T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 - 5 / 2 0 0 9 87
Yleisteos läntisen
maailman sotahistoriasta
Juho WilskmanJanne Malkki, Risto Marjomaa, Jyri Raitasalo, Tero Karasjärvi ja Joonas Sipilä: Sodan historia.
Otava 2008.
Suomessa julkaistaan melko paljon kirjoja sotahistoriasta, jopa siinä määrin, että julkisuudessa asiasta on suorastaan valitettu. Kuitenkin jos jätetään huomiotta maatamme viimevuosisadalla koskeneet sodat, putoaa suomeksi julkaistujen sota- historiaa käsittelevien teosten mää- rä jyrkästi. Muun maailman sota- historiasta on saatavilla lähinnä hyvin suurelle yleisölle tarkoitettu- ja vaihtelevan tasoisia ulkomaisia käännösteoksia. Ennen Sodan his- torian ilmestymistä edellinen suo- menkielinen yleisteos sotahistori- asta, Jussi T. Lappalaisen Aseet ja taistelut, julkaistiin vuonna 1989, minkä jälkeen sotahistorian saral- la on tapahtunut merkittäviä edis- tysaskelia. Lisäksi John Keeganin uusien näkökulmien esille tuoja- na ansiokas Sodankäynnin histo- ria (Hutchinson 1993) käännettiin suomeksi vuonna 2006.
Sodan historia perustuu Suo- men sotilas -lehdessä (2/2005–
2/2007) julkaistuihin artikkeleihin.
Kirjoittajat haluavat tiivistää maail- man sotahistorian päälinjat yhteen teokseen. Kyseessä on Lappalaisen Aseet ja taistelut -kirjan seuraaja eli suurelle yleisölle tarkoitettu yleis- teos maailman sotahistoriasta, jo- ka soveltuu myös korkeakoulujen oppikirjaksi. Teos etenee kronolo- gisesti aina varhaisemmista todis- teista sodankäynnistä pohdiskelui- hin sodankäynnin tulevaisuudes-
ta. Painopiste on yllättävän pitkäl- ti vanhoissa ajoissa. Kirjassa, jonka varsinainen tekstiosuus on 215 si- vua, tullaan 1600-lukuun ja ”mo- dernien valtioiden” sotalaitoksiin vasta sivulla 125. Tämä käy toki ter- veellisenä muistutuksena siitä, että monet nykyhetken ainutlaatuisilta ja uusilta näyttävät ilmiöt ovat si- tä vain pinnallisesti tarkasteltuna.
Maailmalla tarkoitetaan Sodan historiassakin valitettavasti pitkäl- ti länsimaailmaa, sillä käsittely on varsin Eurooppa-keskeistä ja muun maailman sotahistoriaan puutu- taan vain ylimalkaisesti. Eurooppa- keskeisyys ei johdu siitä, etteivätkö tekijät tietäisi, että maanosamme ulkopuolellakin on historiaa. Mo- net heistä ovat tehneet tutkimuksia Aasian ja Afrikan historiaan liitty- en. Sodan historian esipuheessa Jan- ne Malkki jopa ilmoittaa tekijöiden suurelta osin allekirjoittavan ”nuri- nat” Eurooppa-keskeisen tarkaste- lun heikkouksista. Ratkaisua kui- tenkin perustellaan sillä, että uuden ajan alusta lukien läntinen maailma on suurelta osin ollut sodankäyn- nin muutosten liikkeellepaneva voi- ma ja kaikkialla maailmassa nykyi- set sotalaitokset, asejärjestelmät ja sodankäyntimenetelmät perustuvat pitkälti länsimaissa tapahtuneeseen kehitykseen.
Huolimatta yleisteoksen luon- teestaan ja ”perinteisestä” krono- logisesta rakenteestaan kansain- välisen sotahistoriantutkimuksen virtaukset vaikuttavat Sodan his- toriassa selvästi taustalla. Suoma- laisuus ilmenee lähinnä siinä, että maamme sotahistoriaa käytetään antamaan havainnollisia esimerk- kejä erityisesti toista maailmanso- taa käsiteltäessä.
