän tutkielman kannalta olennaista ei olekaan työttömien nuorten määrä, vaan se, mikä merkitys kyseisellä elämäntilanteella nuorelle itselleen on. Kaiken yhteiskunnallisen keskustelun keskellä minua kiinnostaa, mitä nuoret – eli he, joita tilanne henkilökohtaisimmin koskettaa – ajattelevat.

Tutkielmani keskiössä on tarkastella, millaisia vaikutuksia pitkittyneellä nuoruusiässä koetulla työttömyydellä voi olla nuoren identiteetin rakentumiseen, itsearvostukseen ja yleisesti käsitykseen itsestään. Tutkielmani tutkimuskysymykset ovat:

o Kuinka nuoret aikuiset kokevat tilanteensa työelämän ulkopuolella?

o Kuinka työelämän ulkopuolisuus vaikuttaa nuoren aikuisen identiteettiin?

o Kuinka työttömät nuoret aikuiset haluaisivat tulla nähdyksi ja kuulluksi?

Lähdekirjallisuudessa tulee usein vastaan rajauksia, joissa nuoren aikuisuuden yläikäraja on asetettu joko 24 tai 29 vuoteen, kontekstista riippuen. Nuorisolaissa (2016) nuorilla tarkoitetaan alle 29 - vuotiaita, ja tätä pidän ohjenuorana myös tässä tutkielmassa. Tutkimukseni aineistoksi valikoituneiden haastattelujen nuoret ovat kuitenkin iältään 19–28-vuotiaita. Vaikka puhun tekstissäni pitkään työttöminä olleista nuorista, ei kyse kuitenkaan ole varsinaisesti pitkäaikaistyöttömyydestä, jonka rajana pidetään vähintään vuoden kestänyttä yhtäjaksoista työttömyyttä (Myllyniemi & Haikkola 2020, 20). Pitkä työttömyys viittaa tässä yhteydessä aineiston nuorten työttömyysjaksojen suhteellisiin pituuksiin sekä vaikeaan työllistymiseen. Käytän tutkielmassani yleisimmin nuoren käsitettä, viitaten tällä sekä nuoriin että nuoriin aikuisiin.

Nojaan tutkielmassani James E. Côtén teoriaan identiteettipääomasta (Identity Capital Model), jota hän itse nimittää ”elämän siirtymiä tarkastelevaksi lähestymistavaksi, joka yhdistää kehityspsykologisen ja postmodernin sosiologisen ymmärryksen identiteetistä” (Côté 2016, 10).

Teorian perusajatuksena on, että yksilö hankkii identiteettiresursseja, joiden avulla hän kykenee esiintymään ja toimimaan kussakin sosiaalisessa kontekstissa asianmukaisella tavalla. Tutkielmani viitekehyksenä toimii myös Jeffrey Jensen Arnettin muotoutuvan aikuisuuden (emerging adulthood) käsite, joka tarkastelee nuoruuden ja varhaisaikuisuuden siirtymiä, niiden myöhästymistä ja muutosta.

Molempien käyttämieni teoreetikkojen valintaan vaikutti ajatus vahvan tutkimusperinteen ja ajankohtaisen tieteen tasapainosta, sillä sekä Côté että Arnett ovat ajankohtaisia tutkijoita, jotka kertovat työnsä nojaavan vahvasti sosiaalitieteiden klassikoiden teorioihin. Côté (2016, 5) perustaa identiteettipääoman mallinsa muun muassa Eriksonin, Beckin, Giddensin ja Goffmanin teorioihin.

Mielestäni tällainen klassisen tietoperustan soveltaminen tämän päivän tarpeita vastaavaksi sopii hyvin juuri nuoruuden ja identiteetin tarkasteluun.

Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka on kerätty Ohjaamoista työelämään -seurantatutkimuksessa syksyllä 2018. Ohjaamot ympäri Suomen tarjoavat alle 30– vuotiaille nuorille maksutonta, moniammatillista, matalan kynnyksen ohjausta ja neuvontaa työllistymiseen, opiskeluun sekä muihin erityisesti elämän siirtymävaiheisiin liittyvissä kysymyksissä. Euroopan sosiaalirahaston rahoittama Kohtaamo-hanke, joka kehittää Ohjaamoiden toimintaa, on seurantatutkimuksellaan selvittänyt Ohjaamojen palveluiden vaikutuksia nuorten elämänkuluissa. (Määttä 2017; Määttä 2019.) Tästä aineistosta käytössäni on kymmenen nuoren haastattelut, jotka analysoin käyttäen laadullisen sisällönanalyysin menetelmää.

Tutkielmani etenee seuraavasti. Toisessa luvussa esittelen nuoruudesta, nuorten työelämästä ja identiteetin kehityksestä tehtyä aiempaa tutkimusta. Kolmannessa luvussa esittelen tarkemmin tutkimuksen aineiston ja aineiston analyysin etenemisen. Neljäs luku koostuu tutkimustuloksista:

esittelen aineistosta tekemiäni huomioita eritellen neljä muodostamaani yläluokkaa. Teksti sisältää aineisto-otteita nuorten haastatteluista, joiden toivon elävöittävän ja konkretisoivan havaintojani.

Tässä luvussa tutkimustulosten ohella kerron myös muista aihetta käsittelevistä tutkimuksista tavoitteenani tarjota vertailukohtia omille havainnoilleni. Viimeisessä, viidennessä luvussa esitän yhteenvedon tekemästäni tutkimuksesta. Läpikäyn analyysin tuloksia teoriaperustan valossa ja esittelen tekemäni johtopäätökset vastaten tutkimuskysymyksiin. Lopuksi pohdin tutkimuksen vahvuuksia ja heikkouksia sekä aiheen yhteiskunnallista merkitystä. Käyn läpi myös prosessin aikana esiin nousseita ajatuksia, kehitysehdotuksia ja jatkotutkimuksen aiheita.

2 AIEMPI TUTKIMUS AIHEESTA 2.1 Nuoruus elämänvaiheena

Nuoruus aikakautena on huomattavasti pidentynyt ympäri maailman johtuen kulttuurisista muutoksista, jotka edellyttävät monenlaisia taitoja aikuiselämässä toimimiseksi ja pärjäämiseksi. Eri elämänvaiheiden väliset rajat ovat muuttuneet epätarkemmiksi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus eivät ole samalla tavalla ikäsidonnaisia kuin aikaisemmin, vaan määrittyvät entistä vahvemmin yksilön toiminnan ja valintojen kautta. (Ferrer-Wreder & Kroger 2020, 2.) Kulttuuriset mallit istuvat kuitenkin tiukassa ja nuoruuteen liittyykin edelleen vahvoja ikäsidonnaisia odotuksia. Niitä määrittävät erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot, kuten koulutusjärjestelmä, työmarkkinat ja sosiaaliturvajärjestelmä. Nuoret joutuvat selittelemään elämäntilannettaan ja siihen liittyviä katkoksia paitsi yhteiskunnalle (vrt. aktivoivat työllistämistoimet), myös lähipiirilleen. (Kojo 2012, 94;103.)

Nuorisotutkimus on viime vuosina keskittynyt aiempaa enemmän nuorten aikuisten ja eri instituutioiden välisiin suhteisiin. Siinä missä aikaisemmin mielenkiinnon kohteena olivat usein alle 18-vuotiaat, nykyisin tarkastelussa ovat yhä useammin peruskouluiän ohittaneet nuoret aikuiset.

Aaltonen ja Kivijärvi esittävät muutokselle kolme syytä, jotka liittyvät nuoruuden, työmarkkinoiden ja palvelujärjestelmän muutoksiin. Ensinnäkin yleinen nuoruuden pidentyminen haastaa luonnollisesti myös nuorisotutkimusta laajentamaan ikähaitariaan, jota puoltaa myös lainsäädännöllisesti Nuorisolaki. Tutkimus vaikuttaa painottuneen aiemmasta nuorisokulttuurin tarkastelusta enemmän poliittis-taloudelliseksi, keskittyen juuri siirtymien ja aikuistumisen tutkimiseen. (Aaltonen & Kivijärvi 2017, 8–10.)

Toiseksi, taloudelliset taantumat ovat heikentäneet vahvimmin juuri nuorten työmarkkina-asemaa.

