128 • niin & näin /
K I R J A T
Ensimmäisen pääkappaleen keskiössä on geenien ja arvojen suhde ihmiseen, toisessa huomio kiinnittyy eläimiin ja kolmannessa ympäristöön. Jo teoksen ala otsikko sekä sen sisällysluettelo pal jas- tavat teoksen kirjoitusstrategian. Pää kap- paleita lukuunottamatta otsikot ovat ky- symysmuotoisia. Teksti pyrkii etsi mään mahdollisia argumentteja jak sojen ot- sikoiden asettamiin kysy myk siin, ku- ten vaikkapa siihen, tulisiko genetiikan käyttö hyväksyä elintarviketuotannossa tai tulisiko muuntogeenisten tuotanto- eläinten käyttäminen kieltää.
Geenit ja etiikka –teoksen julkilau- suttu intentio on tuoda esille erilaisia näkö kulmia geeniteknologian synnyt- tämiin konkreettisiin kysy my ksiin ja toimia tällä tavoin yhteiskunnallisen keskustelun pohjana. Ajankohtaisten poliittisten kysymysten kartoittajana Geenit ja etiikka ajaakin asiansa hyvin.
Vain hieman yli satasivuinen kirjanen kykenee jopa yllättämään maallikkotie- dot omaavan lukijansa geeniteknologi- aan liittyvän ongelmakentän laajudella.
Argumentaation tapa on johdonmukai- sen deskriptiivinen. Ongelmat esitetään faktisina poliittis-moraalisina ongelmi- na, joihin esitetään faktisia lähestymita- poja ja vastausvaihtoehtoja alleviivamat- ta kuitenkaan sitä oikeaa.
Julkilausuttuja intentioitaan pidem- mälle Geenit ja etiikka ei juurikaan me- ne. Teoksen lyhyyden ja aiheen laajuu- den vuoksi ongelmien käsittely jää lyhy- eksi, paikoittain jopa fragmentaariseksi alustukseksi jatkokeskustelulle. Kovin syvälle menevää fi losofi sta taustaa gee- nien problematiikkaan ei esitetä. Viit- taukset eettisten teorioiden traditioon loistavat poissaolollaan. Seikka tuntuu hieman omituiselta kirjassa, jonka ot- sikko on niinkin tyhjentävä kuin gee- nit ja etiikka. Poissa ovat pitkälti myös pohdinnat, joissa arviotaisiin geenipu- heen vaikutusta siihen, millaisena inhi- millinen olemassaolo ylipäätään näyt- täytyy. Teoksessa suhtautuminen geenei- hin on ennenkaikkea poliittinen, ei fi lo- sofi s-antropologinen ongelma. Sääntojä vahvistavia poikkeuksia kuitenkin löy- tyy, kuten kohta, jossa geenitekniikan luonnottomuutta problematisoidaan kiintoisasti kysymällä, millä tavalla juuri geenien manipulaatio on sen luonnolli- sempaa tai luonnottomamapaa kuin mi- kään muukaan ihmisen toiminta (riip- puen siitä, nähdäänkö ihmisen toiminta ylipäätään luonnollisena vai jollakin ta-
valla luonnon vastaisena). Puhtaammin fi losofi nen kehittely on myös alkioiden käyttöä ja niiden potentiaalista ihmi- syyttä kysyvä ongelmanasettelu. Edellä- mainitun kaltaiset kehittelyt jäävät kui- tenkin suhteellisen lyhyiksi ekskursioik- si jääden teoksen yleisilmettä leimaavan nopeatempoisuuden jalkoihin.
Geenit ja etiikka -teoksen pragmaat- tinen pohjavire näkyy sen argumentaati- ossa läpi teoksen. Erityisen silmiinpistä- vä on tapa, jolla Räikkä & Rossi kytke- vät geeneihin liittyviä eettisiä ongelmia faktisiin yhteiskunnallisiin tapahtuma- kulkuihin. Teos esittää esimerkiksi, että yhtenä syynä laillistaa kloonaus voidaan nähdä se, että kloonausta tullaan joka tapauksessa harrastamaan ja että laillista toimintaa on helpompi valvoa kuin lai- tonta. Argumentti on epäilemättä rele- vantti faktisen poliittisen päätöksenteon kannalta. Vaikka kysymyksessä onkin vain yksi mahdollinen argumentti eikä kirjoittajien oma näkemys, voidaan oi- keutetusti kuitenkin kysyä, tuoko tällai- nen faktoihin vetoaminen mitään uutta keskusteluun, jonka ensisijainen tarkoi- tus on selkeyttää sitä, onko kloonaami- nen moraalisesti oikein. Räikkä & Rossi kytkevät edelleen geenien eettistä prob- lematiikkaa talouden globaaleihin ra- kenteisiin. Kyse tuntuisi tässäkin olevan jo hieman toisesta keskustelusta, vaikka asiat kiistämättä jollakin pinnallaan toi- siaan koskettavatkin.
