T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
50
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
Päätin edellä mainitun kirjeeni geologikol- legalleni lokakuussa 1997 näin: ”Kriittinen tut- kija ei tule julkisuuteen Susiluolan käytettävis- sä olevan löytöaineiston perusteella kertomaan, että luolassa on ollut ihminen (mikähän laji?) ennen viime jääkautta. Kriittinen tutkija ei esitä julkisuudessa edes arviota tästä mahdollisuu- desta käytettävissä olevan aineiston perusteel- la. Kenties Suomen alueella on joskus ollut di- nosauruksiakin, ei vain ole vielä löydetty fossii- leja – eikä siksi ole uutistakaan”.
Tämä on käsitykseni Susiluola-julkisuudesta myös toukokuussa 2005.
Pelkäänpä, että Susiluola liitetään kokoel- maan ennenaikaisesti julkaistuja sensaatiomai- sia tutkimustuloksia, jotka ennemmin tai myö- hemmin on huomattu liiallisen innon ja mieli- kuvituksen tuotteiksi. Esimerkkejä muualta on koottu mm. teokseen Robert Youngson: Scienti- fi c Blunders. A brief history of how wrong scientists can sometimes be (Robinson Publishing Ltd 1998, 338 s.).
Kirjoittaja on Geologian tutkimuskeskuksen profes- sori
Professori Aulis Aarnio tarjoaa vastaukses- saan (Tieteessä tapahtuu 4/2005) keskuste- luun eläinten oikeuksista lyhyttä kurssia oi- keusajattelun perusteista. Kuitenkin hän itse käyttää käsitettä oikeus aivan liian suppeas- ti, ikää n kuin oikeudet olisivat sama asia kuin oikeustoimikelpoisuus.
Keskustelun käynnistäneessä artikkelissaan Aarnio pyrki osoittamaan, että puhe sekä eläin- ten juridisista että moraalisista oikeuksista on käsitteellistä hölynpölyä ja siitä tulisi sen vuok- si luopua. Uusimmassa vastineessaan Aarnio sitä vastoin keskittyy vain juridiikkaan. Kuiten- kaan eläinten mahdollisia juridisia oikeuksia ei voida käsitellä irrallaan moraalisista oikeuksis- ta. Sanoohan Aarnio itsekin, että juridiikka on vain oikeusnormeihin jäädytettyä moraalia.
Moraalisten oikeuksien pohtimisen merkityk- sellisyys tulee hyvin esille myös Aarnion omas- sa esimerkissä isännän ja hirven kohtaamisesta taimikoissa. Hänen mukaansa isäntä, joka täh- täilee hirveä kiväärinsä piipun takaa, ei met- sästysaikana aseenkantoluvan omaavana kan- salaisena joudu punnitsemaan hirven juridi- sia oikeuksia. Sitä vastoin hän saattaa nykyään yhä useammin punnita tekonsa moraalista oi- keutusta. Ydinkysymys tässä on se, että miksi isäntä antautuu pohdintaan omasta mahdolli- sesta ei-oikeudestaan ampua hirveä. Vielä 1800- luvulla vastaus tähän kysymykseen kietoutui useimmiten puhtaasti ihmisten välisiin suhtei-
siin. Eläimiä tuli tuon ajatussuunnan mukaan kohdella hyvin sen vuoksi, että se jalosti ihmis- luonnetta: suuntautuessaan eläimiinkin moraa- li oli ihmisten välinen sopimus ja lisäksi myös puhtaasti ihmisten välinen asia.
Ihmisen luontosuhteen historiaa tutkittua- ni en kuitenkaan voi pitää tällaista perustelua eläinten humaanille kohtelulle enää ajankohtai- sena. Sitä vastoin yhä useammat ihmiset vaa- tivat eettistä suhtautumista eläimiin niiden it- sensä vuoksi. Heidän mielestään on moraali- sesti väärin eläintä kohtaan riistää sen henki tai heikentää sen hyvinvointia tarpeettomasti. Jos isäntä punnitsee tekonsa moraalista oikeutusta, todennäköisesti hän tekee sen siksi, että hirvi on osa hänen moraalista yhteisöään ja siten hä- nellä on ei-oikeus riistää eläimen elämää siitä- kin huolimatta, että se verottaa isännän hyvällä alulla olevaa puuviljelmää. Toisin sanoen eläi- mellä on tämän näkökannan mukaan olemassa- oloonsa oikeus.
