veluksia vaativalle talouselämälle.”
Muutos merkitsi käytännössä sitä, että ”pääasiassa eduskunta toimi vain hallituksen ja eri ministeriöi- den ajaman politiikan siunaajana”.
Erityisesti valtiovarainministeriön asema koulutuspolitiikan reuna- ehtojen asettelijana vahvistui jat- kuvasti, kuten molemmat kirjoit- tajat todistavat.
Ville Pernaa löytää 1980- ja 1990-luvun vaihteesta merkittävän käännekohdan paitsi koulutuspoli- tiikan käytännöissä, myös suunnit- telukulttuurissa. Tuolloin uusia lin- jauksia hahmoteltiin opetusminis- teriön suppeassa työryhmässä il- man näkyvää julkista keskustelua perinteisestä laajapohjaisesta komi- teavalmistelusta puhumattakaan.
Tämä suunnittelun ”virtaviivaista- minen” yleistyi nopeasti valtionhal- linnon eri lohkoilla. Eivätkä edus- kunnan moitteet ”epädemokraat- tisesta valmistelusta” enää pysäyt- täneet kehitystä. Muutos merkitsi poliittisen päätöksentekokoneiston jäämistä syrjään isojenkin asioiden, kuten vaikkapa ammattikorkea- koulujen perustamisen, valmiste- lusta. Näin valmistelu ”epäpolitisoi- tui”, minkä voi nähdä vastapaino- na 1970-luvun koulutuspolitiikan
”ylipolitisoitumiselle” – todelliselle tai kuvitellulle. Tämän vuosituhan- nen kokemuksista tiedämme näen- näisesti ”epäpoliittisen” valmistelu- kulttuurin vain vahvistaneen ase- miaan; valmistelussa olevista asi- oista ei kai pitäisi nykyään puhua lainkaan. Näennäisen ”epäpoliitti- suuden” kääntöpuoli on kuitenkin Allan Tiitan havaitsema ”yliopisto- puolueen” vaatimaton painoarvo.
Tämä näkyy yliopistoihmisten pie- ninä vaikutusmahdollisuuksina it- seään tai työskentelyolojaan koske- vissa asioissa.
Koulutus- ja tiedepolitiikan analysointi eduskunnan näkökul- masta ja valtiopäivien tuottamalla aineistolla tiivistyy muissakin tut- kimuksissa havaittuun kytkentään:
koulutus- ja tiedepolitiikka myö- täilee isoissa linjoissa yhteiskunta- politiikan keskeisiä tavoitteenaset- teluja. Se ei voi toisin sanoen toimia poliittisina päätöksinä syntyneiden yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen vastaisesti. Tämä käy hyvin ilmi Pernaan ja Tiitan kirjassakin. Hy- vinvointivaltion vahvistumisvai- heen tasa-arvo- ja demokratiata- voitteiden tilalle tulivat viimeistään 1980-luvun lopulta lähtien tekno- logiapainotus, talouden kansainvä- linen kilpailukyky ja markkinavoi- mien myötäily – kuten yhteiskun- tapolitiikassa yleensäkin.
Sivistyksen ja tiedon Suomi -kir- ja on kokonaisuutena arvioiden hy- vätasoinen, joskin vähän epätasai- nen ja rakenteellisesti hieman hio- maton kirja. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että kirjoittajien työn- jakoa ja teemoja olisi voinut miet- tiä pitemmälle ja yhtenäistää ko- konaisuuden näkökulmasta. Täl- löin koulutusjärjestelmän pitkän linjan hahmottaminen ei hyytyisi 1990-luvun alkupuolelle, kuten nyt käy. Vastapainoksi on sanottava, et- tä koulutus- ja tiedepolitiikan kehi- tyksen tarkasteleminen eduskun- nan näkökulmasta on kiistämättä tärkeä ja tarpeellinen lisä alan tut- kimuskentässä. Lisäksi kirjoittajat nostavat esiin olennaisia käänne- kohtia ja tekevät kiintoisia tulkinto- ja koulutus- ja tiedepolitiikan suur- ten muutosten vuosista.
Kirjoittaja on lehtori ja dosentti ylei- sen historian laitoksella Joensuun yli- opistossa.
Hyvinvoinnin tilannekatsaus
Pentti Arajärvi
Pasi Moisio, Sakari Karvonen, Jussi Simpura, Matti Heikkilä (toim.), Suomalaisten hyvinvointi 2008. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus 2008.
Suomalaisten hyvinvointi 2008 jat- kaa Stakesin hyvinvointia koskevi- en julkaisujen sarjaa. Edelliset osat ovat ilmestyneet samalla otsikol- la, vain vuosiluku on ollut 2002 ja 2006. Tämänkaltainen pitkittäis- seuranta on arvokasta, vaikka tar- kastelukulmat vaihtuisivat. Teok- sista välittyy kuitenkin kokonais- kuva.