Geenit ja etiikka pyrkii olemaan käy- dyn keskustelun yhteenveto ja uuden avaus ennemmin kuin osa tuota keskus- telua. Tästä johtuunee tekstin lievä itse- riittoisuus, joka näkyy jo tekstiviittaus- ten täydellisenä puuttumisena, vaikka- kin kirjallisuusluettelon perusteella te- kijät tuntuvat olevan vahvasti sisällä ai- hetta koskevassa yhteiskuntatieteellisessä diskurssissa.
Toisaalta teos ansioituu juuri sillä, että se on vahvasti kiinni ajankohtai- sessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, ta- pahtuipa tämä sitten vaikka tietyn fi lo- sofi sen pieteetin ja loppuun asti vietyjen persoonallisten argumenttien kustan- nuksella. Eräänlaisena pikaorientaationa geenitutkimuksen synnyttämään yhteis- kunnalliseen problematiikkaan Geenit ja etiikka toimii oikein hyvin. Kovin syväl- le menevää fi losofi sta ongelmanasettelua siitä on kuitenkin turha etsiä. Toivoa so- pii, että teos ei jää pelkäksi tyhjäksi poh- justukseksi, vaan että keskustelu todel- lakin jatkuu. Onneksi geeniteknologian
Geenipuhetta kartoitta-
massa
Juha Räikkä & Kaija Rossi, Geenit ja etiikka: Kysymyksiä uuden geeniteknologian arvoista.
WSOY, Helsinki 2002. 115 s.
Barbara Katz Rothman, Ei yksin geeneistä; Matkaopas rodun, normaaliuden ja sikiä- misen genomiikkaan. Suomen- tanut Olli Haapala. Vastapaino, Tampere 2003. 310 s.
Puhe geeneistä on epäilemättä ajan koh- taista. Ihmisen genomin kar toitus on saatu hiljattain valmiiksi. Gee ni tekno- logiset sovellukset nostavat esiin sekä yhteiskunnallisia, fi losofi sia että antro- pologisia ongelmakenttiä. Akuu teimmat ongelmat ovat luonteeltaan juridisia.
Suhteellisen lyhyessä ajassa on pystyttä- vä määrittelemään, mitkä geeniteknolo- gian sovellutukset tulisi sallia ja mitkä ei.
Elintarvikkeiden tuotanto? Populaatioi- den geenirekisterit? Sikiöseulonta?
Pidemmällä aikavälillä on tarkis tet- tava myös ihmisyyden metaforiikkaa.
Tieteellisen reduktionismin ja osin ar ki- puheenkin tasolla persoona on muut ta- massa hyvää vauhtia kaksois kier teeseen:
älykkyyden geenit, rikollisuuden geenit, seksuaalisen orientaation gee nit. Uuden teknologian esiin nostamat kysymykset ihmisyydestä, luonnollisuudesta ja oi- keudenmukaisuudesta vaativat kipeäs- ti tuoretta käsittelyä. Nopeimmilla on aito mahdollisuus olla määrittelemässä kieltä ja ongelmanasetteluja, joilla kysy- myksiin tullaan tekemään vastausyrityk- siä. Tähän saumaan iskevät omalla taval- laan Juha Räikän ja Kaija Rossin Geenit ja etiikka, sekä Barbara Katz Rothmanin Ei yksin geeneistä.
Inventaario ongelmista
Räikän & Rossin Geenit ja etiik ka lä- hestyy geeniteknologian proble ma tiik- kaa jokseenkin käytännöllisesti. Räik kä
& Rossi listaavat kohta kohdalta geeni- teknologian synnyttämiä kysymyk siä, joihin yhteiskunnan on ennemmin tai myöhemmin kyettävä vastaamaan. Te- os jakautuu kolmeen pääkappaleeseen.