Nuorisotyöttömyydestä on tullut pysyvä yhteiskunnallinen puheenaihe, joka kytkeytyy keskusteluun syrjäytyneistä nuorista, tai sittemmin työn ja opiskelun ulkopuolisista NEET-nuorista (Not in Education, Employment or Training). Kolmanneksi, sosiaalipolitiikassa erityisesti 1990-luvun laman jälkeen tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet yksilön asemaan yhteiskunnassa. Yhteiskunnan tarjoamien palvelujen kenttä muuttui koskien myös nuorille osoitettuja palveluita. Yksilön nähdään olevan entistä enemmän vastuussa omista valinnoistaan ja toiminnastaan kilpailukyky- yhteiskunnassa. Nuorten hyvinvointipalveluja leimaa aktivoinnin periaate, jolla pyritään välttämään esimerkiksi työttömyyttä nuoren omaa toiminnallisuutta edistämällä. (Emt., 8–10.)

2.1.1 Muotoutuva aikuisuus ja työelämä

Nuoruus ja varhaisaikuisuus elämänvaiheina ovat muuttuneet paljon viimeisten vuosikymmenten aikana. Aikuisuuteen liittyvät siirtymät ovat myöhästyneet, ja näistä merkittävimpiä ovat työelämään siirtyminen, avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Aikaisemmin pian opintojen päätyttyä mentiin naimisiin, muutettiin puolison kanssa yhteiseen kotiin ja perustettiin perhe. Nykypäivänä opiskellaan yhä pidempään, asutaan vanhemmaksi lapsuudenkodissa ja oma perhe perustetaan myöhemmin, usein monien seurustelusuhteiden jälkeen. Muotoutuva aikuisuus mahdollistaa tällaisen identiteetin ja työn yhteensovittamisen prosessin paremmin kuin aiempina vuosikymmeninä, sillä myöhästynyt perheen perustaminen ja yleisemmin vastuun ottaminen muista ihmisistä sallii nuorten aikuisten tutkia ja kokeilla mahdollisuuksiaan ennen sitovien valintojen tekemistä (Arnett 2015a, 176).

Jeffrey Jensen Arnett on 1990-luvulta lähtien haastatellut 18–29-vuotiaita amerikkalaisia, erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria aina koulupudokkaista yliopisto-opiskelijoihin, useista eri etnisistä taustoista. Tutkimuksissaan hän on tullut tulokseen, että kyseinen ikävaihe nuoruuden ja aikuisuuden välissä ansaitsee erityistä huomiota ja oman nimityksensä itsenäisenä elämänvaiheenaan, eikä ainoastaan siirtymävaiheena nuoruudesta aikuisuuteen. Näin hän on kehittänyt muotoutuvan aikuisuuden käsitteen. Vaikka Arnett onkin tehnyt tutkimustaan pääosin Yhdysvalloissa, korostaa hän teoriansa soveltuvan myös muihin länsimaisiin kulttuureihin. Muotoutuvan aikuisuuden tutkimusta onkin vuosien saatossa tehty ympäri maailmaa lukuisien tutkijoiden toimesta eri tieteenalojen parissa. (Emt.)

Arnett perustelee tarkasti valitsemansa nimityksen ’muotoutuva aikuisuus’ ampuen alas muut mahdolliset nimitykset tutkimalleen ajanjaksolle. Myöhäisnuoruus ei ole sopiva nimitys, koska se koetaan ikään kuin loukkaavana, ja toisin kuin nuoret, kyseiset ihmiset eivät enää useinkaan asu vanhempiensa luona tai taistele nuoruuteen liittyvien fyysisten muutosten kanssa. Erona on myös monipuolisemmat koulutuspolut ja täysi-ikäisyys. Varhaisaikuisuus taas ei sovi sen vuoksi, että se antaa ymmärtää aikuisuuden olevan jo saavutettu. Lisäksi ikäryhmän käsittäessä kaikki 18–29- vuotiaat, varhais-etuliite ei tunnu sopivalta lähes kolmekymppisille. Arnett ei myöskään halunnut korostaa nimityksessä siirtymää, sillä se leimaisi ajanjakson vain väliaikaiseksi kahden merkityksellisemmän ikävaiheen välillä. (Emt, 20–24.)

Arnett on tutkimuksissaan löytänyt varhaisnuoruudelle viisi ominaista piirrettä, jotka ovat yhteisiä aikuisuuteen valmistautuville nuorille. Ensimmäinen niistä on identiteetin etsiminen. Tuolloin pohditaan sitä, kuka ja millainen minä olen ja mitä haluan elämältä. Usein vastauksia näihin

kysymyksiin etsitään poissulkutaktiikalla, kokeilemalla monenlaisia vaihtoehtoja niin työssä kuin rakkaudessa ja oppimalla niistä, mitä ei ainakaan tulevaisuudelta toivota. Toinen leimallinen piirre on elämän epävakaisuus. Työt, seurustelukumppanit ja asunnot vaihtuvat tiuhaan tahtiin, kun etsitään niitä tekijöitä, joihin halutaan sitoutua. (Arnett 2015a, 9–13.)

Kolmas Arnettin esiin nostama piirre on itsekeskeisyys. Arnett kuvaa muotoutuvan aikuisuuden aikaa vaiheeksi, jolloin muiden huomioiminen on kaikkein vähäisintä ihmisen elämän aikana. Sitä ennen lapsi ja nuori on ollut vastuussa ainakin perheelleen ja koululle, ja aikuisuudessa taas tulee olemaan mahdollisille kumppanilleen, lapsilleen ja työelämälle. Siinä välissä on aika, jolloin identiteettiä muokataan keskittymällä ainoastaan itseen ja omiin mieltymyksiin. Neljänneksi ikävaiheelle on ominaista välitila-tuntemus. Se, ettei tunne olevansa enää nuori muttei vielä aivan aikuinen. Vastuut ja vapaudet tekevät tilanteesta ristiriitaisen ja määrittely on hankalaa. Viides muotoutuvan aikuisuuden piirre on toiveikkuus. Sitä selittävät kaikki avoimet mahdollisuudet, toiveet ja odotukset, joiden nähdään olevan mahdollista täyttyä. Yksilö ymmärtää olevansa elämässään sellaisessa vaiheessa, että hänellä on mahdollisuus päättää tulevaisuutensa suunta. (Emt., 13–17.)

Arnett (Emt., 18) muistuttaa, etteivät edellä esitellyt piirteet päde kaikkiin yksilöihin, vaan jokaisen polku aikuisuuteen on omanlaisensa. Esimerkiksi uskonnollisuus, syvä huono-osaisuus ja lukuisat muut tekijät voivat rajoittaa nuoruuteen liitettyä vapautta ja vaihtoehtojen monipuolisuutta. Erityisesti luokkaerot määrittelevät sitä, kuinka kauan työelämään astumista on mahdollista venyttää. Eri ihmiset tarvitsevat myös eripituisen ajanjakson selvittääkseen, miten haluavat elämänsä elää: jotkut miettivät vielä kolmikymppisinä, mitä elämältään haluavat, kun taas toiset tietävät tarkemmin ja tekevät tavoitteellisia päätöksiä jo paljon aiemmin.

Varhaisnuorille ominaista on epävakaisuus ja kokeileminen yhtä lailla työn kuin muidenkin elämänalojen suhteen. Niinpä lyhyet ja osa-aikaiset työsuhteet matalan palkkauksen ja koulutustason aloilla ovat yleisiä. Näiden työpaikkojen avulla lähinnä rahoitetaan senhetkistä elämäntyyliä ilman pitkän aikavälin tavoitteita. Muotoutuvaa aikuisuutta elävät sen sijaan odottavat tulevalta työuraltaan muutakin, kuin palkkaa, jolla tuoda leivän pöytään. Halutaan, että työn kautta voidaan olla parempia ihmisiä ja tuottaa sen avulla hyvää sekä itselle että muille. Tärkeäksi uravalinnoissa nähdään työn merkityksellisyys, se että voidaan omalta osaltaan tehdä maailmasta parempi paikka elää. (Emt., 169–

170.)

Muotoutuvaan aikuisuuteen kuuluvat mietinnät siitä, mitä työelämältä toivotaan. Samalla kun kysyy itseltään ”millaista työtä haluan tehdä”, tulee pohtineeksi myös sitä, millainen ihminen on ja millaiseksi haluaa tulla. Kykyjen, kiinnostuksenkohteiden, mahdollisuuksien ja arvomaailman

pohdinnassa on kyse paitsi työelämätoiveiden, oman identiteetin määrittelystä. Arnett puhuukin identiteettiperusteisesta työstä. Työn identiteettiperusteisuudella Arnett tarkoittaa yksilön identiteetin ja työn välistä suhdetta, ja kuinka yksilö kokee niiden sopivan yhteen. Muotoutuvaan aikuisuuteen kuuluu sen selvittäminen, millainen työ itselle sopii ja kuinka se ilmentää omaa identiteettiä. Yksilö voi joutua punnitsemaan valintojaan esimerkiksi tilanteessa, jossa pitkäaikainen unelma-ammatti ei tunnukaan enää omalta tai vastaa lainkaan odotuksia, hänellä ei ole lähtökohtaisestikaan käsitystä siitä, millaista työtä haluaa tehdä, tai hän joutuu tekemään uhrauksia joko uran tai perhe-elämän suhteen sovittaakseen nämä kaksi yhteen. (Arnett 2015a, 173–176.)