Teokseen sisältyy 15 artikkelia, jotka on jaettu kolmeen kokonai- suuteen. Jokaisessa kokonaisuu- dessa on johdantoartikkeli, jonka lisäksi koko teoksellekin on kirjoi- tettu johdanto. Jako on hyvinvoin- ti, hyvinvointipolitiikka ja sosiaali- set ongelmat.
Eräänlaisena punaisena lanka- na läpi teoksen kulkee hyvinvoin- nin subjektiivisen kokemisen käsit- tely. Monesti ongelmalliseksi osoi- tettu bruttokansantuote asukasta kohti on saanut väistyä. Perusaja- tus on eräällä tavalla tarkkailla Eas- terlinin paradoksia. Sen mukaan tietyn yleisen vaurastumisen tason jälkeen väestön tyytyväisyys ja on- nellisuus eivät enää parane. Tarvi- taan muita hyvinvoinnin mittarei- ta. Materiaalisten tarpeiden tyydy- tyksen jälkeen hyvinvoinnin kes- keisiä tekijöitä ovat sellaiset kuin ihmissuhteet, terveys, arvostus ja arvonanto sekä yhteisön oikeuden-
mukaisuus. Väistämättä mieleen tulee sosiaalisen pääoman tarkas- telun luomat mahdollisuudet hy- vinvoinnin selvittämisessä ja selit- tämisessä. Mutta se on ehkä toinen juttu ja kirja.
Lasten hyvinvoinnin uhat
Johdantoartikkelin lisäksi hyvin- vointia tarkastellaan viidessä ar- tikkelissa. Ne on jaettu eräänlai- sen elämänkaariajattelun mukaan vanhempana toimimiseen, lasten ja nuorten hyvinvointiin, nuorten aikuisten toimeentuloon, työikäis- ten hyvinvointiin sekä ns. kolman- nessa iässä koettuun hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Kaikissa artikke- leissa mitataan enemmänkin koet- tua hyvinvointia ja siihen vaikutta- via tekijöitä kuin esimerkiksi talou- dellisia tekijöitä tai tämäntapaisia asioita. Hyvinvoinnin subjektiivi- sen kokemisen indikaattorit sido- taan toki myös toimeentuloon.
Vanhemmuuden osalta tarkas- tellaan terveydentilaa, ahdistusta ja uupumusta, ajanpuutetta, kotitöitä ja lapsuuden perhettä. Myös avun saamista mitataan. Lasten ja nuor- ten osalta tarkastelun polttopistees- sä ovat toisaalta näille ikäryhmille suunnatut palvelut ja lasten ja nuor- ten kokemat hyvinvointia vähentä- vät oireet, kuten nukahtamisvai- keudet, erilaiset fyysiset säryt ja ma- sentuneisuus. Lasten hyvinvoinnin pahimpana uhkana pidetään julkis- ten palvelujen rakenteellista heik- koutta ja tietynlaatuista välinpitä- mättömyyttä. Näkökulmien yhdis- täminen saattaisi olla hedelmällistä, onhan kyse perheen, lasten ja van- hempien tarkastelusta.
Nuorten aikuisten osalta on eni- ten keskitytty toimeentuloon, jota kuitenkin on tarkasteltu suhteessa erilaisiin hyvinvoinnin indikaatto-
reihin, kuten tulojen riittävyyteen tai kulutusmahdollisuuksiin. Tämä saattaakin olla tarkoituksenmukai- nen tarkastelukulma ryhmässä, jo- hon sisältyy huomattavassa mää- rin opiskelijoita sekä työuransa al- kupuolella olevia henkilöitä, joiden työmarkkinasuhdetta leimaa pät- kätyöllisyys ja työuran alkua edel- tävä työttömyys.
Kolmas- ja neljäsikäläiset
Aikuisten työikäisten osalta kes- keisenä tutkimuskohteena ovat so- siaaliset suhteet, asunnon eri omi- naisuudet ja yleinen tyytyväisyys elämään. Myös tämä tarkastelu oli- si saattanut olla mahdollista yhdis- tää vanhempien kokemuksiin, kun kyseessä ovat usein samat henkilöt.
Myös lasten ja nuorten asemalla on yhteys työikäisten elämäntilantee- seen. Tällainen tutkimuskokonai- suus olisi tosin oman messunsa ar- voinen. Teemojen laajentaminen tähän suuntaan vuoden 2010 hy- vinvointikatsauksessa saattaisi ol- la hedelmällistä.
