0
ARMON VARASSA ARMON TYÖHÖN
Kirkon virka Augustinuksen kirjeissä
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu, toukokuu 2018 Systemaattinen teologia Simo Ylä-Viteli
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijä – Author
Simo Ylä-Viteli Työn nimi – Title
Armon varassa armon työhön. Kirkon virka Augustinuksen kirjeissä.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Systemaattinen teologia Kandidaatintutkielma 25.5.2018 83
Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma Tiivistelmä – Abstract
Hippon piispana 300- ja 400-lukujen taitteessa toiminut Aurelius Augustinus on yksi varhaiskristillisyyden tunnetuimpia kirkkoisiä. Hänen tuotteliaisuutensa ja uraauurtava teologinen pohdintansa nostavat hänet läntisen kristikunnan merkittävimpien teologien joukkoon. Hän hoiti virkaansa aikana, jolloin Afrikan seurakunnat olivat jakautuneet kirkon virkaa koskevien kiistojen vuoksi. Kiistan aiheena oli millainen henkilö saisi toimia kirkon virassa ja vaikuttavatko hänen entiset tekonsa sakramenttien pätevyyteen ja koko kirkon pyhyyteen. Tutkimustehtäväni on selvittää Augustinuksen kirjeiden pohjalta, miten Augustinus ymmärsi kirkon viran perusolemuksen.
Tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että Augustinuksen mukaan kirkon virka on seurakunnan johtamisen ja opettamisen virka ja näiden tehtävien tarkoituksena sielujen pelastuminen Kristuksen evankeliumin kautta. Viranhoitaja näyttää omalla esimerkillään mitä tarkoittaa kristittynä oleminen ja toimii esikuvana seurakuntalaisilleen. Hän johtaa seurakuntaa, pitää lauman kasassa ja kurittaa tarvittaessa niitä jotka toimivat sitä vastaan. Kaiken tämän aikana hän tietää olevansa Kristuksen palveluksessa ja seurakunnan olevan Hänen ruumiinsa. Viranhoitaja toimii maailmassa Kristuksen tahdon toteutumiseksi, Hänen nimensä kunniaksi ja turvautuu myös itse Hänen armoonsa ja voimaansa.
Augustinuksen aikana Afrikan kirkossa tapahtunut sisäinen kuohunta ja jakaantuminen oli suurten vainojen jälkiseuraus. Donatolainen liike ei hyväksynyt sitä, että vainoissa uskonsa kieltäneet ja pyhiä kirjoituksia viranomaisille luovuttaneet saivat palata jopa takaisin piispan virkaan. Ei kirkkokaan heitä ottanut takaisin ilman katumusta, mutta donatolaisten mielestä luopuneet olivat pysyvästi kelvottomia. Augustinus vastusti donatolaisten tulkintaa, jonka seurauksena Afrikan kirkko oli revennyt kahtia. Augustinuksen mukaan kirkon pyhyys ei ole riippuvainen sen jäsenten henkilökohtaisesta pyhyydestä vaan sen takaa itse Kristus. Jumalan sana pysyy Jumalan sanana, sikäli kun sitä oikein julistetaan ja sakramenttien voiman perustuu siihen, että Kristus itse toimii niissä.
Kirkko itsessään on Augustinuksen ajattelussa Kristuksen ruumis, kuten Paavali efesolaiskirjeessä opettaa.
Maanpäälliseen seurakuntaan kuuluu sekä hyviä, että pahoja jäseniä. Pyhänä itseään pitävän ei tule loukkaantua muiden teoista niin, että lähtisi pois seurakunnasta vaan huolehtia siitä, että itse pitää kiinni Kristuksen totuudesta loppuun asti. Väärintekijät saavat kyllä aikanaan tuomionsa, kun Kristus erottelee laumansa viimeisenä päivänä. Donatolaisten kirkkoa raastava toiminta on Augustinuksen mukaan syntiä Kristuksen ruumista vastaan.
Viranhoidon perustana toimiva Kristuksen armo ei tee viranhoitajasta välinpitämätöntä toimintansa suhteen vaan viranhoitajan tulee pyrkiä elämään kaikessa Kristuksen tahdon mukaisesti. Piispan tehtävänä on puuttua niin muiden viranhoitajien kuin seurakuntalaisten väärinkäytöksiin, jotta he parantaisivat tapansa. Kirkkokurissa täytyy kuitenkin noudattaa aina oikeudenmukaisuutta ja pitää muita syyttömänä, jos ei voida toisin todistaa. Viranhoitajan itse tulee pyrkiä elämään niin esimerkillistä elämää, että epäilyksiä ei edes pääse syntymään. Jos joku joskus kuitenkin lankeaa, niin kirkon tulee olla armollinen ja antaa anteeksi katuville ja parannuksen tehneille.
Kristuksen armon varassa toimivan viranhoitajan tulee ennen kaikkea kuunnella Herransa tahtoa ja ottaa mallia Hänen antamastaan esimerkistä. Virkaa tulee hoitaa nöyryyden ja rakkauden kautta. Ihmiselle itselleen tämä on mahdotonta, mutta Pyhän Hengen uudistava toiminta tekee sen mahdolliseksi. Sama Henki vaikuttaa myös muussa viranhoitajan toiminnassa. Hän ei saa itselleen kunniaa seurakuntalaisissa tapahtuneissa muutoksissa vaan kääntymys on Jumalan ansiota ja kaikki kunnia kuuluu Hänelle.
Käytännön tasolla kirkon virka jakautui kolmeen pääryhmään; piispoihin, presbyteereihin ja diakoneihin.
Työtehtävät ja vastuun määrä vaihtelivat virkojen välillä, mutta kaikilla oli sama hengellinen perusta ja tavoite. Augustinus ei ollut kovinkaan kiinnostunut yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamisesta vaan kirkon virka oli hänelle ensisijaisesti pelastuksen virka. Tässä suhteessa Augustinus vaati viranhoitajilta paljon. Hyvän paimenen pitää kaitsea laumaa väittämättä omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Vainojen tai muiden vaikeuksien keskellä viranhoitaja ei saa paeta niin kauan kuin seurakunnan jäseniä on jäljellä. Hän on olemassa juuri heitä varten opettaakseen, ohjatakseen ja jakaakseen Kristuksen sakramentteja. Kaikkia maanpäällisiä asioita täytyy pitää toissijaisina sen ikuisen elämän edessä, joka pelastettuja odottaa.
Avainsanat – Keywords
Augustinus, Virkateologia, Ekklesiologia, Myöhäisantiikin kristinusko
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School School of Theology Tekijä – Author
Simo Ylä-Viteli Työn nimi – Title
A Deliverer and dependant of grace. Ministry in the letters of Augustine of Hippo.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Systematic Theology Kandidaatintutkielma 25.5.2018 83
Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma Tiivistelmä – Abstract
Augustine of Hippo was a bishop of Hippo during the late 4th century ~ early 5th century and is one of the most famous church fathers of the early Christianity. His literal productivity and ground breaking theological work ensure his place among the most important theologians of western Christianity. His time in the office was during an era when African communities were split over strife for ministry of the Church. The main disagreement was about whether past faults of a minister rendered him unfit for work and were the sacraments conducted by him valid. There were even questions whether old misdeeds of a minister polluted the sanctity of the whole Church. The aim of this study is to find out how Augustine understood the essence of the ministry of the Church.
The main thesis of this study is that Augustine understood the essence of the minister as being a leader and teacher, a guidance for his congregation on the way to salvation with the gospel of Christ. A minister shows through his own example what it means to be a Christian. As shepherd he leads the congregation, keeps the flock together and disciplines those who stray from the path. During his duties, he knows that he works in the service of Christ and that the congregation is His body.
A minister works in this world to fulfil the will of Christ, dedicates the work for the honour of Christs name and lives knowing that he is also dependant on mercy and strength of Christ.
The strife in the African communities was an aftermath of the great persecutions. The Donatist movement refused to accept that those who had denied their faith and had given up holy scriptures to authorities during persecution were allowed to return to their office even as high as bishop. The catholic church did demand repentance and atoning from those who failed to fulfil their calling during the persecution but according to Donatists they were permanently unfit for office. Augustine stood up to oppose the Donatist doctrine that had split the African church in two. According to Augustine the sanctity of the Church is not dependant on the personal deeds of its workers as Christ himself is the source of its holiness. The word of God is word of God, should it be properly preached, and the power of the sacraments is guaranteed as Christ himself works through those.
In thoughts of Augustine, Church is the body of Christ as apostle Paul writes in the letter to Ephesians. The earthly congregation contains both good and bad members and those who consider themselves to be godly are not be insulted by the acts of others and leave the church because of them. Instead they should take great care to follow the will of Christ themselves.
Those who work the deeds of wrong will receive their judgement when Christ separates His flock on the last day. The Donatist who tear apart the congregation are committing a sin against the body of Christ.
Even though the mercy of Christ is the foundation of ministry, this does not mean that minister can afford to be indifferent about his works. Instead he should strive to live according to the will of Christ. A bishop has a duty to intervene to the foul deeds of members of the congregation and even other ministers, so that they could turn from their own ways. The discipline must be upheld according to basis of justice. Misdeeds must be first investigated and guilt properly proven. People are to be considered innocent until proven otherwise, but a minister should attempt to live in such a way that not even doubts about his way of living surface. If someone commits a misdeed but is willing to repent and atone, the Church should always be forgiving.
As a minister is working on the foundation of grace of Christ, he should always attempt to follow His example.
The main guidelines of the work should be love and humility. This is impossible with man’s own strength, but the renovating work of the Holy Spirit makes it possible. The same Spirit is also the true source of all the work. A minister does not get to have any of credit for conversion of others as it is only possible through the work of God and He deserves all the glory.
On practical basis the ministry of the Church is divided in to three main categories; bishop, presbyter and deacon. The spectre of duties and responsibilities differed between the offices, but all had the same spiritual foundation and objective. Augustine was not very interested on the matters of society as to him office of the Church was an office of salvation.
This office is by no means an easy task. Augustine demands a lot from the ministers. A good shepherd must guide his flock without considering his personal safety. When faced with persecution he is not allowed to flee as long as there are members of congregation left to care for. He must remain to render teaching, guidance and holy sacraments of Christ. All earthly things are to be considered secondary when compared to the eternal life that awaits those who are saved.
Avainsanat – Keywords
Augustine of Hippo, Theology of Ministry, Ecclesiology, Late ancient Christianity
1
Sisällys
I JOHDANTO ... 3
1. Alkusanat ... 3
2. Tutkimustehtävä ja -metodi ... 4
3. Aineisto ja tutkimushistoria ... 5
a. Lähdeaineisto ... 5
b. Tutkimushistoria ja kirjallisuus... 7
4. Tutkimuksen rakenne ... 8
II TAUSTAA ... 11
1. Lyhyesti Augustinuksesta ... 11
2. Kirkon asema ja teologiset haasteet Rooman valtakunnassa ... 12
a. Vainoista voittajaksi ... 12
b. Augustinuksen armo-oppi ja pelagiolaisuus ... 14
c. Donatolaiskiista ... 15
III ARMON VARASSA ARMON TYÖHÖN ... 18
1. Pelastajan palveluksessa ... 18
a. Jumalan edessä, Jumalan varassa ... 18
b. Jumalan kunniaksi ... 21
c. Nöyrällä mielellä, rakkauden aseilla ... 24
2. Kristuksen ruumista rakentamassa... 28
a. Raamattu, traditio, konsiilit ja paavi ... 29
b. Pyhä ja yhteinen kirkko ... 36
c. Vainoa, vaaraa ja vaikeuksia ... 40
IV RAIPPAA JA RAKKAUTTA ... 43
1. Esimerkkinä muille ... 43
2. Kenkää kelvottomille ... 44
a. Uudelleen kastaminen ja lahkolaisuus ... 45
b. Siveettömyyttä vastaan ... 46
c. Maallinen mammona ... 46
2
3. Ensin tutkitaan, sitten hutkitaan ... 48
a. Totuuden puolesta ... 48
b. Piispa kirkollisen oikeuden käyttäjänä ... 51
c. Eksyneitä etsimässä ... 52
V KOLMIPORTAINEN VIRKA ... 56
1. Piispa: Seurakunnan johtaja ... 56
a. Piispa seurakunnan johtajana ... 56
b. Piispa opettajana ... 57
c. Piispa sielunhoitajana ... 60
2. Presbyteerit: Augustinuksen lempilapset ... 61
a. Presbyteeri saarnaajana ... 61
b. Presbyteeri seurakunnan johtajana ... 63
c. Presbyteerit kirjeiden kuljettajina ... 64
3. Diakonit: Piispan juoksupojat ... 65
a. Diakoni julistajana ... 66
b. Diakoni avustajana ... 68
c. Diakonit kirjeiden kuljettajina ... 70
4. Virkoihin valitseminen ... 72
VI JOHTOPÄÄTÖKSET ... 76
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 81
Lähteet ... 81
Kirjallisuus ... 81
Lyhenteet ... 83
3 I JOHDANTO
1. Alkusanat
Varhaisessa kristillisyydessä oli käytössä kolmijakoinen pappeus, jonka asteet olivat hierarkkisesti alimmasta ylimpään diakoni, presbyteeri ja piispa. Kaikki virat olivat luonteeltaan liturgisia pappisvirkoja ja sama malli on edelleen käytössä niin katolisessa kuin ortodoksisessa kirkossa.1
Luterilaiset kirkot ovat määritelleet erityisesti diakonin viran toisella tavalla. Ne ovat suurimmilta osin luopuneet diakonin viran liturgisista ulottuvuuksista ja keskittyneet viran karitatiiviseen puoleen.2 Varhaisen kirkon virkojen tunteminen on ekumenian kannalta erittäin merkittävää, koska juuri kirkon virkojen tulkinta on yksi merkittävistä erottavista kysymyksistä.3
Virkakysymys erottaa siis nykyään kirkkoja, mutta Augustinuksesta löytyy ainakin kolmea kirkkoa yhdistävä linkki. Hippon piispa Augustinus on yksi merkittävimmistä kirkkoisistä ja häntä arvostetaan niin katolisessa, luterilaisessa kuin ortodoksisessa kirkossa. Katolisessa kirkossa kunnioitetaan suuresti Augustinusta ja hänet on kanonisoitu pyhimykseksi. Luterilaisten oppi-isä Martti Luther kuului luostariaikanaan juuri augustinolaiseen sääntökuntaan. Augustinuksen merkitystä läntiselle kristikunnalle on siis vaikea kiistää ja hänen ajatuksiensa tunteminen on mielestäni tärkeää. Erityisen merkityksellistä hänen virkateologiastaan tekee mielestäni sen kiinteä yhteys hänen armo-oppiinsa, joka on myös Lutherin ajatuksien perustuksena. Ortodoksinen kirkko ei laske Augustinusta suurten kirkkoisien joukkoon, mutta häntä ja hänen saavutuksiaan kunnioitetaan.
Tätä kirjoitettaessa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käydään keskustelua diakonian merkityksestä. Kirkon tulojen väheneminen pakottaa seurakunnat pohtimaan uudelleen menoeriään, mukaan lukien henkilöstökulujaan.
Henkilöstökulujen arvioidaankin muodostavan yli puolet kirkon kulueristä. Mielestäni liturgisten oikeuksien antaminen diakoniatyöntekijöille toisi suurta joustavuutta työntekijöiden toimintaan. Seurakunnat voisivat selvitä henkilöstöleikkauksista helpommalla, kun sama työntekijä voisi suorittaa sekä papin että diakonin työtehtäviä.
1 BEM-asiakirja 1982, 21–24.
2 Latvus 2007, 14–16, 52–54.
3 BEM-asiakirja 1982, 17–21.
4
Kirkossa käydään myös toistuvasti keskustelua siitä millainen henkilö voi toimia kirkon virassa. Kysymyksenasettelut ja taustat eroavat Augustinuksen ajasta, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei asian suhteen kannata hänen kirjoituksiensa pohjalta tehdä. Hänen ajattelunsa voi kuitenkin antaa uusia virikkeitä keskusteluun.
2. Tutkimustehtävä ja -metodi
Tutkin Aurelius Augustinuksen virkakäsitystä ja tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää hänen teologisen argumentaationsa ja kirjeissä mainittujen virkatehtävien kautta, millaiseksi Augustinus ymmärsi kirkon viran perusolemuksen.
Tässä tutkielmassa viran ulkoisena määritelmänä ovat Augustinuksen aikana kirkossa käytössä olleet ordinaatioon perustuvat pappisvirat. Näihin virkoihin kuuluivat kolmikantaisen pappeuden sisältämät piispan, presbyteerin ja diakonin virat.
Tutkimuksen lähdemateriaalina on Augustinuksen kirjeenvaihdon säilyneet tekstit.
Augustinuksen kirjeissä esiintyy myös näiden kolmen viran alivirkoja, kuten alidiakonin virka. Nämä ovat myös osana tutkimusta siltä osin, kuin tutkimuksen lähdemateriaali niitä mainitsee.
Käytän työssäni systemaattista analyysia ja tutkimuksessa selvitän sekä virkojen hengellistä pohjaa että niille kuuluvia velvollisuuksia. Virkateologian osiossa käytän yksittäisten väitelauseiden analyysia ja argumentaation analyysia selvittääkseni Augustinuksen ajattelua viran hengellisistä ulottuvuuksista.
Tutkimuksen alkuperäinen hypoteesi sisälsi ajatuksen tasaveroisesta jaosta viran hengellisten perusteiden ja konkreettisten työtehtävien välillä. Lähdemateriaali sisälsi kuitenkin ennakko-oletustani vähemmän mainintoja virkatehtävistä, joten tutkimus painottuu lopulta enemmän viranhoitajan jumalasuhteeseen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.