Tänä päivänä muotoutuvaa aikuisuutta elävät asettavat suuria odotuksia ja tiukkoja kriteerejä työlle, sillä sen nähdään paitsi tarjoavan elannon, myös ilmentävän omaa identiteettiä. Täydellisen työn tavoittelu tuo mukanaan sen riskin, että mikään urapolku tai työnkuva ei lopulta tunnu täyttävän vaatimuksia, kun jatkuvasti pyritään parempaan. Ristiriita syntyy siitä, että työntekijän ja työnantajan intressit eivät kohtaa tehokkuuden, kilpailun ja tuottavuuden sanelemassa työelämässä. Vaikka tämä on uhka työllistymiselle ja työsuhteen jatkumiselle, voidaan se nähdä myös mahdollisuutena.

Optimistisuus ja peloton luottamus vaatia paljon työelämältä voivat johtaa muutokseen, jonka tuloksena ihmiset viihtyvät paremmin työssään ja sen tuloksena elämässään yleensä. (Emt., 177.)

2.2 Työelämän muutos

Työn murroksesta puhuttaessa käytetään lukuisia eri käsitteitä viitattaessa uuden ja vanhan työn vastakkainasetteluun. Tässä tutkielmassa käytän lähinnä käsitteitä vanha työ ja uusi työ, sekä osittain myös fordistinen ja postfordistinen. Tämä siksi, että nämä kaksi jaottelua ovat niitä, joihin lähdeaineistossa useimmin tulin törmänneeksi.

Julkunen kertoo teoksessaan Uuden työn paradoksit (2008, 10–11) työn keskiluokkaistuneen ja tietoistuneen, muuttuen monipuolisemmaksi ja vaativammaksi. Työ on jatkuvasti muutoksen alla, kun tehokkuutta pyritään parantamaan tarkastelemalla ja tekemällä asioita uusilla tavoilla. Työstä on tullut entistä henkilökohtaisempaa, jolloin myös työhön liittyvät vaatimukset ja kritiikki kohdistetaan entistä useammin juuri työntekijään. Julkunen (2008, 19) on listannut joukon vastakkainasetteluita, jotka kuvaavat vanhan ja uuden työn välisiä eroavaisuuksia. Näistä oman tutkimukseni kannalta relevanteimmat ovat seuraavat:

objektivoitu – subjektivoitu organisoitu – disorganisoitu

massatyö – yleinen äly ruumiillinen/manuaalinen – tietoistunut/kognitiivinen suojattu – prekaari kasvoton – henkilöitynyt

rutinoitunut – joustava eristetty – kommunikatiivinen

Työ on siis subejktivoitunutta, henkilöitynyttä, eli työntekijän persoonallisuus on suuremmassa roolissa kuin ennen (Julkunen 2008, 267–268). Se ei ole entiseen tapaan tarkkaan organisoitua, vaan joustavammin ja luovemmin määriteltävissä ja toteutettavissa ja sitä tehdään useammin yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.

Valtioneuvoston kanslian selvityksessä (2018, 11–12) esitellään viisi suurta työelämässä tapahtuvaa muutosta, joihin olisi syytä löytää ratkaisuja ja vastauksia. Ensimmäinen näistä on muutos työn organisoitumisessa ja työnantaja–työntekijä-suhteessa. Näihin kuuluvina esiin nostetaan erityisesti alustatalouden ja keikkatyön yleistyminen. Toinen muutos koskettaa työn sisältöä ja käytäntöjä, jolla tarkoitetaan lähinnä ihmistyön tarvetta erityisesti suorittavassa työssä. Työntekijän vapaus ja vastuu työnsä suorittamisesta, urasta ja oppimisesta lisääntyy, jolloin lainsäädännöllä ja paikallisella sopimisella olisi tuettava yksilön valmiuksia kantaa tämä vastuu. Kolmas työn muutos liittyy osaamiseen. Työvoiman osaaminen ei tällä hetkellä kehity tarpeeksi nopeasti vastatakseen muuttuviin työelämän haasteisiin. Avainasemassa ongelman ratkaisemiseksi ovat elinikäinen oppiminen sekä metataitojen opettaminen mahdollisimman laajasti. Yksi keino tämän saavuttamiseksi on osaamisen kartuttaminen uran aikana pitkien koulutusaikojen sijaan, jolloin vastuuta siirrettäisiin aiempaa enemmän työllistävien organisaatioiden suuntaan.

Neljäntenä työelämän muutoksena esitetään toimeentulon muuttuminen. Työmarkkinoiden joustavuus lisääntyy, jolloin yksilöt keräävät toimeentulonsa eri lähteistä. Tämä lisää yksilöiden autonomiaa, joskin tuo mukanaan myös epävarmuutta. Ratkaisuiksi on esitetty muun muassa perustulotyyppistä sosiaaliturvaa tai erilaisia tapoja kehittää hallintojärjestelmää. Viides, radikaalein ja suurin muutos on ”valtava yhteiskunnallisten arvostelmien järistys”. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa täysautomaatio korvaisi rutiininomaisen työn tehden nykyisenlaisen palkkatyön merkityksettömäksi. Tämä muutos luonnollisesti herättää liudan kysymyksiä liittyen kokonaisuudessaan yhteiskunnan toimimiseen ja yksilöiden mielekkääseen elämään.

(Valtioneuvoston kanslian selvitys 2018, 12.)

Myös Jussi Vähämäki on vuosituhannen alussa käsitellyt perinteisen ja uudenlaisen työelämän keskinäisiä eroavaisuuksia, ja vaikka työelämä on muuttunut huomattavasti myös viimeisten lähes

kahden vuosikymmenen aikana, ovat monet Vähämäen huomiot mielestäni varsin relevantteja yhä tänäkin päivänä. Hän tiivistää työn muutokset niin, että työ ja työsuoritukset ovat muuttuneet epämääräisiksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että työ on aiempaa useammin tilaltaan rajatonta ja ajaltaan loputonta. Työ on siirtynyt pois tehtaista ja toimistoista kaikkialle, kuten koteihin, kahviloihin ja julkisiin liikennevälineisiin. Tästä johtuen työaika on sekoittunut vapaa-aikaan, tai kuten Vähämäki asian ilmaisee, elämän aikaan, jossa kaikki toiminnot lomittuvat toisiinsa. (Vähämäki 2003, 12–16.) Työn tunnusmerkit ovat myös muuttuneet yhä vaikeammiksi erottaa toisistaan. Sosiaalityöntekijän ja insinöörin työskentely voi näyttää ulospäin hyvinkin samankaltaiselta siinä missä aiemmin puusepän ja parturin saattoi erottaa toisistaan ainoastaan ulkoista toimintaa tarkkailemalla. Vaikka perinteinen työ oli ulkoisesti erikoistunutta, se oli usein sisällöltään persoonatonta siinä mielessä, että yleisesti hyvänä pidettyyn työntekijään pätivät usein hyvin samankaltaiset ominaisuudet ja luonteenpiirteet, kuten pitkäjänteisyys, keskittyneisyys ja ahkeruus. Tänä päivänä taas ulkoisesti samannäköinen työskentely on sisällöltään perin erilaista eri ammateissa ja työntekijältä toivotut, ellei jopa vaaditut, ominaisuudet myös muuttuneet. Työtä tehdään koko persoonalla ja siksi pelkkä ammatillinen osaaminen ei riitä, vaan yksilön on kehitettävä itseään ja elämäänsä kokonaisuutena, maksimoitava valmiudet suorittaa työtään ja työelämää. (Emt., 15–18.)

Yksi uuden työn leimallisista piirteistä on sen prekaarisuus, epävarmaksi muuttuminen. Se on keskiössä puhuttaessa nuorten ja nuorten aikuisten työelämästä ja arjesta yleensä. Siksi pureudunkin siihen tarkemmin seuraavaksi.

