Kielet, kielikasvatus ja kielitietoisuus – politiikkaa, käytänteitä ja kehittämistarpeita

(1)

6.7.2018 Kielet, kielikasvatus ja kielitietoisuus – politiikkaa, käytänteitä ja kehittämistarpeita — Suomi

https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-toukokuu-2018/kielet-kielikasvatus-ja-kielitietoisuus-politiikkaa-kaytanteita-ja-ke… 1/4

(https://www.kieliverkosto.ﬁ/ﬁ)

Kielet, kielikasvatus ja kielitietoisuus –

politiikkaa, käytänteitä ja kehittämistarpeita

Julkaistu: 9. toukokuuta 2018 | Kirjoittanut: Raisa Harju-Autti ja Sirkku Latomaa

Kielikasvatukseen liittyvä keskustelu näyttäytyy yhä tarpeellisempana nyky-yhteiskunnassamme.

Päivän (taika)sana on kielitietoisuus. Mutta mitä se tarkoittaa? Onko se sitä, että muistaa suomen kielen paikallissijat tai kenties saksan datiivia vaativat prepositiot? Onko se sitä, että osaa valita sanansa oikein sähköpostiviestiin tai työhakemukseen? Ja kieli tietoinen hallitsee kai yhdys sanansa? Olisiko se kuitenkin myös ymmärrystä siitä, että kieli on oppimisen, ajattelun ja kommunikaation, toisin sanoen kaiken inhimillisen olemisen, keskeisin väline? Entä liittyykö kielitietoisuus vain äidinkieleen tai niihin kaikkein tutuimpiin vieraisiin kieliin? Virallisesta kaksikielisyydestään huolimatta Suomi on pitkään ollut – ja on paikoin edelleen – alueellisesti yksikielinen, ja kielimyönteisyys on tuntunut rajoittuneen koulussa opiskeltaviin elitistiseen kansainvälisyyteen tähtääviin kieliin.

Kenen kieli sitten on äidinkieli? Suomessa asuu nykyään entistä enemmän ”muu-mikäläisiä”, toisin sanoen henkilöitä, joiden äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame vaan ”muu, mikä”.

Lomakkeissa kysytään usein kielitaustaa, ja ”muu-mikäläiseksi” itsensä ilmoittaa nykyään lähes seitsemän prosenttia Suomessa vakinaisesti asuvista henkilöistä (SVT 2018). Tätä osaa väestöstä useat virastot kutsuvat nimityksellä ”vieraskielinen”. Nimityksen taustalla on ajatus siitä, että nämä henkilöt puhuvat jotain suomen- ja ruotsinkielisille vierasta kieltä –

äidinkielenään. Puhujille itselleen se tuskin on vieras, ja arvatenkin he itse kutsuisivat sitä esimerkiksi näin: anyanyelv, lingua madre, родной язык, gjuhë amtare, rurimi rweamai, langue maternelle, μητρική γλώσσα, Muttersprache, moedertaal, emakeel, tiếng mẹ đẻ, mother tongue, afka hooyo, moedertaal, sariling wika, maternji jezik (’äidinkieli’).

Suomalaisen kielimaiseman muuttuessa meidän on kyettävä asemoimaan kielemme ja

kielitaitomme uudelleen. Sen sijaan, että vahvistaisimme me ja muut -ajattelua, voimme pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntamme hyvinvointiin uudenlaisella kielimyönteisyydellä –

kansalliskieltemme arvostusta unohtamatta. Kieliparlamentin 2017 kannanotossa todetaan, että jokainen on monikielinen ja jokaisella on oikeus oppia riittävä oman alansa opiskelu- ja

työskentelykieli. Lisäksi ”monikielinen yhteiskunta edellyttää oman ja toisen kielitaidon

hyväksymistä” (Kieliverkosto 2017). Myös Pyykön (2017) Monikielisyys vahvuudeksi -selvityksen toimenpide-ehdotukset ovat varsin kattavia ja kannatettavia. Kansallinen keskustelu kaipaa kuitenkin raikasta asennetta, jotta asetetut tavoitteet voidaan saavuttaa.

[1]

(2)

Maltillinen poliittinen keskustelu ei sen sijaan näytä edistävän kaikkia koulutustarpeita

mielekkäällä tavalla. Nopeat päätökset ilman perusteellista pohjatyötä saattavat viedä ojasta allikkoon: mistä saadaan varhennetun ruotsin opettajat (esim. Rossi ym. 2017)? Pohjatyön puute voi myös tuottaa aina saman lopputuloksen eri kehittämishankkeissa. Esimerkiksi oman

äidinkielen opettajat eivät voi pätevöityä, eikä heitä varten ole mahdollista kehittää

pätevöitymiskoulutusta niin kauan kuin pätevöitymiskriteerejä ei ole määritelty (esim. Piippo 2017). Toisaalta kieli- ja kulttuuritietoisuus on jo mielletty kaikille opetusalalla työskenteleville tärkeäksi ominaisuudeksi, ja tähän koulutustarpeeseen vastaa muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama DivEd-kärkihanke (http://www.dived.ﬁ).