Tekijöiden tavoitteena on ollut valottaa sotalaitosten organisoin-
nin, yhteiskunnan rakenteiden ja teknologian toisilleen ja sodan- käynnille asettamia reunaehtoja.
Samalla ilmoitetaan, ettei teokses- sa täysin unohdeta merkittäviä so- tapäälliköitä ja suuria taisteluita, eli niin sanottua perinteistä sota- historiaa. Kultakin oman lukunsa ansainneelta aikakaudelta esitel- lään tietolaatikoissa yksi kenttätais- telu, yksi sotilas (tai pikemminkin sotilasryhmä), yksi sotapäällikkö tai sodankäynnin teoreetikko sekä yksi muu merkittävä asia – yleen- sä meritaistelu. Tietolaatikoita oli- si voitu varata myös aseille ja varus- teille. Teknologian kehityksen ylei- siä linjoja käsitellään itse tekstissä, mutta yksityiskohtaisempaa infor- maatiota antavat tietolaatikot aseis- ta olisivat havainnollistaneet asiaa.
Historiantutkimuksessa, sota his- toria mukaan lukien, on nykyään ta- pana avata uusia näkökulmia antro- pologian avulla. Tämä näkyy myös Sodan historian ensimmäisessä lu- vussa, jossa pyritään määrittele- mään, mitä sota on. Luvussa pai- notetaan sodan monimuotoisuut- ta. Yhteisenä nimittäjänä sodalle pidetään lähinnä sitä, että kyseessä on yhteisöjen välinen järjestäytynyt väkivaltainen toiminta, jossa käyte- tään joukkovoimaa. Viimeaikoihin asti sodankäynti on myös ollut lä- hes täysin miesvaltainen toimiala.
Todennäköisesti miehet ovat olleet siihen fyysisesti sopivampia.
Teoksen perusviesti on, että koska sotajoukot ovat yhteisöjensä edustajia ja maailmanhistoriassa on ollut hyvin paljon erilaisia yhteisöjä, ovat näiden yhteisöjen sota laitokset (ja samalla ilmeisesti sodankäynti) eronneet suuresti toisis taan. Kui- tenkin sotalaitosten on reagoitava toistensa muodostamaan uhkaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että
88 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 - 5 / 2 0 0 9
voitokkaiden vastustajien luomiin haasteisiin on vastattava joko ko- pioimalla näiden menestyksen sa- laisuus (esim. aseistus, organisaatio tai taistelutapa), kehittämällä siihen sopiva vastamenetelmä tai antautu- malla. Vuosituhantisen kehityksen kautta armeijat ovatkin muuttuneet yhä enemmän toistensa kaltaisiksi.
Tämä teesi olisi voinut näkyä teok- sessa vahvemmin. Nyt se jää peit- toon ja osittain myös tapahtuma- historian alle.
Ajoittain kirja menee melkoi- seksi perättäin seuraavien valta- kuntien sekä sotilasmahtien ka- valkadiksi ja alkaa muistuttaa jon- kinlaista maailmanhistorian yleis - teosta. Koska yleiselle tapahtuma- historialle kuuluu tällaisessa teok- sessa pelkkä taustoitusrooli, tuli- si se supistaa minimiin. Tiukempi kiinnipitäminen perusteesissä olisi auttanut ja samalla mahdollistanut monien nyt vajavaiselle käsittelylle tai kokonaan teoksen ulkopuolelle jääneiden asioiden tarkastelun. It- se teesistä voisi vielä huomauttaa, ettei se jolta kopioidaan, ole vält- tämättä aina vastustaja – ellei vas- tustajan ymmärretä hyvin laajas- ti tarkoittavan kaikkia muita sota- laitoksia, myös omien liittolaisten, tai jopa oman sotalaitoksen toisia yksikköjä.
Asiantuntevasta kirjoittajajou- kosta huolimatta tällaisiin yleiste-
oksiin pujahtaa helposti virheitä ja lisäksi on pakko tiivistää taval- la, joka saattaa jättää lukijalle vää- rän mielikuvan. Monet kysymyk- set ovat myös kiistanalaisia ja tul- kinnanvaraisia. Jälkimmäisiin en puutu tässä.
