T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 0 8 51
Kirjallisuutta
Virallinen ilmastonmuutos
Pasi Toiviainen
Heikki Nevanlinna (päätoim.):
Muutamme ilmastoa.
Karttakeskus 2008.
Muutamme ilmastoa on Ilmatie- teen laitoksen tutkijoiden panos suomenkielisiin ilmastokirjatal- koisiin. Se on näppärä ja helppolu- kuinen oppikirja ilmastonmuutok- sen perusteista, ilmatieteen nyky- tilasta ja maapallon ilmastollises- ta tulevaisuudesta. Sellaisena kirja varmasti lunastaa paikkansa ja saa vielä tarjoilla tärkeät oppinsa luke- mattomille alaan tutustuville opis- kelijoille.
Muutamme ilmastoa on myös ristiriitainen tietoteos. Se esimer- kiksi tarjoaa tuoreita kannanottoja ja antaa suoranaisia ohjeita poliiti- koille maailman pelastamiseksi, mutta paikoitellen kirja jää harmil- lisen virkamiesmäiseksi. Varsinai- nen kipukohta paljastuu tasapai- noiltaessa siitä vakavuuden astees- ta, jolla ilmastonmuutosta käsitel- lään.
Paleoklimatologiasta El Niñoon Parhaimmillaan kirja kertoo ilmas- totutkimuksesta perusteellisesti ja lukijaystävällisesti. Esimerkiksi il- matieteen pohjan muodostavien mittausten tekoa ja havaintoase- maverkon laajuutta kuvaillaan kat- tavasti. Samoin muinaisia ilmasto- ja tutkivan paleoklimatologian kei- noja avataan ymmärrettävästi.
Paleoklimatologiaa käsittelevä luku painottuu kovasti lähimen-
neisyyteen. Ottaen huomioon, et- tä myöhemmin kirjassa viitataan kymmenien ja satojen miljoo- nien vuosien takaisten ilmastollis- ten suurkatastrofien aiheuttamiin massasukupuuttoihin, myös niis- tä olisi voinut kertoa ainakin pe- rusteet.
Ote, jolla kirjassa avataan han- kalasti popularisoitavia ilmiöitä, kuten El Niñoa, on miellyttävän positiivinen. Ilmiön mekanismit hahmottuvat tekstin ja havainnol- listen kuvien avustuksella kivutta.
Vaativa lukija tosin pettyy, koska kirjoittajat tyytyvät toteamaan, et- tä El Niño esiintyy, jos Tyynen val- tameren eri osien välisen ilmanpai- neen ero ”syystä tai toisesta heik- kenee”. Olisiko El Niñojen synnyl- le ollut tarjolla edes joku alustava teorianpoikanen, vai eikö alkusyys- tä tosiaan ole aavistustakaan?
Tekstiin on sinne tänne livah- tanut joitakin harmillisia lapsuk- sia. Esimerkiksi jääkausijaksois- ta puhuttaessa näitä rytmittävien lämpimien interglasiaalien kerro- taan olevan ”tyypillisesti joiden- kin kymmenien tuhansien vuosien mittaisia”. Olen aiemmin protes- toinut sitä, että interglasiaalit on yleensä alan julkaisuissa määritel- ty säännönmukaisesti vain 10 000 vuoden mittaisiksi, vaikka noin 20 000 ja 30 000 vuottakin kestänei- tä tunnetaan. Nyt tämä vanha kä- sitys laitetaan kertaheitolla uusik- si, sillä määre ”joitakin kymmeniä tuhansia” viittaa mieluiten 30 000–
80 000 vuoden kestoon. Olisiko oi- keampi sanavalinta ollut parikym- mentä tuhatta vuotta?
Ilmastonmuutoksen hillitsemi- seksi tarvittavia päästörajoituksia
pohditaan puolestaan näin: ”Vuo- sisatamme puolivälissä hiilidioksi- din päästöjen olisi koko maapallon mitassa oltava samaa suuruusluok- kaa, jopa jonkin verran alhaisem- pia, kuin vuosituhannen vaihtees- sa.” Siis pienemmät päästöt kuin vuonna 1000? Vuoden 2000 pääs- töt tuskin riittävät tavoitteeksi.
Hiilidioksidiahmatteja ja vääriä meteorologeja
Se, että kirjalla on kaikkiaan yksi- toista kirjoittajaa, näkyy niin hy- vässä kuin pahassakin. Selkeä an- sio on, että käsitelty aihekokonai- suus on varsin laaja. Asiasisällön taso kuitenkin heittelee eikä kaik- kiin teksteihin ole saatu samanlais- ta imua.
Varmimmin toimivat luvut, joissa kulloinenkin kirjoittaja po- pularisoi ominta ydinosaamistaan.
Toisaalta, irtonaisimmin teksti vir- taa, kun ilmastonmuutoksen vai- kutuksia selvitetään maailmoja sy- leilevällä otteella.