!""!#!$"!%&'())&%%%*(+ (,-.-())&/%)01,&1,0
/ niin & näin • 129
K I R J A T
juridiikalle asettama pakkotilanne on te- kijöiden puolella.
Ja sitten leipomaan
Barbara Katz Rothmanin Ei yksin gee- neistä esittää Räikän & Rossin arvoneut- raaliin ongelmankartoitukseen verrattu- na huomattavasti väkevämmän norma- tiivisen puheenvuoron. Roth manin teos asettuu vastustamaan gee ni tutkimuksen synnyttämää bio lo gista reduktionis- mia sekä ajatusta geeneistä populaati- oiden yhteiskunnallisen kayttäytymi- sen ja yksilön persoonallisuuden deter- minoijina. Räikän & Rossin Geenit ja etiikka –kirjasta sivumäärältään huo- mattavasti laajempi teos asettaa tarkaste- lun keskiöön suppeamman valikoiman ilmiöitä. Rothmanin teoksen pääkap- paleet käsittelevät rodun käsitteen, sai- rauden ja normaaliuden sekä sikiämi- sen problematiikkaa. Aineistonsa avul- la ammattisosiologi Rothman rakentaa läpi teoksen laajempaa argumenttia gee- nitutkimuksen vaikutuksesta moderniin ihmiskuvaan.
Ei yksin geeneistä tekee juuri sen, mi- tä yhteiskuntatieteilijän olettaisikin te- kevän. Rothman puolustaa sosiaalisen todellisuuden ja historian merkitystä yksilön elämälle. Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen arvoa tai sen mielen- kiintoisuutta. Objektiivisena ja arvo- neutraalina itsensä mielellään esittävä geenitutkimusta koskeva luonnontie- teellinen puhe suorastaan vaatii rinnal- leen kritiikkiä, joka paljastaa sen sisään- rakennetut ontologiset ja normatiiviset oletukset.
Rothmanin kritiikki on pitkälti juu- ri (pseudo)luonnontieteellisen ontologi- an kritiikkiä. Rothman kritisoi avoimes- ti tapaa, jolla puhe geeneistä on kään- netty teknis-tieteelliseksi diskurssiksi.
Rothman ei lopeta edes tähän. Hänen mukaansa myös genomiprojektin kar- toituksen määritteleminen reduktio- nismiksi ajaa jo itsessään eräällä tavalla reduktionismin asiaa, koska se sisältää ajatuksen, että elämä voidaan jollakin tavalla todellakin nähdä geenien tuot- teena. Tämä yksittäinen argumentti on arveluttava, koska epäselväksi jää, millä tavalla reduktionismia olisi sitten kriti- soitava, jottei tulisi ajautuneeksi vastus- tajan leiriin vasten tahtoaan.
Rothmanin omana strategiana tun- tuisi olevan jyrkkä sosiaalisen todelli-
suuden myöntäminen, pelkän reduktio- nistiksi nimittelemisen sijaan. Hän pur- kaa geenitutkimukseen sekä ihmisen on- tologian biologisoimisyrityksiin liittyviä käsitteitä, pyrkien paljastamaan niiden riippuvaisuuden kulloisestakin sosiaali- sesta todellisuudesta. Erityisen mielen- kiintoisesti Rothman tekee tämän län- simaisessa ajattelussa pitkään kummi- telleen rodun käsitteen kohdalla. Hänen mukaansa rodun käsite on eräänlaisena pelkoreaktiona syntynyt terapiaväline, joka auttoi kolonialistia selviytymään eriväristen ihmisten näkemisestä syn- tyneestä stressitilanteesta. Rodun käsit- teen kulttuurisidonnaisuutta Rothman perustelee mm. sillä, että rodun havait- seminen ei ole ihmiselle myötäsyntyinen vaan ennemminkin hankittu ominai- suus (rotukartat ovat erinäköisiä Euroo- passa, Amerikassa ja Uudessa-Seelannis- sa). Hän argumentoi edelleen, että tie- tyn ”rodun” sisäinen geenivaihtelu on suurempaa ko. populaation sisällä kuin eri populaatioiden välillä.