Kolmantena ikänä pidetään ikä- kautta 65 vuodesta ylöspäin ennen varsinaista vanhuutta, jonka kat- sotaan alkavan suunnilleen 80–85 vuoden iässä. Kuten arvata saat- taa, neljäsikäläiset ovat etupäässä naisia. Kolmasikäläisiä koskeva ar- tikkeli paitsi esittelee ryhmän de- mograafisen koostumuksen myös tarkastelee heidän taloudellista selviytymistään ja mahdollisuuksi- aan välttämättömän ylittävään ku- lutukseen sekä käsittelee asumis- tyytyväisyyttä, koettua terveyttä ja sosiaalisia suhteita. Tulokset eivät ole yllättäviä. Ensinnäkin todetaan kolmas- ja neljäsikäläisten erilai- suus, jota teoksessa ei kuitenkaan eritellä. Kolmasikäläisten subjektii- vinen hyvinvointi todetaan varsin
hyväksi ja taloudellinen tilannekin kohtuullisen hyväksi. Tulevaisuu- den näkymänä on lisääntyvä kulu- tus, mikä antaa tilaa palvelumark- kinoiden kasvulle ja uusille työpai- koille.
Suomalainen sosiaalipolitiik- ka näyttää nykyisin luottavan huo- lestuttavassa määrin tähän näkö- kulmaan. Palvelujen yksityistämi- nen, vastuun siirtäminen yksilöille itselleen ja muut pyrkimykset, jot- ka monissa tapauksissa tarkoitta- vat yksilön omavastuun kasvamis- ta, viittaavat tähän suuntaan. Vaik- ka omavastuun kasvattaminen oli- si keskimäärin mahdollista, se ei ole sitä aina. Kolmasikäläisten jou- kossa näyttävät olevan ne harmaat pantterit, jotka ovat yhteiskunnalli- sesti aktiivisia, pitävät osaltaan yh- teiskuntaa pystyssä ja ehkä myös vaikuttavat vahvasti poliittisen jär- jestelmän kautta koko yhteiskunta- politiikan suuntaan. Kirjoittajat to- teavatkin, että syntyy jopa epäilys liian varhaisesta eläkkeelle jäämi- sestä. Eläkepolitiikan ja työelämä- kuntoutuksen tavoitteet eläkkeel- lesiirtymisiän nostamiseksi ovat- kin hyvin perusteltuja. Sen ohella kyse on sosiaalipolitiikan rahoituk- sen järjestämisestä.
Kunkin hyvinvointiartikkelin loppuun on liitetty avainindikaat- tori, jossa yhdellä tarkastelukul- malla on pyritty kiteyttämään ar- tikkelin sisältöä. Ajatus on periaat- teessa mainio, vaikkakin joiltain osin mahdoton toteuttaa. Lapsiper- heitä koskevan artikkelin avainin- dikaattorina on suhteellinen lap- siköyhyysaste vuosina 1971–2005.
Indikaattorista ilmenee se viime vuosina paljon keskustelua herät- tänyt seikka, että lapsiköyhyysaste on kasvanut yleistä köyhyysastetta huomattavasti nopeammin. Suh-
teellinen köyhyysastehan on nous- sut jatkuvasti siitä alkaen, kun la- manpohjalta selvittiin. Valonpil- kahdus näkyi kirjassa julkaistun in- dikaattorin mukaan vuonna 2005, jolloin lapsiköyhyysaste on ollut lievässä laskussa. Lapsiperheiden rahallisiin etuuksiin on viimein alettu kiinnittää huomiota. Tällai- sesta indikaattorista ei tietenkään ilmene esimerkiksi sellainen lapsi- perheiden kannalta merkittävä te- kijä kuin subjektiivisen päivähoi- to-oikeuden synty. Yksi merkit- tävä tutkimuskohde voisikin olla palvelujen merkitys toimeentulol- le ja hyvinvoinnille. Sen selvittämi- nen on huomattavasti vaikeampaa kuin pelkkien rahaetuuksien, mut- ta juuri vaikeudethan tekevät tutki- muksesta mielenkiintoisen.
Voivatko tytöt huonommin kuin aikuiset?
Lasten ja nuorten avainindikaatto- reiksi on valittu terveytensä hyväk- si kokeneet nuoret sekä vähintään kolme oiretta viikoittain kokevien 12–18-vuotiaiden prosenttiosuus.