Aarnio kiertää ristiriidan monien ihmisten moraalikäsitysten ja oman oikeuskäsityksensä välillä puhumalla ihmisille kuuluvien oikeuksi- en sijaan eläinten ”oikeuksista”. Koska eläimet eivät voi esittää moraalista vaadetta, niillä ei si- ten voi olla aitoja moraalisia oikeuksia. Aarnio ajattelee ilmeisesti, että hirvellä on tämänkin katsantokannan mukaan oikeuden sijaan vain
”oikeus” elämään. En kuitenkaan voi olla ky- symättä, mitä tarkoittaa lainausmerkeissä oike- us elämään? Onko se kenties jokin heikomman
Oikeudet ja oikeustoimikelpoisuus
Tuomas Räsänen
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
51
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
luonteinen oikeus elämään tai ”vähän niin kuin oikeus elämään”? Niin tai näin, lopputulos on jokseenkin absurdi.
Oliolla joko on oikeus elämään tai sillä ei sitä ole riippuen siitä, miten kattaviksi oikeudet kussakin yhteiskunnassa tai kulttuurissa määri- tellään. Jos ”oikeudella” sitä vastoin ei tarkoite- ta lainkaan eläimen oikeutta elämään vaan esi- merkiksi ihmisten tapaa käyttää käsitettä vää- rin, viittaaminen eläinten ”oikeuksiin” ei tar- koita yhtään mitään, koska käsite itsessään on sisällötön. Tällöin ei myöskään ole mitään syytä kiinnittää huomiota eläinten hyvinvointiin nii- den itsensä takia. On vain hyötyeläimiä ja tu- hoeläimiä, joita tulee kohdella suhteessa niiden tarjoamaan hyötyyn tai iloon.
Kuitenkin Aarnio puhuu itse eettisyydes- tä, jota meidän tulisi osoittaa eläimiä kohtaan, ja eläinten joutumisesta esineenkaltaisen objek- tin asemaan. Mihin tämä eettinen suhtautumi- nen perustuu jos ei eläinten moraaliseen oikeu- teen olemassaoloonsa? Nykyään se ei enää pe- rustune ainakaan pelkästään ihmisten keskinäi- seen kanssakäymiseen, missään tapauksessa se ei perustu mitään tarkoittamattomaan käsittee- seen eläinten ”oikeudet”.
*
Suoranainen ongelma eläinten oikeuksien kiel- tämisestä seuraa kun verrataan eläimiä sellai- siin ihmisiin, jotka eivät ole oikeustoimikelpoi- sia. Pikkulasten ja dementiaa sairastavien van- husten osalta ongelma voidaan vielä väistää sil- lä, että sanotaan lasten saavan oikeustoimikel- poisuuden vartuttuaan ja dementiaa sairasta- villa sellainen on puolestaan ollut jossain vai- heessa elämäänsä. Ei tosin ole lainkaan ongel- matonta väittää, että aikaisempi täysivaltainen subjektius jatkaa olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun ihminen on menettänyt oikeustoi- mikelpoisuuden edellyttämät kognitiiviset ky- vyt. Vaikka tämä hyväksyttäisiin, jättää määri- telmä avoimeksi vaikeasti kehitysvammaisten ihmisten oikeudet. Heillähän ei ole koskaan ol- lut eikä koskaan tule olemaan kykyä esittää mo- raalista vaadetta tai kykyä toimia oikeustoimi- kelpoisina. Olisiko tästä tehtävä johtopäätös, että heillä ei ole moraalisia ja juridisia oikeuksia vaan heillä on vain ”oikeudet” (joka aikaisem- min sanotun perusteella osoittautui vain ihmis- ten virheelliseksi tavaksi käyttää käsitettä oike- us tai vaihtoehtoisesti itsessään absurdiksi kä- sitteeksi)?
Jos vastaus tähän kysymykseen on myöntei-
nen, niin asia on sillä käsitelty, mutta samalla romutetaan keskeiset valistusajasta asti muo- toillut ylevät periaatteet kaikkien ihmisten tasa- vertaisista oikeuksista – ilman lainausmerkke- jä. Jos vastaus puolestaan on kielteinen, putoaa pohja eläinten oikeuksien kieltämiseltä. Tällöin myös hyväksytään, että omatakseen oikeuksia olion ei tarvitse olla kykenevä esittämään mo- raalista vaadetta. Moraali on ihmisten välinen sopimus, mutta sen ei tarvitse olla vain ihmis- ten välinen asia.