Rothman kiirehtii johdonmukaises- ti lisäämään, että rodun käsitteen kult- tuurisidonnaisuus ei tee käsitteestä kui- tenkaan sen epätodellisempaa kuin jos se todellakin olisi validi lääketieteelli- nen käsite. Vastaavan kaltaisilla kehit- telyillä Rothman esittää läpi teoksen ta- paa, jolla biologian ja lääketieteen todel- lisuus on erottamattomasti kytkeytynyt elämän, historian ja yhteiskunnan todel- lisuuteen. Geenit eivät kykene määritte- lemään yksilöä, koska pelkkiä geenejä tarkastelemalla kuvasta puuttuu eletyn elämän kannalta eräs olennainen seikka, nimittäin eletty elämä.
Rothmanin kirjoitustapa on läpi teoksen vahvasti kiinni hänen omassa eletyssä elämässään. Ei yksin geeneistä – teoksen vahvuus ja heikkous onkin yh- tä aikaa sen peittelemättömässä perspek- tiivisidonnaisuudessa. Se antaa geenitek- nologian synnyttämälle ongelmakentäl- le ihmiskasvot, mutta vain tietylaiset muiden mahdollisten kasvojen joukossa.
Rothman kirjoittaa pitkälti pohjoisame- rikkalaisesta sosiaalisesta todellisuudes- ta ja viittaukset Eurooppaan ja Uuteen- Seelantiin toimivat korkeintaan ame- rikkalaisuuden peileinä. Näkökulma on myös peittelemättömän feminiininen, paikoin feministinen. Geenien proble- matiikkaa käsitellään lähes yksinomaan naishahmojen, kuten äidin, raskaana olevan naisen tai rintasyöpää sairastavan ja/tai pelkäävän naisen näkökulmasta.
Rothmanin korostetun henkilökohtai- nen suhde aiheeseen käy voimakkaim- min ilmi hänen tavastaan käyttää omaa kokemustodellisuuttaan esimerkkiai- neiston lähteenä. Hän katsoo maailmaa yhtä paljon sekä homoseksuaalisen että adoptoidun mustan lapsen äitinä kuin sosiologinakin. Tutkijan rinnalle piirtyy kuva rintasyöpäleikkauksessa ystäviensä tukena seisovasta keski-ikäisestä naises- ta. Kirjoittajan vahva läsnäolo alkaa jo teoksen pullantuoksuisesta esipuheesta, jossa hän on juuri saapunut leipomas- ta. Teoksen avoimen subjektiivinen sä- vy jättää kursailemattomasti tekemättä lähilukua geenikeskustelun kannalta re- levantaista aspekteista, jotka kirjoittajaa vähemmän kiinnostavat.
Aihepiirin tarpeettomasta tynkyy- destä huolimatta Rothman onnistuu jo- ka tapauksessa rakentamaan yleisestikin pätevävämmän puheenvuoron ajaman- sa näkökannan puolesta. Kirjoittajan henkilökohtainen läsnäolo ja ilmeinen normatiivinen sidonnaisuus eivät sen suuremmin vähennä teoksen yleistä us- kottavuutta, vaikka se yksittäisten argu- menttien kohdalla saattaa niin tehdäkin.
Rothman esittää terävien yhteiskunta- tieteellisten huomioiden lisäksi myös luonnontieteellistä fakta-aineistoa vyö- ryllä, jota sosiologilta ei osaisi odottaa.
Vaikka teos kytkeytyy vahvasti pohjois- amerikkalaisen naisen elämismaailmaan, sillä on kiistämättä laajempaa arvoa yk- silöllisenä puheenvuorona geenikeskus- telun teknokratiaa vastaan.
Olli Haapalan suomennos teokses- ta on merkillepantavan kommentoivaa.
Geneetikko Haapala on lisännyt run- saasti oppineita alaviitteitä, jotka selittä- vät osaltaan suomalaista / suomalaiselle tilannetta Rothmanin käsittelemien ky- symysten tiimoilta. Teoksen akateemis- ta jargonia välttävä tyyli on kääntynyt Haapalan otteessa myös suomeksi kevy- esti kulkevaksi tekstiksi.
Juuso Rahkola
!""!#!$"!%&'())&%%%*(+ (,-+-())&.%)/0,&01*