2.2.1 Prekaari työelämä

Helsingin Sanomien (Nieminen, 2019) artikkelissa neljä asiantuntijaa pohtii syitä sille, miksi niin monet tuntevat epävarmuutta nykyisenlaisessa työelämän tilanteessa. Ensimmäinen syistä on työn muodon muuttuminen, sillä joka kolmas työssäkäyvä tekee jotakin muuta kuin jatkuvaa kokoaikaista palkkatyötä. Määräaikaiset ja osa-aikaiset työsuhteet sekä yrittäjyys ovat lisääntyneet jatkuvasti 2000– ja 2010 -luvuilla. Toki kaikki tällaista työtä tekevät eivät koe työasemaansa epävarmaksi, mutta joukossa on myös vastentahtoisesti osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa eläviä ihmisiä. Toisena syynä epävarmuuden kokemuksiin nähdään 1990-luvun laman jälkeensä jättämä verrattain korkea työttömyysaste. Kolmanneksi syyksi listataan suomalaisten aiempaa suurempi velkataakka, joka luonnollisesti aiheuttaa huolta taloudellisesta pärjäämisestä esimerkiksi irtisanomisen sattuessa kohdalle. Neljänneksi asiantuntijat huomauttavat epävarmuuden levinneen matalapalkkaisilta aloilta

koskemaan myös paremmin koulutettujen työntekijöiden ammattialoja. Tähän liittyen juuri nuorten asema nähdään erityisen suhdanneherkkänä, sillä heillä on työuraa jäljellä muita enemmän ja siksi myös huoli työelämässä pärjäämisestä on erityisen suuri.

Viidenneksi syyksi työelämän epävarmuuden lisääntymiselle nähdään puhetavan muutos. Aihe kiinnostaa kaikkia, myös toimittajia ja tutkijoita, joten siitä puhutaan ja kirjoitetaan aiempaa aktiivisemmin. Esimerkiksi yt-neuvotteluiden ja irtisanomisten näyttävät uutisoinnit luovat käsitystä kasvaneesta epävarmuudesta. Kuudentena asiantuntijat nostavat esiin työelämän yleisen ja jatkuvan muutoksen, kun esimerkiksi digitalisaatio ja erilaiset organisaatiomuutokset vaativat työntekijääkin kehittämään osaamistaan jatkuvasti. Tässä suhteessa nuorten nähdään olevan vanhempaa väestöä edullisemmassa asemassa, sillä he ovat työuransa alusta asti asennoituneet muutokseen, jolloin heidän on luultavasti helpompaa sopeutua vaatimuksiin. Työelämän epävarmuus mielletäänkin osaksi suurempaa elämän epävarmuutta, jonka nähdään olevan yhteydessä muun muassa globalisaatioon, ilmastonmuutokseen ja teknologian kehitykseen. Puheet eläkeiän lykkääntymisestä ja siitä, etteivät nykynuoret tule saamaan eläkettä lainkaan, elävät vahvasti ja ruokkivat epävarmuutta. Viimeisenä asiantuntijat mainitsevat yksilön kasvaneen vastuun. Kapitalistinen ja yksilökeskeinen yhteiskuntarakenne luo mahdollisuuksien kääntöpuolena myös paljon paineita ja odotuksia yksilön pärjäämiselle. Nykyisenlainen järjestys palvelee näin myös työnantajan tarpeita: työntekijän epävarmuus saa tämän yrittämään parhaansa ja pyrkimään kehittymään, sillä vastuu sekä onnistumisista että epäonnistumisista sysätään yksilön itsensä harteille. (Nieminen 2019.)

Jokinen ym. (2015, 15–19) käyttävät prekarisaation kuvaamisen ja konkretisoinnin apuna huokoisen yhteiskunnan käsitettä. Käsitteen ajatellaan kuvaavan yhteiskunnan nykytilaa kolmella eri tasolla.

Ensinnäkin yhteiskunnan instituutiot ovat jälkiteollisena aikana hapertuneet, jolloin hyvinvointivaltion turvaverkko ei enää kykene pitämään jäsenistään huolta: demokratia ei toimi, ihmiset jäävät vaille palkkatyötä eikä koulutuskaan takaa toimeentuloa. Toiseksi yhteiskunnalliset instituutiot menettävät entisenlaiset selvät rajansa, joka näkyy esimerkiksi työn tekemisen, työn muotojen ja työn rajojen muuttumisena ja venymisenä. Kolmanneksi huokoinen yhteiskunta löytää ja nimeää itse erilaiset läpivirtaukset eli yhteydenpidon ja työnteon keinot. Tällainen reikäinen ja huokoinen yhteiskunta jäsentää työhön ja (yhteiskunta)elämään liittyviä tunteita varsin eri tavalla kuin julkisen ja yksityisen vastakkainasettelussa operoiva fordismi.

Fordismin aikaan hyvän työntekijän piirteiksi luettiin muun muassa kurinalaisuus, itsehillintä sekä työnjaon ja auktoriteettien kunnioittaminen. Nykypäivänä vaaditaan kuitenkin melko päinvastaisia ominaisuuksia, kuten joustavuus, ketteryys, luovuus ja kyvykkyys muutoksiin. Tapojen ja rutiinien noudattamisesta on siirrytty niiden murtamiseen. Jopa työttömän yksilön on pärjätäkseen oltava

yritteliäs: haettava työtä, verkostoiduttava, kouluttauduttava, osoitettava aktiivisuutensa ja vastaanotettava kehnompiakin työtarjouksia. (Jokinen ym. 2015, 17–18.)

Åkerblad (2014) tarkastelee väitöskirjassaan prekaarissa työmarkkinatilanteessa syntyviä tekemisen tapoja, eli diskursiivisia rakennelmia sekä yhteiskunnallisia, organisatorisia ja vuorovaikutuksellisia käytäntöjä. Keskiössä ovat ne tavat, joilla epävarmuutta tehdään elettäväksi suhteessa aikaan, liikkeeseen, hallintaan ja suhteisiin. Yksi tutkimuksen päähavainnoista on, kuinka tulevaisuus on jatkuvasti läsnä nykyisyydessä siten, että työtilanteen epävarmuus vaatii ennakoimaan ja varmistelemaan tulevaa. Tämä taas aiheuttaa levottomuutta ja vaikeuttaa keskittymistä nykyhetkeen.

Työhön sitoutuminen muuttuu teeskennellyksi, koska huoli tulevasta estää aitoa merkityksellisyyden tunnetta ja intohimoista suhtautumista työhön. Aikaperspektiivin lisäksi epävarmuus vaikuttaa myös toiminnan liikkeeseen: yksilön on jatkuvasti reflektoitava omia halujaan, tavoitteitaan, toimintaansa ja mahdollisuuksiaan, sillä tulevaisuuden näkymät ovat epäselvät ja hatarat. Toimintaa leimaa etsiminen – ja eksyminen. Muutoksiin ja vallitsevaan tilanteeseen voidaan reagoida yrittämällä, sietämällä, tyytymällä tai kestämällä, jolloin on toimijan oman harkinnan varassa, kuinka pitkälle kannattaa mennä. (Åkerblad 2014, 22; 145–146.)

Kolmas tekemisen tapa on hallinta, jolloin ei taivuta prekaarin työn vaatimuksiin, vaan oman elämän toimijuutta toteutetaan muilla elämänalueilla ja tätä korostetaan niin materiaalisin kuin diskursiivisin keinoin. Ihmistenvälisissä suhteissa prekaarius näkyy luottamuksen kompleksisuutena ja lisääntyneenä riippuvuutena työnantajasta. Siihen voidaan reagoida esimerkiksi hakemalla tunnustusta omalle työlle tai tarkkailemalla muiden toimintaa ja muokkaamalla omaa toimintaa sen mukaiseksi. Työhön liittyvät epävarmuudet eivät siis ainoastaan herätä yksilössä tunteita, vaan saa tämän toimimaan eri keinoin voidakseen elää epävarmuuden keskellä. Toimet ja keinot vaihtelevat aina huomaamattoman pienistä (kuten tilanteen sietäminen) aktiivisiin, konkreettisiin toimiin tilanteen parantamiseksi. (Emt., 22; 146–149.)

Vuoden 2016 nuorisobarometrissa yhtenä tutkimuskohteena oli nuorten luottamus tulevaisuuteen, joka taas kertoo paljon nuorten kokemuksista, mielipiteistä ja olettamuksista nykyisenlaisesta prekaarista työelämästä kuten myös elämästä yleensä. Yleinen luottamus ja positiiviset tulevaisuudennäkymät luovat elämään toiveikkuutta, mielekkyyttä ja tyytyväisyyttä. Huonolla luottamuksella toisiin, tuntemattomiin ihmisiin on todettu olevan yhteys ongelmien kasaantumiseen ja elämässä pärjäämiseen. Esimerkiksi työttömien ja muuten haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten huono yleisen luottamuksen taso voi todennäköisemmin johtaa sairastumiseen ja syrjäytymiseen. Luottamus onkin tärkeässä roolissa paitsi yksilön elämän, myös koko yhteiskunnan toimimisen kannalta. (Myllyniemi 2017, 35.)

