64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
kirjaa luetettavaksi ja luetettavaksi mahdollisimman monissa yhteyk- sissä. Suomenkielinen pioneerityö valtameristä teksteineen, kaavaku- vineen ja kuvineen on laadukkaas- ti tehty ja painettu.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on toiminut riista- ja kalatalouden tut- kimuslaitoksen erikoistutkijana.
Kirjoitettua elämää
Merja Leppälahti Historiallinen elämä.Biografia ja historiantutkimus.
Toimittaneet Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.
Elämäkertoja on kirjoitettu pit- kään, mutta vasta viime vuosikym- meninä ne ovat alkaneet nauttia ar- vostusta, joka niiltä on aikaisem- min erityisesti tutkimusyhteisöissä puuttunut. Elämäkertoja kirjoitta- vat tutkijoiden lisäksi journalistit ja myös monenlaiset harrastajat. Elä- mäkerta voi olla vuosien tutkimus- työn tulos tai nopeasti hahmoteltu luonnostelma. Vasta melko hiljat- tain tiedepiireissä on ryhdytty poh- timaan elämäkertatutkimuksen te- kemisen tapoja.
Elämänkertoja on tyypillises- ti kirjoitettu erilaisista merkkihen- kilöistä, ”suurmiehistä”, mutta ny- kyään elämäkerran kohteeksi so- pii myös aivan tavallinen ihminen tai jopa ihmisryhmä. Varhaiset elämänkerrat olivat usein selkeäs- ti kohdettaan sankarillistavia, jois- sa kaikki selitettiin parhain päin tai
mahdollisesti negatiivisiksi tulkit- tavista osa-alueista tietoisesti vai- ettiin.
Oulun yliopiston historiantut- kijat ovat tarttuneet kysymykseen elämäkertakirjoittamisesta ja jul- kaistujen elämäkertojen tulkitse- misesta historiantutkimukselli- sesta näkökulmasta. Historialli- nen elämä -teoksen kirjoittajina on kaksikymmentä historiantut- kimuksen asiantuntijaa Suomes- ta ja ulkomailta. Teos on jaettu kolmeen osaan, ”Kirjanmerkke- jä”, ”Yhdet askeleet” ja ”Monet jäl- jet”. Näistä ensimmäinen sisältää aiheeseen johdattelevia artikke- leita, seuraavissa käsitellään ensin yhden henkilön elämään keskitty- viä elämäkertoja ja jälkimmäisessä osassa elämäkerrallista tutkimusta, joka kohdistuu useampaan henki- löön yhdessä.
Käsitteitä ja mahdollisuuksia Toimittajien johdannon jälkeen ensimmäinen ”Kirjanmerkkejä”- osa sisältää kolme artikkelia, jois- sa tarkastellaan elämäkertakirjoit- tamisen historiaa ja kirjoittajan vastuuta sekä yksilö-, ryhmä- ja joukkobiografian peruskysymyk- siä. Christina Florin tarkastelee ar- tikkelissaan ”Biografia rajoja rik- komassa” kolmea elämäkertatut- kimusta, joiden kohteena ovat ruotsalaiset naisasianaiset, nais- professorit sekä pariskunnat, jois- sa molemmat puolisot ovat kor- keasti koulutettuja ja yhteiskun- nallisesti aktiivisia. Heini Hakosa- lo puolestaan käsittelee varhaisten suomalaisten naislääkärien elämä- kertatutkimusta artikkelissa ”Taso- hyppelyä”. Molemmissa artikke- leissa osoitetaan merkittäviä seik- koja, jotka nousevat esiin tarkastel- taessa useamman henkilön elämää
yhdessä, mutta jotka todennäköi- sesti jäisivät huomaamatta yksilö- elämäkerrassa. Erityisesti Hakosa- lo myös täsmentää ja selkeyttää ar- tikkelissaan elämäkertatutkimuk- sen keskeisiä käsitteitä.
Elämäkertojen lukija voi joskus ihmetellä, miten yhdestä ihmises- tä voidaan kirjoittaa niin erilaisia elämäkertoja, että on vaikea uskoa elämäkerran käsittelevän samaa henkilöä. Läheskään aina kyse ei varsinaisesti ole tarkoituksellises- ta vääristelystä, vaan näkökulman valinnasta. Nykyään voidaan myös ymmärtää, ettei elämäkerran tar- vitse olla johdonmukainen ja eheä, vaan se voi olla myös katkonainen ja sirpaleinen; saman ihmisen elä- mänhistoriassa voi erottaa mon- ta elämää. Artikkelissaan ”Elämä pelissä” Birgitte Possing korostaa myös elämäkerran kirjoittajan vas- tuuta, kun hän toimii ”päähenki- lönsä nukkemestarina”.