Ensimmäisessä luvussa viita- taan atsteekkien ”kukkaissotiin”, joita käytiin vain ihmisuhreihin tarvittavien vankien saamiseksi.
Nämä ”kukkaissodat” olisivat sit- ten pitkittyessään muuttuneet ”ta- vanomaisemmiksi” sodiksi, joissa oli enemmän tappamista. Kuiten- kin kaikissa nykyisen Meksikon alueen muinaisten korkeakulttuu- rien sodissa vastustaja pyrittiin pi- kemminkin ottamaan vangiksi (ja uhrattavaksi) kuin tappamaan.
”Kukkaissotia” atsteekit kävivät vain muutaman yhteisön kanssa tilanteissa, jolloin tavallisia sota- retkiä ei ollut tiedossa. Voisi myös huomauttaa, että atsteekkien pää- vastustajat ”kukkaissodissa”, tlasca- lalaiset, katsoivat käyvänsä ankaraa puolustussotaa vierasta valloittajaa vastaan, ja ehkäpä koko ”kukkais- sota” oli vain atsteekkien yritys se- littää, miksi he eivät kyenneet ku- kistamaan pientä mutta sitkeää vas- tustajaansa.
Luvussa ”Vanhan maailman impe riumit” viitataan ”skyyttalai- siin sotavaunuihin”, joita Persian suurkuningas Dareios III olisi käyt-
tänyt Gaugamelan taistelussa 331 eaa. Ilmeisesti englanninkielinen termi scythed, eli sirpeillä varustet- tu, on ymmärretty virheellisesti tar- koittavan skyyttalaisia, antiikin ai- kana Euraasian aroilla vaikuttanut- ta kansaa. Skyyttalaisia kyllä kerro- taan olleen Dareioksen armeijassa, mutta he palvelivat ratsuväkenä.
Keskiaikaa käsittelevässä lu- vussa (”Sotaherroja ja ratsumie- hiä”) väitetään, että muslimit olisi- vat kukistaneet Espanjan ostrogoo- tit. Kyseessä olivat kuitenkin visi- gootit. Lisäksi välittyy kuva, että kalifeilla alkoi olla vaikeuksia saa- da armeijoita kokoon, koska mo- net muslimeiksi kääntyneet pai- nottivat rauhanomaista islamin- tulkintaa. Oikeastaan kalifaatissa 700–800-luvuilla tapahtunut ar- meijan ammattimaistuminen oli vain luonnollista seurausta naa- purejaan valloittamaan lähteneen
”heimofederaation” muuttumises- ta keskitetysti ja itsevaltaisesti hal- lituksi imperiumiksi, jonka sodat olivat joko kaukaisia rajakonflik- teja tai sisällissotia. Mamelukien eli orjasotilaiden käyttö ei myös- kään johtunut muslimien halutto- muudesta taistella toisia muslime- ja vastaan, pikemminkin päinvas- toin. Kalifi halusi sisäisiin konflik- teihin armeijan, joka olisi lojaali vain hänelle.
Luvussa kerrotaan jihadia käy- dyn oikean uskon puolustamisek- si ja levittämiseksi sekä lisätään, et- tä maailman katsottiin olleen jae- tun kalifien johtamien uskovaisten maahan ja uskottomien maahan, joiden välillä vallitsi sotatila kun- nes kaikki olisivat kääntyneet is- lamiin. Muslimien valloitussodat kristittyjä vastaan eivät kuitenkaan olleet pakkokäännytyssotia. Kali- fit ja monet uskonoppineet halusi- Sodan historia -kirjassa on hyvä kuvitus ja tietoja täydennetään erillisillä lyhyillä
artikkeleilla. Kuvitusta kirjasta, Otava.
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 - 5 / 2 0 0 9 89 vat koko maailman poliittista alis-
tamista muslimihallitsijoille, mutta Koraani takaa alistetuille kristityil- le ja juutalaisille oikeuden harjoit- taa uskoaan muslimivallan alla.