Augustinuksen ajatuksien selvittäminen viranhoitajien työtehtävistä on haastavaa, koska maininnat ovat fragmentaarisia. Useimmat maininnat koskevat suoraa toimintaa, eikä hän pääsääntöisesti perustele niitä erikseen. Virkatehtävien taustoittamiseen tarvitaan siis edellytysten analyysia, jotta voidaan selvittää hänen aikansa kirkolliset yleislinjaukset niistä viranhoitajien tehtävistä, joista hän mainitsee kirjeissään. Oletan siis, että viranhoitajien tehtävät ovat olleet jo vakiintuneet, eikä Augustinuksen tarvitse tämän vuoksi niitä erikseen perustella. Polemiikin puuttuminen mielestäni osoittaa myös, että hän ei niitä kyseenalaistanut. Poikkeuksen muodostaa
5
presbyteerin tehtävä, jota Augustinus pyrki kehittämään vastuullisempaan suuntaan.
On myös tärkeää huomata, että kirjeiden sisältämä niukka materiaali ei tee oikeutta virkojen todellisuudessa sisältämälle työtehtävien monipuolisuudelle.
Alkuperäisen hypoteesin lisäksi tutkimukseen lisättiin hengellisten perusteiden ja virkatehtävien lisäksi kolmas virkakäsityksen kannalta tärkeä asia, eli viran yhteisölliset perusteet. Tutkin yksittäisten väitelauseiden analyysilla ja argumentaation analyysilla Augustinuksen ajattelua viranhoitajilta vaadittavista ominaisuuksista ja käytöksestä, sekä viranhoitajan epäonnistumisista seuraavista selvityksistä ja rangaistuksista. Lisäksi mainitsen niitä perusteita, joilla viranhoitajia on Augustinuksen mukaan valittu tehtäviinsä.
3. Aineisto ja tutkimushistoria
a. Lähdeaineisto
Augustinuksen kirjoittaman systemaattisen virkaesityksen puuttuminen pakottaa käyttämään materiaalina kirjeenvaihtoa,4 joka tarkoittaa sitä, että tietämys hänen ajatuksistaan voi jäädä fragmentaariseksi. Tutkimuksessa usean käsitellyn asian pohjana on yksittäisen kirjeen maininta. Kirjeenvaihto tutkimusmateriaalina sisältää kuitenkin todenmukaisen kuvan Augustinuksen reaktioista oikeisiin tilanteisiin.
Kirjeet antavat siis elävämmän kuvan ajattelusta systemaattisen esityksen teoreettisen pohdinnan sijasta. Kirjeiden suhteen on kuitenkin muistettava, että niiden takana on erilaisia henkilösuhteita ja tilanteita, jotka ovat vaikuttaneet ilmaisuun, vaikka varmojen johtopäätösten tekeminen niiden lopullisesta vaikutuksesta onkin mahdotonta. Materiaalin fragmentaarisuus ja usein lyhyet kuvaukset tarkoittavat myös sitä, että tiettyä teemaa käsittelevää kokonaiskuvaa täytyy rakentaa palasista, jotka voivat olla hyvinkin pitkältä aikaväliltä tai erilaisista tilanteista. Augustinuksen ajattelu säilyy monissa asioissa hyvinkin johdonmukaisena, mutta tämä tausta- asetelma on syytä tiedostaa.
Augustinuksen kirjeenvaihdon kokoelmat sisältävät myös hänen vastaanottamiaan kirjeitä, joista merkittävimmät ovat Hieronymukselta. Koska
4 Augustinuksen kuuluisat teokset, kuten Jumalan valtio, Henki ja kirjain, Tunnustuksia ja Usko, toivo, rakkaus, eivät sisällä virkaan liittyvää materiaalia. Augustinuksen tuotanto on kuitenkin erittäin laajaa, ja onkin perusteetonta väittää, ettei missään muualla kuin kirjeissä voisi olla virkateologiaa. Kirjeet ovat merkittävin tiedonlähde aiheeseen ja on mielestäni perusteltua rajoittaa aineisto edellä mainittujen seikkojen vuoksi vain kirjeisiin.
6
tutkimuskohteeni on Augustinuksen käsitys kirkon viroista, rajaan käyttämäni kirjeet vain Augustinuksen itsensä kirjoittamiin. Kirjeet sijoittuvat aikaväliltään vuodesta 386 jaa. vuoteen 429. Ensimmäiset kirjeet ovat siis ajalta jolloin hän oli vasta kasteopetuksessa ja viimeiset on kirjoitettu hieman ennen hänen kuolemaansa. Kun tutkimuksessa mainitaan kirjeiden ajoituksia, on kyseessä aina lähdemateriaaliin kirjattu vuosiluku. Tämän vuoksi en laita tekstiin erikseen lähdeviitteitä kirjeiden vuosilukujen osalta. Kirjeiden sisältöön viitattaessa kirjeiden ja kappaleiden numerointi noudattaa lähdemateriaalin järjestystä.
Augustinuksen kirjeenvaihto sisältää huomattavan määrän myös maallikoille suunnattuja paimenkirjeitä ja opetusta. Hänen opetuksensa ihanteellisesta kristillisestä elämästä koskee yleistasolla niin maallikoita kuin papistoakin. Vaikka nämä kohdat sinällään antavatkin kuvan myös viranhoitajien hengellisestä pohjasta, ei niiden käsittely ole aineiston laajuuden kannalta mielekästä. Kiinnitän siis tutkimuksessani huomion niihin kirjeiden merkintöihin, joissa mainitaan suora yhteys viranhoitajiin.
Tutkimustyö on tehty latinankielisen materiaalin pohjalta ja tekstissä esiintyvät kirjeenvaihdon suomenkieliset lainaukset ovat omia käännöksiäni.
Käännöksissä on sanatarkan kääntämisen sijasta pyritty asiatarkkuuteen, niin kuin olen itse tekstin ymmärtänyt. Käännökset siis sisältävät tulkintaa ja tämä ratkaisu on tehty tutkimuksen luettavuuden vuoksi. Olen sijoittanut lainatut kohdat myös alaviitteisiin latinaksi niitä varten, jotka haluavat alkuperäistä ja tarkempaa sanamuotoa.
Viitatuissa Raamatunkohdissa5 käytän vuoden 1992 suomennosta.
Poikkeuksen muodostavat Augustinuksen käyttämään Septuagintaan kuuluvat, mutta kirkkoraamatusta puuttuvat apokryfikirjat, joita lainatessani käytän 1938 kirkolliskokouksessa hyväksyttyä käännöstä.
Viranhoitajille nimetyt tehtävät perustuvat aina Augustinuksen kirjeisiin, mutta esitän tehtäviin liittyvää yleistietoa asiaan liittyvistä aikakauden yleisesityksistä.
Käytän tässä tehtävässä edellytysten analyysia.
Augustinuksesta on huomattava, että hänen uskonsa Jumalaan oli hyvin voimakasta ja Kristus oli hänelle elävää todellisuutta. Hänen ajattelunsa oli luonteeltaan hengellistä ja tämä näkyy myös tutkimuksen tuloksissa. Tutkielmassa käytän Jeesuksesta nimitystä Kristus, joka on lyhyempi kuin Augustinuksen käyttämät
5 Tutkielman alaviitteissä käytetään kirkkoraamatusta lyhennettä KR92. ja apokryfikirjoista A38.
7
ilmaisut,6 mutta tekee niille silti oikeutta. Olen pyrkinyt estämään oman vakaumukseni vaikutuksen tutkimukseen tieteen vaatimusten mukaisesti, mutta se voidaan havaita tutkimuskohteen valinnasta ja siitä, että Jumalaan viittaavat persoonapronominit on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Muissa tapauksissa asiaa on avattu rehellisyyden nimissä alaviitteessä.
Objektiivisuuden pitäisi luonnollisesti olla tieteessä itsestäänselvyys, mutta Augustinukseen liittyy myös kirkkopoliittisia jännitteitä. Kuten johdantokappaleessa todettiin, kunnioitus Augustinuksen saavutuksia kohtaan yhdistää monia kirkkoja. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kirkoissa toivottaisiin tukea maineikkaan teologin ajattelusta oman suuntauksen teologialle. Vastaavasti oman teologian vastaisien tutkimustulosten osalta kyseenalaistetaan helposti tutkijan objektiivisuutta.
b. Tutkimushistoria ja kirjallisuus
Augustinus on luultavasti yksi tutkituimmista teologeista, joten tämän kokoluokan tutkimuksessa monet asiat jäävät pintaraapaisuksi. Viittaan tutkimukseni tekstin sisällä muutamien aiheeseen mielestäni parhaiten liittyvien tutkijoiden argumentaatioon. Henkilöt mainitaan sukunimellä ja tutkimuksen lukemisen helpottamiseksi esittelen tässä luvussa heidän teoksensa, jotka ovat tärkeimpiä kirjallisuuslähteitäni.
Bacchi, Lee F. - The Theology of Ordained Ministry in the Letters of Augustine of Hippo on tämän tutkimuksen tärkeimpiä virkateologiaa koskevia kirjallisuuslähteitä. Bacchin tutkimus käsittelee samaa aihetta kuin omani, joten vertaan hänen tuloksiaan omiini, sekä täydennän ja problematisoin niitä.
