TERRA 126: 3 2014 Keskustelua – Diskussion 141
Tampereen aluetiede ja tiedeympäristön pysyvä muutos
Tamperelainen aluetiede on koko olemassaolonsa ajan ollut omintakeinen yhteiskunnallisia suun tauk- sia ja tiedontarpeita heijasteleva oppiaine. Ala perus- tettiin vuonna 1965 nimellä sosiaali- ja talous- ekologia. Tavoitteena oli tuottaa yhteiskunnallisten ja taloudellisten ilmiöiden alueellisuutta ja maantie- teellisiä vaikutuksia koskevaa tietoa yhteiskunta- suunnittelun tarpeisiin. Vuonna 1971 ala nimettiin aluetieteeksi, ja sittemmin siitä on kehittynyt yhteis- kunnallisten ilmiöiden tutkimukseen erikoistunut maantieteellisen tutkimuksen ala Suomessa. Samaan aikaan aloitettiin ympäristöpolitiikan sivuaineopetus vastauksena kasvavaan tietoisuuteen ympäristöon- gelmien yhteiskunnallisesta perustasta. Myös ympä- ristöpolitiikka vakiintui 1990-luvun puoliväliin men- nessä itsenäiseksi oppiaineeksi. Tämän jälkeen alo- jen välille on ollut luontevaa rakentaa yhä laajempia yhteyksiä opetuksessa ja tutkimuksessa.
Kehitys on huipentunut 2000-luvulla osana Tampereen yliopiston organisaatiomuutoksia. En- simmäinen suuri muutos oli kunnallispolitiikan oppiaineen tuominen osaksi Aluetieteen ja ympä- ristöpolitiikan laitosta, joka samalla nimettiin Yhdys kuntatieteiden laitokseksi. Vuonna 2009 käynnistettiin opetuksen uudistamistyö, jonka seu- rauksena laitoksen perustutkinto-opetus organisoi- tiin kolmen oppiaineen sijaan kahdeksi kandidaat- ti- ja maisteriohjelmaksi. Elokuusta 2010 alkaen aluetiede on tuottanut opetussisältöjä Kunta- ja aluejohtamisen ohjelmassa sekä Ympäristöpolitii- kan ja aluetieteen ohjelmassa.
Seuraavaksi uudistuksia toteutettiin koko yli- opiston tasolla siten, että perinteinen laitos- ja tiede kuntarakenne purettiin ja oppiaineet koottiin tieteenalayksiköihin. Aluetieteen oppiaine toimii nykyisin Johtamiskorkeakoulussa, jonka opetus on koottu kolmeksi laaja-alaiseksi tutkinto-ohjelmak- si. Elokuusta 2012 alkaen opiskelijat ovat suorit- taneet kandidaattitutkintonsa hallintotieteiden tut-
kinto-ohjelmassa ilman varsinaista pääainetta. Tut- kinto-ohjelma kuitenkin jakautuu viiteen opinto- suuntaan, joista aluetiede on mukana Ympäristön ja alueiden politiikan sekä Kunta- ja aluejohtami- sen opintosuunnissa.
Kuluneet viisi vuosikymmentä voisi kiteyttää lausahdukseen, jonka mukaan vain muutos on py- syvää. Mikä sitten tämänhetkisessä tiedeympäris- tön muutoksessa on erityistä? Nykyisin ainakin kaksi toisiinsa kietoutuvaa kehityssuuntaa tuntuu muovaavan akateemista työtä ja työympäristöjä.
Ensiksikin tiede- ja tutkimuspoliittisista ohjaus- keinoista vallitsee laaja kansainvälinen yhteis- ymmärrys, joka korostaa mitattavien tulosten seu- raamista, tuloksellisuuden palkitsemista ja val tioi- den välistä kilpailua. Toisaalta mitattavuus ja ver- tailtavuus edellyttävät akateemisen työn standar- dointia ja tuotteistamista sekä mahdollisuutta seu- rata tuotosten laatua mahdollisimman yksiselittei- sillä kriteereillä. Tämä on tehnyt kansainvälisistä vertaisarvioiduista julkaisuista ennennäkemättö- män tärkeän akateemisen työn mittarin, jonka ko- rostuminen on ajanut alas monet raportti- ja laitos- sarjat ja saattanut vertaisarvioidun kotimaisen jul- kaisemisen ahdinkoon.
Kehitys on tehnyt eri maissa harjoitettavasta tiedepolitiikasta hämmentävän samankaltaista. Se on johtanut nyt myös kansainvälisen tiedekustan- tamisen ja sen ympärille muodostuneiden liiketoi- minta-alueiden nopeaan kasvuun. Kaiken kaikki- aan tieteen mittaamisen nousu on osoitus hyöty- näkökohtien korostumisesta akateemista työtä ja sen toimintaympäristöä muokkaavana voimana.
Vaikka tutkimuksen sisältöihin puututaan edelleen kainostellen, vaikutetaan niihin välillisesti, sillä akateemisen työn muodot ohjaavat tutkimuskäy- täntöjä voimakkaasti.