Keskiaikaa ja uuden ajan alkua käsittelevät luvut menevät mones- sa suhteessa kronologisesti pääl- lekkäin. Ilmeisesti taustalla on hää- möttänyt keskustelu ”sodankäyn- nin vallankumouksesta”, joka uuden ajan alussa olisi täydellisesti muut- tanut eurooppalaista sodankäyntiä.
Jälkimmäiseen lukuun otetut asiat, jotka olisivat sopineet esitettäväksi jo aiemmin, ovat nimittäin yleen- sä liitetty ”sodankäynnin vallanku- mousta” koskevaan keskusteluun.
Nykyään teoria ”sodankäynnin val- lankumouksesta” uuden ajan alus- sa on saanut osakseen paljon kri- tiikkiä, eikä Sodan historia sinän- sä otakaan kantaa ”sodankäynnin vallankumouksen” puolesta. Sivulla 115 väitetään, ettei hussilaissodis- sa 1400-luvun alussa käytetyille ty- kistöllä varustetuille vaunulinnak- keille löytynyt välittömiä seuraajia.
Kuitenkin unkarilaiset turvautui- vat useasti 1400-luvulla vaunulin- nakkeisiin ja turkkilaiset osmanit omaksuivat käytännön heiltä. Vau- nulinnakkeet auttoivat osmaneja lyömään Egyptin mamelukit seu- raavan vuosisadan alussa.
Seuraava luku (”Ammattisoti- laiden maailmanvalloitus”) kattaa ajanjakson 1600-luvun alusta Rans- kan vallankumouksen puhkeami- seen. Siinä annetaan ymmärtää am- puma-aseiden yleistyneen, koska ne vaativat sotilailta vähemmän am- mattitaitoa kuin keihäät. Itse aseen käsittely ei kuitenkaan ollut sen hel- pompaa. Tuohon aikaan myös tu- liaseilla varustetuilta miehiltä alet- tiin vaatia kykyä toimia säännölli- sissä muodostelmissa keihäsmies-
ten tapaan. Keihäsmiehet ottivat avoimissa taisteluissa enää harvoin yhteen, ja tuolloin keihäinä käytetyt usean metrin pituiset piikit sovel- tuivat huonosti kahakointiin ja pii- rityksiin.
Luku kahdeksan (”Kansakun- tien armeijat”) ulottuu Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan ja luvussa yhdek- sän käsitellään maailmansodat.
Mielestäni olisi voitu painottaa enemmän taistelukentän muutos- ta, jonka aiheuttivat satojen met- rien päähän tarkat ja nopeasti am- puvat kiväärit sekä tykit, jotka am- puivat niin kauaksi, ettei miehistö voinut nähdä kohdetta. Tätä muu- tosta on eräässä tuoreessa artikke- lissa kuvattu ”todelliseksi sodan- käynnin vallankumoukseksi”. Ti- heistä muodostelmista oli pakko luopua, taistelukentät muuttuivat taistelualueiksi ja ikään kuin tyhje- nivät miesten ja kaluston pyrkiessä olemaan mahdollisimman piilossa.
Kirjan kaksi viimeistä lukua käsittelevät kylmää sotaa ja sodan- käynnin tulevaisuutta. Sodankäyn- nin tulevaisuutta pohtiva luku käy myös kirjan yhteenvedosta. Keskei- sin huomio lienee, että vastustaji- en teknologiaa on vielä suhteelli- sen helppo kopioida, mutta sodan- käynnin kehityksen vaatimat tak- tiset ja organisatoriset muutokset saattavat pakottaa suuriin yhteis- kunnallisiin ja kulttuurisiin mullis- tuksiin, jotka voivat olla kivuliaita ja herättää suurta vastarintaa. Tule- vaisuuden pohdinnassa korostuvat sotalaitosten ammattimaistumi- nen ja ajautuminen erilleen muus- ta yhteiskunnasta. Lopulta kuiten- kin todetaan, että tulevaisuus on arvaamaton. Tästä ei voi olla eri mieltä. Mielenkiintoisempaa oli- si ollut lähteä pohtimaan sodan-
käyntitapojen ja yhteiskuntajärjes- tyksen suhdetta. Nykyisissä kon- flikteissa vastustajan muodostavat useimmiten terroristit ja sissijär- jestöt. Voiko avoimuutta ja demo- kraattisia arvoja korostava yhteis- kunta sopeutua tällaiseen uhkaan?