Nuorisobarometrin kyselyssä nuorten luottamusta tulevaisuuteen tutkittiin neljällä eri tasolla:

luottamusta omaan tulevaisuuteen, luottamusta Suomen tulevaisuuteen asuinmaana, luottamusta omaan asuinpaikkaan ja luottamusta maailman tulevaisuuteen. Mitä kauemmas omasta elinpiiristä edettiin, sitä synkempänä tulevaisuuden näkymät koettiin. Siinä missä omaan tulevaisuuteen suhtautui optimistisesti 86 prosenttia vastaajista, oli maailman tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuvien osuus vain 25 prosenttia vastaajista. Ajallisesti vastauksia vertailtaessa on huomattavissa heikentymistä luottamuksessa erityisesti nuoripien vastaajien keskuudessa. Näitä tutkimustuloksia selittänevät ristiriitaiset tiedot maailman tilasta: pidentynyt elinikä, parantunut elintaso ja teknologian kehitys vastassaan väestönkasvu, ilmastonmuutos ja kansainväliset konfliktit.

(Myllyniemi 2017, 36.)

2.2.2 Nuoret aikuiset suomalaisilla työmarkkinoilla

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi toi muutoksia nuorten aikuisten (25–34-vuotiaat) sosioekonomiseen asemaan. Heidän on ollut aiempaa hitaampaa edetä työelämässä korkeaan asemaan, sillä aiempaa harvempi nuori aikuinen työskentelee nyt ylempänä toimihenkilönä. Sen sijaan nuoret aikuiset päätyvät aiempaa useammin työntekijäasemaan, miehet naisia useammin.

Vaikka finanssikriisi heikensi erityisesti nuorten miesten työmarkkina-asemaa, päätyvät he kuitenkin edelleen nuoria naisia korkeampiin asemiin työelämässä. (Alatalo, Mähönen & Räisänen 2017, 13–

14.)

Finanssikriisi koetteli kaikista ikäryhmistä kovimmin juuri nuoria. Sekä nuorten (alle 25-vuotiaat) että nuorten aikuisten (25–30-vuotiaat) työttömien määrä kasvoi koko taantuman ajan, miesten kohdalla nopeammin kuin naisten. Työssäkäyvät nuoret kokevat kuitenkin työelämänsä laadukkaaksi useammin kuin vanhemmat työntekijät. Tämä positiivinen kehitys on myös ollut nopeampaa nuoremmilla kuin vanhemmilla työntekijöillä. Työoloja on mitattu neljällä mittarilla, joita ovat työpaikan varmuus, tasapuolinen kohtelu, kannustavuus sekä voimavarat. Ainoastaan työn autonomiassa nuorten kokemukset asettuvat kaikkien työllisten keskiarvon alapuolelle.

Sukupuolittain tarkasteltuna nuoret miehet kokevat nuoria naisia useammin, että heillä on vaikutusvaltaa omaan työhönsä. Miehet myös kokevat voimavaransa paremmiksi ja työpaikalla kohtelun tasapuolisemmaksi kuin naiset. (Emt., 14–15; 19.)

Ikäluokittain tarkasteltuna työllisyys kasvaa koulutustason noustessa. Siten myös nuorten keskuudessa vain peruskoulun tai toisen asteen koulutuksen varassa olevat nuoret ovat korkeammin

koulutettuja korkeammassa riskissä jäädä työelämän ulkopuolelle. Matalan koulutustason yksilöt ovat myös herkimpiä suhdannevaihteluille, jolloin taantumat ja talouskriisit iskevät voimakkaimmin juuri heidän työllistyvyyteensä. (Kalenius, 2014.)

Alle 25-vuotiaat työtä hakevat nuoret määrittelevät usein itsensä kuuluviksi ammatillisesti luokittelemattomaan ryhmään. 15–19-vuotiaiden ikäryhmässä tämä on ymmärrettävää, sillä suurimmalla osalla heistä vielä puuttuu ammatillinen tutkinto tai ammatillinen työkokemus.

Luokittelemattomien ryhmän jälkeen yleisimpiä ammattiryhmiä nuorten keskuudessa ovat palvelu- ja myyntityö sekä rakennus-, korjaus- ja valmistustyö, joihin kuuluu yhteensä noin 90 prosenttia luokitelluista nuorista. Tämä selittyy sillä, että kyseisille aloille on mahdollista työllistyä ilman ammatillista koulutusta. (Alatalo, Mähönen & Räisänen 2017, 16.)

Sipilä, Kestilä & Martikainen (2011) ovat tutkineet peruskoulututkinnon varassa olevien nuorten työllistymismahdollisuuksia huomioiden myös näiden lapsuuden ja nuoruuden aikaisten elinolosuhteiden vaikutuksen. Tällaisia lapsuuden ympäristöön liittyviä tekijöitä, joiden ajateltiin vaikuttavan koulutukseen ja työelämään liittyvien siirtymien sujumiseen, olivat perhetyyppi, vanhempien koulutustaso, vanhempien työmarkkinatilanne sekä perheen tulotaso. Nuoruuden aikaisia olosuhdetekijöitä taas olivat perhetyyppi ja se, kuinka kaupunkimaisella alueella perhe asui.

Sekä naisilla että miehillä matala koulutustaso on yhteydessä työttömyyteen, mutta miehillä tämä yhteys on naisia huomattavasti voimakkaampi. Pelkän peruskoulun käyneiden miesten riski erityisesti pitkäaikaiseen työttömyyteen on merkittävästi suurempi kuin naisilla, kun taas jo toisen asteen koulutuksen käyneillä erot pitkäaikaistyöttömyydessä ovat sukupuolten välillä huomattavasti pienemmät. Kaiken kaikkiaan miesten riski pitkäaikaistyöttömyyteen on yli puolitoistakertainen naisiin verrattuna. Sekä lapsuuden että nuoruuden ympäristötekijöistä voimakkaimmin työttömyyteen yhteydessä ovat vanhempien matala koulutustaso (ainoastaan perusaste), yhden tai kummankin vanhemman työelämän ulkopuolisuus sekä perheen kuuluminen matalimpaan tuloluokkaan. Samat tekijät pätevät pitkittyneen työttömyyden riskiin. Nuoruuden elinolosuhteista tulevaa työttömyyttä ennustaa parhaiten asuminen pääkaupunkiseudun ulkopuolella. (Sipilä, Kestilä

& Martikainen 2011, 125.)

Työllistämistoimet

Nuorisotyöttömyys on vuosikymmeniä ollut yhteiskunnallisen keskustelun aiheena ja tieteellisen tutkimuksen kohteena. Ongelmaan on etsitty monenlaisia ratkaisuja ja erilaisia työllistymisen tuen keinoja onkin kehitetty. Kerron niistä seuraavaksi.

Vuoden 2013 alussa astui voimaan Jyrki Kataisen hallituksen esittämä nuorisotakuu. Nuorisotakuun tarkoituksena on tarjota alle 25-vuotiaalle tai 25–30-vuotiaalle vastavalmistuneelle nuorelle palvelua tai toimenpidettä työllistymisen edistämiseksi kolmen kuukauden kuluessa työnhaun alkamisesta.

TE-toimisto voi tarjota nuorelle esimerkiksi työtä, koulutusta, työkokeilua, starttirahaa, palkkatuettua työtä tai ammatinvalintapalveluja. Yhteistyössä nuoren kanssa laaditaan työllistymissuunnitelma, jossa otetaan huomioon työhön tai koulutukseen pääsemiseen vaikuttavat tekijät, kuten koulutus, osaaminen, työkokemus sekä mahdolliset prosessia hidastavat tai estävät tekijät. Toiminnan tarkoituksena on siis edistää nuoren työnsaantia tai koulutukseen pääsyä sekä estää työttömyyden pitkittymistä ja syrjäytymistä. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2013, 3–5.) Nuorisotakuu edellyttää aktiivisuutta myös nuorelta itseltään, ja hänellä on velvollisuus hakea TE-toimiston osoittamiin työpaikkoihin ja koulutuksiin (TE-palvelut 2017).

Valtion nuorisoneuvosto (2020) korostaa erityisesti työpajojen tärkeyttä koulutuksen järjestämisen yhteistyökumppanina kehitettäessä nuorten elämänhallintataitoja ja oppimisvalmiuksia, kuten myös tutkintojen osien suorittamisessa. Vaikka työpajojen merkitys vaihtoehtoisena oppimisympäristönä tunnistetaan, on työ kesken vielä sen suhteen, yhteistyöstä saataisiin mahdollisimman toimivaa ja molemmat osapuolet huomioonottavaa.