Terveytensä hyväksi kokeneiden nuorten määrää voi luonnehtia lä- hinnä vakaaksi. Pojilla vähintään kolmen oireen (vatsakipu, jän- nittyneisyys, ärtyneisyys, nukah- tamisvaikeudet ja heräileminen, päänsärky, käsien vapina, väsymys tai heikotus sekä huimauksen tun- ne) kokemisen kehitys on suhteel- lisen muuttumaton. Tytöillä sen sijaan luku näyttää nousevan huo- lestuttavasti, viimeisen 10–15 vuo- den aikana nousu on ollut kymme- nisen prosenttiyksikköä. Pelkkää terveysindikaattoria voidaan tie- tysti pitää yksipuolisena näkökul- mana yleisesti hyvinvointiin, mut- ta indikaattori soveltuu hyvin ar- tikkelissa valittuun näkökulmaan.
Toinen mahdollinen näkökulma lasten ja nuorten elämään olisi voi- nut olla esimerkiksi lastensuojelu, mutta se tavallaan olisi puuttunut rankempaan huonovointisuuteen ja pienempään joukkoon lapsia ja nuoria.
Nuorten aikuisten indikaattori on valittu koulutuksesta. Indikaat- torissa esitellään vähäiselle kou- lutukselle jääneet 18–24-vuotiaat.
Kyse on henkilöistä, joilla on vain perusasteen koulutus ja jotka eivät ole missään koulutuksessa. Indi- kaattori näyttää lupaavaa kehitystä.
Se osoittaa viimeisen runsaan kym- menen vuoden ajalta selvää laskua, joskin kehitys on poukkoilevaa. In- dikaattori kuitenkin mittaa sitä, on- ko hankittu koulutusta tai ollaanko koulutuksessa. Yhteiskuntapoliitti- sesti huomattavasti ikävämmän lu- vun saisi Tilastokeskukselta. Tilas- tollisen vuosikirjan mukaan noin 14 prosenttia 25–29-vuotiaista ei ole suorittanut mitään peruskou- lun jälkeistä tutkintoa. Laskenta- järjestelmässä saattaa tietysti ol- la joitakin eroja, kun kirjassa käy- tetty luku perustuu työvoimatutki- mukseen ja Eurostatin esityksiin.
Toisaalta se saattaa heijastaa sitä- kin, että 18–24-vuotiaista koulu- tuksessa olijoista erittäin suuri osa ei suorita loppuun sitä koulutusta, jossa he parhaillaan ovat. Opetus- ministeriön koulutuksen ja tutki- muksen kehittämissuunnitelmassa asetetaan perusopetuksen jälkei- sen tutkinnon suorittamisen tavoi- teluvuksi 92 prosenttia. Tämä tukee oletusta, että tosiasiallinen tilanne on huomattavasti synkempi kuin kirjaan valittu avainindikaattori.
Aikuisten työikäisten avainin- dikaattorina on myös terveyden kokeminen. Kokonaisuutena ter- veytensä hyväksi tai melko hyväk-
si kokevien määrä on melko tark- kaan kaksi kolmannesta. Aikasar- jassa on lohdullista, että tervey- dentilan hyväksi kokevien määrä on lähes jatkuvassa hitaassa nou- sussa. Aikuisten avainidikaatto- rin vertailu lasten ja nuorten ko- kemuksiin on hämmentävää. Niin useat 12–18-vuotiaista tytöistä ko- kevat vähintään kolme oiretta vii- koittain, että jos he kokisivat sen huonona terveytenä, olisivat tytöt huonommin voivia kuin aikuiset naiset ja miehet.
Kolmasikäläisiä koskevan artik- kelin avainindikaattoriksi on otettu 75 vuotta täyttäneiden säännöllinen kotihoito. Se osoittaa suhteellisen ta- saista käyttöä viime vuosilta. Myös vanhuspalveluiden piirissä olevi- en prosentuaalinen osuus 75 vuotta täyttäneestä väestöstä ja eri palvelui- den osuudet näyttävät suhteellisen vakailta. Tehostetun palveluasumi- sen, ikääntyneiden palveluasumi- sen, vanhainkotien ja terveyskes- kusten pitkäaikaishoidon osuudes- sa ei 2000-luvulla ole havaittavissa suuria muutoksia. Varsinaisen ras- kaamman hoidon tarve näyttääkin usein alkavan noin 80-vuoden iässä, mitä heijastaa myös tehostettu pal- velutarpeen selvittämisen velvoite sosiaalihuoltolaissa.