Lopussa tarjotaan kirjallisuutta niille, jotka haluavat syventää tieto- jaan jostain aiheesta. Teoksia myös luonnehditaan muutamalla sanal- la. Lisäksi kirjassa on varsinkin tut- kijoille hyödyllinen sanasto keskei- simmistä sodankäynnin histo riaa koskevista termeistä. Kuten mo- nella muullakin tutkimuksen saral- la, on sotahistoriassa vaikea keksiä suomenkielistä vastinetta erilaisille vieraskielisille termeille eikä kun- non konsensusta käännöksistä ole.
Sodan historia tarjoaa ainakin mal- lin. Sen sijaan hakemisto puuttuu.
Kirjallisuusluettelo ei pyrikään olemaan täysin kattava, mikä täl- laisessa teoksessa olisikin mahdo- tonta. Se antaa kuitenkin varsin hyvän pohjan niille, jotka haluavat syventää tietojaan jostain aiheesta.
Olisin toivonut luettelosta löytyvän vielä ainakin John Francen Western Warfare in the Age of the Crusades 1000–1300 (UCL 1999) ja Rupert Smithin The Utility of Force: The Art of War in the Modern World (Allen Lane 2005). Rajaustensa puitteissa Francen teos on mielestäni paras yleisesitys keskiajan sodankäyn- nistä. Rupert Smith puolestaan kä- sittelee nykyajan sodankäyntiä ja se keskittyy erityisesti erilaisiin mata- lan intensiteetin konflikteihin. Teos on saanut paljon huomiota varsin- kin Isossa-Britanniassa. Hieman ihmetyttää, miksi Martin van Cre- veldin Supplying War on kirjalli- suuslistassa maailmansotiin keskit- tyvien teosten kohdalla. Van Cre- veld aloitti teoksensa noin vuodesta
90 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 - 5 / 2 0 0 9
1600 ja se uudisti käsityksiä sodan- käynnistä koko uuden ajan Euroo- passa. Kaveh Farrokhin uutukais- ta Shadows in the Desert: Ancient Persia at War (Osprey 2007) olisi kirjan saaman vastaanoton huomi- oonottaen kannattanut luonnehtia kiistellyksi.
Sanaston suhteen voisi huo- mauttaa, että kreikkalaista tulta käy- tettiin jo 600-luvulla eikä 900-luvul- la, kuten kirjassa julistetaan. Yhdis- telmäjousesta kirjassa sanotaan, että se valmistettiin ”laminoimalla yh- teen useita materiaaleja, kuten eri puulajeja, eläimen jänteitä ja luuta”.
Yleisin yhdistelmäjousityyppi val- mistettiin kuitenkin puusta, jäntees- tä ja sarvesta. Luuta käytettiin vain vahvistamaan kädensijaa ja jousen sakaroita. Varhaista sodankäyn- tiä käsittelevässä luvussa väitetään liioi tellen yhdistelmäjousen kanta- man olleen moninkertainen yksi- puisiin jousiin verrattuna.
Sodan historiassa on onnistu- nut mustavalkoinen kuvitus ja teos on selkeästi kirjoitettu. Yllä luetellut virheetkin ovat lähinnä tulkintaky- symyksiä pikkuasioista ja saattavat liittyä pikemminkin asioiden muo- toiluun. Teos varmasti avartaa ta- vallisen lukijan kuvaa sodankäyn- nistä ja siihen tutustuminen voisi olla hyväksi myös niille tutkijoille, joille sodankäynnin historia ei ole varsinainen erikoistumisalue. So- dankäynnin vaatimukset ovat olleet muokkaamassa yhteiskuntaa ja, ku- ten Sodan historiassa todetaan, niillä on ollut merkittävä vaikutus esimer- kiksi hyvinvointivaltion syntyyn ja naisten emansipaatioon.
Kirjoittaja on sotahistoriaan erikoistu- nut yleisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistosta.