Tönkön kapulakielen sijaan on haettu kepeyttä, mistä tekstiin on jäänyt jälkiä yliyrittämisestä. Niin- pä esimerkiksi Tiibetin-Himalajan ylänkö on ”suuri hiilidioksidiah- matti”, tornadot ja pölymyrskyt ovat ”pieniä mutta pippurisia sää- häirikköjä” ja kokonaisen ekosys- teemin siirtämisessä lämpenemi- sen mukana riittää ”haastetta ker- rakseen”.
Kirjan neljästätoista luvusta heikoimmat käsittelevät päästöjen rajoittamisen mahdollisuuksia se- kä ilmastoskeptikoiden väittämiä.
Näistä ensin mainittu vilisee kovin kuluneita fraaseja ja jää tietoainek- seltaan vaatimattomaksi. Esimer-
52 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 0 8
kiksi tuulivoima kuitataan neljällä virkkeellä ja niistäkin puolet me- nee siihen, että tuulivoiman tode- taan tarvitsevan säätökapasiteettia, joskin samalla muistutetaan: ”On- gelmaksi asia tulee vasta, jos tuuli- energian osuus sähköntuotannossa kasvaa huomattavaksi.”
Ilmastoskeptikkoja käsittelevä luku olisi puolestaan aiheensa puo- lesta voinut nousta kirjan huipen- nukseksi. Nyt aiheen käsittely jää haaleaksi, sillä ilmastoänkyröiden väittämistä puhutaan liian yleisellä tasolla. Ne oikeastaan vain juliste- taan vääriksi. Ainoa tekstissä mai- nittu konkreettinen esimerkki on lentokenttien lämpösaarekevaiku- tuksen lämpötilamittauksiin mu- ka aiheuttama vääristymä. Tämän Ilmatieteen laitoksen auktoriteetti torjuu yksinkertaisesti tokaisemal- la, että näin väittävät ”eivät ole ol- leet juurikaan meteorologeja”. Sää- li, sillä herkullisia faktoja olisi taa- tusti riittänyt.
Tieteen pelottavat tulokset Muutamme ilmastoa -kirjan ilmi- selvästi arin kohta on se, että il- mastonmuutosta ei vahingossa- kaan haluta esittää lukijalle lii- an raskaana. Kustantajan toivoma asenne lausuttiin julki myös teok- sen julkistamistilaisuudessa, mis- sä kustantajan edustaja korosti si- tä, että Muutamme ilmastoa sisältää
”tiedettä, eikä pelottelua”, jota hä- nen mukaansa esiintyy julkisuu- dessa liian paljon. Siksipä kirjan kannessakin mehevä jäätelötötterö sulaa pikkulapsen käsille. Entä jos tieteen tuottamat tulokset oikeasti ovat pelottavia?
Ei kirja silti aivan hampaaton ole. Suomalaistutkijat muun mu- assa ennustavat, että ”eteläeuroop- palaiset joutuvat tulevaisuudessa
kesäisin grillaantumaan lähes sa- haramaisissa oloissa, ankaran hel- teen ja kuivuuden vaivatessa”. Sa- moin he arvioivat, että ”monien ekosysteemien sietokyky ylitetään viimeistään vuosisadan loppuun mennessä”, ja että tulevaisuuden il- mastopakolaisaalloissa saattaa vel- loa jopa miljardeja ihmisiä, mikä on paljon, ottaen huomioon, et- tä nykyään maailman väkiluku on runsaat kuusi miljardia.
Nämä ovat pelottavia faktoja.
Tosin kirjassa niiden merkitys on onnistuttu liudentamaan ripottele- malla ne eri puolille kirjaa ja hau- taamalla ne asenteeltaan jokseen- kin välinpitämättömään tekstimas- saan, mikä onkin alan tieteellisten julkaisujen helmasynti.
Esimerkiksi ensin kerrotaan, et- tä ”pahimmassa tapauksessa ilmas- tonmuutos saattaa johtaa valtioit- tenvälisiin ja -sisäisiin sotiin”, jotka vahingoittaisivat ihmisiä kuivuut- ta ja vesiongelmiakin enemmän.
Kaksi lausetta myöhemmin varoi- tetaan, että ”talvien leudontuessa liukastumistapaturmat voivat vä- hentyä maan eteläosassa mutta li- sääntyä muualla maassa.”
Ilmastonmuutosta joko hillitse- viä tai voimistavia takaisinkytken- töjä käsitellään myös lyhyissä pät- kissä eri puolilla kirjaa. Kohdas- sa ”Ilmastojärjestelmän palauteil- miöt” niistä tutkitaan vain kolmea:
vesihöyryn lisääntymistä, jääpeit- teen vähenemistä ja pilvisyyden muutoksia. Tämä on harmillista, sillä takaisinkytkennöistä ei muo- dostu kunnollista kokonaiskuvaa.
Metaanihydraattien purkautu- misen mahdollisuus sekä kasvil- lisuuden ja merten hiilenkierron muutokset mainitaan lyhyesti toi- sissa yhteyksissä. Niinkin iso asia kuin Amazonian sademetsän mah-
dollinen tuho ohitetaan jälleen ai- van toisaalla vaivaisella kahdella virkkeellä. Ikiroudan sulamisesta, kosteikkojen muutoksista ja näistä aiheutuvista päästöistä ei hiiskuta.