Tämän Kieli, koulutus ja yhteiskunta -teemanumeron artikkeleiden kirjoittajat tapasivat toisensa Lapin yliopiston Kasvatustieteen päivillä marras-joulukuun vaihteessa 2017. Kielikasvatus ja kielitietoisuus kasvatuksessa -teemaryhmän innostavat ja intensiiviset keskustelut johtivat ideaan teemanumeron koostamisesta: näin keskustellut aiheet on mahdollista saattaa laajemman yleisön nähtäville. Työpajamme aihepiirit liittyivät muun muassa kielitaitoon,

kielenkehitykseen, kouludiskurssiin, opettamiseen ja monikielisyyteen – teemoihin, joita Ruotsin Linné-yliopistossa tutkitaan Educational Linguistics (https://lnu.se/forskning/sok-

forskning/educational-linguistics/) -nimikkeen alla (termistä ks. van Lier 2004; Spolsky 2008).

Teemanumeron artikkelit käsittelevät kielikasvatusta ja kielitietoisuutta useasta eri

näkökulmasta aina varhaiskasvatuksesta korkeakouluopintoihin saakka. Puheena ovat niin kielten tilat kuin kielten näkyvyys ja näkymättömyys. Artikkeleissa käsitellään myös toimijuutta ja kielellä tekemistä sekä tapoja tulla tietoiseksi kielestä ja kielistä. Ajateltavaa antaa kielipolitiikan – tai niin sanotun virastollisen retoriikan – suhde monikielistyvän yhteiskunnan ja esimerkiksi päiväkotien ja koulujen todellisuuteen. Artikkeleissa on esimerkkejä erilaisista

lähestymistavoista kielitietoisuuteen (ks. myös Dufva 2018). Käsitteenä se kaipaa kuitenkin vielä avaamista. Mitä kaikkea kielitietoisuus on? Entä kielellinen tietoisuus? Monikielinen

kielitietoisuus? Monikielitietoisuus? Kielitietous? Kielitieto? Mitä ne kattavat, mitä eivät?

Artikkelissaan Kielitietoisuus uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassa Pauliina Sopanen tarkastelee kielitietoisuuden käsitettä ja kielitietoisen kasvatuksen toteutumismahdollisuuksia varhaiskasvatuksen kontekstissa. Sopanen huomauttaa, että uutena käsitteenä

varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin tuotu kielitietoisuus ei välttämättä siirry kentän käytänteisiin ilman henkilöstön täydennyskoulutusta ja varhaiskasvatuksen opettajien perustutkinnon kehittämistä. Koulutuspolun toisessa päässä Mirja Hämäläinen kuvailee yliopisto-opiskelijoille suunnattua englannin kielen kurssia, joka pohjautuu David Bohmin dialogisuutta koskeviin ajatuksiin. Artikkelissaan Suspending judgement – ethical English dialogue skills for working life Hämäläinen perustelee uudenlaisen lähestymistavan tarvetta työelämälähtöisesti: globalisoituneessa maailmassa oletetaan, että kaikki osaavat viestiä englanniksi. Perinteisten erikoisalojen englannin kurssien rinnalle tarvitaan kuitenkin dialogin taitojen ja eettisen englannin opetusta.

Kielitietoiseen koulumaisemaan lukijan johdattelevat Josephine Moate ja Tamás Péter Szabó artikkelillaan Mapping a language aware educational landscape, jossa kielitietoista koulua kartoitetaan kuudesta eri näkökulmasta. Moate ja Szabó nostavat esiin kielen läsnäolon ja keskeisen merkityksen kaikessa koulutuksessa. Kouluympäristöjä tutkii myös Tuuli From

kirjoituksessaan Kielitietoisuutta koulutilassa: kielipolitiikka osana koulun käytänteitä Suomessa ja Ruotsissa. From esittelee havaintoja etnograﬁsesta väitöskirjatutkimuksestaan, jonka laaja

tutkimusaineisto on kerätty eteläsuomalaisessa kieliparikoulussa sekä kaksikielisessä

(3)

ruotsinsuomalaisessa koulussa. Fromin tutkimus havainnollistaa, millä eri tavoin kielenkäyttöä ja kielivalintaa säännellään tutkituissa kouluissa. Koulun kielellistä arkea ovat havainnoineet niin ikään Heini Lehtonen ja Reetta Räty, jotka kertovat itähelsinkiläisessä koulussa ja sen

ympäristössä tekemästään toimintatutkimuksesta. Artikkelissa Kielitietoisia käytänteitä

monikielisessä koulussa kuvataan, miten kielet ja kulttuurit on tuotu kaikkien näkyville ja osaksi koulun arkea.