Uudistuksia selostetaan, ei arvioida Hyvinvointipolitiikkaa koskevaan osaan on koottu ensinnäkin vuo- sien 2005–2007 ajantieto. Vuosiin sisältyy Suomen EU-puheenjoh- tajakausi sekä pääministeri Van- hasen 2. hallituksen muodostami- nen. Suomi ei ehkä puheenjohtaja- kaudellaan profiloitunut erityisesti sosiaalipoliittisissa kysymyksissä, vaikkakin ne olivat jossain määrin esillä. Vanhasen 2. hallituksen oh- jelman sosiaalipoliittisiin avauk-
siin kuuluvat Sosiaaliturvan uu- distamiskomitea ja Paras-hank- keen jatkaminen. Kirjaan ei var- sinaisesti sisälly kummastakaan hankkeesta erityistä arviota, vaan hyvin toteava selostus. Tässä vai- heessa ei tietysti kummastaan suo- ranaisia tuloksia voida esittää, jollei sellaisena haluta pitää merkittävää kuntien yhdistymistä erityisesti en- si vuoden alusta. Kun Paras-hank- keessa käytetään paljon myös yh- teistoiminta-aluemallia, on hank- keen todennäköisenä seurauksena varsin risainen palvelujen tuotta- misjärjestelmä. Tästäkään ei tois- taiseksi ole esitettävissä sellaisia arvioita, joita olisi tarkoituksen- mukaista esitellä Hyvinvointi 2008 -kirjassa. Ajanjaksolle osuu myös nykyisen sosiaalipoliittisen ajatte- lutavan mukaisesti lukuisa joukko suositusluontoisia uudistuksia se- kä erilaisia ohjelmia. Näiden tehos- ta voi olla montaa mieltä. Mielen- kiintoista olisikin, jos kirjassa uu- sien ohjelmien esittelyn asemesta arvioitaisiin jo päättyneiden ohjel- mien ja joitakin vuosia sitten an- nettujen suositusten tuloksia.
Mielipiteet eivät muutu toiminnaksi Sosiaaliturvaa koskevista mieli- piteistä Suomella on pitkän aika- sarjan seurantaa. Vuodesta toi- seen näyttää tuloksena olevan, et- tä ylivoimainen enemmistö, noin 80 prosenttia, kannattaa sosiaa- liturvan tason säilyttämistä vaik- ka veroja korottamalla, ja vain pa- rikymmentä prosenttia vastaajis- ta alentaisi veroja sosiaaliturvan- kin kustannuksella. Enemmistön mielipide ei kuitenkaan näytä koh- taavan sitä mielipidettä, joka vaatii erityisesti tiettyjen palvelujärjestel- mien osien, erityisesti vanhusten- huollon ja terveyspalvelujen tason
ja laadun, korottamista. Mielipide- tutkimusten alaan ei ehkä kuulu se, miksi sosiaaliturvan kehittämistä tai turvaamista koskeva mielipide ei muutu poliittiseksi toiminnaksi ja ohjelmiksi. Sen sijaan se voisi tut- kimushankkeena sopia hyvin Suo- malaisten hyvinvointi 2010 -teok- sen teemaksi.
Rikkaat eivät jonota
Odotin väestön terveyttä ja ter- veyspalvelujen käyttöä koskevan artikkelin vastaavan kysymykseen, miten ei-kiireellisen hoidon odo- tusajat ovat kehittyneet. Millai- nen vaikutus niin sanotulla hoito- takuujärjestelmällä on ollut? Tut- kimus toteaa, että mitään suoraa päätelmää ei tuottavuuden paran- tumisesta voida esittää, eikä hoito- takuun vaikutuksia voida erotella.
Terveydenhuoltojärjestelmän krii- siäkään ei esitettyjen tutkimustu- losten perusteella voi erottaa, kun lisäksi terveyskeskuksiin kohtuut- toman kauan odottaneiden osuus on pudonnut peräti kymmenkunta prosenttiyksikköä. Tutkimuksissa aprikoidaan tämän johtuvan osit- tain siitä, että työterveyshuollon ja yksityislääkärin palvelujen käyttö on lisääntynyt. Jos näin on, on ter- veydenhuoltojärjestelmämme eri- arvoistumassa. Erityisen huolestut- tavaa on, jos kehitys johtaa siihen, että varakkaat hankkivat yksityisiä palveluja ja ennen pitkään kyseen- alaistavat yleisen järjestelmän. Täl- laisen kehityksen mahdollisuuteen näyttäisi viittaavan se, että kohtuut- toman kauan hoitoa odottaneissa suurin prosenttiyksikköjen pudo- tus on tapahtunut ylimmässä tu- loviidenneksessä, mutta toisaalta myös Itä-Suomessa.
Sosiaalipalveluita koskevassa ar- tikkelissa keskeisenä näkökulmana
on väestön luottamus sosiaalipal- velujärjestelmään, henkilöstöön ja palveluiden toimivuuteen. Artik- kelin kirjoittajat peilaavat omia tut- kimustuloksiaan myös Helsingin kaupungin sosiaaliasiamiehen ra- porttiin, joka kyseenalaisti sosiaa- lipalveluiden toiminnan sen käyt- täjien kannalta. Pohdintaa aiheut- taa se, tuotetaanko palveluja asiak- kaiden tarpeita vastaavasti, vai onko kyseessä julkisten palvelujen rapau- tuminen ja jopa palvelujärjestelmän ulkopuolelle putoaminen. Artikkeli itse antaa tutkijoiden mukaan enem- mänkin perusteita uskoa palvelujär- jestelmän toimivuuteen, mutta ky- syy myös, ovatko rapautumisen idut näkyvissä.