Kehdosta hautaan – näinkö se meni?
Elämäkerran kokoamisen ja tul- kitsemisen kysymyksiin tartutaan kirjan toisessa osassa, joka sisäl- tää seitsemän artikkelia. Kuusi ar- tikkeleista käsittelee ihmiselämä- kertoja. Seitsemäs on Katri Helmi- sen artikkeli ”Juoksijaori Lapukan tarina ja eläinelämäkerran mah- dollisuus”, jossa Helminen pohtii, mistä eläimen elämäkerta oikeas- taan kertoo. Lapukka-hevosen elä- mäkerran kohdalla hevosen itsensä lisäksi mukana ovat ainakin jännit- tävät juonteet ravitoiminnasta, he- vosjalostuksesta ja pirtun salakul- jetuksesta. Kuten Helminen toteaa, ne kuuluvat osaksi Lapukan elä- män kontekstia, mutta myös ih- misten toimintaa.
Usein tarkasteltavan henkilön elämänvaiheista nostetaan esil-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 65 le nimenomaan niitä asioita, mi-
tä kirjoittaja pitää tärkeinä, tällöin jokin elämänalue painottuu mui- den kustannuksella. Esimerkiksi Ulrike Meinhofin elämäkertojen kompastuskivi on Katariina Leh- to-Bleckertin mukaan Punainen armeijakunta (Rote Armee Frak- tion, RAF), terroristiseksi määri- telty ryhmä. Lehto-Bleckert käsit- telee artikkelissaan ”Nainen tarvit- see oman huoneen – mutta miksi se ei riittänyt Ulrike Meinhofille?”
useita Meinhof-elämäkertoja, jois- sa yhteistä on keskittyminen pyr- kimykseen löytää selitys Meinho- fin terroristiuralle.
Erilaiset aineistot tuottavat hy- vin erilaisia näkökulmia tarkastel- tavien ihmisten elämään. Muistel- mat ja kirjeet ovat tutkittavien itse tuottamaa kuvaa elämästään. Heidi Kurvinen käsittelee toimittaja Anni Voipion muistelmatekstien luomaa kuvaa naispuolisen toimittajan elä- mästä ja työstä 1920−40-lukujen Suomessa. Artikkelissaan ”Muis- telmat lähteenä. Toimittaja An- ni Voipion Lehtimatka” Kurvinen toteaa, ettei Voipio juuri käsittele naistoimittajan sukupuoleen liit- tyviä ongelmia vahvasti maskulii- nisessa lehtimiesyhteisössä. Toisi- naan hiljaisuudet voivatkin kertoa enemmän kuin se, mitä on ekspli- siittisesti sanottu.
Artikkelissaan ”Elämä kirjeissä.
Miten representoida jo representoi- tua elämää” Erla Hulda Halldórs- dóttir nostaa esille Sigríður Páls- dóttirin, tavallisen 1800-luvulla eläneen islantilaisnaisen, jolta on säilynyt 250 veljelle kirjoitettua kir- jettä lähes Sigríðurin koko elämän ajalta. Halldórsdóttir pohtii muun muassa sitä, miten tämäntapaisessa elämäkerrassa on mahdollista tuo- da esille monenlaiset paikalliset ja
ajalliset kontekstit siten, että ylim- pänä kuuluu tutkittavan oma ääni.
Myös Seija Jalaginin artikkelis- sa ”Vieraalla maalla kaukana. Ai- li Havaksen transnationaali elämä”
keskeisenä lähteenä ovat Palestii- nassa ja Israelissa lähetystyötä teh- neen Aili Havaksen omat kirjeet ja muistelmat. Jalagin lukee aineis- toaan transnationalismin näkö- kulmasta eli hän kiinnittää huomi- ota kahden tai useamman kulttuu- ripiirin läsnäoloon. Havaksen elä- män kantavana juonteena Jalagin näkee transnationaalisen kristilli- syyden, jota Havas toteutti käytän- nön työssään ja ihmissuhteissaan.
Useassa artikkelissa käsitellään lähdekriittisiä kysymyksiä. Julia Dahberg ja Niina Timosaari tart- tuvat kysymykseen luotettavista lähteistä artikkelissaan ”Kaikkihan tiesivät, että Edvard-setä oli homo!
Seksuaalisuuden tutkiminen läh- dekriittisenä ongelmana”. Kirjoit- tajat osoittavat, miten ohuille fak- tatiedoille Edvard Westermarckin usein kyseenalaistamattomana to- tuutena esitetty homoseksuaali- suus loppujen lopuksi perustuu. He myös muistuttavat, että tutkimuk- sen liikkuessa toisenlaisessa ajassa ja eri kulttuureissa on helppo sor- tua anakronismeihin.
Myös esineet voivat muodostua merkittäviksi henkilön elämäker- ran kiinnekohdiksi. Visa Immonen nostaa artikkelissaan ”Neljä esinet- tä valtionarkeologi Juhani Rinteen elämästä” esille sosiologi Violette Morinilta peräisin olevan käsitteen elämäkerrallinen esine, jolla tarkoi- tetaan yhteen henkilöön kiinnitty- vää esinettä. Käyntikorttivalokuva, yliopiston opintokirja, exlibris-pai- nolaatta ja Rinteestä maalattu muo- tokuva ovat ne neljä elämäkerral- lista esinettä, joiden kautta Immo-
nen lähestyy Juhani Rinteen elä- mänvaiheita.
Monta ihmistä – yksi elämäkerta
”Kirjanmerkkejä”-osassa jo todet- tiin, että tarkasteltaessa useamman henkilön elämää yhdessä voidaan tuoda esille jotain sellaista, joka eh- kä jäisi näkymättä yksilöelämäker- rassa. ”Monet jäljet” -osassa käsi- tellään elämäkertatutkimusta ni- menomaan kahden henkilön tai tietyn ihmisryhmän elämäkerto- jen kautta.
Tiina Kinnunen käsittelee artik- kelissaan ”Taistelevat sisaret” kah- den naisasianaisen, Ellen Keyn ja Alexandra Gripenbergin, erilai- sia näkemyksiä naisliikkeen lähtö- kohdista ja niiden näkymistä Gri- penbergin toiminnassa. Kirsti Sal- mi-Niklander tarkastelee kahden 1860-luvulla syntyneen kirjoitta- jan eri suuntiin johtanutta elämää artikkelissaan ”Kansankirjailija ja talonpoikaisylioppilas”.
Merja Uotila esittelee artikke- lissaan ”Tavallisuuden tavoitte- lua” tietyn ryhmän henkilöitä ku- vaavaa prosopografista tutkimusta, Antti Harmainen ja Mikko Pollari puolestaan tutkiskelevat elämäker- tatutkimuksen käyttöä liikkeiden ja aatteiden historian tutkimukses- sa artikkelissa ”Biografian mahdol- lisuuksista ja rajoista työväenliik- keen ja teosofian tutkimuksessa”.
Perhe, suku ja muut sosiaaliset suh- teet ovat keskeisiä Jaana Tornin oja- Latolan artikkelissa ”Perhehistori- ani on osa työväenliikkeen histo- riaa”, Anu Lahtisen artikkelissa
”Noudatin vanhempieni tahtoa” ja Maarit Leskelä-Kärjen artikkelis- sa ”Suhteellista elämää”. Tornino- ja-Latolan ja Lahtisen artikkeleis- sa käsitellään myös elämäkertojen kohteiden itse tuottaman aineiston
66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
käyttöä. Leskelä-Kärki painottaa myös reflek tion merkitystä tutki- jan ja tutkimuskohteen välillä.
Elämäkertatutkimuksen mahdollisuudet
Historiallinen elämä valottaa mo- nipuolisesti elämäkertatutkimuk- sen mahdollisuuksia lähinnä ar- tikkelien kirjoittajien omien tutki- musesimerkkien kautta. Teos on tarkoitettu nimenomaan suoma- laiselle lukijalle, ja myös alun pe- rin muilla kielillä kirjoitetut artik- kelit on käännetty suomeksi. Tä- mä on paitsi virkistävää myös an- siokasta, sillä Historiallinen elämä esittelee tutkimuskohteiden lisäksi elämäkertatutkimuksessa käytet- tyjä peruskäsitteitä ja tutkimusta- poja. Suomeksi julkaistut artikke- lit antavat eväitä ja ajattelemisen aihetta tutkijoiden lisäksi muil- le elämäkertakirjoittamisen paris- sa työskenteleville ja vahvistavat mahdollisuutta käydä tieteellistä keskustelua myös suomeksi.
Kirjan lopussa on hyvä hake- misto, joka sisältää sekä henkilö- että asiahakusanoja. Jokaisen ar- tikkelin lähdekirjallisuus on heti artikkelin lopussa, samoin artikke- lien viitteet ovat tekstien yhteydes- sä helposti luettavissa. Sen lisäk- si, että artikkelit ovat tieteellisellä tavalla informatiivisia, useimmat niistä ovat – parhaiden elämäker- tojen tapaan – myös viihdyttäviä ja inspiroivia.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tie- tokirjailija ja kriitikko.
Historiantutkija ja puoluepoliitikko
Raimo Väyrynen Maria Lähteenmäki: Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopolitiikko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.
Väinö Voionmaan (1869–1947) pitkä ja polveileva ura tutkijana ja poliitikkona ansaitsee elämänker- ran. Voionmaa oli kotoisin monen muun aktiivisen suomalaisuusmie- hen ja sosialistin kanssa Jyväskyläs- tä. Voionmaa (vuoteen 1906 saak- ka Wallin) kunnostautui tutkija- na ja hänet nimitettiin elokuussa 1918 Helsingin yliopiston kiinte- ään ylimääräiseen Suomen ja Skan- dinavian historian professorin vir- kaan. Hänen pätevyydestään ei ol- lut epäselvyyttä, mutta kielitaistelu tuli näkyviin päätettäessä hänen ni- mityksestään. Kaikki ruotsinkieli- set professorit äänestivät hänen ni- mitystään vastaan. Lisäksi Voion- maa oli sangen näkyvästi Venäjän vastainen, häntä voidaankin pitää suomalaiskansallisena nationalis- tina, joka ei kuitenkaan koskaan ollut ahtaasti kansallismielinen.
Voionmaa keskittyi tutkimuk- sessaan Suomeen ja Karjalaan.
Useat hänen töistään olivat pai- kallishistorioita, joukossa Suomen karjalaisen heimon historia (1915) ja Tampereen historia. Häntä voi- daan kiistatta pitää maantieteel- lisen ja alueellisen historiantutki- muksen alkuunpanijana Suomes- sa. Valitettavasti Lähteenmäki ei tarkastele yksityiskohtaisemmin näitä Voionmaan tieteellisen uran perusteoksia, vaan kiinnittää huo- miota hänen geopoliittiseen julkai- sutoimintaansa, jolla on selvempi
poliittinen sävy. Tämä on luonte- vaa sikäli, että Lähteenmäki on an- taumuksella ja ansiokkaasti kirjoit- tanut aikaisemmin muun muas sa Karjalan kannaksen ja pohjoiska- lotin historiasta Suomen rajamaa- kuntina.
Voionmaa oli tieteellisen uran- sa ohella ja sen osana geopoliitti- sen ajattelun läpitunkema. Häneen vaikutti syvästi saksalainen Fried- rich Ratzel (1844–1904), jota voi- daan pitää ihmismaantieteen ja sosiaalidarvinistisen katsantokan- nan merkittävänä edustajana. Hä- nen tutkimuksissaan nämä opin- kappaleet eivät ole aina päällim- mäisinä, vaan pikemminkin muo- dostavat maailman kansakuntien syvärakenteen tarkastelun. Ratzel oli myös aikansa lapsi, hän kannat- ti Saksan Weltpolitikia ja valtioiden oikeutta laajentua alempiarvoisten kansojen kustannuksella. Hän oli Voionmaan tavoin valtiokeskeinen tutkija, joka kannatti orgaanista valtioteoriaa. Voionmaalla tämä tuli näkyviin hänen Suur-Suomi- ajattelussaan.
Toinen Voionmaan oppi-isä on ruotsalainen geopoliitikko Rudolf Kjellén (1869–1922), joka oli vie- lä Ratzelia enemmän laajenemis- politiikan ja orgaanisen valtioteo- rian kannattaja. Tässä voidaan teh- dä ero tieteellisen ja poliittisen geo- politiikan välillä. Siinä missä Ratzel oli aikansa vallitsevien tieteellisten ajatussuuntien ja niiden yhteiskun- nallisten sovellutusten, kuten dar- vinismin, läpitunkema, siinä Kjel- lén edusti puhtaasti vanhaa ruot- salaista suurvalta-ajattelua. Vaikka Voionmaa sai Kjelléniltä vaikuttei- ta, häntä voidaan geopoliittisesta näkökulmasta pitää ennen kaik- kea ratzelilaisena. Hänen keskei- set geopoliittiset työnsä sijoittuvat