Organisaatioteoriat kehittyvät?
Vesa Huotari
Risto Harisalo: Organisaatio- teoriat. Tampere University Press 2008.
Haasteita etsivä voi ottaa mallia Risto Harisalosta ja kirjoittaa yleis- esityksen organisaatioteoriois ta.
Tehtävä on kolossaalinen ja käsit- teellisesti hankala hallita. Jos haas- teesta haluaa selvitä helpoimmalla, sopii silloinkin ottaa mallia hänes- tä. Harisalo tarttuu organisaatio- teorioihin kuten Aleksanteri Suu- ri Gordionin solmuun. Jälkipolville jää sitten pohdittavaksi, tuliko teh- tävä ratkaistuksi, ohitetuksi vai tu- hotuksi.
Organisaatioteorioista ja lumi- miehestä kirjoittamisessa on jota- kin samaa. Olisi kuitenkin suhteel- lisen helppo päästä yksimielisyy- teen olosuhteista, joissa voisimme todeta lumimiehen todelliseksi – esimerkiksi silloin, kun kiinnisaa- tu olisi poikkeuksellisen kookas, vuoristoseudulla elävä, suuria jäl- kiä jättävä, epäselviä kuvia ja van- hoja kuvauksia vastaava jne. Or- ganisaatioteoriat eivät tarjoa vas- taavaa etua tai helppoutta. Yksin jo moninaiset käsitykset siitä, mi- tä ihmis- ja sosiaalitieteissä pitäi- si tai sopisi teorialta edellyttää, te- kevät vaikeaksi identifioida todel- liset teoriat kaikkien ”teorioiden”
joukosta. Olettaen, että onnistui- simme tässä yksilöinnissä, tulisi seuraavaksi erottaa oikeat organi- saatioteoriat kaikkien todellisten teorioiden joukosta. Meidän tulisi tietää, miten organisaatiot eroavat ei-organisaatioista, jotta voisimme poiminnassamme onnistua. Mutta
eikö juuri tässä jo vaadita organi- saatioteoriaa ja sen antamaa tietä- mystä organisaatioista?
Harisalo, kuten Aleksanteri Suurikin, laittaa teoksessaan me- todologiset mutkat suoraksi ja or- ganisaatioteoreettiset solmut na- runpätkiksi. Organisaatio on hä- nelle voima, joka yhdistää erilaisia tekijöitä saumattomaksi, aikaan- saavaksi ja toimivaksi kokonaisuu- deksi. Organisaatioiden pohdin- ta on hänen mukaansa osoittau- tunut ajattelua avartavaksi ja vah- vasti elinvoimaiseksi sekä teoriassa että käytännössä. Koska organisaa- tiot ovat kaikessa mukana, on hyö- dyllistä tutkia kuinka niitä koske- va ajattelu on ajan myötä kehitty- nyt, hän toteaa.
Olen samaa mieltä organisaa- tioteorian kiinnostavuudesta. Juu- ri organisaatioteoria piti minua aikoinaan julkishallinnon opin- noissa. Olen kuitenkin Harisaloa skeptisempi siltä osin, onko orga- nisaatioita koskeva ajattelu kehitty- nyt vai pelkästään muuttunut. Jos hän tyytyisi puhumaan kehittymi- sen sijaan muuttumisesta, herättäi- si teos jokaisen pohtimaan, miksi organisaatioista ajatellaan usein eri tavoin, miksi jotkut ajattelevat niis- tä joskus tai jatkuvasti samalla ta- valla ja miten olisi parempi missä- kin tilanteessa niistä ajatella. Erityi- sesti se toisi pintaan kysymyksen siitä, miksi olettaa, että moninai- set teoreettiset kehitelmät jakaisi- vat saman leikkauspisteen ja oli- sivat näin myös kykeneviä valaise- maan sen eri puolia.
Puhuminen organisaatioteo- rian kehittymisestä palvelee täs- sä yhteydessä tärkeitä tavoitteita.
Sen ansiosta näyttää siltä, että Ha- risalo tietää mistä hän puhuu. Toi- seksi organisaatioteoria vaikut-