Chadwick, Henry oli yksi tunnetuimmista varhaisen kirkon tapahtumiin erikoistuneista nykytutkijoista, sekä uusimpien aikakauden yleisesitysten ja henkilökuvien kirjoittajista. Hänen teoksensa ovat tutkimukseni pääsääntöinen kirjallisuuslähde Augustinuksen elämään ja kirkon tapahtumiin liittyville taustatiedoille. Tähän tutkimukseen lisätään syventävää tietoa kirjoista Augustine of Hippo, A Life ja The Church in Ancient Society, From Galilee to Gregory the Great.
6 Augustinus suosii kirjeissään eniten nimityksiä Jeesus Kristus tai Herra Jeesus Kristus. Myös Herra Jeesus -muotoa esiintyy jonkin verran. Jeesus Kristus on siis Augustinukselle jumalallinen majesteetti ja tämän vuoksi käytän tutkimuksessa Augustinuksen ajattelulle oikeutta tekevää, mutta lyhyydellään tekstiä sujuvoittavaa ilmaisua Kristus.
8
Ebbeler, Jenniferin tutkimus Disciplining Christians, Correction and Community in Augustine’s Letters erikoistuu Augustinuksen kurinpidolliseen toimintaan. Hänen tutkimuksensa syventää kirkollista oikeutta ja rangaistuksia koskevia lukuja.
Koet, Bart J. on tutkinut Augustinuksen käsitystä diakonian virasta ja julkaissut 2014 hollanniksi Augustinus over diakens: Zijn visie op het diaconaat. Sain käyttööni hänen ilmestymässä olevan englanninkielisen käännöksensä epävirallisen käsikirjoituksen.7
Smither, Edward L. on kirjoittanut Augustinuksen keinoista valmistaa tulevia viranhoitajia tehtäviinsä. Hänen tutkimuksensa Augustine as Mentor, A Model for Preparing Spiritual Leaders tukee erityisesti presbyteerien työtehtäviin ja toimintatapoihin liittyviä pohdintoja.
4. Tutkimuksen rakenne
Tutkimukseni on jaettu kuuteen päälukuun. Tämän johdantoluvun jälkeen taustoitan Augustinuksen omia elämänvaiheita, hänen aikanaan Pohjois-Afrikassa vaikuttaneita oppisuuntauksia, sekä hänen omaa ajatteluaan armo-opin osalta. Kirjoitan myös lyhyesti kirkon aseman muutoksesta Rooman valtakunnassa ensimmäisinä vuosisatoina kirkon perustamisesta. Kirkon yhteiskunnallinen asema vaikutti Augustinuksen käytettävissä oleviin keinoihin ja toimintatapoihin viran hoidossa.
Afrikassa vaikuttaneista opeista on huomioitava erityisesti donatolaisuus ja pelagiolaisuus, jotka kokivat tappion Augustinuksen aikana ja osittain hänen myötävaikutuksestaan. Lopullisesti kohtalostaan huolimatta nämä opit olivat aikanaan elävää todellisuutta ja varteenotettava haastaja katoliselle kirkolle. Yhteiselo oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Augustinuksen oma ajattelu ei ollut kaikilta osin valtavirran mukaista, mutta hän asetti toiminnassaan kirkon yhtenäisyyden erittäin tärkeälle sijalle ja toimi kiistojen aikana katolisen kirkon pää-äänenkannattajana Pohjois-Afrikassa.
Varsinainen tutkimustehtävän toteuttaminen alkaa kolmannesta luvusta, jossa keskitytään viran hengellisiin ja yhteisöllisiin perusominaisuuksiin. Kolmas luku
7 Käytössäni olevan materiaalin epävirallisen käsikirjoitusluonteen vuoksi viittaan poikkeuksellisesti sivunumeroiden sijasta ensisijaisesti Koetin tutkimuksen lukuihin. Tällä tavalla viittaus säilyttää vastaavuutensa mahdollisimman hyvin myöhemmin julkaistavan virallisen käännöksen kanssa, jonka asiasisältö tuskin muuttuu kovinkaan merkittävästi. Lisään kuitenkin myös käytössäni olevan tiedoston sivunumeron suluissa viitteen lopuksi.
9
on jaettu kahteen pääosioon. Ensimmäinen osio käsittelee sitä, miten Augustinus ymmärtää viranhoitajan ja Jumalan välisen suhteen. Alaluvuissa esitetään mitä Augustinus kirjoitti Jumalan odottavan viranhoitajiltaan, sekä miten Jumala itse vaikutti viranhoitajien toimintaan. Toinen osio käsittelee viranhoidon kirkollisia ja yhteisöllisiä perusteita. Luvussa tutkitaan minkä auktoriteettien mukaan viranhoitajien piti hoitaa tehtäviään, heidän yhteisönsä teologista perustaa ja viranhoitoon sisältyviä vaaroja.
Neljäs luku käsittelee Augustinuksen ihannetta viranhoitajien toiminnasta ja reaktioita väärinkäytöksiin. Kirjeet sisältävät sekä maallikoita, että viranhoitajia koskevia tapauksia, mutta rajaan asian käsittelyn tilanteisiin, joissa viranhoitaja on toiminut sopimattomasti. Tutkin Augustinuksen reaktioita sekä hänen käyttämiään kurinpidollisia toimia. Jotkut tilanteet johtivat vain ojentamiseen, mutta toisinaan toimien seurauksena saattoi olla virasta erottaminen. Samalla selviää mitä asioita Augustinus on pitänyt, ei pelkästään virkaan kuulumattomina, vaan täydellisen sopimattomina. Augustinus suhtautui kiivaasti viranhoitoon, mutta piti oikeudenmukaisuutta tärkeänä periaatteena tapahtumien tutkinnassa ja tuomitsemisessa. Augustinuksen kirjeet sisältävät myös viittauksia kirkon yleiseen oikeudenkäyttöön. Tutkimusmetodina toimii pääsääntöisesti yksittäisten väitelauseiden analyysi.
Viidennessä luvussa esittelen mitä Augustinus on ymmärtänyt kuuluvan viranhoitajien työtehtäviin liittyviin velvollisuuksiin. Pelkkä Augustinuksen kirjeiden materiaali jää kuitenkin huomattavan ohueksi, eikä riitä tekemään oikeutta viranhoitajien tehtäville aikansa kirkossa. Joudun siis turvautumaan myös edellytysten analyysiin.
Luvun aluksi esittelen piispojen ja presbyteerien tehtäviä. Virat olivat Afrikan kirkossa perinteisesti hyvin erilaisia, mutta Augustinuksen ajattelussa niiden välinen yhteys on huomattavasti odotettua tiiviimpi. Termi presbyteeri on peräisin apostoliselta ajalta. Nykykäytössä tehtävä voi etenkin vapaissa suunnissa tarkoittaa maallikkovanhinta, mutta Augustinuksen ajan kirkossa kyseessä oli pappisvirka.
Piispalla on korkeampi hierarkkinen asema, mutta tehtävät ovat muuten hyvin samanlaisia.
Diakonien virka oli huomattavan erilainen piispan ja presbyteerin tehtäviin ja oikeuksiin verrattuna. Virkaa koskevat huomiot ovat myös erityisen mielenkiintoisia siksi, että Augustinuksen ajan diakonian virka poikkeaa huomattavasti luterilaisen nykykirkon käsityksestä. Diakoneista puhuttaessa on myös
10
huomioitava, että kirkossa tunnettiin sekä diakonin että alidiakonin virat ja Augustinus mainitsee molemmat kirjeissään. Bacchi kirjoittaa tutkimuksessaan, että alidiakonit suorittivat samoja tehtäviä kuin diakonit ja toimivat sekä jumalanpalveluksissa että muualla seurakuntayhteisössä. Heidän valtuutensa olivat kuitenkin hieman kapeammat kuin varsinaisilla diakoneilla ja on aivan selvää, että alidiakonin virka oli hierarkiassa diakonin virkaa alempana.8 Bacchi argumentoi, että vaikka alidiakonit ordinoitiin virkaansa, ei heidän virkansa kuitenkaan ollut papillinen virka. Bacchi perustelee tämän sillä, että Augustinus ei kirjeissään puhuttele alidiakoneja veljikseen, kuten hän tekee piispojen, presbyteerien ja diakonien osalta.9 Tässä tutkimuksessa pidän kuitenkin alidiakoneja diakonin viran alaryhmänä. Valintani perustuu siihen, että alidiakonien tehtävät vastaavat hyvin suurilta osin diakonien tehtäviä ja heidät ordinoitiin virkaansa. Tämän vuoksi käsittelen alidiakoneja koskevat maininnat samassa luvussa diakonien kanssa. Tutkimuksessa on kuitenkin syytä olla tietoinen myös virkojen statuksen välillä olleesta jännitteestä.
Virkatehtäviä koskevan pääluvun lopussa esittelen Augustinuksen kirjeiden sisältämää materiaalia, joka liittyy kirkon virkaan valitsemisen perusteisiin.
Augustinuksen yksityiskohtaisimmat maininnat liittyvät piispan viran täyttämiseen.