Artikkelissa läheisavusta ja sen merkityksestä liikutaan sosiaali- turvan pehmeällä sektorilla, jos- ta tietoa voidaan saada laajemmin vain kyselyillä. Läheisavun talou- dellinen merkitys on täysin arvi- oiden varassa. Ei ole yllättävää, et- tä suurin osa läheisavun antajista on työssäkäyviä keski-ikäisiä nai- sia. Miehetkin toki antavat apua, eräissä ikäryhmissä naisia enem- mänkin, ja leimallisesti kodin ul- kopuolisissa töissä. Kansalaisyh- teiskunnan merkitys koko hyvin- vointijärjestelmälle on arvaamat- toman suuri ja merkittävän osan siitä muodostaa epävirallinen lä- heisapu. Tämä läheisapu on eräil- tä osin institutionalisoitu esimer- kiksi lasten kotihoidon tuessa ja omaishoitojärjestelmässä. Nämä kehityssuunnat ovat varsin ongel- mallisia ainakin silloin, jos niitä käytetään perusteena julkisen ja yhteisen palvelujärjestelmän pur- kamiselle tai kehittämättä jättämi- selle. Merkityksestään huolimat- ta ne eivät koskaan voi korvata hy- vinvointijärjestelmää.
Hyvinvointi lisää tuottavuutta On yllättävää, että teokseen sisäl- tyy vain yksi hyvinvoinnin talout- ta koskeva artikkeli. Se käsittelee julkistalouden näkökulmaa, vaik- ka asioita olisi perusteltua tarkas- tella myös kansantalouden kannal- ta. Olisi hyvä nähdä myös artikkeli siitä, kuinka paljon hyvinvointiyh- teiskunta tosiasiallisesti tukee elin- keinoelämää koulutuksen, tervey- denhuollon ja työssäkäynnin mui- denkin edellytysten luomisella. Nyt julkaistu artikkeli tarjoaa hyvän tii- vistelmän sosiaalimenojen raken- teesta ja hyvinvoinnin rahoittami- sesta. Toisaalta hyvinvointivaltion kestävän kehityksen tarkastelun perustaksi esitetään arvio, jonka mukaan Suomen julkinen talous ei pitkällä aikavälillä ole kestäväl- lä pohjalla. Artikkelissa esitetyt rat- kaisutkin ovat tuttuja, työllisyysas- teen nostaminen ja julkisten pal- velujen tuottavuuden nostaminen.
Mielenkiintoisin pohdinta kohdis- tuu hyvinvointipalveluiden tuot- tavuuden uudenlaiseen tarkaste- luun. Siinä perätään ainakin osaa siitä taloudellisesta laskelmasta, jo- ta edellä esitin, kun esitetään tuot- tavuudessa tarkasteltavaksi myös sitä lisää, jonka hyvinvointipalve- lut aikaansaavat yksilöiden tuotta- vuudessa toiminta- ja tuotantoky- kynä sekä työmarkkinoilla että ko- titaloudessa.
Köyhyyden kokijat ja puutarhaidyllin ehdot
Suomalaisten hyvinvointi 2008 -teoksen sosiaalisia ongelmia kä- sitteleviä artikkeleja on neljä. Ne käsittelevät köyhyyden ja toimeen- tulo-ongelmien muutoksia, hyvin- voinnin aluepoliittisia näkökohtia sekä alkoholipolitiikkaa.
Köyhyyden ja toimeentulo-on-
gelmien kehitystä tarkastellaan paitsi perinteisesti suhteellisella köyhyysasteella ja lapsiköyhyysas- teella myös kirjan yleislinjan mu- kaisesti köyhyyden tai toimeentu- lo-ongelmien kokemuksella. Yl- lättävän pieni osuus suomalaisista, yhdeksän prosenttia, asuu kotita- louksissa, jotka raportoivat me- nojen kattamisen olevan hankalaa tai erittäin hankalaa. Luku on pie- nempi kuin suhteellisen köyhyy- den tai köyhyysriskin piirissä elä- vien suomalaisten osuus. Toisaalta toimeentulonsa melko hankalaksi kokevien osuus on parinkymme- nen prosentin luokkaa. Yllättävä- nä voi pitää myös sitä, että yhdek- sän prosenttia on vähemmän kuin toimeentulotukea käyttävien väes- töosuus. Tätä taustaa vasten on kes- kustelu ns. etuuksien vajaakäytöstä mielenkiintoinen. Teoreettiset las- kelmat, mittaukset ja tilastot ovat tietysti kaikki eri asioita.
