Kuhankuonon seitsemän pitäjän rajapaikka
Kuhankuonon seitsemän pitäjän raja on maassamme ainutlaatuinen. Asiakirjojen ensimmäiset aluetta koskevat tiedot, ovat peräisin 1300-luvulta. Kiinnostusta herättäväksi asiaksi on jäänyt se, että minkä takia muinainen erämaa jaettiin juuri tavalla, jolla jokaisen pitäjän alue ulottui samaan pisteeseen. Pitäjien joet saavat alkunsa samalta suppea-alaiselta ylängöltä ja virtaavat sitten säteittäin sieltä poispäin. Tämä seikka ei olisi välttämättä vaatinut kaikille yhteisen rajapaikan määräämistä. Oletettavasti Kuhankuonon tienoilla on muinoin ollut joitakin erikoisia taloudellisia etuja, joita kaikki ovat tavoitelleet.
Professori Väinö Voionmaa on olettanut, että ennen pitäjänrajojen syntyä on ollut olemassa jonkinlaisia, monta pitäjää käsittäneitä "suurpitäjiä" tai "kihlakuntia", jotka ovat muodostaneet maanomistuspiirejä. Ilmeisesti Länsi-Suomen pitäjät muodostivat maanomistuspiirejä jo 1000- luvulla. Keskisessä Varsinais-Suomessa on tällaiseksi piiriksi oletettu myöhempää Maskun kihlakunnan aluetta, jonka yhteismaana olisi ollut koko siihen kuuluvien pitäjien korpi ja joka myöhemmin olisi jakautunut muutamiin "suurpitäjiin", muun muassa Mynämäkeen ja Maskuun.
Vuodelta 1337 peräisin olevassa asiakirjassa mainitaan asutustarkoituksiin erotetun Sääksyn korpipalstan sijainneen Ruskon pitäjärajojen sisällä, joten todennäköisesti pitäjän rajat ovat juuri siltä ajalta. Maskun ja Nousiaisten välisen rajan kiintopisteinä olivat Kettil Olavinpojan, vuonna 1381 antaman tuomion mukaan: "Salmes, Tedersalo, Caurisvuori, Coucovuori, Weistinkallio, Naistinkallionringi, Ingiswuori, Lähdenkorwenkallio ja Kuhankuono". Näitten edellä mainittujen paikkojen muodostaman rajalinjan yhteenlaskettu pituus on noin 80 kilometriä.
Toisen tuomion antoi laamanni Klas Fleming Maskun pitäjän laamannikäräjillä vuonna 1404 ja kolmannen kuninkaantuomari Steen Boonpoika Maskun, Lemun ja Nousiaisten oikaisukäräjillä vuonna 1405. Kaikissa edellä mainituissa tuomioissa rajapaikat pysyivät samoina.
Alkuaan Kuhankuonon rajakivelle ulottui seitsemän kirkkopitäjää: Pöytyä, Lieto, Maaria, Rusko, Masku, Nousiainen ja Mynämäki. Myöhempinä aikoina Kuhankuonoon rajautuvien pitäjien määrä nousi kahdeksaan Yläneen erottua vuonna 1875 Pöytyästä omaksi seurakunnakseen. Kuntien määrä laski takaisin seitsemään vuoden 2009 alussa, kun Yläne yhdistyi takaisin Pöytyään. Samaan aikaan myös Vahdon kunta liittyi Ruskoon.
Aikoinaan on kerrottu Kuhankuono-nimen johtuneen siitä, että rajakivi sijaitsi kalliopaadella, jonka kärki muistutti kuonoa, ja on selitetty myös, että nimi tarkoittaa erärajoja sekä teitä viitoittavaa merkkipaikkaa. Kuhankuono-nimeä voi arvailla myös geologisten tutkimusten perusteella, sillä Lounais-Suomen ylivoimaisesti laajin malmin rikastumiselle sopivien hiekkapohjaisten soiden keskittymä sijaitsee Kuhankuonolla. Alueen suomalmiin viittaavia paikannimiä, ovat muun muassa: Kuhankuono / kuha; "Cla (tarkastajat) pidättäwät caici ne Harcko- raudan Cuhat, jotca ei merkittynä löydy." kuon/a, -o; cuona slagg; raudan kuona. Koitoonmäki / koito; raukka, kurja, poloinen. "Woi sinua Rauta raukka, koito kuona." Lakjärvi / slagg; raudan kuona. Kuurnamaa / kuurnita; kuurnittu metallista, josta on polttamalla puhdistettu epäpuhtaudet.
Kurjarahka / kurja; kurja, raukka, poloinen. "Woi sinua Rauta raukka." (Kurjenrahkan suoalue on erään kartan mukaan ollut nimeltään Kurjarahka).