Kirjeistä löytyy myös presbyteerejä koskevia mainintoja, mutta diakonien valinta vaikuttaa olleen niin vahvasti piispan harkintavallassa, että Augustinuksen ei tarvinnut siitä erikseen kirjoittaa.
Viimeisessä luvussa esittelen tärkeimmän johtopäätökseni ja kertaan tutkimuksen keskeisimmät löydökset tiivistetyssä muodossa.
8 Bacchi 1998, 59.
9 Bacchi 1998, 68–69.
11 II TAUSTAA
1. Lyhyesti Augustinuksesta
Augustinus syntyi 13. marraskuuta vuonna 354 Thagastessa noin 100km Hipposta etelään. Augustinuksen perhe kuului keskiluokkaan ja hänen isänsä Patrick toimi paikallisena virkamiehenä. Patrick kannatti vanhaa pakanauskontoa, mutta Augustinuksen äiti Monica tunnettiin hurskaana kristittynä. Perhe oli juuriltaan berbereitä, mutta heidän kielenään oli latina ja he olivat omaksuneet roomalaisen kulttuurin. Patrick odotti Augustinukselta paljon ja häntä koulutettiin lapsesta asti klassiseen kirjallisuuteen. Augustinus opiskeli myös kreikkaa, mutta ei koskaan pitänyt itseään siinä erityisen hyvänä.10
Augustinus opetti ensin retoriikkaa Thagastessa ja sai myöhemmin pestin Karthagosta.11 Karthagossa Augustinus kiinnostui manikealaisuudesta, joka yhdisti opissaan gnostilaisen kristinuskon, buddhalaisuuden ja zarathustralaisia ajatuksia.
Manikealaisuus oli deistinen oppi. Mani opetti, että jokaisessa ihmisessä on materian kahleissa oleva valon siemen, joka on mahdollista vapauttaa hänen opetuksensa avulla.12 Augustinuksen silmissä manikealaisuus vaikutti rationaaliselta maailmankuvalta verrattuna kristinuskoon, jota hän piti lapsellisena. Hän viettikin kymmenen vuotta Karthagon manikelaisten kanssa.13
Vuonna 385 Augustinus onnistui saamaan vaikutusvaltaisen aristokraatin ansiosta opettajan paikan Milanosta, joka oli siihen aikaan keisarin asuinkaupunki.
Milanossa Augustinus tutustui piispa Ambrosiukseen, jonka puhetaidot tekivät häneen vaikutuksen. Manikealaisten raamattukritiikki koostui Vanhan testamentin kirjaimellisesta tulkinnasta ja Ambrosiuksen hengellinen tulkintatapa yllätti Augustinuksen.14 Vuoden 386 kesällä Augustinuksen tyytymättömyys virkaansa kohtaan sai hänet lopettamaan työnsä ja siirtymään hiljaisuuteen lähipiirinsä kanssa.15 Hän valmistautui kastetta varten, joka suoritettiin pääsiäisenä vuonna 387.16
Augustinus palasi Thagasteen ja ehti viettää siellä kolme vuotta.
Augustinus teki vuonna 391 kohtalokkaan vierailunsa Hippo Regiukseen. Hän
10 Chadwick 2009, 4–6.
11 Chadwick 2009, 12.
12 Chadwick 2009, 13.
13 Chadwick 2009, 14.
14 Chadwick 2009, 17.
15 Chadwick 2009, 32.
16 Chadwick 2009, 33.
12
osallistui paikalliseen jumalanpalvelukseen, jossa piispa Valerius nimitti hänet yllättäen presbyteeriksi.17 Tämän tapahtuman jälkeen Augustinus kirjoitti piispalle yhden tunnetuimmista kirjeistään, jossa hän pohtii kirkon viran velvoitteita.18 Presbyteerinä ollessaan Augustinus käytti aikansa ahkeraan opiskeluun ja luostarityyppiseen elämään, joka loi pohjan myös hänen myöhemmälle teologialleen.19
Valerius alkoi ikääntyä ja halusi Augustinuksesta seuraajansa. Augustinus nimitettiin avustavaksi piispaksi vuonna 395 ja täysivaltaiseksi Valeriuksen kuoltua vuonna 396.20 Augustinukselle kertyi yhä uusia velvollisuuksia, mutta hän pyrki jatkamaan askeettista elämää parhaansa mukaan ja tekemään luostareistaan oppimiskeskuksia uusille viranhoitajille.21 Luostarit olivat myös keskiössä, kun hän uudisti presbyteerien tehtäviä vastuullisempaan suuntaan. Augustinuksen virkakauden vaiheet tulevat osittain esille tässä tutkimuksessa. Hän tavoitteli Afrikan kapinallisten seurakuntien yhdistämistä takaisin katoliseen kirkkoon ja käytti huomattavan paljon aikaansa donatolaisten ja myöhemmin pelagiolaisten vastustamiseen. Hän oli myös erittäin tuottelias dogmatiikan ja eksegetiikan alalla. Tunnettuja Augustinuksen teoksia ovat esimerkiksi Jumalan valtio, Tunnustukset, Henki ja Kirjain, Kolminaisuudesta, Kristillinen opetus, Tosi uskonnosta ja Contra Academicos.
Kaikesta kirjallisesta tuotteliaisuudestaan huolimatta, hän ei koskaan kirjoittanut systemaattista esitystä virkateologiasta. Runsaasti säilyneestä kirjeenvaihdosta voidaan kuitenkin havaita, että hän otti tehtävänsä hyvin vakavasti ja omisti koko elämänsä kirkon palvelukseen. Augustinus jatkoi virassa aina menehtymiseensä asti, joka tapahtui vandaalien piirittäessä Hippoa. Historia muistaa hänet yhtenä vaikutusvaltaisimmista teologeista.
2. Kirkon asema ja teologiset haasteet Rooman valtakunnassa
a. Vainoista voittajaksi
Augustinus sai toimia virassaan aikana, jota voidaan pitää Pohjois-Afrikan kristinuskon kultakautena. Kristinuskon asema oli vaihdellut suuresti, mutta kirkko oli Augustinuksen aikana voimansa huipulla ja hyvissä väleissä alueen hallinnon kanssa.
17 Chadwick 2009, 50–51.
18 Ep. 21.
19 Chadwick 2009, 51.
20 Chadwick 2009, 62.
21 Chadwick 2009, 66.
13
Aikakausi päättyi, kun areiolaiset vandaaliheimot valtasivat alueen. Augustinus kohtasi viranhoitonsa aikana menneisyyden synnyttämiä ongelmia, mutta hyödynsi myös vallitsevaa asemaansa. Hän pyrki pitämään hyviä suhteita vallanpitäjiin ja turvautui heidän tukeensa, mutta yritti vaikuttaa myös heidän päätöksiinsä. Tässä luvussa esitellään lyhyesti kirkon käännekohtia ja mainitaan niiden vaikutuksesta Augustinuksen toimintaan, joka esitellään tarkemmin asiaan liittyvissä luvuissa.
Keisari Diocletianus aloitti Rooman valtakunnan viimeiset suuret vainot vuonna 303. Kristittyjä kiellettiin osallistumasta valtion tehtäviin, kirkkoja tuhottiin ja kirjoituksia poltettiin.22 Vainojen ankaruus vaihteli alueittain. Esimerkiksi Britanniassa viranomaiset tyytyivät lähinnä kirkon omaisuuden tuhoamiseen, mutta Pohjois- Afrikassa tapahtumat olivat poikkeuksellisen verisiä.23 Näiden vainojen myötä repesi juopa viranomaisten edessä uskonsa kieltäneiden ja vainoissa kestäneiden välille, sekä kylvettiin donatolaisuuden siemenet.
Kristinuskon aseman suurin muutos tapahtui keisari Konstantinus I:n aikana. Keisarin ja hänen kanssahallitsijansa vuonna 313 säätämä Milanon edikti takasi uskonnonvapauden ja määräsi kirkolta vainoissa takavarikoidun omaisuuden palautettavaksi.24 Konstantinus julisti kristinuskon valtionuskonnoksi ja kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan, jossa tuomittiin areiolaisuus harhaopiksi.25 Virallinen kokous vahvisti katolisen kirkon legitimiteettiä, organisaatiota ja alueiden välistä yhteisöllisyyttä Rooman valtakunnassa. Augustinus vetosikin esimerkiksi donatolaisten kanssa väitellessään mielellään koko valtakunnan kattavan kirkon auktoriteettiin ja piti katolista kirkkoa Kristuksen ruumiin26 todellisena edustajana. Tähän verrattuna donatolainen liike vaikutti vain Pohjois-Afrikassa.
Augustinus piti siis donatolaisia paikallisena lahkona, joka kapinoi yhteistä Kristuksen kirkkoa vastaan ja antoi tämän ajatuksen myös kuulua argumentaatiossaan.