Voidaan siis todeta, että on ihmisiä, jotka ei- vät kykene esittämään moraalisia tai juridisia vaateita. Juridisesti he eivät ole oikeustoimikel- poisia. Emme kuitenkaan väitä, että heillä oli- si vain ”oikeuksia” aitojen moraalisten oikeuk- sien sijasta. Siten pohtiessaan eläinten oikeuk- sia Aarnio puhuu itse asiassa oikeuslaitoksen tämänhetkisistä toimintaperiaatteista ja tavas- tatulkita oikeuskäsitettä (sekä omasta käsityk- sestään ihmisen paikasta maailmassa), ei oikeu- desta moraali- tai yhteiskuntafi losofi sena käsit- teenä. Jonkin olion oikeuksilla ei tarkoiteta pel- kästään sitä, että kykenee esiintymään oikeus- istunnossa tai että kykenee itse valvomaan oi- keuksiaan. Vastakkainen ajatushan johtaisi hel- posti mielivaltaan: miten käy niille, jotka eivät kykene puolustamaan oikeuksiaan. Sitä vastoin oikeudet ovat olioille yhteiskunnallisesti mää- riteltyjä asiakokonaisuuksia, kuten oikeus elä- mään, hyvinvointiin, puhtaaseen ympäristöön jne. Näitä oikeuksia oikeuslaitoksissa pyritään parhaan mukaan turvaamaan. Länsimaissa kyky esiintyä oikeudessa itsenäisesti on toimi- vaväline näiden oikeuksien toteuttamiseksi, ei sen enempää eikä vähempää.
Ihmisille, jotka eivät tätä välinettä kykene syystä tai toisesta käyttämään hyväkseen, on taattu mahdollisuus siihen, että joku toinen toi- mii heidän edunvalvojanaan. En näe mitään on- gelmaa siihen, että sama ulotetaan myös eläi- miin. Eläinten edunvalvojina voi toimia esimer- kiksi luontojärjestöt tai yksittäiset kansalaiset, ja niiden aloitteesta eläinten oikeudet on mah- dollista panna täytäntöön. Se edellyttää vain sitä, että riittävän monet ihmiset sisällyttävät moraalikäsitystensä piiriin myös eläimet, min- kä jälkeen lakia muutetaan. Kissoja ei ole nähty raastuvassa, mutta eipä ole myöskään vaikeas- ti vammaisia ihmisiä. Eläimet eivät tietenkään voi esittää meille ihmisille vaatimuksiaan, mut- ta voidaanko sen paremmin aina tietää, mitä joku ymmärrettävään itseilmaisuun kykene- mätön ihminen haluaa? Usein joudutaan tyyty- mään olettamuksiin siitä, minkä arvelemme hä-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
52
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
nelle olevan parasta. Luonnontieteellisen tietä- myksen avulla voidaan myös perustellusti olet- taa, mikä on jollekin eläimellä parasta. Joka ta- pauksessa ilman uusimpia tieteen tuloksiakin olisi omituista ajatella, että eläimet eivät pyrkisi jatkamaan elämäänsä ja lisääntymään.
*
Ulottaako yksikään oikeusjärjestelmä koskaan oikeuskäsityksensä koskemaan myös eläimiä on jo kokonaan toinen juttu. Se on kuitenkin vain meistä ihmisistä kiinni. Halutessamme me ihmiset voimme antaa myös eläimille oikeuden elämään ja hyvinvointiin ainakin siihen mää-
rään, kun se ei uhkaa meidän omaa olemassa- oloamme. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että yhä useamman eläinlajin edustajat ovat saamassa Suomessa lainsuojan, oikeuden elämään. Aar- niokin puhuu eläinten hyvinvoinnin turvaa- misen tärkeydestä. Koska en keksi muutakaan syytä miksi hän puolustaisi eläinten hyvinvoin- tia, tulkitsen asian niin, että hän on määritellyt hyvinvoinnin ainakin joidenkin eläinten oikeu- deksi. Hyvä niin.
Kirjoittaja on ympäristöhistorian tutkija Turun yli- opiston yleisen historian oppiaineessa.