Savonlinnan läänissä oli 1500-luvun puolenvälin paikkeilla taitavia seppiä. Savon seppien maine kantautui kuningas Kustaa Vaasankin korviin. Vuonna 1556 tehdyn Suomen matkansa aikana hän vaati lähettämään luokseen savolaisia seppiä, joita passitettiin myös Turkuun tekemään sepän töitä. Olisi mielenkiintoista tietää ovatko Turussa työskennelleet savolaiset sepät olleet aikoinaan hakemassa takomuksiinsa tarvittavat raaka-aineet Kuhankuonon alueelta? Vastauksen tähän kysymykseen voisi mahdollisesti antaa, alueella oleva Savojärvi.
Kuhankuonon rajapaikasta oli aikoinaan lukuisia rajariitoja. Vuodelta 1539 peräisin olevassa asiakirjassa sanotaan, että mynämäkeläiset olivat tehneet väärän rajan Nousiaisten puolelle. Kaikki vuoden 1556 jälkeiset asiakirjat käsittelevät tätä rajapaikkaa koskevia riitaisuuksia. Vuonna 1606 laadittiin nousiaislaisten ja mynämäkeläisten riidan vuoksi asiakirja, jossa kerrotaan: "Ensimmäinen
rajapaikka, minkä he (nousiaislaiset) näyttivät meille, on nimeltään Kuhankuono. Se oli neliskulmainen kivi sylen mittainen joka taholta, ja se oli seissyt - kuten meistä näytti ja niin kuin talonpojatkin sanoivat - kolmella kivellä, jotka vieläkin olivat paikoillaan, mutta itse rajakivi oli työnnetty nurin ja yksi sen sivuista oli poltettu ja hakattu rikki; jäljellä oli vielä kekäleitä ja hiiliä joilla kivi oli poltettu. Talonpojat sanoivat, että kiven sillä sivulla oli ennen ollut kuparista valettuna seitsemän juovaa niin kuin seitsemän pitäjän rajatkin siinä yhtyvät. Kuitenkin oli maassa vielä muutamia osoitinkiviä, jotka näyttävät, minne päin minkin pitäjän raja lähtee." Tämän asiakirjan, mukaan Savojärven läntisellä puolella olevalla harjulla oli tuolloin rajapaikka nimeltään "Lytarin Kangare."
Nykyisin Mynämäen ja Nousiaisten rajalinjan mutkassa on Lyyttärinkallio-niminen kallioalue, joka sijaitsee suunnilleen samalla alueella kuin alkuperäinen, mutta sen sijainti ei ole kuitenkaan ole sama.
"Lyderen Kangar"-niminen paikka löytyy myös Yläneeltä, jossa vuonna 1780 laadittuun karttaan se on merkitty Heinjoen kylän niittyalueen yhdeksi rajapisteeksi. Kyseisen alueen idänpuoleisella rajalinjalla ovat Suomenperästä lähtien seuraavat paikat: "Päräjerfen Wuori, Lyderen Kangar, Kaijan Oja ja pääterajana Haganristi eli Henrikin Pöytä." Vanha rajapaikka
"Lyderen Kangar" on mahdollisesti sama, joka on merkitty nykyisiin karttoihin nimellä Löyteri.
Paikka sijaitsee pienehköllä peltoalueella Mynämäen rajan läheisyydessä. Alueella on myös kolmen puron risteys, joka on aikoinaan tunnettu rajapaikkana nimeltään "Kålmi Hara".
Kuhankuonon rajoja koskevat kiistat alkoivat uudelleen 1600-luvun loppupuolella, koska alkuperäisen rajakiven sijaintipaikka ei ollut selvinnyt useista yrityksistä huolimatta. Pöytyäläiset väittivät sen olevan Savojärven koillispuolella sijaitsevassa Siltamäessä ja yläneläiset siitä pitkän matkan kaakkoon olevassa Mähärinvahassa. Vuonna 1692 kokoontunut kihlakunnan- katselmusoikeus päätti Kuhankuonon rajapaikaksi, laajan suoalueen keskellä olevan, Valkeasaaren.
Vuonna 1695 rajoja tarkastamaan tullut laamanninkatselmusoikeus ei ollut samaa mieltä. Heidän mielestään sopiva rajapaikka oli Kurjenrahkan suon itäisellä laidalla sijaitseva pieni suosaareke, jossa sijaitsee 1960-luvulla tehdyllä laattakivikehyksellä ympäröity Kuhankuonon rajamerkki meidänkin päivinämme.
Koonnut: Jukka Sainio ©2016, kuva: Paula Kaunonen ©2012