Keisari Julianus, jolle kristityt antoivat lisänimen ”luopio”, oli hallitsijana muutaman vuoden ajan Augustinuksen lapsuuden aikana. Perinteinen roomalainen uskonto oli menettänyt suosiotaan, mutta oli edelleen vaikuttava osa valtakunnassa. Julianus palautti vanhan roomalaisen uskonnon takaisin valtion viralliseksi uskonnoksi ja pyrki savustamaan kristittyjä pois hallintoon liittyvistä
22 Chadwick 2001, 179.
23 Chadwick 2001, 180.
24 Chadwick 2001, 187.
25 Chadwick 2001, 198.
26 Ajatus katolisesta kirkosta Kristuksen ruumiina on Augustinuksella toistuva teema. Kysymys on Raamatussa esitetystä hengellisestä ajatuksesta, jossa uskovat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Paavali kirjoittaa aiheesta Efesolaiskirjeen luvuissa 1&4.
14
tehtävistä.27 Julianuksen muutokset jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Keisari Theodosius nosti kristinuskon valtakunnan viralliseksi uskonnoksi ja heikensi vanhan uskonnon asemaa kieltäen sen lopulta kokonaan. Theodosius kuoli vuonna 395 eli samana vuonna kuin Augustinuksesta tuli Hippon apulaispiispa.28 Piispana toimiessaan Augustinus sai siis hyödyntää kirkon virallista asemaa ja viranomaisten apua. Esimerkiksi donatolaisuus kiellettiin virallisesti valtion toimesta. Julianuksen muisto ja pakanuuden varjo pysyivät kuitenkin kirkon yllä, koska yksittäinen keisari saattoi muuttaa tilannetta hyvinkin nopeasti. Augustinus argumentoikin kiivaasti vanhaa uskontoa vastaan teoksessaan Jumalan valtio.
Augustinuksen virkakauden suurimmat fyysiset uhat eivät kuitenkaan tulleet pakanoiden taholta. Paikallisella tasolla ääridonatolaiset joukkiot saattoivat pahoinpidellä tai jopa tappaa viranhoitajia. Valtakunnallisella tasolla uhkana olivat areiolaiset vandaaliheimot, jotka uhkasivat läntistä Roomaa ja marssivat aina Afrikkaan asti, jonne lopulta asettuivat. Augustinus itse menehtyi vandaalien piirittäessä Hippoa.
b. Augustinuksen armo-oppi ja pelagiolaisuus
Augustinuksen mukaan ihminen on perisynnin turmelema ja kyvytön aloitteelliseen toimintaan pelastuksensa suhteen. Pelastus on Jumalan lahja, jossa armo vapauttaa syntisen. Koska kaikki ovat syntisiä, ovat kaikki myös armon tarpeessa.29
Pelastusoppia koskevissa kysymyksissä Augustinuksen suurin kiistakumppani oli Britannian provinssista kotoisin oleva Pelagius, joka oli huolissaan kristittyjen moraalista ja koki kristikunnan olevan rappiolla. Hänen kysymyksensä oli, että jos pelastus on Jumalan teko, niin miksi ihmisen pitäisi vaivautua pyrkimään hyvään. Pelagius opetti ihmisen olevan pohjimmiltaan kykenevä valitsemaan hyvän ja pahan väliltä. Pelagiolaisuuden mukaan ihmisillä on siis mahdollisuus ansaita itselleen pelastus omien tekojensa kautta.
Pelagiolaisuus levisi voimakkaammin Afrikkaan vasta Augustinuksen virkakauden loppupuolella. Asia voidaan havaita kirjeissä lisääntyvästä pelagiolaisia vastaan kohdistetusta polemiikista. Liikkeeseen liittyvät teologiset kysymykset vaikuttivat kuitenkin jo aiemmin ja toimivat Augustinuksen pelastusopin antiteesinä.
27 Chadwick 2001, 301–304.
28 Chadwick 2001, 376–377.
29 McGrath 2013, 43.
15
Augustinuksen kannalta voidaan pitää voittona, että liike tuomittiin harhaopiksi Karthagon konsiilissa vuonna 418.30
Virkateologian kannalta pelagiolaisuuteen liittyvät kysymykset näkyvät siinä, että Augustinus piti kääntymystä Jumalan armosta tapahtuvana asiana ja ihmisen ratkaisuvaltaa sidottuna. Ihminen ei siis voi hänen mukaansa yksin päättää kääntymyksestään. Kirjeissä Augustinus kiistää ansaitsevansa kunniaa muiden kääntymyksestä ja kehottaa kristittyjä pysymään yhteydessä Jumalaan ja tavoittelemaan Hänen tuntemistaan.
Augustinuksen teologian tärkein teesi, opetus armosta ja Jumalasta aloitteentekijänä, ei kuitenkaan tee ihmisestä moraalisesti välinpitämätöntä.
Augustinus opettaa, että kääntymisen jälkeen Jumalan armo myötävaikuttaa ihmisessä ja tekee mahdolliseksi hyvyyteen kasvamisen.31 Kaikesta armon korostamisestaan huolimatta Augustinus opettaa kirjeissään kilvoitusta ja puuttuu kristillisen moraalin vastaiseen toimintaan, kuten tutkimuksessa myöhemmin ilmenee. Pelagius ei siis ollut yksin huolehtiessaan kristittyjen moraalista.
c. Donatolaiskiista
Rooman keisarien toimeenpanemat vainot aiheuttivat kirkossa kysymyksen niiden viranhoitajien asemasta, jotka olivat vainojen aikana kieltäneet uskonsa ja luovuttaneet pyhiä kirjoja viranomaisille. Syntyi seurakunnan puhtautta korostava oppisuuntaus, joka keräsi taakseen seurakuntalaisia, jotka olivat olleet valmiita kuolemaan uskonsa vuoksi. Donatolaiset vaativat luopuneiden erottamista seurakunnasta ja pitivät heitä kelvottomina hoitamaan virkaa tai toimittamaan sakramentteja. Donatolaisuuden sisällä vaikutti myös radikaali circumcelliones ryhmittymä, joka oli valmis harjoittamaan väkivaltaa ajaessaan asiaansa.32
Augustinus ei hyväksynyt donatolaisten näkemyksiä. Kirkon pyhyys ei hänen mukaansa ole riippuvainen sen jäsenistä vaan Kristuksesta, joka on kirkon pää.
Samalla Augustinus vetosi Raamatun vertaukseen rikkaviljasta vehnäpellossa, joka saa kuitenkin kasvaa sadonkorjuuseen asti33. Ihmisten ei ole tarpeellista, eikä edes
30 McGrath 2013, 42–44.
31 McGrath 2013, 503.
32 Paas 2005, 18–20, 22–23.
33 Matt. 13:24–30.
16
luvallista suorittaa Jumalalle kuuluvaa erottelua. Radikaalien toiminta antoi myös Augustinukselle syyn syyttää donatolaisia kristillisen rakkauden puutteesta.34
Molempien suuntauksien edustajat pitivät itseään alkuperäisen kristinuskon ja kirkon todellisina edustajina ja vastapuolta kirkosta pois lähteneinä luopioina. Jakolinjat eivät kuitenkaan aina olleet täysin selkeitä. Joillain alueilla donatolaiset elivät käytännössä kirkon sisällä. Kuitenkin osa donatolaisten vaikuttajista, kuten Augustinuksen pitkäaikainen kiistakumppani Petilianus, vaativat huomattavasti radikaalimpia otteita ja täydellistä erottumista katolisesta kirkosta.35 Augustinus piti itseään valtakirkon edustajana, joka Rooman valtakunnan mittakaavassa pitikin kiistatta paikkansa. Afrikassa katolisen suuntauksen edustajat saattoivat kuitenkin olla paikoittain pienenä vähemmistönä.
Donatolaisuudessa Augustinusta kauhistutti erityisesti heidän tapansa kastaa seurakuntaansa liittyvät, vaikka heillä olisi jo valmiiksi katolisen kirkon kaste.36 Donatolaiset eivät tosin itse ajatelleet olevansa uudelleenkastajia vaan koska katolisten viranhoitajien kaste oli heidän mielestään epäpätevä, olivat katoliset donatolaisten näkemyksen mukaan kastamattomia. Liikkeen jäsenet kieltäytyivät myös osallistumasta ehtoolliselle oman ryhmittymänsä ulkopuolisten kanssa. He ajattelivat synnin olevan tarttuvaa ja yhteys ulkopuolisiin saattoi saastuttaa.37 Sakramentaalisen yhteyden kieltäminen erotti heidät perusteellisella tavalla muusta kirkosta, jota he pitivät luopioiden kirkkona.38
Kaikesta vastustuksesta huolimatta Augustinus halusi palauttaa donatolaiset takaisin katolisen kirkon yhteyteen. Hän kävi ankaraa teologista debattia donatolaisia vastaan ja turvautui myös keisarin virkamiesten apuun.39 Kiista päättyi lopulta Augustinuksen voittoon, kun Karthagon kirkolliskokous julisti donatolaisuuden harhaopiksi vuonna 411 ja valtiovalta kielsi sen toiminnan vuonna 414.40 Liike kutistui huomattavasti, mutta jatkoi kuitenkin olemassaoloaan pieninä yhteisöinä aina arabien valloituksiin asti. Augustinus piti kirkon yhtenäisyyttä erittäin tärkeänä ja pyrki sopeuttamaan donatolaiset katoliseen kirkkoon. Jos donatolaiset suostuivat kääntymään katolisiksi, he saivat pitää virkansa.41
34 Paas 2005, 30, 54–55.
35 Wace 2003, Petilianus, a Donatist bishop.
36 Ep. 35:3.
37 Nisula 2008, 158–159.
38 Nisula 2008, 156–158.
39 Nisula 2008, 160–165.
40 Nisula 2008, 166–167.
41 Nisula 2008,167.
17
Tässä tutkimuksessa donatolaiset esiintyvät lähdemateriaalista johtuen lähes pelkästään negatiivisessa valossa. Ihanteistaan ja puhtausvaatimuksistaan huolimatta voidaan väittää, että donatolaiset eivät aina eläneet kristillisen moraalin mukaisesti, kuten tutkimuksessa käsitellyt Augustinuksen kirjeet osoittavat.