Samoin on sivuutettu lämpenevän maaperän hiilivarastojen purkau- tuminen ilmaan, vaikka tästä oli- si ollut tarjolla aivan tuoreita koti- maisiakin tutkimustuloksia.
Valtamerten planktonlevän tuot- tamien auringon säteilyä heijasta- vien ja näin maapalloa viilentävi- en rikkiyhdisteiden lisääntymisen kirjoittajat ennakoivat voivan toi- mia suoranaisena ”ilmastopusku- rina”. Tämä tuntuu erikoiselta, sil- lä, kuten he itse toisaalla toteavat,
”tutkimukset viittaavat siihen, et- tä ilmaston lämmetessä meriveden virtaukset ja lämpötilat muuttuvat niin, että levien kasvu heikkenisi”.
Roskat maton alle
Ikävimmät takaisinkytkennät on ikään kuin lakaistu pois häirit- semästä virallista totuutta eli si- tä, mitä IPCC-prosessiin mukaan otetut ilmastomallit ennustavat.
Kirjassa puhutaan, kuinka erilais- ten hiilenkiertojen ottamista mu- kaan malleihin ”kehitellään”, mut- ta ei sanota suoraan, että nykyisistä ennusteista puuttuvat monet näis- tä ilmastonmuutosta kiihdyttävistä tekijöistä. Mallinnuksen haasteista puhuttaessa ei myöskään pohdita sitä, kuinka mallit kykenevät otta- maan huomioon tiettyjen kriittis- ten kynnysarvojen ylittymisen ja äkillisten muutosten laukeamisen.
Sen sijaan mallinnuksen peruson- gelmien ohessa kirjoittajat antavat runsaasti tilaa alueellisten mallien ongelmille. Alueelliset mallit ovat kuitenkin vain globaalien mallien paikallisia tarkennuksia.
Lisäksi tiedän, että ainakin osa
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 8 / 2 0 0 8 53 kirjoittajista on aiemmin julkises-
ti todennut, että ilmastonmuutos ylittää takuuvarmasti vuoteen 2100 mennessä niin sanotun vaarallisen rajan, eli maapallo lämpenee enem- män kuin kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kirjassa uhasta kuitenkin vaietaan, eikä vaarallis- ta rajaa mainita.
Vastaavasti, kun kirjassa esi- tellään IPCC-työnä tulevaisuu- delle laadittuja päästöskenaarioita ja näiden pohjalta laadittuja läm- penemisennusteita, jätetään pes- simistisin A1F1-skenaario vaille huomiota. Sen mukaan ottamista olisi kuitenkin puoltanut jo se, että vauhti, jolla kasvihuonekaasupääs- töt ovat viime vuosina todellisuu- dessa lisääntyneet, on ennustetta- kin synkempi. Sitäkään ei kirjassa paljasteta.
Kenties harmillisinta on kuiten- kin se, ettei edes likimain kahden asteen lämpenemisessä pysyttele- miseksi tarvittavia hiilidioksidi- pitoisuuden stabilointiskenaarioi- ta pohdita lainkaan. Olisi nimit- täin käynyt selväksi, että nämä oli- sivat nyt esitellyistä skenaarioista
”yltiöoptimistiseksi” kuvattuakin skenaariota vielä rutkasti toiveik- kaampia.
Menetetty mahdollisuus
Kirjasta jää lopulta hieman petetty olo. Tuntuu, että ilmastonmuutok- sen uhkaa, laimennettunakin vaka- vaa, on tarkoituksella painettu vil- laisella. Mitä niin hirvittävän vaa- rallista olisi ollut suorassa puhees- sa? Ja ennen kaikkea, kuinka kauan tätä nykyistä, leimallisesti suoma- laista, kuurupiiloa jatketaan?
Tiedän, että kirjaa toimitettaes- sa kirjoittajien rankimpia kannan- ottoja on siistitty. Eikä siinä mitään, sehän edustaa normaalia toimituk-
sellista harkintaa. Mutta onko lii- an varovaisuuden nimissä hukattu jotain oleellista? Minua olisi aina- kin kiinnostanut lukea, mitä suo- malaistutkijat asiasta oikeasti ajat- televat.
Enkä tarkoita, että ilmastotut- kijoiden pitäisi erityisemmin maa- lata piruja seinille, mutta suurempi rohkeus ei olisi ollut pahitteeksi. Nyt suomalaiset ilmatieteilijät ovat me- nettäneet oivan tilaisuuden paalut- taa tulevaisuuden ilmastoennustei- den suuret kysymykset tukevasti nä- kemystensä mukaisille paikoille.
Vaikka takakannessaan Muu- tamme ilmastoa lupaa kertoa ”kai- ken oleellisen ilmaston muuttumi- sesta”, sitä se ei missään nimessä tee.
Näkökulmia kannattaa hakea vielä muualtakin.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tie- tokirjailija. Hän on kirjoittanut mm.
teoksen Ilmastonmuutos. Nyt. (Ks. arvio Tieteessä tapahtuu 2/2008.)