Tämä artikkeli todentaa taas kerran sen yleisesti tunnetun sei- kan, että työttömyys, erityisesti pitkäaikaistyöttömyys, tuottaa ny- kyisellä työmarkkinatuen tasolla huomattavia ongelmia. Artikkelis- sa tuodaan myös ansiokkaasti esil- le ne ongelmat, joita suhteellisen köyhyyden mittaamisessa ja mää- rittelemisessä on. Artikkeliin liitty- vä avainindikaattori osoittaa tulon- siirtojen köyhyyttä vähentävän vai- kutuksen alentuneen viimeisen vii- dentoista vuoden aikana.
Aluepoliittisessa artikkelissa tarkastellaan mm. toimeentulotu- kea saaneiden, työttömien, psyki- atrian laitoshoidon, avioerojen ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen las- ten asemaa erityyppisissä kunnis- sa. Kunnat on jaoteltu suurimpiin kaupunkeihin, muihin kaupunkei- hin, kaupunkien läheiseen maaseu-
tuun, ydinmaaseutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun.
Avioerojen määrää lukuun ot- tamatta näyttää kaupunkien lähei- nen maaseutu mitatuissa suhteissa onnellisimmalta asuinalueelta. Ot- taen huomioon meneillään olevan keskustelun yhdyskuntarakentees- ta, tämä näyttäisi puoltavan vah- vasti sitä, että kaikkien pitäisi asua kaupunkien läheisyydessä oleval- la maaseudulla. Asian ongelma on tietysti se, että kaupunkien läheis- tä maaseutua ei ole olemassa ilman kaupunkeja. Kun lisäksi suurim- mat kaupungit ja muut kaupungit ovat miltei kaikkien indikaattori- en mukaan ongelmallisimpia alu- eita (harvaan asuttu maaseutu on joissakin suhteissa samantapainen tai jopa ongelmallisempi), näyttää vahvistuvan se toisinaan esitetty ajatus, jonka mukaan kaupunkien läheinen maaseutu on itse asiassa eräänlainen paisuntasäiliö, jonne muuttavat suhteellisen varakkaat ja hyvinvoivat, joilla on varaa maksaa siitä aiheutuvat kustannukset. Voi- kin kysyä, missä määrin kyse on
”vapaamatkustamisesta”.
Nuorten alkoholinkäyttö ei ole lisääntynyt
Kirjan päättää kaksi alkoholipo- liittista artikkelia. Toinen tarkaste- lee lapsuudenkodin alkoholin lii- kakäytön vaikutuksia ja toinen al- koholiveron alennuksen seurauk- sia. Alkoholin liikakäyttö näyttää olevan osittain ylisukupolvinen il- miö. Tietoinen kasvatustyö näyttää olevan ainakin jossain määrin vai- kuttava tekijä näissä juomisongel- missa. Kuva on lohdullinen, kun- han asialle tehdään jotain. Alko- holiverotuksen vaikutuksia selvit- tävän artikkelin selkeä johtopäätös on, että alkoholin kulutuksen kas-
vu oli välittömästi veromuutoksen jälkeen melkoinen. Samoin alko- holikuolemat näkyivät kulutuksen kasvun seurauksena selvästi lisään- tyneen kuten myös sairaalahoidot.
Myös päihdehuollon volyymi kas- voi. Noin puolet väestöstä näyttää pitävän alkoholipoliittisia rajoituk- sia sopivana, ja tiukentajien mää- rä on suurempi kuin väljentäjien määrä. Lohdullista heikentyneessä alkoholitilanteessa on se, että nuor- ten alkoholinkäytön kasvu ei ole ol- lut mitenkään merkittävää.
Kokonaisuutena kirja antaa hy- vän läpileikkauksen käsittelemis- tään asioista. Tällainen teos ei voi- kaan käsitellä kaikkea, joten kyse on valinnoista. Aiheiden valinnat puolestaan on tarkoituksenmu- kaista tehdä sen mukaan, missä ta- pahtuu muutoksia, mikä näyttäisi olevan trendi ja mikä julkista kes- kustelua erityisesti kiinnostaa. Toi- saalta tällaisella teoksella voidaan myös nostaa asioita julkiseen kes- kusteluun. Tässä suhteessa Suoma- laisten hyvinvointi 2008 onnistuu sangen hyvin. Odotin kuitenkin hyvinvoinnin talouteen liittyvien kysymysten vahvempaa käsittelyä.