Donatolaista liikettä koskevia johtopäätöksiä tehtäessä on kuitenkin huomattava, että suurin osa materiaalista, kuten Augustinuksen kirjeet, on heidän vastustajansa kirjoittamaa. Inhimilliseltä kannalta katsottuna liikkeen ajatuksia voidaan pitää ymmärrettävinä. Vainoissa kestäneet kokivat katkeruutta helpommalla selvinneitä uskonsa kieltäneitä kohtaan, jotka saattoivat vainojen loputtua jopa toimia heidän presbyteereinään ja piispoinaan.
18 III ARMON VARASSA ARMON TYÖHÖN
1. Pelastajan palveluksessa
Augustinuksella oli hyvin voimakas hengellinen vakaumus ja viranhoitajan tuli elää hänen mukaansa jatkuvassa yhteydessä Jumalaan, joka oli hänelle uskon alkulähde ja ylläpitäjä. Jumala oli Augustinukselle myös mahtava kuningas ja tuomari, jolle viranhoitajat olivat vastuussa teoistaan, mutta saattoivat samalla luottaa Hänen armoonsa. Augustinuksen tärkeimmäksi hengelliseksi teemaksi nouseekin viranhoitajan sisäinen asenne. Viranhoitajan tulee olla ennen kaikkea kuuliainen Kristukselle ja etsiä Hänen tahtoaan, joka voidaan löytää Raamatun sanoista.
a. Jumalan edessä, Jumalan varassa
Augustinuksen presbyteeriviran alkuvaiheessa vuonna 391 Hippon piispa Valeriukselle lähettämää kirjettä voidaan pitää eräänlaisena merkkiteoksena kirjeiden joukossa ja yhtenä Augustinuksen virkateologian peruskivistä. Kirjeessä vastanimitetty presbyteeri pohtii virkaan liittyviä kysymyksiä. Augustinus kuvailee kirkon viranhoitajien vastuuta seuraavalla tavalla:
Tässä elämässä, ja etenkin tänä aikana, mikään ei ole niin helppoa, miellyttävää ja ihmisten silmissä suotavaa kuin piispojen, presbyteerien ja diakonien tapa hoitaa virkaansa penseästi ja kuulijoitaan miellyttäen. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä surkeampaa, murheellisempaa ja tuomittavampaa kuin tällainen toiminta. Samalla mikään ei ole vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa, mutta Jumalan silmissä siunatumpaa kuin viran hoitaminen Taivaallisen Komentajamme asettamalla tavalla... 42
Augustinus korostaa virkojen hengellistä ykseyttä asettamalla piispat, presbyteerit ja diakonit samalle viivalle kuvaillessaan viranhoitajan elämää. Vaikka tehtävät ovat erilaisia, on hengellinen perusta kuitenkin sama. Herran palvelijan tie on kivinen ja kiusaus langeta on suuri. Virkaa huolimattomasti ja ihmisiä mielistellen hoitava saa helposti suosiota. Hänen elämänsä on helppoa ja mukavaa, mutta samalla mikään ei ole Jumalan silmissä niin surkeaa, murheellista ja tuomittavaa.
42 Ep. 21:1 "Ante omnia peto, ut cogitet religiosa prudentia tua, nihil esse in hac vita, et maxime hoc tempore, facilius et laetius, et hominibus acceptabilius episcopi, aut presbiteri, aut diaconi officio si perfunctorie atque adulatorie res agatur: sed nihil apud Deum miserius, et tristius, et damnabilius. Item nihil esse in hac vita, et maxime hoc tempore difficilius, laboriosius, periculosius episcopi, aut presbiteri, aut diaconi officio; sed apud Deum nihil beatius, si eo modo militetur quo noster imperator iubet... "
19
Kuuliaisuus ei kuitenkaan ole helppoa, sillä Herran tahtoa seuraava joutuu kärsimään monenlaista vastusta. Viranhoito on vaikeaa, työlästä ja jopa vaarallista.
Lopussa kuitenkin seisoo kiitos, sillä tällainen henkilö on autuas Herransa silmissä.
Augustinuksen käyttämästä retoriikasta huomaa, miten tärkeänä hän pitää asiaansa. Hän käyttää paljon aikaa vastuun kuvaamiseen monenlaisilla adjektiiveilla.
Hän käyttää retorista tehokeinoa kuvatessaan kolminkertaisen kirouksen luopuneille ja kolminkertaiset vaikeudet uskollisille. Todellinen uskollisuus on kuitenkin kaikista suurin siunaus. Jumalasta hän käyttää sotilastermistöä, joka korostaa Jumalan herruutta ja viranhoitajan asemaa hänen palvelijanaan. Viranhoito on taistelua ja Jumala on joukkojen komentaja. Sotilasteema sopii asiaan senkin puolesta, että komentajana toimiva Jumala kutsuu sekä joukkonsa koolle että varustaa sen.
Augustinus kokee riittämättömyyttä ja harmittelee, että hänet on valittu virkaan43. Aikaisemmin hän on ollut ylpeä omista tiedoistaan ja taidoistaan. Hän myöntää arvostelleensa kärkkäästi viranhoitajia, mutta joutuessaan itse kohtaamaan viran haasteet hän katuu aikaisempaa käytöstään.44 Augustinus ajattelee saaneensa viran Jumalan valinnan vuoksi, mutta ei usko enää kykyihinsä. Mihin valinta sitten perustuu, kun hän ei kerran ole itsessään kelvollinen? Augustinus kirjoittaa, miten Jumala on valinnut hänet, jotta Augustinus oppisi nöyryyttä. "Herra nauroi itsevarmuudelleni ja opetti oman voimani riittämättömyyden."45 Omat ansiot ja kyvyt eivät olleetkaan riittäviä.46
Edellinen kappale kuvaili Augustinuksen sisäistä kamppailua presbyteerinä, mutta asialla on myös yleisiä, virkateologiaa koskevia merkityksiä.
Jumala ei valinnut Augustinusta rangaistakseen tätä, vaan armonsa vuoksi.47 Tyhjäksi tehty voidaan täyttää uudelleen. Viranhoitajalla on suuri vastuu ja maailman keskellä selviäminen vaikeaa. Augustinuksella on kuitenkin ongelmaan lääkkeet. "— — Miten kelvollisuus sitten voidaan saavuttaa, paitsi Herran itsensä ilmoittamalla tavalla, eli pyytämällä, etsimällä ja kolkuttamalla?"48 Hän vetoaa tunnettuun Jeesuksen kehotukseen pyytää, etsiä ja koputtaa, sekä niihin liittyviin lupauksiin.49 Koputtamisen Augustinus tulkitsee rukoilemiseksi, lukemiseksi ja itkemiseksi.
43 Ep. 21:1.
44 Ep. 21:2.
45 Ep. 21:2 "— — Dominus autem irrisit me, et rebus ipsis ostendere voluit meipsum mihi."
46 Nisula 2008, 31–32.
47 Ep. 21:3.
48 Ep. 21:4 "— — Quomodo autem hoc fieri potest, nisi quemadmodum ipse Dominus dicit, petendo, quaerendo, pulsando, id est orando, legendo, plangendo?"
49 Matt. 7:7-8 "Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan." KR92.
20
Edellä kirjoitetun perusteella Augustinuksen käsityksen mukaan virkaa hoitava on omassa voimassaan riittämätön ja saavuttaa kelpoisuuden Jumalan voiman avulla. Virka perustuu siis Jumalan kutsuun ja armoon. Viranhoitajan omalla vastuulla on kuitenkin kuuliaisuus ja kunnioitus Herraansa kohtaan. Hänen tulee alati etsiä Herran tahtoa lukemalla ja rukoilemalla. Välinpitämättömät saavat osakseen tuomion.
Augustinuksen ajattelussa tärkeintä tuntuu siis olevan oikea asenne tehtävään ja kunnioitus Jumalaa kohtaan. Kun nämä asiat ovat kunnossa, muu seuraa kuin itsestään.