Ohjaamo nuorten tukena

Ohjaamoissa alle 30–vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille tarjotaan monialaista maksutonta ohjausta ja neuvontaa työ- ja koulutusasioissa ja tuetaan näin heidän hyvää arkeaan. Ohjaamoita on eri puolilla Suomea ja lisäksi saatavilla on myös verkko-ohjausta (Ohjaamon verkkosivut 2019).

Ohjaamossa palvelut räätälöidään nuorelle aina tämän henkilökohtaisen tarpeen mukaan, olipa kyse sitten työllistymiseen, koulutukseen, asumiseen, terveyteen tai mihin tahansa elämänhallinnalliseen tekijään liittyvistä kysymyksistä. Tarkoituksena on tarjota apua yhdessä paikassa monenlaisiin eri elämänalueiden ongelmiin pienistä suuriin, jotta nuoren ei tarvitse siirtyä luukulta toiselle mieltä askarruttavien kysymysten kanssa. Tämä laskee kynnystä hakeutua palvelun pariin, kun nuoren ei tarvitse kerta toisensa jälkeen kertoa omaa tilannettaan eri viranomaisille ja toimijoille, vaan se

hahmotetaan kokonaisuutena. Ohjaamo tarjoaa sekä lyhyt- että pitkäaikaista tukea riippuen nuoren tarpeesta. (Määttä 2017, 7–8.)

Ohjaamojen toimintaa on koordinoinut ESR-rahoitteinen Kohtaamo-hanke (2014-2021), joka on osa nuorisotakuun toimeenpanoa. Ohjaamojen kehittämiseen osallistuvat työ- ja elinkeinoministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö. (Kohtaamon verkkosivut 2019.) Ohjaamoita on ympäri Suomea yhteensä yli 70, jonka lisäksi palveluita saa myös verkosta, puhelimitse tai erilaisten somekanavien kautta (Ohjaamon verkkosivut 2019). Ohjaamon palvelut ja toiminta vaihtelevat kaupungista riippuen ja perustuvat asiantuntijoiden tulkintoihin paikallisista tarpeista. Etenkin toiminnan alkuvaiheessa taustalla toiminut organisaatio, kuten kunta tai järjestö on vaikuttanut yksittäisen Ohjaamon käytännön järjestelyihin ja toiminnan painotuksiin. Vuosien varrella Ohjaamon toiminta ja asema on kuitenkin vakinaistunut, ja näin myös taustatoimijan merkitys pienentynyt. Kunkin Ohjaamon toimintaan vaikuttavat lukuisat tekijät, kuten resurssit, työllisyystilanne kunnassa, muut nuorille suunnatut palvelut sekä yhteistyön kulttuuri kyseisellä alueella. Kaikki nämä osatekijät näkyvät muun muassa eri Ohjaamojen tiloissa, aukioloajoissa, henkilökunnan määrässä ja tarjottujen palveluiden monipuolisuudessa. Palvelut myös kehittyvät jatkuvasti, sillä toimintaa ohjaavat periaatteet eli matala kynnys, vapaaehtoisuus ja nuoren osallisuus toimivat myös ehtoina toiminnan jatkuvuudelle. (Kautto ym. 2017, 15–18.)

2.3 Identiteetti tutkimuksessa

2.3.1 Näkökulmia identiteettiin

Identiteetti ja siihen liittyvät lukuisat käsitteet (mm. minuus, minätietoisuus, itsekontrolli ja itsereflektio) ovat olleet psykologian, sosiaalipsykologian ja muiden käyttäytymistieteiden tutkimuksen kohteena erityisen suosittuja aina 1970–luvulta lähtien. Tätä selitetään esimerkiksi sillä, että kokemusta itsestä ja ihmisen kykyä itsereflektioon pidetään ominaisuuksina, jotka erottavat ihmisen eläimistä. (Learny & Tangney 2005, 3.) Yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet muokaten ihmisten arkipäiväistä elämää moninaisemmaksi. Tämä on saanut ihmiset pohtimaan omaa identiteettiään ja minuuttaan - kysymystä siitä, keitä he ovat. Nykyinen elämäntapa vaatii yksilöiltä aiempaa enemmän identiteettinsä tietoista pohdintaa ja määrittelyä, kun he rakentavat omaa elämäänsä yksilöllistyneessä yhteiskunnassa. (Saastamoinen 2006, 170.)

Identiteetti käsitetään minän kokemisen jatkuvuutena, kokemuksena siitä, millainen minä itse olen.

Identiteetissä kohtaavat sekä omat että ulkoa päin tulevat odotukset, joten voidaan ajatella identiteetin kehityksen olevan sidoksissa sosiaaliseen ympäristöön ja elämäntilanteeseen. Ihminen alkaa tietoisesti muodostamaan identiteettiään vasta nuoruusiässä, kun hänen ajattelunsa ja psyykkiset valmiutensa sen mahdollistavat. Identiteetin rooli on toimia välittäjänä sosiaalisen maailman ja ihmisen kokemusten välillä: identiteetti vaikuttaa siihen, mitä mieltä yksilö on itsestään, jolloin muutokset tai kolhut identiteetissä voivat vaarantaa yksilön hyvinvoinnin. (Martikainen 2015, 167- 168.)

Identiteettiään rakentaessaan yksilö muodostaa käsitystä omasta yksilöllisyydestään, arvoistaan ja päämääristään. Sosiaalinen ympäristö asettaa rajat tälle prosessille, sillä identiteetin rakentumisessa on aina kyse yksilön ja ympäristön vuorovaikutusprosessista. Identiteetin muodostumisen määrittäviä taustatekijöitä ovat sosiaalisen ympäristö lisäksi paitsi biologiset ja psykologiset ominaisuudet, myös henkilökohtaiset tarpeet ja kiinnostuksen kohteet. Rakentumisprosessissa on kyse omimman, aidon minänsä löytämisestä. Ihmiselle on myös tarpeellista tuntea samuutta ja jatkuvuutta itsestään ja olemassaolostaan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumolla. Tällöin ihminen on yhtä aikaa tietoinen sekä omasta ainutlaatuisuudestaan että samankaltaisuudestaan suhteessa toisiin ihmisiin. (Fadjukoff 2015, 179–180) Minuus viittaa yksilön uskomuksiin itsestään: ajatukseen siitä, millaisia luonteenpiirteiden, kykyjen, kokemuksien, emootioiden ja tavoitteiden kokonaisuus hän on (Augoustinos, Walker & Donaghue 2014, 185).

Identiteetin kannalta oleellista on suhde toisiin: muihin vertailemalla ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa yksilö muodostaa käsitystään siitä, millaisena muut häänet näkevät, millainen hän on suhteessa toisiin sekä mikä on hänen arvonsa ja paikkansa yhteisössä ja yhteiskunnassa (Fadjukoff 2015, 180). Identiteetti siis paikallistaa meidät maailmaan suhteessa toisiin ihmisiin, ihmisryhmiin ja ilmiöihin sosiaalisessa ympäristössämme (Augoustinos, Walker & Donaghue 2014, 185). Mikäli identiteetti on heikosti jäsentynyt, yksilö voi tuntea omat tavoitteensa ja mahdollisuutensa hämmentävinä ja epäselvinä, jolloin hän joutuu tukeutumaan toisiin ihmisiin arvioidakseen omaa asemaansa (Fadjukoff 2015, 187).

Nuoruuden ajatellaan olevan erityisen merkittävä ikävaihe identiteetin rakentumisen kannalta.

Ensinnäkin siksi, että nuoruudessa kognitiivinen kehitys on edennyt tarpeeksi pitkälle, jotta identiteetin rakentumisen vaatima abstrakti ja monimutkainen ajattelu on mahdollista. Toiseksi lisääntynyt valinnanvapaus ja toisaalta vastuu luovat pohjaa identiteettipohdinnoille. Kolmanneksi nuoruus on aikaa, jolloin kertyy paljon erilaisia kokemuksia, jotka sekä edistävät että vaativat yksilöä

rakentamaan identiteettiään ja muodostamaan yhä tarkempaa käsitystä siitä, kuka hän on. (McLean

& Syed 2015.)