Hyvinvoinnin taloutta koskevas- sa keskustelussa on liiaksi keski- tytty tulonsiirtojen merkitykseen ja vaikutuksiin. Palvelujärjestel- mä kuitenkin käsittää merkittävän osan hyvinvoinnin kustannuksista ja sillä on merkitystä myös nimen- omaan hyvinvoinnin tuottavuuden kannalta paitsi tulonsiirtojen tar- peeseen myös yleisesti kansantalo- uteen. Mielenkiinnolla jään odot- tamaan vuoden 2010 katsausta.
Kirjoittaja on Joensuun yliopiston so siaali- ja koulutusoikeuden professori.
Välittäjistä välittäviin – tieteellisen tutkimuksen ja bisneskirjallisuuden välimaastossa
Jukka-Pekka Puro Nando Malmelin ja Markku Wilenius: Välittäjät – Vastuullisen viestinnän tulevaisuus.
Gaudeamus 2008.
Malmelinin ja Wileniuksen teok- sen otsikossa on mieltä kutkutta- via kerroksia. Vaikka tuntisi vies- tinnän tutkimusta vain pintapuoli- sesti, välittämisen kaksi merkitys- tä avautuvat helposti. Malmelin ja Wilenius viittaavat toisaalta välittä- miseen vastuullisena ja ymmärtä- mään tähtäävänä toimintana, toi- saalta välittämiseen informaation välittämisen tarkoittamassa mie- lessä. Kirja keskittyy käsitteen en- simmäiseen ulottuvuuteen ja jättää jälkimmäisen tietoisesti taka-alal- le, eikä se juurikaan uppoudu nii- hin teoreettisiin kysymyksiin, joita sanaleikin takaa avautuu. Otsikko- valinta onkin lähinnä retoriikkaa – välittämisen monimerkityksel- lisyyttä käytetään kirjassa ennem- minkin mielenkiinnon herättäjänä kuin käsitteellisenä tai teoreettise- na haasteena.
Välittäjät vastaa kuitenkin hyvin herättämäänsä mielenkiintoon. Se on toisaalta haastattelututkimuksen raportti, toisaalta eräänlainen nase- vaan ja iskevään verbaliikkaan no- jautuva bisneskirja. Haastateltavia on kaikkiaan 30. Puolet heistä edus- taa yritysjohtoa ja toinen puoli, ku- ten kirjoittajat toteavat, ”mainon- nan huippuasiantuntijoita”. Haasta- teltavien nimet paljastetaan, mutta heidän antamiaan haastattelupu- heenvuoroja, joita siteerataan teok-
sessa paljon, ei yksilöidä. Lukija siis tietää, että haastateltavien joukos- sa ovat esimerkiksi YLE:n Mikael Jungner ja Alma Median Kai Telan- ne, mutta ei sitä, mitkä teoksen si- taateista kuuluvat heille.
Välittäjät jakautuu kahteen pää- osaan: mainontaan ja mediaan.
Malmelin on kirjoittanut ensim- mäisen osan ja Wilenius jälkim- mäisen. Sellaiset pääotsikot kuin
”Mainonta” ja ”Media” herättävät lukijassa väkisinkin epäilyn siitä, että kirjoittajat pyrkivät ottamaan kohteensa haltuun liiankin suu- reellisesti, mutta otsikointi sopii kirjoitustyyliin.
Malmelin on selkeästi viestinnän ja mainonnan tutkija, mutta Wile- nius tunnetaan ensisijaisesti tule- vaisuuden tutkimuksen saralta. Tu- levaisuuden tutkijalle ominaista skenaariomaista ajattelutapaa nä- kyykin jossain määrin Wileniuksen tekstissä, mutta se on teoksessa en- nemminkin myönteinen kuin kiel- teinen vivahde. Kaikkiaan Malme- linin ja Wileniuksen sävelet osuvat hyvin paikalleen ja teemojen tarkas- telut ovat hyvin koherenssissa kes- kenään.
Sisällön kehittely nojautuu kum- massakin osassa pääosin neljän kes- keisen tutkimuskysymyksen va- raan: miten vastuullisuus ymmär- retään, minkälaisia vastuut ovat, mitkä ovat vastuullisuuden kriit- tisiä kohtia ja mikä merkitys vas- tuullisuudella on alan tulevaisuu- den kannalta. Kirjoittajat lähesty- vät kysymyksiään siten, että pääl- lekkäisyyttä tai kertauksen tunnetta ei lukijalle tule. Tarkasteltavien osa- aluei den suuntaus ja sisällöllinen jyvitys on tehty tältä osin hyvin.
Teoksessa on Malmelinin ja Wileniuksen osioiden lisäksi Erk- ki Izarran laatimia tapausanalyy-
