181
Luin muutama vuosi sitten hy- vin kiinnostuneena Antti Esko- lan kirjan ”Uskon tunnustelua – mitä Jumalasta pitäisi ajatel- la?”. Pidin kirjasta ja sen tietys- tä hapuilevasta luonnosmaisuu- desta erittäin paljon. Kirjan lu- kemisen jälkeen minusta tuntui siltä, kuin aurinko olisi pais-ta- nut aiempaa kirkkaammin.
Niinpä tartuin innostuneena myös Eskolan uudempaan teok- seen ”Tiedän ja uskon”.
Uusi kirja oli mielestäni ras- kaampi ja vaikeammin käyn- tiin lähtevä kuin edeltäjänsä. Se oli hieman kuin sellainen hämä- rä ja pilvinen päivä, joka ei aluksi innosta oikein mihin- kään, mutta joka kuitenkin lop- pujen lopuksi päättyy muka- vaan iltaan. Vaikka aurinko ei alkanutkaan paistaa, loppuar- vioni on se, että ”Tiedän ja us- kon” kannatti kaikesta huoli- matta lukea.
Monien mielestä Eskolan uskon tunnusteluissa on ollut kiehtovinta se, että aikanaan hyvin vasemmistolaisena tun- nettu tiedemies kaikesta huoli- matta kääntyy uskonnon pariin – ikään kuin sekä vasemmisto- lainen maailmankatsomus että kyky ajatella tieteellisesti olisi- vat jotenkin automaattisesti vas- takkaisia sille, että ihminen tun- tee tarvetta pohtia myös elämän mielekkyyttä, armon merkitys- tä ja sitä, mitä kristillinen usko kenties on tai ei ole. Itse en ajat- tele niin. Minun sukupolveni maailmassa useammanlaiset asiat ovat jo voineet elää ja ku- koistaa rauhassa vierekkäin, jopa saman ihmisen elämässä –
TIEDÄN, USKON JA USKALLAN
ANTTI ESKOLA (2003) Tie- dän ja uskon. Otava.
olenhan itsekin yh-teiskuntatie- teellisen tutkijakoulutuksen saanut ortodoksiseen kirkkoon kuuluva vasemmistolainen hen- kilö. Pidän siitä huolimatta kiehtovana sitä, mitä Eskola pohdiskelee ja miten.
RAJASEUTU-ANALOGIA ON PUHUTTELEVA
Sekä ikään että yhteiskuntatie- teiden kehittymiseen liittyy sel- viä sukupolvieroja. Niiden vai- kutus näkyy mielestäni vahvas- ti siinä, miten tärkeänä Eskola (s. 1934) pitää positivisti-sesti määritellyn tieteellisen maail- mankuvan edes jonkin-laista yhteensovittamista muun-lais- ten havainnointi- ja käsitteellis- tämistapojen kanssa. Omalle sukupolvelleni (s. 1963) tieteel- linen maailman-kuva ei ole enää ollut yhtä ahdas. Siihen on tul- lut sävyjä paljon positivismia enemmän, ja siksi kirjan koros- tama ”tiedollisuus” tuntui mi- nusta hetkittäin jopa häiritseväl- tä. Tästä sukupolvierosta huo- limatta Eskolan analogia raja- seudusta ja siitä, mitä kaikkea voi tulla vastaan, kun kaupunki jää taakse, on mielestäni puhut- televa. Tällaisia rajaseutuja on paljon muuallakin kuin ankaran tieteellisen maailmankuvan muodostamien kaupunkiseutu- jen ulkopuolella.
Eskola kuvaa pohdintojaan erilaisten vaihduntakuvioiden, teologisten sitaattien ja yh-teis- kuntatieteen metodien avulla ja tavoittelee sen avulla jonkin- laista ymmärrystä ja hyväksyn- tää sille, että asioita ja ilmiöitä voi nähdä monin eri tavoin. Tuo samainen ymmärtämisen pyrki- mys on mielestäni myös Esko-
lan ansaitusti peräänkuulutta- man näkemisen rikkauden ja siihen liittyvän sallivuuden ta- kana. Mutta jos olisin itse saa- nut antaa Eskolan kirjalle ni- men, se ei kuitenkaan olisi ol- lut ”Tiedän ja uskon – ja ym- märrän” vaan ”Tiedän ja uskon – ja uskallan”. Vaikka uskon- nollinen pohdinta varmasti ha- keekin jonkinlaista ymmärrys- tä, itse uskominen lie-nee sitten- kin syvimmillään nimenomaan uskaltamista – aivan niin kuin on rakastaminenkin, josta Esko- la puhuu vähemmän, mutta jo- hon hän kuitenkin onneksi kir- jan loppupuolella viittaa.
Jokainen lukee kirjoja omal- la tavallaan ja se pätee tietysti myös minuun ja Eskolan kir- jaan. Itseäni puhutteli eniten nimenomaan kirjan loppu, se viimeinen rajaseutu, jossa kir- joittajan pohdinta karisti yltään liki kaiken metodisen taakan ja muuttui vain hyvin henkilökoh- taiseksi. Kirjan lopussa vilahtaa myös rakkaus – se kaikki, min- kä ihminen sai, kun hän uskalsi kaikesta huolimatta sittenkin rakastua, perustaa perheen ja elää yhdessä toisen ihmisen kanssa; valinta, jonka Eskola rinnasti mielestäni hienosti us- komaan uskaltamisen kanssa.
TARVITAAN VAIN KIITOS JA KIITOLLISUUS
Niin vähän on tarpeen: usko ja uskallus, merkityksen anto ja rakkaus. Mieleeni jäi rakkauden lisäksi vahvasti myös se, miten vähän rukoukseen Eskolan mie- lestä tarvitaan: kiitos ja kiitol- lisuus kaikesta siitä, mitä on. Ja kuitenkin siinä on miltei kaik- ki. Itse liittäisin kiitoksen rin-
AIKUISKASVATUS 2/2004 KIRJA-ARVIOITA
182
Suvi-Anne Siimes
nalle vielä armon, en armoa jo annettuna asiana (vaikka se on- kin kristillisyyden ydin), vaan vasta pyydettynä ja anottuna, sellaisena, joka ei ole tarpeen vain jokaiselle yksilönä vaan koko ihmiskunnalle, kaikille meistä meidän pahojen teko- jemme loputtoman suuren mää- rän tähden. Syntien määrän miettiminen on tässä maailmas- sa harvinaista, ja siksi on hie-
noa, että Eskola tekee myös sitä.
Kirjan loppuosassa näkyi myös se rakkaus ja hyväksyntä, joka oli kaiken alussa, siis Es- kolan lapsuuden kodissa ja Es- kolan ja hänen sisarustensa suh- teissa. Lapsuuden valo – jos sitä on ollut – on kai sittenkin se, mikä viime kädessä valaisee ihmistä hänen puuhissaan tai sitten on valaisematta. Kun kir- jan saa loppuun, käteen jää mie-
lestäni juuri tuo ihmeellinen ja ihana lapsuuden valo – ja kii- tollisuus siitä, että sellaista va- loa on ollut ja on niin Eskolan kuin monen muunkin ihmisen elämässä. Ilman sitä maailma olisi paljon synkempi ja pi- meämpi paikka.
AIKUISKASVATUS 2/2004 KIRJA-ARVIOITA