Nuoruuden siirtymävaiheen pitkittymisellä on vaikutuksensa myös identiteetin rakentumisen edistymiseen. Myöhästynyt työelämään siirtyminen, parisuhteeseen sitoutuminen ja perheen perustaminen antavat yksilölle mahdollisuuden tutustua vaihtoehtoihin, punnita valintojaan ja lykätä päätöksen tekoa – pohtia sitä, millainen haluan olla. Fadjukoff toteaa, että pitkälle aikuisuuteen jatkuva identiteetin pohdiskelu ei kuitenkaan ole hyväksi, vaan kielii passivoitumisesta, jolloin nuori tarvitsee tukea identiteetin rakentumisen prosessilleen ja oman itsensä etsimiseen. Onkin todettu, että varhainen aikuistuminen ja vastuunotto perhe-elämän suhteen (omaan kotiin muuttaminen, avo- tai avioliiton solmiminen, lapsen syntymä) ennakoi kypsää identiteettiä myöhemmin aikuisuudessa.

Varhainen opintojen keskeyttäminen ja työelämään siirtyminen ja siihen yhdistettävä matala koulutustaso taas ovat yhteydessä selkiytymättömään identiteettiin. (Fadjukoff 2015, 188–189.) Identiteetti luo elämään merkityksellisyyden ja mielekkyyden tunteen, määrittää elämälle suuntaa ilmentäen yksilön arvoja ja tavoitteita. Identiteetti on sitä, mitä ihminen kokee olevansa. Identiteetin avulla tavoitellaan mielekkäitä tapoja tuoda esiin henkilökohtaisia näkemyksiä, tarpeita, kykyjä ja arvoja kulloisessakin sosiokulttuurisessa kontekstissa. (Ferrer-Werder & Kroger 2020, 2.)

Vaikka usein korostetaan nuoruuden merkitystä identiteetin rakentumisen kannalta merkittävänä ikäkautena, on syytä muistaa, että tämä prosessi jatkuu läpi elämän. Nuoruudessa tapahtuvaa identiteettityötä tarkasteltaessa on otettava huomioon ihmiselämä ja sen ainutlaatuisuus kokonaisuutena. (Ferrer-Werder & Kroger 2020, 10.) Niin ikään identiteettiä ja sitä koskevaa tutkimusta tarkastellessa on muistettava, että valtaosa tutkimuksesta on tehty länsimaisen kulttuurin kontekstissa, tietynlaisessa viitekehyksessä, mikä rajaa tulosten yleistettävyyttä. Länsimaisten nuorten mahdollisuudet rakentaa identiteettiään suhteessa työhön, rakkauselämään, ideologioihin ja uskontoon poikkeavat huomattavasti kehitysmaiden tai kollektiivisten kulttuurien nuorten mahdollisuuksista. (Arnett 2015b.)

David Farrugia (2019) on tutkinut australialaisten nuorten identiteetin rakentumista työelämän kautta postfordistisessa ajassa. Tutkimus keskittyy tarkastelemaan, kuinka eri tavoin keskiluokkaiset nuoret ja työväenluokkaiset nuoret kehittävät identiteettiään prekaarin työelämän kontekstissa, jota leimaa epävarmuus ja muutos. Tutkimuksessaan Farrugia on haastatellut 17–29-vuotiaita nuoria, joilla on kokemusta työelämän epävarmuudesta ja työttömyysjaksoista.

Farrugia toteaa, että hänen haastattelemansa nuoret kokonaisuudessaan asettavat elämässään suuren painoarvon työlle ja työn tekemiselle: alle kolmekymppiset näkevät työn tärkeimpänä yksittäisenä

tekijänä elämän merkityksellisyyden kannalta. Ajatellaan, että työ ei saa olla ”vain työtä”, vaan sen täytyy mobilisoida ja aktualisoida itsessä arvokkaita ominaisuuksia. Itsensä kehittäminen juuri työntekijänä koetaan kriittisen tärkeänä, jolloin identiteetti määrittyy vahvasti työntekijyyden kautta.

(Farrugia 2019, 6–7.)

Yhteisten piirteiden lisäksi tutkimuksessa löytyi myös eroja keski- ja työväenluokkaisten nuorten välillä. Keskiluokkaiset nuoret, jotka tulivat keskimäärin paremmin koulutettujen vanhempien perheistä ja olivat työllistyneet hyvin, eivät juurikaan määrittäneet omaa työidentiteettiään koulutuksen ja kyvykkyyden kautta, vaan enemmänkin yleisen toimijuuden. He näkivät, että heidän työelämälle tuottamansa arvo määrittyi intohimon kautta – kun he kokivat paloa tekemäänsä työtä ja yleisesti elämää kohtaan, heidän energiansa sai heidät menestymään työssään. Työtä ei näin nähdä erillisenä elämän osa-alueena, vaan vapaa-ajan aktiviteettien, kulttuuristen kiinnostuksenkohteiden ja verkostoitumisen tapaan osana itsen ilmaisua. Intohimoinen asennoituminen voidaan siis nähdä sekä itseoivalluksen tapana että eettisenä sitoutumisena työelämään. (Emt., 7–8.)

Työväenluokkaiset nuoret taas rakensivat identiteettiään ammatillisen kompetenssin kautta. He määrittelivät oman arvokkuuteensa työelämälle osaamisensa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa valossa. He saattoivat esimerkiksi kuvailla itseään ”pomotteleviksi”, ja painottaa opinnoissaan johtajuuden opintoja hyödyntääkseen omia vahvuuksiaan työelämässä. Toisin kuin keskiluokkaiset nuoret, työväenluokkaiset korostivat kertomuksissaan juuri koulutuksen merkitystä omalle pystyvyydelleen työntekijänä, jättäen huomiotta vapaa-ajan harrasteet ja muut niin sanotusti kehittämättömät tai tuottamattomat toiminnat. (Emt., 8–9.)

Kaiken kaikkiaan oman itsen arvottaminen tarjoaa nuorille jatkuvuutta nykypäivän ennakoimattomassa ja alati muuttuvassa työelämässä. Työssä hyödynnettävät ominaisuudet, kuten intohimo tai osaaminen, näyttäytyvät nykynuorille sisäsyntyisinä ja olevan tiiviisti yhteydessä omaan työntekijän identiteettiin. Näin kuvaus työstä linkittyy vahvasti kuvaukseen itsestä, kun omat ominaisuudet realisoituvat työn kontekstissa. Tämä ilmenee erityisesti keskiluokkaisten nuorten kohdalla, sillä he eivät niin selvästi erottele työtä erilliseksi elämän osa-alueeksi. Työväenluokkaisilla nuorilla työidentiteetti ja työn ulkopuolinen identiteetti ovat erillisemmät kuin keskiluokkaisilla nuorilla. Siinä missä keskiluokkaiset nuoret pitivät selvyytenä sitä, että he tulevat menestymään seuraamalla intohimoaan, työväenluokkaiset nuoret pelkäsivät jäävänsä vaille työtä tai päätyvänsä koulutustaan vastaamattomaan työhön. (Emt., 9–11.)

2.3.2 James Côtén identiteettipääoman teoria

James E. Côté on kehittänyt identiteettipääoman teorian (identity capital model, ICM), jossa hän tarkastelee tämän päivän postmodernin länsimaisen kulttuurin haasteita identiteetin rakentumiselle.

Côté perustelee teoriansa tarpeellisuutta sillä, että yhteiskunnalliset normatiiviset rakenteet ovat heikentyneet, tehden näin identiteetin muotoutumisen ja aikuisuuteen siirtymisen epävarmemmaksi ja vaikeammaksi. Perinteiset roolit ja statukset eivät enää yhtä selvästi jäsennä yhteiskunnallisia rakenteita ja instituutioita, joiden avulla nuori voisi suunnistaa sosiaalisessa ympäristössään rakentaessaan identiteettiään. Esimerkiksi ammatit eivät entiseen tapaan periydy sukupolvelta toiselle, eikä vanhempien yhteiskuntaluokka määrittele jälkikasvun asemaa loppuelämäksi.

Yksilöiden täytyy siis tehdä yksilöllisiä päätöksiä ja luoda elämäntyylinsä, arvopohjansa ja käyttäytymismallinsa aiempaa itsenäisemmin. Côtén mielestä hänen kehittämänsä malli soveltuu yhtä lailla sekä laajempiin kulttuurisiin konteksteihin että spesifimpiin mikrokonteksteihin. Hän mieltää sen myös mukautuvan muihin, kuin kapitalistisiin kulttuureihin. (Côté 2016, 4–6; 10.)