Tämä eri maiden tiede- ja koulutushallintojen sekä monikansallisten kustannustalojen yhteen-
TERRA 126: 3 2014 Keskustelua – Diskussion
142
kietoutuma public–private partnership ei olisi mahdollinen ilman tutkimustyön outoa logiikkaa.
Me tieteenharjoittajathan käytämme julkisesti saa- mamme panokset työhön, jota teemme kansain- välisten kustannustalojen kannalta aivan ilmaisek- si. Tuotamme kirjoittajina sisällöt, valvomme vertais arvioijina tuotannon laadun, toimitamme talkootyönä journaalit, toivomme kainosti että yli- opistojemme kirjastot ostaisivat tuotoksemme kus- tantajilta, ja odottelemme kiltisti vuoden tai kak- si, jotta aikakaussarjan embargo päättyy ja pää- semme lukemaan tekstejä. Lopulta raportoimme tästä kaikesta rahoittajillemme. Hullua tai ei, näin tieteellinen kilvoittelu ja sen tulosten arviointi on siirtynyt pääosin englanninkieliselle kansainväli- selle kentälle, jonne sopeutumisesta on tullut aka- teemisen työn ydintaito.
Tamperelainen aluetiede on sopeutunut julkai- sutoiminnan kansainvälistymiseen kohtalaisen hy- vin, mikä on näkynyt menestyksenä yliopiston tut- kimuksen arvioinnissa sekä tutkimusrahoituksen saamisessa. Molemmat ovat niitä akateemisen työn arvioinnin muotoja, joissa meritoidutaan eri- tyisesti kansainvälisillä näytöillä. Muutoksen kääntöpuolena on ollut vähenevä osallistuminen kotimaisiin keskusteluihin, vaikka alan soveltavaa tutkimusta pyritään edelleen julkistamaan myös Suomessa. Julkaiseminen omissa julkaisusarjois- sa ja niiden jakelu sidosryhmille ovat käytännös- sä loppuneet kokonaan, eikä julkaisujen vertais- arviointia painottava yliopistojen rahoitusmalli ai- nakaan kannusta palauttamaan näitä toiminta- tapoja.
Maantieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei välttämättä kuitenkaan hupene suorassa suhteessa kansainvälisen julkaisemisen kasvuun. On nähtävissä, että osallistuminen yh- teiskunnalliseen keskusteluun ja kehittämistyöhön on saanut uusia muotoja, jotka ohittavat kotimai- sen julkaisemisen perinteiset kanavat. Tutkimuk- sen yhteiskunnallinen relevanssi voikin toteutua muun muassa asiantuntijakonsultaationa, työ-
ryhmä jäsenyyksinä, perinteisten ja uusien medi- oiden välityksellä, perinteisenä ja vaihtoehtoisena poliittisena osallistumisena, tai vaikkapa aloitteel- lisena kansalaistoimintana. Maantieteellisen vai- kuttamisen kanavat muuttuvat osana yhteiskunnal- lisen osallistumisen laajempaa murrosta. Sen myö- tä ympäristökysymyksistä, yhteiskuntapolitiikas- ta ja alueellisista muutoksista neuvotellaan perin- teisen mittakaavatasojaottelun (paikallinen, kan- sallinen ja globaali) haastavilla ja monimuotoisil- la tavoilla sekä virtuaalisissa että fyysisissä ver- kostoissa.
Suomalaisen maantieteellisen tutkimuksen tu- levaisuus näyttää tällä hetkellä valoisalta. Ala on menestynyt kilpailussa tutkimusrahoituksesta, sen tutkimus näkyy kansainvälisesti verrattain hyvin, ja ala on saanut hyviä tuloksia myös eri yliopisto- jen tutkimuksen arvioinneissa. Suomalainen tiede- politiikka on noteerannut alan saavutukset muun muassa akatemiaprofessorin tehtävän ja tutkimuk- sen huippuyksikköstatuksen muodossa. Vaikuttai- si siltä, että yliopistojen rakenteelliset uudistukset eivät ainakaan toistaiseksi ole horjuttaneet maan- tieteellistä tutkimusta ja opetusta.
Organisaatiorakenteet eivät yksin voi taata ope- tuksen ja tutkimuksen vahvaa asemaa, mutta silti laitosten ja tiedekuntien myllerrystä on syytä seu- rata valppaana. Tampereen kokemukset osoittavat että alan näkyvyys voi olla uhattuna vaikka orga- nisaatiouudistuksessa ei puututtaisikaan opetuk- sen tai tutkimuksen käytäntöihin. Yliopistoja tul- laan varmasti edelleenkin kannustamaan kohti suuruuden ekonomiaa, jolloin vaarana on pienten alojen katoaminen laaja-alaisten tutkinto-ohjel- mien massaan. Maantieteellisten ja aluetieteellis- ten oppiaineiden ”näkyviin liputtaminen” on tar- peen, jotta alan hyvä vire ja tutkimustulokset iden- tifioidaan jatkossakin oikein.
JOUNI HÄKLI Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto
