MYÖTÄTUNTOUUPUMUKSEN SYITÄ JA SEURAUKSIA Integroitu kirjallisuuskatsaus
Marja-Leena Jääskeläinen Sosiaalityön pro gradu -tutkielma Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto
Lokakuu 2019
TIIVISTELMÄ
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö MARJA-LEENA JÄÄSKELÄINEN: Myötätuntouupumuksen syitä ja seurauksia, Integroitu
kirjallisuuskatsaus Pro gradu -tutkielma, 71 sivua, 1 liite (20 sivua)
Ohjaaja: Professori Aini Pehkonen
Lokakuu 2019_________________________________________________________________
__
Avainsanat: Myötätuntouupumus, sijaistraumatisoituminen, työuupumus, sosiaalityö ja sosiaalityöntekijä.
Tutkielman keskeisenä käsitteenä on myötätuntouupumus ja tutkimuksellinen konteksti on sosiaalityö. Charles R. Figley (1995) otti käyttöön myötätuntouupumuksen käsitteen kuvaamaan asiakkaan kärsimykselle altistumisesta johtuvaa myötätuntostressiä. Myötätuntouupumus on suora seuraus siitä, että auttaja altistuu asiakkaan kärsimyksille ja vaikeuksille työpaikalla ja kotona (Figley 1995). Myötätuntouupumus on psykofyysinen jännittyneisyyden tila, jossa autettavien kertomukset täyttävät auttajan tietoista ja alitajuista mieltä. Tyypillisiä myötätuntouupuneen ihmisen tuntemuksia ovat fyysiset stressireaktiot, sisäinen turtuneisuus, kyynisyys, ammatillisen itsetunnon heikkeneminen sekä ihmissuhdeongelmat työssä ja yksityiselämässä.
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä sosiaalityöntekijän myötätuntouupu- mukseen johtaneista syistä ja seurauksista tiedetään 2000-luvun jälkeen tutkitun tiedon perusteella.
Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Mikä on vaikuttanut sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymiseen? Miten myötätuntouupumus on vaikuttanut sosiaalityöntekijään?
Tutkimus on integroitu kirjallisuuskatsaus. Tutkimusaineisto koostuu kirjallisuushakuun perustuvista tutkimusartikkeleista (N= 15), joista 12 on kansainvälistä ja kolme kansallista tutkimusta. Tutkimukseen valitut 15 tutkimusta on analysoitu käyttämällä induktiivista teemoitteluun perustuvaa sisällönanalyysia.
Myötätuntouupumuksen kehittymiseen on vaikuttanut asiakassuhteeseen, sosiaalityöntekijän yksityiselämään ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin sekä työyhteisöön ja organisaatioon liittyvät riskitekijät. Myötätuntouupumuksen vaikutukset ilmenevät sosiaalityöntekijän tunne-elämässä, työssä ja henkilökohtaisessa elämässä sekä käyttäytymisessä ja fyysisellä tasolla.
Keskeisimpänä tutkimustuloksena voidaan pitää sitä, että sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymiseen vaikuttaa asiakasaltistus, mutta myös henkilökohtaiset ominaisuudet. Yllättävä tutkimustulos on se, että työyhteisön toimintaan ja organisaatioon liittyvät riskitekijät tunnistettiin suurimmaksi sosiaalityöntekijän myötätuntouupumusta aiheuttavaksi syyksi.
Myötätuntouupumuksen ennaltaehkäisyssä on tarkoituksenmukaista lisätä myötätuntotyytyväisyyttä, koska sen katsotaan lieventävän työstä aiheutuvien stressitekijöiden kielteisiä vaikutuksia. Myötätuntotyytyväisyyden lisäämisellä voidaan vähentää myötätuntouupumuksen ja vieläkin vakavampien seurauksien vaikutusta sosiaalityöntekijän sekä yhteiskunnan tasolla.
ABSTRACT
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
Social work
MARJA-LEENA JÄÄSKELÄINEN: The Causes and Consequences of Compassion Fatigue, Integrated Literature Review
Master´s Thesis, 71 pages, 1 appendix (20 pages) Advisor: Professor Aini Pehkonen
October 2019___________________________________________________________________
Keywords: Compassion fatigue, secondary traumatic stress, burnout, social work and social worker.
The central concept of the thesis is compassion fatigue and the context of the research is social work. Compassion fatigue as a concept was first introduced by Charles R. Figley (1995) to describe the stress of being exposed to the client’s suffering. Compassion fatigue directly results from the helper being exposed to the client’s difficulties at work and at home (Figley 1995). Compassion fatigue is a psycho-physiological state of anxiety, where the clients’ stories occupy the helper’s conscious and subconscious mind. Typical symptoms of compassion fatigue are physical stress reactions, emotional numbness, cynicism, decline of professional self-esteem and problems with interpersonal relationships at work and in private life.
The purpose of this master’s thesis is to find out what is known about the causes and consequences of compassion fatigue in social workers based on the research made in the 2000’s. There are two thesis questions: What factors have affected the social worker to cause compassion fatigue? How has the compassion fatigue affected the social worker?
The research is an integrated literature review. The research material consists of research articles (N= 15), of which 12 are international and three are national. The selected fifteen research articles have been analysed using thematically based inductive content analysis.
Whether the social worker develops compassion fatigue is affected by the social worker’s relationship with their client, private life and personality as well as risk factors in the work organisation. The consequences of compassion fatigue can be seen in the social worker’s emotional life, work, personal life and behaviour and on a physical level.
The main result of the research is that exposure to clients, but also personal traits, cause the social worker to develop compassion fatigue. A surprising result of the research is that risk factors within the work community and organisation are recognised as the biggest cause of compassion fatigue in social workers.
In order to prevent compassion fatigue it is important to increase compassion satisfaction, which has been found to alleviate the negative effect of the stress factors related to the work. Increasing compassion satisfaction can mitigate the effects of compassion fatigue and even worse consequences to the social worker and on a societal level.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 5
2 MYÖTÄTUNTO ... 7
2.1 Mitä on myötätunto? ... 7
2.2 Myötätunto auttamissuhteessa ... 9
3 MYÖTÄTUNTOUUPUMUS ... 13
3.1 Mitä on myötätuntouupumus? ... 13
3.2 Myötätuntouupumuksen kehittyminen ... 15
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 27
4.1 Tutkimustehtävän rajaus ja tutkimuskysymykset ... 27
4.2 Integroitu kirjallisuuskatsaus ... 27
4.3 Tutkimusaineisto ... 30
4.4 Aineiston analyysi ... 34
5 TUTKIMUSTULOKSET ... 38
5.1 Mikä on vaikuttanut sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymiseen? ... 38
5.2 Miten myötätuntouupumus on vaikuttanut sosiaalityöntekijään?... 46
6 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 50
6.1 Tutkimustulosten yhteenveto... 50
6.2 Pohdinta ... 56
6.3 Tutkimuksen merkitys ... 63
LÄHTEET ... 67
KUVIOT Kuvio 1. Työuupumus kolmitahoisena oireyhtymänä (Kalimo & Toppinen 1997). 18
Kuvio 2. Kirjallisuushaku elektronisesta tietokannasta ajalla 8.1 – 12.3.2018. 33
TAULUKOT Taulukko 1. Temaattinen kartta. Esimerkki luokittelusta; tutkimuskysymys 1. 35
Taulukko 2. Temaattinen kartta. Esimerkki luokittelusta; tutkimuskysymys 2. 36
1 JOHDANTO
Ammattiauttajien myötätuntouupumus tutkimuskohteena ei ole kovinkaan vanha ja perinteinen aihe. Viimeisten 20 vuoden aikana Brian Figley ja Charles R. Figley kollegoineen ovat tehneet tärkeän palveluksen sosiaalityön ammattikunnalle valottaessaan myötätuntouupumukseen liittyviä kysymyksiä useissa artikkeleissa, kirjoissa ja tutkimuksissa. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten Charles R. Figley (1995) otti käyttöön myötätuntouupumuksen käsitteen kuvaamaan asiakkaan kärsimykselle altistumisesta johtuvaa myötätuntostressiä. Myötätuntouupumus on suora seuraus siitä, että auttaja altistuu asiakkaan kärsimyksille ja vaikeuksille työpaikalla ja kotona (Figley 1995).
1990-luvulta lähtien Yhdysvalloissa on tuotu julkisuuteen systemaattista tutkimusta auttamisen vaikutuksista auttajaan. Suomessa ilmiön kuvausta on vähäisessä määrin sisällytetty työuupumusta selvitteleviin tutkimuksiin. Puhutaan ammattiauttamisen psyykkisestä kuormittavuudesta selvittämättä kuitenkaan sen syvemmin vuorovaikutussuhteiden dynamiikkaa tai kuormittavuuden vaikutusta itseensä työntekijään ja/tai hänen elämäänsä ja työhönsä. Asiaa ei ole myöskään tarkasteltu siitä näkökulmasta, mitä työntekijän aivoissa ja kehossa tapahtuu asiakastrauma- altistuksessa. Työuupumustutkimuksiin osallistuneiden työntekijöiden toiveena on ollut kuultavissa, että työelämän tutkimuksessa saataisiin voimakkaammin esille auttamistyön vaikutukset auttajaan. (Nissinen 2007, 47; Rothschild & Rand 2010, 25.)
Sosiaalityöntekijän hyvinvoinnin sekä työn vaikuttavuuden kannalta on tärkeää kiinnittää huomio työntekijän jaksamiseen ja tutkia millaisia vaikutuksia myötätuntostressiä ja traumaattisia kokemuksia aiheuttavilla asiakastilanteilla on sosiaalityöntekijän kokemusmaailmaan ja elämään (Oittinen 2011, 8). Työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen liittyvä tutkimuksellinen tieto on ajankohtaista sosiaalityölle, mutta myös yhteiskunnallisesti. Kunnissa on jatkuva pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä. Työntekijäpulan taustalla on korkeakoulutason ja työn vaativuuden suhteen liian pienen palkan lisäksi työn suuri kuormittavuus. Erityisesti lastensuojelun sosiaalityössä sosiaalityöntekijä kohtaa lapsen hätää ja kärsimystä sekä vanhempien moninaisia ongelmia ja traumoja. Sosiaalityön kuormittavuuteen vaikuttavat myös suuren yleisön ja median taholta sosiaalityöntekijöihin kohdistuvat paineet työn tuloksista vaikeissa perhetilanteissa. Sosiaalityön
kuormittavuutta ei vähennä jatkuvat rakennemuutokset ja taloudelliset vaatimukset, tuottaa laadukasta ja tuloksellista sosiaalityötä aina niukkenevien määrärahojen puitteissa.
Sosiaalityön opiskelijana olen kiinnostunut myötätuntoisen kohtaamisen vaikutuksesta sosiaalityöntekijän hyvinvointiin. Vaikeassa elämäntilanteissa olevien asiakkaiden kohtaamiseen ja haastaviin asiakastilanteisiin liittyvä tunteiden ylikuormittuminen on tunnistettavissa lastensuojelun sosiaalityöntekijän työssä. Aikaisempi koulutukseni sekä työkokemukseni psykiatrisena erikoissairaanhoitajana lisää kiinnostustani aiheeseen sekä ymmärrystäni aiheen merkityksellisyydestä yksittäisen sosiaalityöntekijän ja työhyvinvoinnin näkökulmasta.
Sosiaalityön pro gradu -tutkielman keskeisenä käsitteenä on myötätuntouupumus ja tutkimuksellinen konteksti on sosiaalityö. Tutkielman teoreettisen osuus myötätuntouupumuksesta ja sen kehittymisestä pohjautuu osin keväällä 2013 valmistuneeseen kandidaatin tutkielmaani, jonka aiheena oli myötätunto työvälineenä. Tutkijana tutkimuksellinen mielenkiintoni kohdistuu siihen, mitä tieteelliset artikkelit kertovat sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymisestä ja sen seurauksista. Figley (1995) mukaan sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymisessä on tunnistettavissa neljä keskeistä tekijää: huono itsestä huolehtiminen, oma ratkaisematon trauma, kykenemättömyys tunnistaa ja hallita työstä johtuvaa stressiä ja tyytymättömyys työhön.
Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on tutkia tutkimusaineiston avulla sitä, mitkä asiat ovat vaikuttaneet sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymiseen ja miten myötätuntouupumus on vaikuttanut sosiaalityöntekijään. Tutkimusaineistona on koeteltuja kansallisia sekä kansainvälisiä tutkimuksia. Aineistonkeruumenetelmä on integroitu kirjallisuuskatsaus. Kirjallisuuskatsauksen avulla kerätystä aineistosta etsitään sisällön analyysin avulla vastauksia tutkimuskysymyksiin.
2 MYÖTÄTUNTO
Myötätunto on arkinen asia, joka ilmenee monella tavoin jokapäiväisessä elämässämme.
Historiallisissa kertomuksissa on luettavissa tarinoita eri yhteisöissä toisten hätää ja kärsimystä vähentämään pyrkineistä myötäeläjistä, sijaiskärsijöistä ja synninsyöjistä. Tämän päivän yhteiskunnassa heidän tehtäväänsä hoitaa ammattiauttajat, joihin myös sosiaalityöntekijät lukeutuvat. Niin kauan kuin on ollut ihmisten välistä myötätuntoa, niin todennäköisesti yhtä kauan on koettu myös myötätuntouupumusta. (Nissinen 2007, 50.)
2.1 Mitä on myötätunto?
Sympatia, empatia ja myötätunto ovat lähekkäisiä käsitteitä ja ne liitetään usein toisiinsa ja käytetään osin samaa tarkoittavina käsitteinä. Sivistyssanakirjan mukaan myötätunnon käsitteellä tarkoitetaan tietoisuutta toisen kärsimyksistä ja halua toimia sen helpottamiseksi. Myötätunto sanan synonyymeja ovat sympatian, säälin, empatian ja osanoton sekä suopeuden käsitteet.
(Sjöroos 2010, 23.)
Kyky sympatiaan ja empatiaan on todennäköisesti opittu jo lapsena. Sympatiaan pystyy lähes jokainen. Empatia vaatii oppimista, tahtoa ja ajattelua. Myötätunto tuo kuvioon mukanaan yhden lisäelementin, toiminnan, joka nousee asiakkaan tilanteen syvällisemmästä ymmärtämisestä.
Syvällisemmän ymmärtämisen avulla pyritään vähentämään asiakkaan kärsimystä konkreettisilla teoilla. Myötätunto on kyky, taito ja asenne elämään. Se tarkoittaa, että osaamme tunnistaa toisen ihmisen kärsimyksen ja toimia tilanteen helpottamiseksi ilman tarvetta olla oikeassa ja tuputtamatta omaa näkemystämme. Myötätuntoon kuuluu halu olla huolehtiva, kannustava, avulias ja lempeä - siksi, että välittää aidosti toisesta ihmisestä. Se on myös olennainen osa ihmisyyttä. (emt. 24, 172, 183-184.)
Sympatia on lähtöisin kreikankielisestä sanasta ”sympatheia”. Se tarkoittaa myötätuntemista, toisen ihmisen mielihyvän, myötäilon tai mielipahan, säälin kokemista omina aitoina tunteina, eläytyen emotionaalisesti toisen tilanteeseen. Sympatia on automaattista peilautumista toisen
tunteisiin ja kokemuksiin ja se suuntautuu toiseen ymmärtävinä ajatuksina, ollaan "samassa veneessä, samassa tunteessa”. Empatia pohjautuu kreikankieliseen sanaan ”empatheia”. Empatia tarkoittaa kiintymystä, samaistumista toiseen henkilöön ja eläytymistä hänen tunteisiinsa. Empatia on vaativampaa verrattuna sympatiaan ja edellyttää todellista heittäytymistä ja ymmärtämisen tahtoa. Siihen kuuluu, että eläytymisen ohella on pystyttävä ottamaan etäisyyttä, luopumaan omista ennakkoasenteista toisen hyväksi sekä katsomaan tilannetta toisen silmillä. Empatia on taitoa eläytyä toisen tilanteeseen, olla toisen "nahoissa" kuitenkin niin, että on kuin samassa veneessä, samassa tunteessa, mutta ilman oman egon painoa ja pystyen katsomaan tilannetta ulkopuolisen silmin. (Sjöroos 2010, 23-24.)
Varhaisimmat empatian määritelmät ovat antropomorfisia. Ajateltiin, että jokin maalaus tai veistos voi vaikuttaa syvästi ihmiseen ja tuota vaikutusta kuvattiin termillä empatia. Ilmaisua empatia sovellettiin taiteen ymmärtämisessä ja se käsitettiin 1900-luvun vaihteessa estetiikan ymmärtämisen edellytykseksi. Tämän näkökulman korvasi 1900-luvun alussa ihmisten välistä empatiaa tarkoittava näkemys. Sosiaalipsykologian sekä neurofysiologian psykologit ja maallikot ovat pohtineet empatiaa 1900-luvun alusta saakka. Jotkut tutkijat alkoivat huomata empatian ihmisten välisenä ilmiönä, kuten naurun tarttuminen ja jännittyneisyyden tarttuminen äidistä lapseen. Löydöksiä ei kuitenkaan otettu vakavasti ennen aivojen tutkimuksen vuosikymmentä 1990- lukua. Empatia on kuitenkin edelleen epämääräinen ja monimutkainen käsite jopa psykoterapeuteille. (Rothschild & Rand 2010, 39-40.) Empatiaa on selitetty tieteellisesti ja tultu johtopäätökseen, että empatia ei kuitenkaan ole ainoastaan psykologinen ilmiö, vaan se on myös fyysinen ilmiö. Toisinaan kuultu termi somaattinen empatia kuvaa empatian kehollisia puolia.
Englannin kielessä termit emotion (emootio) ja feeling (tunne) vastaavat suurin piirtein toisiaan.
Emootio sisältää kaikki kehon kokemukset ja tunne taas kuvaa kehon kokemusten kokonaisuutta siten, kuin mieli ne tunnistaa. Kaikilla tunteilla on niille ominaiset, ulkopuolisenkin helposti havaitsemat ilmentymänsä. Tunteen aikaansaama lihasjännitys ja/tai -rentous synnyttävät kasvojen ilmeen ja vaikuttavat myös kehon asentoon jakautuessaan kehon eri alueille. (emt. 56-57.)
Myötätunto edellyttää sympatiaa ja empatiaa, se on tekemistä ja toimintaa. Se on tietoisuutta, eli kykyä havaita, huomata, tunnistaa ja ymmärtää kohtaamamme ihmisen tilanne ja tunnetila. Se on tunneyhteyttä sekä halua tehdä jotain toisen kärsimyksen vähentämiseksi ja helpottamiseksi. Se
liittyy läsnäolon taitoon. On eri asia olla läsnä kuin vain olla paikalla. Myötätunto näkyy monella tavoin jokapäiväisessä elämässä. Se on teoiksi puettua pyyteetöntä ystävällisyyttä, reiluutta ja iloa toisen menestymisestä. Myötätunto on hetkiä, jolloin toinen kokee olevansa tärkeä, kunnioitettu ja ymmärretty. Se on tietoa omasta ja toisen arvosta, kummankin herkkyyden kunnioittamista ja vastavuoroisuutta. Se on hyvän edistämiseksi tapahtuvaa konkreettista toimintaa ja tekoja.
Myötätunto on vastaus kysymykseen: ”Mitä tämä ihminen juuri nyt tarvitsee?” (Pessi, Martela &
Paakkanen 2017, 14; Sjöroos 2010, 19, 24-25, 38.)
Owe Wikström (2008) Upsalan yliopiston uskonnonpsykologian professori on huolissaan yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten itsekeskeisyyden lisääntyminen sekä hyvyyden puuttuminen.
Hän pohtii mihin on kadonnut hyvyys ja henkilökohtainen halu toimia epäitsekkäästi, eikä oman edun mukaisesti. Hän pohtii myös sitä, että ovatko sellaiset ajatukset kuin nuhteettomuus, huomaavaisuus, kunniallisuus, halu olla ystävällinen ja ajatella toisia kokonaan hävinneet.
Johtuvatko nämä ajatuksien muutokset mahdollisesti vallitsevista yhteiskunnallisista suuntauksista kuten yhteisöllisestä yksilölliseen, jaetusta maailmasta yksilön kokemuksiin tai yhteydestä yksinäisyyteen. (Wikström 2008.) Myötätunnon puutteella on siten myös yhteiskunnallinen näkökulma ja vaikutus. Myötätunnon puute näyttäytyy kohtuullisen elämäntavan kunnioittamisen väheksymisenä ja katoamisena, niin yhteiskunnan kuin yksilön ja perheenkin tasolla. Kukaan eikä mikään kelpaa sellaisenaan, todellisuus vinoutuu ja vaatimusten paineessa elävät ihmiset uupuvat.
Myötätunnon puute tuhoaa. Se näkyy yksilöön, yhteisöön ja ympäristöön kohdistuneen tuhoavan käyttäytymisen lisääntymisenä. Myötätunnon jakamisen tarve on suuri ja siksi se on pakostakin osa työtä sosiaalityössä. (Sjöroos 2010, 11-13, 17.)
2.2 Myötätunto auttamissuhteessa
Kuka tahansa voi olla seuraava autettava. Onnettomuus tai jokin muu äkillinen tapahtuma voi saada nopeasti pois raiteiltaan kenen tahansa elämän. Elämässä joutuu kohtaamaan monenlaista kärsimystä. Tehtävänämme auttajana on tukea kärsivää. Kärsimystä ei aina pysty poistamaan, mutta myötätunto on silloin mahdollista. Onko myötätunto toisen kanssa yhdessä kärsimistä? Vai onko tarkoituksena toisen kärsimyksen kantaminen? Myötätunto tulee todelliseksi silloin, kun siihen liittyy jonkinlaista myötäelämistä. Myötätunto voi jossain määrin merkitä kärsimyksen tuntemista
itsessään. Asettuessaan aitoon vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa, ihminen laittaa aina itsensä likoon. Tämä edellyttää omien tunteiden tunnistamista sekä rohkeutta ja vahvuutta olla torjumatta niitä. Siten empatia tulee mahdolliseksi. (Mattila 2007, 73.)
Sosiaalityöntekijänä joutuu toisinaan tilanteeseen, jossa joutuu pohtimaan mikä todella on toiselle avuksi. Elämän kipujen, valintojen ja ratkaisujen äärellä auttaa ja vahvistaa tunne siitä, että välitetään, otetaan vakavasti ja suhtaudutaan myötätuntoisesti. Se edellyttää kuuntelemista, arvostavaa ja nöyrää peilausta sekä välillä viisasta hiljaista läsnäoloa. Ilman luottamusta auttaminen on mahdotonta. Ihminen tarvitsee luottamuksen siihen, että on riittävän hyvä, elämä kantaa ja että joku kulkee rinnalla vahvistaen. (Mattila 2010, 128.) Toisen pahan olon helpottamisessa on kyse yksinkertaisesta, mutta samalla niin vaikeasta asiasta. Kun ihmisellä on paha olo, sille on annettava oikeutus ja tila. Paha olo etsii itselleen paikkaa, missä sen saa turvallisesti ja ilman torjuntaa ilmaista.
Sosiaalityöntekijällä on mahdollisuus omilla taidoillaan vaikuttaa autettavan kokemukseen. (Aalto 2002, 37.)
Empatia ei ole tunne, vaan se on kyky tai ominaisuus ja taito asettua toisen asemaan. Se on ymmärrystä siitä, miltä toisesta ihmisestä tuntuu tietynlaisessa tilanteessa. Empatiakyvyn omaava sosiaalityöntekijä pystyy eläytymään toisen ihmisen elämään, säilyttäen kuitenkin oman elämänsä erillisenä. Koska empatiaa ei voi tuntea, niin sitä joko on tai ei ole. Tutkimustiedon mukaan empatiakyky syntyy elämän varhaisvaiheessa, mutta sitä voi sekä harjoitella että kehittää myöhemminkin. Omatessaan empatiakyvyn, työntekijällä on taito osittaiseen ja ajallisesti rajattuun ammatilliseen samaistumiseen. (Hammarlund 2004, 81.)
Empatia on välttämätöntä lajin säilymiselle. Se valpastuttaa meidät tunnistamaan ja reagoimaan toisten ihmisten tarpeita. Empatia on sisällämme olevien tuntemuksien laukaisija ja säätelijä. Se kertoo meille kehen voimme luottaa ja ketä meidän tulisi pelätä. Empatia on jokaisen terapeuttisessa suhteessa työskentelevän työntekijän ensisijainen työväline. Yhteys omiin tunteisiin tekee mahdolliseksi empatian eli myötäelämisen (Aalto 2002, 18). Empatia on kyky ja taito samaistua toisen tunteeseen. Sen ansiosta tajuamme asiakkaan kokemuksia ja voimme luoda häneen suhteen. Empatia on väline, joka auttaa suhtautumaan asiakkaan kokemuksiin ja ymmärtämään niiden tapahtumien vaikutuksia, joiden vuoksi yritämme häntä auttaa. Silloin kun
meille itsellemme tulee oivallus, tarkka aavistus tai tunne siitä, että luemme asiakkaan mieltä, kysymys on empatiasta. Empatia on oleellinen työvälineemme sosiaalityössä. (Rothschild & Rand 2010, 24, 38.) Empatian mukana olo auttamissuhteessa on välttämätöntä. Ilman empatiaa todellinen kohtaaminen estyy ja auttamistyö epäonnistuu. (Lindqvist 2006, 74.)
Tietoinen empatia on sosiaalityöntekijälle toivottava kyky. Se tekee mahdolliseksi eläytyä toisen kokemukseen, ”hypätä toisen saappaisiin”. Se on keskeinen osa ihmisenä olemista. Empatia johtaa myötäelämiseen antamalla käsityksen toisen tilasta. Usein käytetäänkin ilmaisua ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. (Lindqvist 2006, 73; Rothschild & Rand 2010, 38-39.) Myötätuntoinen kuuntelija hyväksyy toisen ihmisen kokemuksen totena, ottaa hänet vakavasti. Kuunteleminen on eleitä, tekoja, äänensävyjä ja sanoja, joilla viestitään kuultavalle, että hänen kokemustaan halutaan ymmärtää. Kohtaamisessa on rauhaa, turvaa ja aktiivista läsnäoloa. (Aalto 2007, 37, 52-53; Sjöroos 2010, 154.)
Empatialla on ilmiönä myös neurofysiologinen mekanisminsa, joka mahdollistaa toisen ihmisen tunteiden omaksumisen sijaiskokemuksena. Aivot kommunikoivat kehon suuntaan ja keho taas takaisin aivoihin. Neurotiede pyrkii selittämään vuorovaikutukseen sisältyviä ilmiöitä, kuten jäljittelyä, resonanssia, stimulointia sekä empatiaksi kutsuttujen prosessien somaattis- emotionaalisia vaikutuksia kehoon ja tunteisiin. Neurotieteellisen näkemyksen mukaan empatian perusta on syvällä oman kehon kokemuksessa. Tämä kokemus tekee meidät kykeneviksi tunnistamaan toiset välittömästi itsemme kaltaisina persoonina. Empatiaa voidaankin pitää autonomisen hermoston tilana, joka mukailee toisen henkilön autonomisen hermoston tilaa.
(Rothschild & Rand 2010, 45-46, 51-53.)
Empatia on yksi osa myötätuntoa. Se on toisen tunnetilan ja tilanteen havaitsemista joko tunteiden tai tiedon perusteella. Myötätuntoon kuuluu lisäksi kaksi muuta elementtiä, motivaatio eli halu auttaa ja varsinainen tuen ja auttamisen teko. (Pessi, Martela & Paakkanen 2017, 15.) Mitä paremmin osaa erottaa toisistaan havainnot, tulkinnat, ajatukset ja tunteet, sitä paremmin pystyy myötätuntoiseen suhteeseen autettavan kanssa (Sjöroos 2010, 45). Mikäli sosiaalityöntekijällä itsellään on kokemus kontaktien solmimisen tai tunteiden ilmaisemisen vaikeudesta ja hän on joutunut käymään erilaisia prosesseja niihin liittyen, on selvää, että se vaikuttaa hänen
persoonaansa. Oma kokemus herkistää häntä myötäelämään autettavan tunteissa. (Aalto 2002, 31- 32.)
3 MYÖTÄTUNTOUUPUMUS
Termit myötätuntouupumus, sijaistraumatisoituminen, sekundaari traumatisoituminen ja loppuun palaminen kuvaavat ammattiauttajien kohtaamia riskejä heidän työssään. Näiden termien täsmentäminen ja erottaminen toisistaan on ollut hiukan epäselvää. Kaikki termit kuitenkin osoittavat sen, että auttamistyöhön liittyy monenlaisia ”sudenkuoppia”, joista on haittaa työntekijän omalle hyvinvoinnille. Myötätuntouupumisen voi ajatella edellä mainittuja riskejä kokoavaksi käsitteeksi. (Nissinen 2007, 51.)
3.1 Mitä on myötätuntouupumus?
Reilut kaksikymmentä vuotta sitten Charles R. Figley (1995) otti käyttöön myötätuntouupumuksen käsitteen (compassion fatigue) kuvaamaan asiakkaan kärsimykselle altistumisesta johtuvaa myötätuntostressiä. Myötätuntouupumusta voidaan ajatella yleisterminä, joka kuvaa auttajalle syntynyttä kärsimystä (Rothschild & Rand 2010, 27). Myötätuntouupumus on suora seuraus siitä, että auttaja altistuu asiakkaan kärsimyksille ja vaikeuksille työpaikalla ja/tai kotona (Figley 1995).
Työssä uupumista voidaan kuvata trauman selitysmallien avulla. Traumatisoitumisen käsite on aiheuttanut ammattilaisten keskuudessa varauksellisuutta ja ilmiön patologisoimista. Sen vuoksi Figley otti psyykkisen trauman sijaan käyttöön käsitteen myötätuntouupumus. (em. 1995.) Useimmissa tapauksissa ei kuitenkaan ole kyse auttajan psyykkisestä vaurioitumisesta, vaan auttajan reaktioista uuvuttavissa asiakasprosesseissa. Reagointi on oikein ymmärrettynä työhön kuuluva normaali, luonnollinen ja inhimillinen ilmiö. Luonnollisen ja inhimillisen reaktion sijaan traumatisoituminen luo herkästi mielikuvan lopullisesta ja vakavasta häiriöstä. Se taas herättää auttajassa herkästi suojautumisen tarpeen ja haluttomuutta puhua luonnollisesta reaktiosta.
Myötätuntouupumus on luonnollinen käyttäytymisessä ja tunteissa ilmeneva seuraus siitä tiedosta, että toinen henkilö on kokenut tapahtuman, joka ylittää normaalit arjen kokemukset ja on ylivoimainen kenelle tahansa ihmiselle. Jos ammattilaisen reaktioita pidetään ammatillisuuden puutteina ja niiden käsittely torjutaan toistuvasti, voi reaktioista kehittyä auttajalle myöskin psyykkinen trauma. Reaktioita on siksi tärkeää kohdella normaaleina ilmiöinä, joita voidaan ja
kannattaa jakaa ja reflektoida työyhteisössä. (Figley 1995, 5; Figley 1999, 10, 17, 20; Nissinen 2012, 53–54.)
Hoffmanin (2000) mukaan empatialla on uuvuttava vaikutus. Hän puhuu eräänlaisesta empatian yliannostuksesta, joka saa ihmisessä aikaan ns. empaattisen liikakiihottuneisuuden (empathic over- arousal). Ilmiö on seurausta siitä, että empatian kokemus muuttuu omaksi henkilökohtaiseksi ahdistukseksi, koska se on niin tuskallista ja sietämätöntä. Sen seurauksena auttaja voi vetäytyä täydellisesti tilanteesta, torjuen empatian kokemukset. Hoffmanin mukaan empatian muodoista etenkin toisen rooliin asettuminen voi aiheuttaa tämän empaattisen liikakiihottuneisuuden. Hyvin empaattiset ihmiset ovat riskivyöhykkeellä. Erityinen riski sille on olemassa varsinkin silloin, kun se synnyttää kipeitä muistoja sosiaalityöntekijän omasta menneisyydestä. (Hoffman 2000, 198–199, 203.)
Myötätuntouupumus on oireiltaan lähes identtinen posttraumaattisen stressireaktion (PTSD) kanssa. Oireilultaan niiden neurobiologinen tausta on samankaltainen. Voimakkaassa stressitilanteessa aivojen toiminta muuttuu ja muistijälkien emotionaalinen sisältö ei täysin integroidu kognitiivisen materiaalin kanssa, ilmentyen myöhemmin erilaisina flashback- ja somaattisina oireina. (Schnider 2018a; Toivola 2004.) Myötätuntouupumus on psykofyysinen jännittyneisyyden tila, jossa autettavien kertomukset täyttävät auttajan tietoista ja alitajuista mieltä. Tyypillisiä myötätuntouupuneen ihmisen tuntemuksia ovat fyysiset stressireaktiot, sisäinen turtuneisuus, kyynisyys, ammatillisen itsetunnon heikkeneminen sekä ihmissuhdeongelmat työssä ja yksityiselämässä. Uupuneena ihminen pyrkii torjumaan tietoisesti tai alitajuisesti emotionaalisesti kuormittavia auttamissuhteita ja -tilanteita sekä niistä muistuttavia asioita. (Nissinen 2007, 54-55;
Schnider 2018b.) Kun ihmisellä on paha olo, hänen kykynsä tehdä järkeviä ja luovia ratkaisuja estyy.
Tunteet hallitsevat ja ohjailevat ihmisen sisäistä toimintaa, on tilanne, jossa tunne voittaa toiminnan. Seurauksena on usein työtehon lasku. Kun paha olo poistuu, taito ratkaista ongelmia palautuu. (Aalto 2002, 38.)
Myötätuntostressi on myötätuntouupumisen sukulaiskäsite, joka on syntynyt siitä, että henkisessä kuormittumisessa on erilaisia aste-eroja. Myötätuntostressi ei ole häiriö eikä myötätuntouupumus ole sairausdiagnoosi. Ne ovat työperäisiä reaktioita ja suojautumistapoja työskenneltäessä
henkisesti kuormittavissa tilanteissa ja haasteellisissa asiakassuhteissa. (Nissinen 2012, 19, 25.) Jatkuva stressi verottaa suuresti auttajan kehoa ja mieltä. Ammattiauttajalla tätä rasitusta kutsutaan tavallisesti myötätuntouupumukseksi, sijaistraumatisoitumiseksi tai loppuun palamiseksi.
(Rothschild & Rand 2010, 93.)
Toisinaan joku asiakas tai tarina ”liftaa” kyytiimme ja tulee kutsumattomana ja tiedostamattomana vieraana kotiimme, sisikuntaamme. Jos huomaamme olevamme kiihdyksissä ja kireitä, nukumme huonosti tai riitelemme tarpeettomasti kumppanimme kanssa, voimme huomata asiayhteyden. Jos näin tapahtuu vain toisinaan, ovat seuraukset minimaaliset. Mutta, mikäli tuomme toistuvasti asiakkaita kotiimme joko tiedostamattamme tai tietoisesti, niin seuraukset voivat ajan mittaan olla vakavat. Terapeuttisen työn kielteiset seuraukset ovat usein tiedostamattomia. Liian monet auttamisen ammattilaiset ajautuvat huomaamattaan palamaan loppuun. (Rothschild & Rand 2010, 17-18.) Leena Nissisen (2012) mukaan myötätuntouupuminen on ammattiauttajan työuupumusta ja siksi tietoa työuupumuksesta ja työstressistä voidaan soveltaa ammattiauttajan arkeen.
Ammattiauttajien työuupumustutkimuksen viestinä on kuultavissa auttamistyön vaikuttavan auttajiin syvästi ja kokonaisvaltaisesti. Myötätuntouupumisen riski on siis kaikilla auttajilla. Tutkimus on laajentunut ymmärtämään yksilötason lisäksi sitä, miten työyhteisö ja yhteiskunnalliset tekijät selittävät myötätuntouupumuksen syntyä. Joskus työpaikan hallinnolliset tekijät voivat olla tilanteeseen vaikuttava tekijä. Myös kuka tahansa ammattiauttaja voi uupua työssään, jos hän laiminlyö inhimilliset kumppanuuden, levon, kohtuullisten työaikojen, vapaa-ajan ja loman tarpeensa. (Nissinen 2007, 45; Nissinen 2012, 25; Rothschild & Rand 2010, 28.)
3.2 Myötätuntouupumuksen kehittyminen
Myötätuntouupumus kehittyy toistuvan ja empaattisen toisen ihmisen kärsimyksen jakamisen ja todistamisen seurauksena (Figley 1995; Figley 1999; Nissinen 2007, 54-55; Schnider 2018a). Kun se kehittyy pikkuhiljaa ja tiedostamatta, niin se ”iskee äkisti” ja odottamatta. (Schnider 2018a). Kaikki tunteet tarttuvat kuin ”flunssa”, niin miellyttävät kuin epämiellyttävätkin. Toisinaan siitä on hyötyä koska se auttaa meitä tuntemaan asiakkaan sisäistä maailmaa. Empatialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Asiakkaalta saatu tunnetartunta on meille työntekijänä haitallinen, mikäli se jää tiedostamattomana säätelymahdollisuuksiemme ulkopuolelle. Muiden ihmisten kanssa läheisessä
vuorovaikutuksessa toimivilla ihmisillä on tapana kopioida spontaanisti ja tiedostamattaan toistensa asentoja ja ilmeitä, esimerkiksi kuten hymyn tarttumisessa tapahtuu. Jäljittelemällä toisen ihmisen tunteisiin liittyviä ilmeitä ja asentoja voivat molemmat kokea saman tunteen. Kyseisestä peilisoluluissa tapahtuvan palautejärjestelmän takia asiakkaamme ilmeen tai asennon tietoinen tai tiedostamaton empaattinen omaksuminen voi vaikuttaa dramaattisesti myös meihin itseemme. Se, miten suhtaudumme asiakkaisiin, mitä kuulemme asiakkailta ja millaisiksi arvioimme omat kykymme auttaa asiakasta vaikuttaa oleellisesti siihen, miten työ vaikuttaa meihin. Jatkuva itsekritiikki voi heikentää toimintakykyämme. Vähintäänkin se heikentää tehokkuutta ja estää meitä ajattelemasta selkeästi. (Rothschild & Rand 2010, 23, 39, 49-50, 169-170; Schnider 2018b.)
Auttajan asema tunteiden vastaanottajana on vaikea. Korostamalla ammatillista roolia omana suojana, selviämismahdollisuudet ovat hyvät. Autettava ei kuitenkaan silloin voi saada sitä, mikä ehkä olisi kaikkein tärkeintä, empatiaa ja kokemusta ongelmien tulemisesta jaetuiksi inhimillisellä tasolla. Tämä onnistuu vain silloin kun auttaja suostuu panemaan työhön oman persoonansa. Tällöin hän ei ole enää sivullisen roolissa ja hän tulee haavoittuvaksi. (Lindqvist 2006, 128.) Joskus samaistuminen asiakkaaseen voi syystä tai toisesta olla niin voimakasta, että empatia menee yli ja tunnetila valtaa auttajan. Asiakkaan kokemus on mennyt työntekijän ihon alle ja asiakkaan tunteista on tullut auttajan tunteita. Tunnetila alkaa ohjata auttajan tulkintaa tilanteesta ja asiakkaan tarpeista. Kokonaistilannetta on enää vaikea hahmottaa, kun tunteet vyöryvät päälle kesken asiakastapaamisen. Kyse on kasaantuneesta myötätuntostressistä, joka pitkittyneenä johtaa myötätuntouupumukseen. Myötätuntouupumus ”iskee” odottamatta päälle ja lopputuloksena voi pahimmillaan olla auttajan loppuun palaminen. (Schnider 2018a, b.)
Samalla kun markkinoidaan empatiaa myönteisen vuorovaikutuksen välttämättömänä osana, on hyvä pitää mielessä, että kohtaamiset eivät aina sisällä pelkkää yhteistyötä. Kohtaamisiin kuuluu monenlaisia ilmiöitä, taistelua tai jopa epärehellisyyttä. Väitetäänhän, että taitavan kiduttajan on oltava erityisen empaattinen kyetäkseen ymmärtämään tarkalleen mitkä asiat tuottavat kidutettavalle eniten kipua. Kotiin mentyään sama kiduttaja voi alkaa lukea lapsilleen iltasatuja.
Miten tämä kaikki on mahdollista? Asia käy ymmärrettäväksi vain, jos ajattelemme, että empatia voidaan ikään kuin sammuttaa tai säätää pois päältä ja ottaa käyttöön tarvittaessa.
Sosiaalityöntekijöinä voimme joutua suojautumaan tilanteissa, joissa kohtaamme suunnatonta
kärsimystä, kuten katastrofeissa ja työssä, jossa kärsiviä ihmisiä tulee vastaan loputtomana virtana.
Kyvyttömyys ohjata tai säätää empatiaa saattaa aiheuttaa silloin vahingollista stressiä. Liian voimakas empaattinen reaktio voi siis olla hyvin tuskallista sekä se voi myös lamata toimintakyvyn.
(Kåver & Nilsonne 2008, 37-38.) On siis mahdollista, että auttajana menettää empatiakyvyn joko osittain tai kokonaan tai sitten sulkee pois sen käytön tietyissä tilanteissa, useimmiten itsesuojelutarkoituksessa (Lindqvist 2006, 74).
Koska yhteys ihmisestä toiseen ihmiseen tapahtuu kehosta kehoon peilisolujen avulla, voidaan ajatella, että empatia on nimenomaan somaattisuutta. Somaattinen empatia voi olla ongelmallinen asia, mikäli se ei ole työntekijän hallinnassa. Tiedostamaton somaattinen empatia voi siis olla myötätuntouupumusta, sijaistraumatisoitumista ja loppuun palamista aiheuttava pääasiallinen riskitekijä. (Rothschild & Rand 2010, 86.) Myötätuntouupumus tai loppuun palaminen voi johtua työntekijän ja asiakkaan välisestä intensiivisestä työskentelysuhteesta. Ne voivat kuitenkin johtua myös asiakkaan työskentelyyn tuomista asioista. (emt. 28.)
Uupuminen on prosessi. Sille on ominaista kokonaisvaltainen väsymys, kyynistynyt asennoituminen työhön ja autettaviin sekä ammatillisen itsetunnon heikentyminen. (Kuvio 1.) Prosessi alkaa vähitellen ja kehittyy asteittain voimistuen. Tällä hetkellä ajatellaan työuupumuksen syntyyn vaikuttavan kehollisten ja fysiologisten näkökulmien ohella psykososiaaliset tekijät, yksilön ja ympäristön sopeutumis- ja selviytymiskeinot sekä niiden välisen vuorovaikutuksen. (Nissinen 2007, 28, 33; Schnider 2018a.) Tunnekuormituksen ohella yhtenä tunnistettuna uupumuksen syynä on ylivastuullisuus. Työntekijä ei pysty rajaamaan työtään, koska kokee velvollisuudekseen olla aina käytettävissä ja pitää itseään korvaamattomana. Ylivastuullinen työntekijä tarjoutuu herkästi myös kollegoidensa paineiden ja tekemättömien töiden suorittajaksi. Avuntarpeella ei kuitenkaan ole loppua. (Lindqvist 2006,128.)
Kuvio 1. Työuupumus kolmitahoisena oireyhtymänä (Kalimo & Toppinen 1997).
Työstressi on uupumista laajempi käsite. Stressi tunnekokemuksena voi olla joko negatiivista tai positiivista. Negatiivisen stressin tunnekokemus syntyy työn vaatimusten ja työntekijän voimavarojen välisestä epätasapainosta. Positiivisena kokemuksena stressi mielletään ponnistelun kautta tavoitteiden ja tyydytyksen saavuttajaksi. Se vahvistaa onnistumisen ja tyydytyksen kokemusta. Siitä voi seurata väsymystä, mutta se on erilaista kuin kokonaisvaltainen uupumus.
Normaalisti työstä aiheutuva työpaine helpottuu levon, taukojen ja lomien avulla. Kohtuullinen määrä stressiä on työssä tarvittava voimavara, mutta negatiivinen työstressi voi pitkittyessään johtaa työuupumukseen, jopa loppuun palamiseen. Negatiivinen psyykkinen stressi syntyy, kun työtilanteen kuormittavuus ylittää toistuvasti työntekijän stressinhallintakyvyn. (Nissinen 2007, 26- 27; Nissinen 2012, 25-26.)
Työuupumus tai sen äärimmäinen muoto, loppuun palaminen on monisyinen ja hidas prosessi (Nissinen 2012, 25). Termiä loppuun palaminen (burn out) käytetään yleisesti kuvaamaan erilaisten työstressien seurauksia eri ammateissa, ei pelkästään auttamisammateissa. Sen syntyyn voivat vaikuttaa monet eri tekijät. Arkipuheessa se voidaan laajentaa tarkoittamaan ylimääräisen lomapäivän tarpeesta aina täydelliseen toiminta- tai toipumiskyvyttömyyteen saakka. (Rothschild &
Rand 2010, 20.) Hoitamaton, negatiivinen työstressi johtaa uupumiseen ja loppuun palamiseen, vakavaan kroonistuneeseen stressioireyhtymään. Loppuun palaminen on kokonaisvaltainen fyysisen, emotionaalisen ja henkisen uupumuksen tila. (Nissinen 2012, 26-27.) Loppuun palaminen on psykofyysinen väsymystila, emotionaalisesti kuormittavassa työssä. Sille on ominaista kokonaisvaltainen väsymys, kyynistynyt asenne työhön ja asiakkaisiin sekä heikentynyt ammatillinen itsetunto. Termi ”loppuun palaminen” viittaa yksilön uupumisoireisiin, jotka liittyvät työhön ja työyhteisödynamiikkaan. Väsymystila vaikuttaa työntekijään siten, että hän alkaa pelätä, ettei selviä työtehtävistään eikä saavuta työlle asetettuja tavoitteita. Työntekijälle syntyy vahva riittämättömyyden tunne joka hoitamattomana voimistaa loppuun palamista. (Nissinen 2007, 51;
Nissinen 2012, 27.) Loppuun palaminen kuvaa yksilöä ääritilanteessa, kun hänen terveytensä on kärsinyt tai elämänasenne on muuttunut negatiiviseksi. Ääritilanne on syntynyt työtä kuormittavien tekijöiden toistuvien vaikutuksien tai työn ylikuormituksen seurauksena, kun työntekijällä ja työyhteisöllä ei ole ollut mahdollisuutta purkaa niistä syntynyttä stressitilaa. (Rothschild & Rand 2010, 2, 27.)
Miksi niin moni uupui samassa työyhteisössä? Ehkä siksi, että esimies ei tunnistanut omaa väsymystään ja väsymyksen lisääntyessä teki aina vaan enemmän töitä. Häneltä puuttui yhteys omaan väsymykseensä ja sen takia hän ei myöskään voi tunnistaa alaistensa väsymystä. (Aalto 2002, 17-18.) Yksittäisen työntekijän emotionaalinen kuormittuminen vaikuttaa työtoverisuhteisiin ja siten koko työyhteisön toimintatapoihin. Työyhteisö, jossa on paljon väsyneitä työntekijöitä voi uuvuttaa virkeänkin työntekijän. Uupuneen työyhteisön toimintatapoja ovat rajattomuus, työmoraalin lasku, ammattietiikan heikkeneminen, syntipukki-ilmiö ja kuppikunnat sekä keskustelun jumiutuminen valittamiseen tai hiljaisuuteen. Yksittäisen työntekijän työstressiä lisää kokemus siitä, ettei pysty vaikuttamaan omaan työhönsä. Organisaatiossa voisi olla vaikutusmahdollisuuksia, mutta työntekijät eivät pysty hyödyntämään niitä. Työmotivaatio, halukkuus kehittää työtä ja ratkaista ongelmia laskee. Ongelmat, jotka aiemmin olivat ammatillisia haasteita kehittyvät ylivoimaisiksi esteiksi. (Nissinen 2012, 27.)
Työpaikan yleiset, kuten johtamiseen, palkkaukseen ja resursseihin liittyvät ongelmat voivat edesauttaa loppuun palamista. Vähäiset resurssit johtavat auttamissuhteiden kohtuuttomaan määrään. Tuottavuusvaatimukset vähentävät työntekijän vaikutusmahdollisuuksia pitää esillä työn
sisällöllisiä haasteita. Arvomaailman koventuessa auttamisalan arviointi ja kehittäminen keskittyy usein talouden hoitamiseen palvelun sisällön kehittämisen sijasta. (Nissinen 2007, 37; Rothschild &
Rand 2010, 24.)
Vakava uupuminen tuo tärkeän näkökulman myötätuntouupumisen hahmottamiseen. Yhteisö voi synnyttää uupumusta ja yhteisö voi olla uupunut. Myötätuntouupumusta kuvattaessa onkin huomioitava yksilökokemuksen lisäksi työyksikön, taustaorganisaation ja yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutus. (Nissinen 2007, 51.) Myötätuntouupumisessa auttajan työuupumuksena on kuitenkin tiettyjä erityispiirteitä. Auttajan kuormittuminen syntyy vuorovaikutussuhteiden määrästä sekä auttamistyön raskaasta sisällöstä. Auttamissuhteiden kohtuuton määrä johtuu usein liian vähäisistä resursseista. Tuottavuusvaatimusten määrätessä työn haasteiden esillä pitäminen ja yksittäisen työntekijän vaikutusmahdollisuudet jäävät liian vähäisiksi. Palvelusysteemien arvomaailman koveneminen on yksi auttamisalojen työuupumuksen syy. (emt. 37.) Myötätuntouupumuksesta eivät kuitenkaan kärsi kaikki samassa ammatissa toimivat. Keskeisimmät uupumiseen vaikuttavat tekijät ovat empatia ja altistuminen emotionaalisesti uuvuttaville ja mieltä järkyttäville kokemuksille. (Figley 1995, 15.)
Sosiaalityön asiakkaat ovat lähes poikkeuksetta traumatisoituneita, toiset lievästi, osa vakavastikin.
Sosiaalityöntekijät altistuvat siten työssään toistuvasti asiakkaidensa kärsimykselle ja traumaattisille kokemuksille. Se on kuitenkin luonnollinen osa sosiaalityöntekijän työtä. (Bride 2007.) Asiakkaiden trauman vaikutukset muodostavat lisäriskin ammattiauttajana työskentelylle. Traumaperäiselle stressille on ominaista traumaattisen tapahtuman uudelleen kokeminen. Trauman aiheuttaneet tapahtumat palautuvat mieleen ajatuksina, muistikuvina ja painajaisina. Uudelleen kokemisen välttämiseksi ihminen voi menettää muistinsa, eristäytyä muista ja pitää tunteensa sisällään.
Puolustuskeinojen lisäksi voi ilmetä psyykkisiä oireita, kuten tapahtumien lohkomista, pelkoja ja masennusta. Kiihtyneet ruumiilliset tunnereaktiot ilmenevät säikähdysalttiutena, unettomuutena ja ärtymyksenä. (Hammarlund 2004, 93.)
Myötätuntouupumus on työperäinen terveysvaara traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa työskenteleville sosiaalityöntekijöille. Oletettavaa on, että useimmat heistä kokevat toisinaan myötätuntouupumuksen oireita, koska ne ovat normaaleja rektioita traumatyöskentelyssä. (Bride
2007; Radey & Figley 2007.) Traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa työskentelevien työntekijöiden työn haittavaikutuksista puhuttaessa käytetään termiä sijaistraumatisoituminen (secondary traumatic stress, STS). Tällä tarkoitetaan sitä, että asiakkaan traumat vaikuttavat työntekijän hermostoon, vaikka hän ei todellisuudessa ole osallistunut asiakkaan tapahtumaan.
Työntekijä on asiakkaan tapahtuman kuulijana, jolloin hän niin kuin tuntee tapahtuman
”nahoissaan” ja kokee asian tai tapahtuman sijaiskokemuksena. Sijaistraumatisoituminen on merkki siitä, että asiakkaan historialla on äärimmäisen vahva merkitys työntekijään. (Nissinen 2007, 138- 140; Rothschild & Rand 2010, 18, 26-28.)
Traumanäkökulmaan liittyvät olennaisesti myös käsitteet primääri ja sekundaari trauma. Primäärillä traumatisoitumisella tarkoitetaan tapahtuman vaikutusta sen uhriin. Myös työntekijän omaan henkilöhistoriaan voi liittyä primääri trauma, joko työhistoriassa tai henkilökohtaisessa elämässä.
Sekundaari traumatisoitumisen vaara koskee kahta ryhmää. Ensiksi, kun läheinen tai perheenjäsen on kokenut primääritrauman. Tällöin lähellä olevat perheenjäsenet ja muut läheiset kärsivät uhrin traumasta, koska ovat niin läheisiä uhrille ja oireet tarttuvat kuin ”flunssa”. Toiseen ryhmään kuuluvat ne henkilöt, jotka ovat olleet traumaattisen tapahtuman silminnäkijöinä tai kuulijoina tai ovat tapahtuneen kuulijoina tarkoituksena lievittää tapahtuman vaikutusta. Vaikka he eivät ole itse loukkaantuneet tai menettäneet tapahtumassa läheisiään, heistä voi tulla toissijaisia uhreja joutuessaan näkemään ja/ tai kuulemaan ylivoimaisia asioita. Asiakkaan tai hänen läheisensä trauman kuvaksen kuulemisesta seuraava traumaattinen stressi on sijaiskokemusta, joka lisää myötätuntouupumuksen riskiä. Työntekijän oma primääri trauma voi tehdä työntekijästä haavoittuvamman sijaistrauman vaikutuksille. (Nissinen 2007, 101-104; Rothschild & Rand 2010, 26-28.)
Traumoista ja auttamissuhteesta puhuttaessa törmätään myös termeihin transferenssi ja vastatransferenssi, eli ”aaveet menneisyydestä” sekä niihin liittyviin reaktioihin asiakastyön kuluessa. Yksinkertaistettuna, tässä tapauksessa transferenssillä tarkoitetaan asiakkaan aiemmasta historiasta aktivoituvia reaktioita, jotka tulevat esiin auttamissuhteessa. Kun sen sijaan vastatransferenssillä tarkoitetaan asiakassuhteen aikana auttajan omasta menneisyydestä kumpuavia reaktioita ja mahdollisia käsittelemättömiä traumoja, jotka ilmenevät auttamistyön aikana suhteessa autettavaan. Vaikka tässä yhteydessä puhutaankin auttamissuhteesta, niin
transferenssi ja vastatransferenssi eivät ilmene ainoastaan auttamissuhteessa, vaan oikeastaan kaikissa ihmissuhteissa. Transferenssit ovat luonteeltaan joko positiivisia tai negatiivisia ja nousevat näkyviin uusissa suhteissa ”menneisyyden kaikuina” ja vaikuttavat siten suhteen toimivuuteen.
Erityisesti niillä katsotaan olevan merkitystä terapian etenemisen kannalta, mutta niiden vaikutukset voivat näkyä myös työntekijän hyvinvoinnissa. Vastatransferenssin hyvää hallintaa tukee tietoinen läsnäolo, jonka osatekijänä on kehotietoisuus. (Lindqvist 2006, 111; Nissinen 2007, 121-123; Rothschild & Rand 2010, 30-31.)
Trauma-altistus aiheuttaa työntekijälle myötätuntostressiä ja on siten myötätuntouupumuksen riskiä lisäävä tekijä. Ilmenemismuodoltaan se muistuttaa trauman jäkeistä stressihäiriötä.
Myötätuntouupumus kehittyy kuitenkin pikkuhiljaa, usean trauma-altistuksen summana. (Schnider 2018a.) Yhteys itsellemme vahingollisiin ja usein tiedostamattomiin traumoihin sekä niiden käsittely on ammattiauttajalle tärkeää. Yleensä trauma alkaa ilmetä epämääräisenä ahdistuksen tunteena.
Käsittelyn kautta voimme päästä eroon niihin liittyvästä pahasta olosta sekä mahdollisesta toistamisen pakosta. Traumojen tiedostamiseen tarvitaan usein erittäin turvallinen tilanne. (Aalto 2002, 28-29.)
Myötätuntostressin kehitys myötätuntouupumukseksi on voimakkaasti yhteisöllinen asia, joten työyhteisöllä on keskeinen merkitys uupumusprosesseissa. Mikäli työntekijä ei voi käydä ammatillista keskustelua työtovereiden, esimiesten ja muiden työn kannalta tärkeiden organisaation sisällä olevien tahojen kanssa, hänen on ratkaistava yksin keinot selvitä työstä aiheutuvasta paineesta. Yksin asioita ratkaistaessa käynnistyy herkästi tästä päivästä hengissä selviytymisen kamppailu. Työntekijöiden asenteet myötätuntouupumisen käsittelyä kohtaan ovat vaihdelleet tarpeellisesta arkea häiritsevään psykologisointiin. (Nissinen 2012, 18, 27-28.)
Myötätuntouupumusta ilmiönä on kansallisella tasolla tutkittu hyvin vähän. Siitä on tehty lähinnä AMK tasoisia opinnäytetöitä sekä joitakin pro gradu -tutkielmia. Tarkennettaessa tutkimusaluetta sosiaalityöntekijän myötätuntouupumukseen, tehdyt tutkimukset vähenevät entisestään.
Aineistohaun perusteella havaintoni tutkijana on, että sosiaalityöntekijän työn kuormittavuuteen liittyvät tutkimukset kuitenkin lisääntyvät opinnäytetöiden aiheina lähestyttäessä vuotta 2017.
Käytettävissä olevan kansallisen tutkimustiedon vähäisyyden ja asian merkityksellisyyden vuoksi,
haluan tutkijana pro gradu -tutkielmassani tuoda näkyväksi muutamista opinnäytetöistä saadut oman tutkielmani kannalta tärkeimmät tutkimustulokset. Tutkimustulokset tukevat aiemmin tässä tutkielmassa esitettyä myötätuntouupumuksen kehittymisen teoriaa ja ovat näkemykseni mukaan merkityksellisiä sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön näkökulmasta.
Aaltonen Suvi (2017) on tutkinut opinnäytetyössään lastensuojelun työntekijöiden myötätuntouupumusta. Tutkimus toteutettiin ryhmähaastatteluna (N=4). Tutkimustulokset vastaavat oman tutkielmani tutkimuskysymyksiin. Aaltosen tutkimus osoittaa, että myötätuntouupumus on terminä vähän tunnettu. Myötätuntouupumuksen erityispiirteiden erottaminen tavallisesta uupumuksesta on tärkeä asia. Tutkimuksessa tulee näkyväksi lastensuojelun työntekijöiden työstä johtuva selkeä riski kokea myötätuntouupumusta.
Työntekijöiden persoonallisilla piirteillä, työn haastavuudella ja työssä kohdatuilla tilanteilla on vaikutusta myötätuntouupumuksen kokemiseen. Tutkimuksessa korostuu työntekijän henkilökohtaisen elämän, koulutuksen ja työyhteisön merkitys myötätuntouupumuksen ehkäisyssä.
Artkoski Tytti (2008) pro gradu -tutkielman mukaan sosiaalityöntekijän sijaisina toimineet opiskelijat ovat työssään uupuneempia, kuin sosiaalialalla työskentelevät yleensä. Opiskelijoiden uupumukseen vaikuttaa lähinnä työn piirteet, sen kuormittavuus, ristiriitainen ja kannustamaton työilmapiiri. ”Työn imu” vaikuttaa siten, että uupumusoireista huolimatta he jaksavat panostaa työhönsä.
Tenkanen Emmimaria (2015) on tutkinut pro gradu -tutkielmassaan sosiaalisen median kohujen vaikutusta sosiaalityöntekijöiden hyvinvointiin ja jaksamiseen. Tutkimusaineisto koostuu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Analyysimenetelmänä on narratiivinen analyysi.
Tutkimuksen mukaan sosiaalinen media on uusi työhyvinvointia kuormittava ilmiö, josta on muodostunut osa lastensuojelun sosiaalityötä. Median kautta sosiaalityöntekijöihin kohdistuu häpäisyä ja heihin sekä heidän läheisiinsä uhkailuja. Sosiaalityöntekijöihin kohdistuva negatiivinen julkisuus horjuttaa hetkellisesti sosiaalityöntekijän perusturvallisuutta. Yksittäistä työntekijää vastaan kohdistettu viha sosiaalisessa mediassa on kuormitustekijä työssä jaksamiselle ja sen vaikutus koskee koko työyhteisöä.
Lapin yliopiston sosiaalityön maisterivaiheen opiskelijat Kylmänen Hanna & Reija Ukkola (2017) ovat tutkineet pro gradu -tutkielmassaan asiakastilanteissa heränneiden kiellettyjen tunteiden vaikutusta sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointiin (N=148). Aineisto on analysoitu teoriaohjaavalla sisällön analyysillä. Tutkimustuloksena on nähtävissä sosiaalityötä leimaava kaksijakoisuus.
Toisaalta työ on mielekästä ja iloa tuottavaa, mutta toisaalta työ on samanaikaisesti henkisesti kuormittavaa. Tutkimustuloksena on nähtävissä tarve sosiaalityöntekijän hyville vuorovaikutustaidoille sekä niiden merkityksellisyys asiakastyössä ja työhyvinvoinnin kannalta.
Tutkijat toteavat tunteiden kuuluvan sosiaalityöhön. Tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijät pitävät tärkeänä kaikenlaisten tunteiden käsittelemistä. Tunteiden käsittelemiseen tarvitaan tila ja mahdollisuus, jotta ne voivat tukea sosiaalityöntekijän työhyvinvointia.
Arvelin Pia (2017) sosiaalityön pro gradu tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan työssään uupuneiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden (N=12) kokemuksia työuupumuksesta ja siitä toipumisesta. Hän on etsinyt tutkimuksessaan vastauksia mm. siihen minkälaista työuupumus on ja mitkä tekijät aiheuttavat sitä. Tutkijana hän on ollut kiinnostunut myös siitä, miten toipuminen työuupumuksesta onnistuu ja mitkä tekijät sitä edistävät. Arvelin ei ole tutkimuksessaan käyttänyt käsitettä myötätuntouupumus tai pohtinut sen vaikutusta työuupumuksen kehittymiseen. Arvelinin tutkimustuloksista voidaan kuitenkin teoriatiedon perusteella tunnistaa myötätuntouupumuksen oireisto. Myötätuntouupumusta voidaan ajatella sosiaalityöntekijän työuupumuksena (Nissinen 2012, 25.), joten Arvelinin esittämät tutkimuskysymykset vastaavat osin (hänen aineistollaan) myös tämän tutkielman tutkimuskysymyksiin. Arvelinin tutkimuksessa tunnistetaan työssä uupumisen ja siitä toipumisen olevan vaiheittaisia prosesseja työskenneltäessä lastensuojelun sosiaalityössä.
Työuupumuksen merkittävimpinä syinä nähdään liiallinen työmäärä, työyhteisön ja johtamisen haasteet, perehdytyksen ja työnohjauksen puutteet sekä haastava asiakastyö traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa. Työuupumus oireilee pääosin uupumusasteisena väsymyksenä, mielialan muutoksina ja univaikeuksina. Myös kyynistyminen ja ammatillisen itsetunnon heikkeneminen ovat yleisiä oireita. Uupumisen nähdään alkavan usein passiivisesti sosiaalityöntekijän sitä itse huomaamatta, mutta toipuminen edellyttää aktiivisia toimenpiteitä. Tärkeimpinä toipumisen keinoina sosiaalityöntekijöille ovat etäisyyden ottaminen työstä, sosiaalinen tuki, omien arvojen pohdinta ja toiminnan muuttaminen sekä työpaikan vaihtaminen tai irtisanoutuminen.
Työuupumus näyttäytyy tutkimuksessa kokonaisvaltaisena ja vakavana hyvinvoinnin ongelmana.
Siitä toipuminen näyttäytyy aikaa vievänä sekä aktiivista tukea, apua ja olosuhteiden muutosta edellyttävänä tapahtumana. Tutkimuksen perusteella lastensuojelun sosiaalityöntekijät hakevat aktiivisesti apua työuupumukseensa. Monelle työuupumuksen kokeneelle lastensuojelun sosiaalityöntekijälle tarpeelliseksi ratkaisuksi muodostuu työpaikan vaihtaminen. Lastensuojelun sosiaalityön työoloja on kehitettävä niin, että ne nykyistä paremmin suojaisivat työuupumukselta ja toisaalta mahdollistaisivat työuupumuksen kokeneen sosiaalityöntekijän toipumisen ja edelleen työssä jatkamisen.
Yksityiselämän vastoinkäymiset vaikuttavat työelämään ja siinä jaksamiseen.
Myötätuntouupumusta voi kokea myös työelämän ulkopuolella, kuten lähi-ihmissuhteissa.
(Nissinen 2012, 16.) Sosiaalinen media tuo päivittäin, yhä kiihtyvällä vauhdilla, valtavan määrän kärsimystä tietoisuutemme. Myötätuntouupumus voi siten hiipiä jokaiseen meistä, tavanomaisessa arjessa. (Pessi, Martela & Paakkanen 2017, 15; Schnider 2018b.)
Myötätuntouupumuksen tutkimuksen yhteydessä on otettu käyttöön käsite compassion satisfaction, josta käytetään suomennosta myötätuntotyytyväisyys. Myötätuntotyytyväisyydellä tarkoitetaan sitä, että ihminen on tyytyväinen työhönsä ja mahdollisuuksiinsa auttaa toisia. Työ tuottaa iloa sekä tunteen työssä menestymisestä, joten haluaa jatkaa sitä uskoen omiin kykyihinsä vaikuttaa työhön. (Stamm 2010, 12, 17, 21.) Radey & Figley (2007) mukaan myötätuntotyytyväisyys on myötätuntouupumuksen vastakohta ja vaihtoehto sille. Heidän näkemyksensä mukaan myötätuntoisuudesta aiheutuva stressi voidaan oikein käsiteltynä muuntaa myötätuntotyytyväisyydeksi. Tällöin auttaja tuntee iloa mahdollisuudestaan auttaa muita ja kokee auttamistyön tyydyttävänä. Myötätuntotyytyväisyyttä voi olla vaikea saavuttaa tilanteessa, jossa työntekijä toistuvasti kohtaa kärsiviä ihmisiä. Kuitenkin työn tyydyttävyyteen keskittyminen ja sen hyödyntäminen voivat osaltaan ehkäistä auttajan työhön liittyviä negatiivisia seuraamuksia ehkäisten myötätuntouupumuksen kehittymistä.
Hoffman (2000) puhuu empaattisesta liikakiihottuneisuudesta myötätuntotyytyväisyyteen liittyen.
Hänen näkemyksensä mukaan empaattinen liikakiihottuneisuus voi todellisuudessa vahvistaa ihmisen halua auttaa. Kun auttaja on hyvin sitoutunut auttamiseen tai autettavaan, hän saattaa jopa kokea niin pakottavaa tarvetta auttaa toista, että se voittaa uupumisen. Auttaja voi myös
suunnata empaattisen ylikiihottuneisuuden seurauksena energiansa esim.
hyväntekeväisyysjärjestöissä toimimiseen tai tutkimukseen kärsivien hyväksi. (Hoffman 2000, 201.) Tätä vahvaa sitoutuneisuutta ja pakottavaa tarvetta auttaa avun tarpeessa olevaa voidaan kutsua myötätuntotyytyväisyydeksi (Radey & Figley 2007).
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää integroidun kirjallisuuskatsauksen avulla, mitä sosiaalityöntekijän myötätuntouupumukseen johtaneista syistä ja seurauksista tiedetään 2000-luvun jälkeen tutkitun tiedon perusteella. Tiedonhakua aloitettaessa ei ollut tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon ja millaista tietoa sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksesta oli saatavissa.
Alkuvaiheessa paneuduin kiinnostuksen kohteena olevaan ilmiöön yleisluonteisesti.
Tutkimusaineiston lopullisen rajauksen tein tutkimuskysymysten perusteella. Tutkielma oli osa yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintoa. Sen toteutus ajoittui opintojen loppuvaiheeseen, alkaen syksyllä 2017 ja valmistuen syksyllä 2019. Pro gradu -tutkielman tekeminen oli itselleni oppimisprosessi.
4.1 Tutkimustehtävän rajaus ja tutkimuskysymykset
Tutkimustehtävänä oli tutkia mitkä asiat olivat vaikuttaneet sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymiseen ja miten myötätuntouupumus oli vaikuttanut sosiaalityöntekijään. Tutkielman keskeisenä käsitteenä oli myötätuntouupumus ja tutkimuksellinen konteksti oli sosiaalityö.
Tarkennetut tutkimuskysymykset olivat:
1. Mikä on vaikuttanut sosiaalityöntekijän myötätuntouupumuksen kehittymiseen?
2. Miten myötätuntouupumus on vaikuttanut sosiaalityöntekijään?
4.2 Integroitu kirjallisuuskatsaus
Kirjallisuuskatsaus on menetelmä, joka keskittyy tutkielmassa tutkimusongelman kannalta olennaiseen kirjallisuuteen, tutkimusselosteisiin ja muihin julkaisuihin. Sen tarkoituksena on näyttää, mistä näkökulmista ja miten tutkittavaa ilmiötä on aiemmin tutkittu ja miten suunnitteilla oleva tutkimus liittyy jo olemassa oleviin tutkimuksiin. Tutkijaa ohjeistetaan kuvaamaan aineiston keräämisen prosessi niin yksityiskohtaisesti, että teoreettisesti toinen tutkija seuraten samaa
menettelytapaa samoissa olosuhteissa voisi löytää täysin samat artikkelit. Kirjallisuuskatsauksen laatiminen kartuttaa asiasisällöllisesti tutkijan menetelmätietoa. Kirjallisuuskatsauksessa on pyrittävä löytämään lukijalle valmiiksi tutkimusaiheeseen liittyvät keskeiset näkökulmat, metodologiset ratkaisut sekä eri menetelmin saavutetut tutkimuksen kannalta olennaisimmat tutkimustulokset. Kirjallisuuskatsauksen avulla lukijalle esitellään samalla tutkimusaiheeseen liittyvät johtavat tutkijanimet. Olemassa oleva tieto on eriteltävä ja arvioitava huolellisesti, koska tutkielman lopussa olevassa tarkastelussa on tavoitteena sitoa uudet tutkimustulokset aiempaan tutkimustietoon. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2001, 108-110.)
Kirjallisuuskatsauksen kunnianhimoisena tavoitteena on kehittää jo olemassa olevaa teoriaa sekä rakentaa uutta teoriatietoa. Kirjallisuuskatsauksen avulla voidaan myös arvioida jo olemassa olevaa tietoa ja teoriaa. Sen tavoitteena on rakentaa kokonaiskuva tietystä asiakokonaisuudesta.
Katsauksella pyritään tunnistamaan ongelmia ja se tarjoaa myös mahdollisuuden kuvata tietyn teorian historiallista kehitystä. Kirjallisuuskatsaus saa sille ominaisen luonteen, kun se ymmärretään
”tutkimuksen tutkimuksena”. (Salminen 2011, 4-5.) Kirjallisuuskatsaukset voidaan jaotella aineiston analyysitavan mukaisesti esimerkiksi meta‐analyyseihin ja ‐synteeseihin, systemaattisiin, integroituihin ja laadullisiin katsauksiin (Laaksonen, Kuusisto-Niemi & Saranto 2009.)
Integroitu kirjallisuuskatsaus kuuluu kuvaileviin kirjallisuuskatsauksiin, joita voidaan luonnehtia yleiskatsaukseksi ilman tiukkoja ja tarkkoja sääntöjä. Kuvailevia kirjallisuuskatsauksia on kahta erilaista tyyppiä, joista toinen on narratiivinen kirjallisuuskatsaus ja toinen integroitu kirjallisuuskatsaus. Kuvailevissa kirjallisuuskatsauksissa käytettävät aineistot ovat laajoja eikä aineiston valintaa rajaa metodiset säännöt. Integroidun ja narratiivisen katsauksen erottaa integroituun katsaukseen oleellisesti kuuluva kriittinen tarkastelu. Kyseessä on metodinen vaatimus, koska kriittisen arvioinnin avulla integroidussa katsauksessa tärkein tutkimusmateriaali on mahdollista tiivistää katsauksen perustaksi. (Birmingham 2000.) Integroidulla kirjallisuuskatsauksella nähdään useita yhtymäkohtia systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen ja integroivaa kirjallisuuskatsausta voidaankin pitää eräänlaisena yhdyssiteenä narratiivisen ja systemaattisen katsauksen välillä. Integroidun kirjallisuuskatsauksen vaiheet noudattelevat systemaattista katsausta. (Salminen 2011.)
Integroitu kirjallisuuskatsaus koostuu selkeistä ja lookisesti etenevistä vaiheista.
Cooper (1998) on tiivistänyt katsauksen vaiheet viiteen kohtaan:
1.Tutkimusongelman asettelu 2. Aineiston hankkiminen 3. Arviointi
4. Analysointi
5. Tulkinta ja tulosten esittäminen.
Cooperin (1998) mukaiset kirjallisuuskatsauksen vaiheet toteutuivat tässä tutkielmassa. Tutkielman aloitusvaiheessa tutkielmaseminaareissa pohdittiin tutkimusongelman asettelua ja sitä, mihin kysymykseen tutkielmassa haetaan vastausta. Päädyttiin lopulta kahteen tutkimuskysymykseen.
Aineiston hankinnan aloitin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmin. Haut toteutin pääosin elektronisista tietokannoista. Aineisto täydentyi manuaalisen haun avulla, hyödyntäen jo löydettyjen artikkeleiden lähdeluetteloita. Aineiston arvioinnissa valitsin tutkimuskysymyksen kannalta relevantit artikkelit. Valitut artikkelit analysoitiin ja tulkinta tehtiin sisällön analyysin avulla.
Tulosten esittäminen tässä tutkielmassa sisältää tutkimusraporttiin kirjatut tulokset sekä tulosten perusteella muodostetut johtopäätökset.
Integroitua kirjallisuuskatsausta pidetään kattavimpana kirjallisuuskatsauksen metodina, sillä siinä voidaan yhdistää teoreettista ja empiiristä sekä eri metodein tehtyä tutkimusta samaan katsaukseen. Integroitua kirjallisuuskatsausta voidaan käyttää selvitettäessä ja määritettäessä tämänhetkistä tietoa tutkittavasta aiheesta. Tutkittavaa ilmiötä pystytään integroidun kirjallisuuskatsauksen avulla kuvaamaan laaja-alaisesti ja tarvittaessa luokittelemaan tutkittavan ilmiön ominaisuuksia. (Salminen 2011). Tutkimuskysymykset ovat integroidussa kirjallisuuskatsauksessa väljempiä kuin muissa katsaustyypeissä. Integroitua kirjallisuuskatsausta voidaan myös kuvata tiivistelmäksi kirjallisuudesta koskien tiettyä aihealuetta tai käsitettä.
(Whittemore 2005.)
Integroidulle katsaukselle on määritelty erilaisia tehtäviä, joiden avulla se tuottaa tietoa. Sen tehtäväksi voidaan muun muassa määrittää nykyisten tutkimusten puutteiden tunnistaminen ja aukkojen täyttäminen. Se voi olla myös tutkimuksen kohteena olevan aihealueen tieteellisen
näytön vahvuuden arviointi ja teoreettisen tai käsitteellisen viitekehyksen tunnistaminen. (Russel 2005.) Integroidussa kirjallisuuskatsauksessa voidaan yhdistää teoreettista ja empiiristä sekä eri metodein tehtyä tutkimusta samaan katsaukseen. Integroitu kirjallisuuskatsaus soveltuu hyvin sosiaalityön tutkimukseen. Integroidun kirjallisuuskatsauksen metodin valintaa tutkimusmenetelmäksi tukee myös Whittemoren ja Knalfin (2005) näkemykset, joiden mukaan integroidun katsauksen tehtävinä ovat tieteen senhetkisen tilan kuvaaminen, teorian kehittäminen ja saadun tiedon soveltaminen. Hyvin tehty integroitu kirjallisuuskatsaus onkin suoraan vietävissä käytäntöön. (Laaksonen, Kuusisto-Niemi & Saranto 2009.)
4.3 Tutkimusaineisto
Kirjallisuuskatsauksen tekeminen alkoi taustakirjallisuuteen ja elektronisiin tietolähteisiin tutustumisella ja tiedonhaun suunnittelulla. Kirjallisuushakuja tehtiin aluksi suomen- ja englannin kielisillä hakusanoilla myötätuntouupumus ja compassion fatigue. Myötätuntouupumus –käsitteen määrittämistä vaikeutti sen ”tuoreus” ja siitä johtuva vähäinen käyttö sekä kääntäminen kielestä toiseen. Hakuja tehtiin Google Sholarista ja UEF-FINNASTA (Arto, EBSCO, SocINDEX, SoleCRIS).
Rajaus tietokantoihin tehtiin tutkittavan ilmiön kontekstin perusteella. Hakujen perusteella havaittiin, että kansallista tutkimustietoa aiheesta on saatavilla varsin vähän, verrattuna kansainväliseen aineistoon. Kansallinen tutkimustieto koostui pääosin opinnäytetöistä, mutta joukossa oli myös joitakin pro gradu -tutkielmia. Useimmat gradu -tutkielmat olivat kuitenkin eri tieteenaloilta ja/tai myötätuntouupumusta käsiteltiin eri kontekstissa kuin sosiaalityö.
Kansainvälistä aineistoa oli löydettävissä lukumääräisesti paljon, joten aineiston valikoiminen vaati rajausta ja kriteerien luomista.
Kirjallisuuskatsaukseen hyväksyttäville tutkimuksille määritellään sisäänottokriteerit, jotka perustuvat tutkimuskysymyksiin. Kirjallisuuskatsauksen luotettavuutta lisää sisäänottokriteerien toimivuuden esitestaus ennen varsinaista hakua. (Stolt & Routsalo 2007.) Kansallisen aineiston suppeudesta ja vastaavasti kansainvälisen aineiston runsaudesta johtuen tiedonhakuun liittyvien hakusanojen määrittämiseen ja sisäänottokriteerien tarkentamiseen oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Kirjallisuuskatsauksen tiedonhakua ohjasi myötätuntouupumisen teoria ja tutkimuskysymykset. Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen metodia soveltaen tehtiin tarkennettuja