Identiteettipääoman teoria perustuu ajatukseen, että sosiaalisen dynamiikan mukaisesti ihmiset tulevat arvioiduksi sen mukaan, kuinka he käyttäytyvät. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa pätevät erilaiset symboliset koodistot, joita ilmentävät esimerkiksi kielenkäyttö, asenteet ja tavat. Teorian mukaan erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa pärjääminen edellyttää näiden koodistojen hallitsemista ja niiden ottamista osaksi identiteettiä. Tilanteeseen sopivan identiteetin avulla yksilö voi tarkoituksenmukaisella tavalla esittää itseään uusissa ympäristöissä. Hänellä tulee siis olla käytössään kontekstisidonnaista tietotaitoa yleisesti hyväksyttävästä käyttäytymisestä kussakin tilanteessa. (Emt., 5–6.)

Identiteettipääomaa ovat yksilön psykososiaaliset ja kognitiiviset taidot, joita hän hyödyntää toimiessaan erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa. Näiden taitojen avulla yksilö esittelee itsensä muille mahdollisimman edullisella tavalla, riippuen kulloisestakin tilanteesta ja yleisöstä. Côté jakaa identiteettipääoman resurssit kahteen osaan, aineellisiin ja aineettomiin. Aineellisiksi resursseiksi luetaan muun muassa vanhempien yhteiskunnallinen asema ja varallisuus, etnisyys ja sukupuoli, saavutetut valtuutukset kuten verkostot, maine ja status sekä näitä ilmentävä materiaalinen omaisuus, toimintatavat ja sosiaaliset taidot. Aineettomia resursseja taas voivat olla esimerkiksi itsetunto, tunne elämän merkityksellisyydestä, kyky kriittiseen ajatteluun, moraalinen oikeudentaju ja itsekontrolli.

Aineettomat resurssit ovat siis usein kognitiivisia taitoja, joiden avulla tunnistaa erilaisia elämän varrella vastaan tulevia esteitä ja mahdollisuuksia, sekä kykyä toimia erilaisissa tilanteissa.

Yksinkertaistaen voidaan todeta, että fordistinen työelämä edellytti aineellisia taitoja, joiksi voidaan

laskea ammatillinen osaaminen. Nykyisenlainen, postfordistinen työelämä taas vaatii aineellisten taitojen lisäksi ”pehmeämpiä”, aineettomia taitoja, kuten työpaikkataidot, impulssikontrolli ja minäpystyvyys. (Côté 2016, 17–18; 49.)

Mitä laajemman identiteettipääoman ihminen on kartuttanut, sitä helpommin hän osaa sopeutua erilaisiin sosiaalisiin ympäristöihin ja tilanteisiin. Onnistumiset myös ruokkivat positiivista kierrettä:

kun aiemmin hankituilla taidoilla saavutetaan onnistumisia, motivoivat ne myös pyrkimään suurempiin tavoitteisiin. Esimerkiksi jonkin tehtävän hallitseminen voi tuottaa merkityksellisyyden tunnetta, joka taas johtaa pidemmän aikavälin suunnitelmiin vaikkapa työelämässä. Niinpä siis erityisesti heikoimmista lähtökohdista tulevien on tärkeää tiedostaa sisäiset vahvuutensa, jotta he voisivat saada onnistumisia ja pyrkiä kohti menestystä. (Emt., 14.)

Tilanne, jossa yhteiskunnalliset rakenteet ovat murtuneet ja identiteetin kehittäminen on aiempaa enemmän yksilön itsensä vastuulla, näyttäytyy luonnollisesti eri valossa eri yksilöille. Joillekin asetelma tarkoittaa vapautta valita, kun taas toiset eivät kykene tekemään päätöksiä tuen puuttuessa rajattomien vaihtoehtojen keskellä. Côté näkee tässä ratkaisevaksi yksilön oman toimijuuden.

Individualisaatioprosessin onnistumiseen vaikuttaa yksilön oma asennoituminen, aktiivisuus ja toiminta, kun hän tekee elämänvalintojaan kasvaessaan kohti aikuisuutta. Hän kritisoikin muita yhteiskunnallisia lähestymistapoja siitä, että ne keskittyvät yhteiskunnallisiin rakenteisiin, kun tarkastelun kohteeksi tulisi ottaa juuri yksilön oma toimijuus. Vaikka yksilöitä estäviä rakenteellisia esteitä tulisikin pyrkiä muuttamaan, on se hidasta työtä ja siksi nuoria on autettava tänään ylittämään nuo esteet. (Emt., 11;15.)

Identiteettipääoman malli tarjoaa keinoja ymmärtää, mitä sosiaaliseen integraatioon tarvitaan tänä postmodernina aikana, jolloin normatiiviset rakenteet ovat muuttuneet ja murtuneet. Malli toimii myös viitekehyksenä kehitettäessä yhteiskunnallisia menettelytapoja ja rakenteita, esimerkiksi juuri työllisyyden edistämisen suhteen. Teoria antaa myös viitteitä siitä, mikseivät kaikki näennäisesti ammattitaitoiset ja kyvykkäät ihmiset onnistu työllistymään huolimatta verkostoitumisesta.

Avainasemassa on toimijuus, resurssien aktiivinen hyödyntäminen niin, että yksilön potentiaali pääsee parhaalla tavalla esille ja lopulta käyttöön. Côté tiedostaa yhteiskuntarakenteen haastavuuden tiettyjen yksilöiden työllistymisen kannalta, eikä halua syyttää työttömyydestä sen enempää rakenteita kuin itse työttömiäkään. Hänen mielestään ratkaisu on siinä, että he, jotka menestyksekkäästi käyttävät resurssejaan, jakavat tietouttaan heille, jotka kamppailevat työllistymisen kanssa tai ovat vaarassa joutua syrjään. (Emt., 50.)

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN

Halusin tutkimuksessani tarkastella nuorten omia kokemuksia työelämän ulkopuolisuudesta, jolloin laadullinen tutkimusote oli luonnollinen valinta. Niin ikään haastattelu tuntui alusta asti itsestään selvältä aineistonkeruumenetelmältä, ja näistä lähtökohdista aloin suunnitella tutkimuksen toteuttamista käytännössä. Tarkastelin kandidaatintutkielmassani suomalaisten nuorten syrjäytymistä, jolloin törmäsin monessa yhteydessä Ohjaamo -toimintaan. Ohjaamojen toimintaa kehittää Kohtaamo-hanke, joka on osa nuorisotakuun toimeenpanoa ja toteutetaan työ- ja elinkenoministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön johdolla.

(Ohjaamon ja Kohtaamon nettisivut.) Niinpä pro gradu -tutkielmani alkumetreillä otin yhteyttä Kohtaamon tutkijaan Mirja Määttään kysyäkseni, voisinko heidän kauttaan kerätä aineistoa tutkielmaani, jonka kohteena vielä tuolloin olivat NEET-nuoret.

3.1 Tutkimuksen aineisto

Mirja Määttä tarjosi minulle analysoitavaksi valmista aineistoa, joka oli osa Ohjaamoista työelämään -seurantatutkimusta. Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten aikuisten työelämään liittyviä kokemuksia ja Ohjaamon neuvonta- ja ohjaustoiminnan merkitystä heidän elämänkulkunsa näkökulmasta.

Tutkimusta varten haastateltiin Ohjaamon palveluita käyttäneitä nuoria yksilöhaastatteluna kolmeen otteeseen, vuosina 2018, 2019 ja 2020. Minulle tarjoutui tilaisuus käyttää tutkimuksen ensimmäisiä haastatteluja, jotka on kerätty loppusyksyllä 2018. Kaiken kaikkiaan aineisto koostuu 40 haastattelusta, joista minun käyttööni valikoitiin kymmenen pisimpään työttömänä tai erilaisten työllistymistoimien piirissä olleen nuoren haastattelut.

Tutkimuksen haastattelut on toteutettu kahden eri kaupungin Ohjaamossa, Lahdessa haastattelut teki yksi, Vantaalla kaksi haastattelijaa yhdessä. Haastateltavat tavoitettiin esimerkiksi ryhmäohjauksista tai aulasta tai Ohjaamon työntekijöiden tuella. Puolistrukturoidun haastattelun apuna on käytetty kuudentoista kysymyksen runkoa (liite 1) sekä Polkuni työelämään-viivaa. Kysymykset jakautuvat neljään teemaan, joista ensimmäinen käsittelee työnhakua, toinen nuoren Ohjaamo-kokemuksia ja kolmas työsuhteita ja työelämäkokemuksia. Neljännessä kartoitetaan nuorten työlle antamia merkityksiä sekä työelämän toiveita. Lisäksi haastatteluissa kerättiin taustatietolomake, jossa kysyttiin muun muassa nuoren ja hänen vanhempiensa koulutustaustaa. Työelämäviivalle nuori merkitsee aikajanan omaisesti omasta mielestään siihenastiselle työuralleen merkitykselliset