Myös Bacchi käsittelee 21. kirjettä tutkimuksessaan. Hän nimeää Augustinuksen virkakäsityksen kulmakiveksi ja oman tutkimuksensa pääteesiksi nöyryyden (humility).50 Termi itsessään ei eroa kovinkaan paljoa itse käyttämästäni kuuliaisuudesta, mutta Bacchin sille antama sisällöllinen merkitys on huomattavan erilainen. Bacchi määrittelee nöyryyden harjoittamisen Raamatun, kirkon tradition ja konsiilien opetuksen puoleen kääntymiseksi viran perustana.51 Augustinuksen kirjeenvaihto sisältää kyllä viittauksia nöyryyteen (humilitas)52, mutta niiden kontekstina on kaikissa havaitsemissani tapauksissa ihmisen jumalasuhde, eli nöyryys ja kuuliaisuus Jumalalle. Jumalan tahto on tosin Augustinuksen mukaan löydettävissä Raamatusta, sillä hän piti sitä Jumalan puheena.53
Esitellessään viranhoitajan nöyryyttä koskevaa filosofista perustaa Bacchi kirjoittaa yksin piispasta. Toisaalta hän myöntää, että Augustinuksen viranhoitamista käsittelevät ohjeet koskevat yhtä lailla myös diakoneja ja presbyteerejä.54 Myöhemmin Bacchi päätyy kuitenkin korostamaan juuri piispan vastuuta. Pidän hänen ratkaisuaan korostaa virkateologiaa koskevassa argumentaatiossaan piispan merkitystä edellisessä luvussa esitellyn 21. kirjeen pohjalta Augustinuksen ajattelun vastaisena. Vaikka viranhoitajien tehtävät ovat erilaisia, hengellinen pohja on kaikilla sama.55
Filosofiselta pohjalta Bacchi määrittelee nöyryydelle kaksi olemusta.
Ontologisesti nöyryys on sen totuuden varassa elämistä, että piispa on virastaan huolimatta pohjimmiltaan samalla viivalla rivijäsenten kanssa. He ovat kaikki veljiä uskossa yhden Herran edessä. Viranhoitajan tulee myös pyrkiä jäljittelemään kaikessa Kristuksen nöyryyttä. Epistemologiselta kannalta piispan täytyy hoitaa virkaansa
50 Bacchi 1998, 53.
51 Bacchi 1998, 53.
52 Näitä kohtia käsitellään tämän pääluvun osissa 1.b. ja 2.a.
53 Tutkielman luku 3.2a.
54 Bacchi 1998, 68.
55 Ep. 21:1.
21
auktoriteetin eli edellä mainittujen Raamatun, tradition ja konsiilien päätösten alaisuudessa sen sijaan että luottaisi omaan viisauteensa.56 Bacchi kirjoittaa pääteesinsä lisäksi myös nöyryyden vaikutuksesta uskonelämässä. Nöyryys mahdollistaa Jumalan armon puoleen kääntymisen ja saa antamaan kunnian Hänelle kaikesta hyvästä.57
Bacchin pääteesi Kristuksen nöyryyden jäljittelemisestä vastaa Augustinuksen ajattelua, mutta kattaa vain osan siitä. Bacchi kirjoittaa, että Augustinuksen virkateologia on kiinteässä yhteydessä hänen kristologiaansa.58 Bacchi on kuitenkin niin vahvasti kiinnittynyt nöyryyden tematiikkaansa, että suostuu näkemään Augustinuksen kristologiassa ainoastaan lihaksi tulleen, nöyrän ja palvelevan Kristuksen.59 Bacchi siis yksinkertaistaa asiaa liikaa, eikä tee oikeutta Augustinuksen koko kristologialle. Augustinus kirjoittaa kyllä Kristuksen esimerkillisestä nöyryydestä Hänen maanpäällisen toimintansa aikana.
Ylösnousemuksen jälkeinen Kristus on kuitenkin Augustinuksen ajattelussa ensisijaisesti voittoisa Kristus, taivaallinen Majesteetti, jonka palveluksessa viranhoitajat ovat. Kristuksen maanpäällisen toiminnan aikana annettu esimerkki on seuraamisen arvoinen ja tämän Majesteetin tahto. Viranhoitajien toiminta ei kuitenkaan rajoitu pelkkään Kristuksen nöyryyden jäljittelyyn vaan ilmenee myös rakkautena ja pyrkimyksenä esimerkilliseen elämään, jota eletään Kristuksen tahtoa etsien.60 Näiden teemojen vuoksi pidän edellä käyttämääni termiä kuuliaisuus paremmin Augustinuksen ajattelua kuvaavana kuin Bacchin nöyryys. Voidaan tietysti väitellä loputtomasti mikä on tämän kuuliaisuuden taustavoima. Onko se nöyryys, rakkaus, kiitollisuus, jumalanpelko, jotain muuta vai nämä kaikki. Augustinuksen kirjeissä esiintyy lukuisia teemoja, mutta yhteistä hänen ajattelussaan on, että kaikki hyvä on lähtöisin Jumalasta ja saatu aikaan Pyhän Hengen vaikutuksella, kuten seuraavissa luvuissa osoitetaan.
b. Jumalan kunniaksi
Kuten jo edellisestä luvusta voidaan havaita, Augustinus piti viranhoitajien palavaa asennetta tehtävään tärkeänä. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri tämän vuoksi,
56 Bacchi 1998, 112.
57 Bacchi, 1998, 84.
58 Bacchi 1998, 115.
59 Bacchi 1998, 115–122.
60 Nöyryyttä ja rakkautta koskevaa Augustinuksen ajattelua käsitellään tarkemmin tutkielman luvussa III:1.c.
22
viranhoitajan ei sopinut ottaa kunniaa itselleen työnsä saavutuksista, sillä Augustinuksen ajattelussa kaikki hyvä perustui ennen kaikkea Jumalan toimintaan ja voimaan.
Ajatus Jumalasta uskon herättäjänä esitetään kirjeessä 144 Cirtan seurakuntalaisille. Cirta oli Numidian provinssissa sijaitseva kaupunki, joka oli vahvaa donatolaisten tukialuetta. Alueen donatolaiseen seurakuntaan kuuluneet siirtyivät kuitenkin katolisen kirkon alaisuuteen ja Augustinus kirjoittaa heille kirjeessään:
— — Tämä ei ole meidän työtämme vaan Jumalan. Mikään teidän seurakuntanne valtavassa kääntymyksessä ei ollut ihmisten työtä, ei vaikka olisimme itse tehneet ahkerasti työtä teidän keskellänne. Kunnia tästä kuuluu Hänelle, joka käyttää palvelijoitaan ulkoiseen kutsuun ja lähestyy itse teitä sisimmässänne. Vaikka kunnia teidän kääntymyksestänne ei kuulukaan meille vaan Jumalalle, joka ainoana tekee ihmeellisiä tekoja, ei meillä ole syytä välttää vierailua teidän luonanne. Pitäähän meidän ennen kaikkea pyrkiä todistamaan Jumalan tekoja omiemme sijasta. Onnistuessammekin tiedämme, että se ei ole meidän ansiotamme, sillä sanoohan apostolikin: ”Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun.”61
Kirjeen teologisia ulottuvuuksia arvioitaessa on kuitenkin huomioitava myös sen kirkkopoliittiset taustat. Kirje on ajoitettu vuoteen 412, eli aikaa oli kulunut enintään vuosi Karthagon kirkolliskokouksesta, jossa donatolaisuus julistettiin harhaopiksi.
Cirtan donatolaisten piispa oli Augustinuksen vanha kiistakumppani jo 400-luvun vaihteesta ja tämän äänekkäin vastustaja Karthagon kirkolliskokouksessa.62 Voidaan siis pohtia, onko kääntyminen tapahtunut seurakuntalaisten aloitteesta vai organisaation pakottamalla mahtikäskyllä. Augustinuksen kirjeessä annetaan tapahtumalle suorastaan jumalallinen mandaatti, joka on varmasti myös tarkoitettu sitouttamaan muutokseen.
Kirjeessä on myös materiaalia, joka tukee ajatusta oikeasta kääntymyksestä. Augustinus viittaa Cirtan asukkaiden lähettämään kirjeeseen, joka koskee seurakunnassa tapahtunutta muutosta.63 Kyseisessä kirjeessä on todennäköisesti pyydetty Augustinusta vierailulle, kuten lainatusta katkelmasta voidaan päätellä. Augustinus antaa myös ymmärtää, että Cirtan asukkaat ovat
61 Ep. 144:1. 1 Kor. 3:7 KR92. “— — non sunt haec opera nostra, sed Dei: non haec humanis operibus omnino tribuerem, nec si cum apud vos essemus, tanta conversio multitudinis nobis loquentibus et hortantibus proveniret. Hoc agit ille et efficit, qui per ministros suos rerum signis extrinsecus admonet, rebus autem ipsis per seipsum intrinsecus docet. Nec ideo pigrius moveri nos oportet ad visendos vos, quoniam quidquid in vobis laudabile est factum, non a nobis, sed ab illo factum est qui facit mirabilia solus. Multo enim alacrius debemus accurrere ad spectanda opera divina quam nostra; quia et nos, si quid boni sumus opus, illius, non hominum sumus: unde Apostolus dixit: Neque qui plantat est aliquid, neque qui rigat; sed qui incrementum dat Deus.”
62 Wace 2003, Petilianus, a Donatist bishop.
63 Ep. 144:2.