Kolmessa viimeisessä artikkelissa kannustetaan uudelleenajatteluun. Artikkelissaan Jälkiä häivytetystä kieliopista – opettajien näkemyksiä kieliopin opettamisesta Irja Alho ja Riitta Korhonen nostavat esiin opetussuunnitelmateksteissä vaietun asian: kieliopin. Kielioppi ei ole kuitenkaan kadonnut käytännön opetuksesta, ja siitä todistavat luokanopettajille ja kieliaineiden opettajille tehdyt kyselyt. Kriittisen lukutaidon ja vastadiskurssien tematiikkaan lukijat johdattelee Jaana Pesonen artikkelillaan Kohti kriittistä lukutaitoa Tatun ja Patun kanssa. Pesonen valottaa sekä kriittisen lukutaidon että sen opettamisen tärkeyttä. Viimeisenä puheenvuoron saa Maria Ahlholm, joka peräänkuuluttaa kielellistä maanjäristystä suomalaiseen koulutusjärjestelmään.

Artikkelissa Saako monikielisessä koulussa puhua ruotsia? Får man prata ﬁnska i den ﬂerspråkiga skolan? kerrotaan, miksi limittäiskielisestä pedagogiikasta olisi hyötyä kaikenkielisten oppilaiden oppimiselle.

Toivomme, että tämän teemanumeron artikkelit innoittavat jokaista kielenkäyttäjää arvioimaan omaa kielikäsitystään aiempaa laajemmin. Jokainen kieli on tärkeä – ja jokaisen kielen arvo on mittaamaton. Keskustelu jatkukoon mahdollisimman monella kielellä (https://areena.yle.ﬁ/1- 4411272)!

[1] Kiitokset Tamás Péter Szabólle tästä huomiosta.

Raisa Harju-Autti on kielikasvatuksen yliopisto-opettaja (ma.) kasvatustieteiden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan hän perehtyy suomen kieltä opettelevien yläkouluikäisten nuorten kielellisen tuen tarpeisiin ja niihin vastaamiseen perusopetuksessa.

Sirkku Latomaa työskentelee suomen kielen lehtorina viestintätieteiden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa koskee monikielisyyttä erityisesti maahanmuuton kontekstissa.

Lähteet

Dufva, H. 2018. Outoa kieltä ymmärtämässä – näkökulmia monikieliseen kielitietoisuuteen.

Teoksessa L. Nieminen, A. Yliherva, J. Alian & S. Stolt (toim.) Monimuotoinen monikielisyys.

Puheen ja kielen tutkimuksen yhdistyksen julkaisuja 50. Helsinki: Puheen ja kielen tutkimuksen yhdistys, 66−77.

Kieliverkosto 2017. Kieliparlamentti 2017: Kielitaito on taitoa tulla toimeen!

(https://www.kieliverkosto.ﬁ/ﬁ/toiminta/kieliverkostossa-tapahtuu/kieliparlamentti-2017- kielitaito-on-taitoa-tulla-toimeen)

Piippo. J. 2017. Näkökulmia oman äidinkielen opetukseen: kuntien kirjavat käytänteet

(https://www.kieliverkosto.ﬁ/ﬁ/article/nakokulmia-oman-aidinkielen-opetukseen-kuntien-kirjavat- kaytanteet/). Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 8(2).

(4)

Pyykkö, R. 2017. Monikielisyys vahvuudeksi. Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta (http://julkaisut.valtioneuvosto.ﬁ/bitstream/handle/10024/160374/okm51.pdf). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:51. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Rossi, P., Ainoa, A., Eloranta, O., Grandell, M., Lindberg, M., Pasanen, J., Sihvonen, A., Hakola, O. &

Pirinen, T. 2017. Kuka opettaa ruotsia? Ruotsin kielen opettamiseen kelpoisuuden tuottavien koulutusten arviointi (https://karvi.ﬁ/app/uploads/2017/05/KARVI_1417.pdf). Julkaisut 14:2017.

Helsinki: Kansallinen koulutuksen arviointikeskus.

Spolsky, B. 2008. Introduction: What is educational linguistics? Teoksessa B. Spolsky & F. M. Hult (toim.) The Handbook of Educational Linguistics. Malden, MA: Blackwell, 1‒9.

SVT 2018 = Suomen virallinen tilasto 2018. Väestörakenne

(http://www.stat.ﬁ/til/vaerak/index.html). Helsinki: Tilastokeskus.

van Lier, L. 2004. The Ecology and Semiotics of Language Learning. A Sociocultural Perspective.

Dordrecht: Kluwer Academic Publishers.

Artikkeliin viittaaminen

Harju-Autti, R. & Latomaa, S. (2018). Kielet, kielikasvatus ja kielitietoisuus – politiikkaa, käytänteitä ja kehittämistarpeita. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 9(3).

Saatavilla: https://www.kieliverkosto.ﬁ/ﬁ/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-toukokuu-2018/kielet- kielikasvatus-ja-kielitietoisuus-politiikkaa-kaytanteita-ja-kehittamistarpeita

(https://www.kieliverkosto.ﬁ/ﬁ/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-toukokuu-2018/kielet-kielikasvatus- ja-kielitietoisuus-politiikkaa-kaytanteita-ja-kehittamistarpeita)