173
Henri Terho (2005).Yliopiston ja yhteiskunnan palveluk- sessa. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus 1985–
2005. k&h, Turku. s. 155.
H
enri Terhon (2005) teos Yli- opiston ja yhteiskunnan palve- luksessa tuo oman merkittävän lisänsä turkulaisen korkeakou- lulaitoksen historiaan. Se käsit- telee Turun yliopiston täyden- nyskeskuksen historiaa perusta- misvuodesta 1985 aina tähän päivään asti. Terho piirtää mie- lenkiintoisen ja osin analyytti- senkin juonen täydennyskoulu- tuskeskuksen muuttuvasta ase- masta niin yliopistoyhteisön jä- senenä, omana koulutusinsti- tuutionaan kuin työyhteisönä, opiskelijoita unohtamatta.Täydennyskoulutuskeskus on aina toiminut kiinteässä yh- teistyössä niin yliopiston kuin muunkin yhteiskunnan kanssa.
Sen yhteydet työelämään ovat tuoneet viestiä myös yliopiston suuntaan työelämän uudistuk- sista ja uusista vaatimuksista.
Täydennyskoulutuskeskuk-
Turun täydennyskoulutuskeskuksen lyhyt mutta mielenkiintoinen historia
sen asema on monitahoinen suhteessa sivistävään, yhteis- kunnalliseen ja ammatilliseen koulutustehtävään. Se on toimi- nut ja toimii edelleen kaikilla näillä kentillä. Painotukset to- sin ovat aikojen saatossa vaih- delleet. Täydennyskoulutuskes- kuksen oli alkuvaiheissaan löy- dettävä oma paikkansa sivistä- vän opetuksen ja ammattiin valmistavan opetuksen yhdis- telmänä. Sen suhde esimerkiksi kesäyliopistotoimintaan oli pit- kään ongelmallinen ja rajanve- toja oli pakko käydä. Monessa täydennyskeskuksen tarjoamas- sa koulutuskokonaisuudessa työelämän, yleissivistyksen ja ammatillisen kasvun tarpeet kietoutuvat toisiinsa.
Avointa ja tasa-arvoista Täydennyskoulutuskeskuksen
ensimmäinen toimintasuunni- telma vuodelta 1985 piti sisäl- lään ajatuksen elinikäisestä op- pimisesta, tuon ajan keskeises- tä kasvatustieteellisestä keskei- sestä ideasta. Opiskelijat olivat koko maassa yli 25-vuotiaita, millä haluttiin selkeästi erottaa täydennyskeskuksen tarjoama avoin yliopistollinen opetus tiedekuntien tarjoamasta ope- tuksesta. Koulutukset oli selke- ästi suunnattu aikuisopiskeli- joille. Opistojen tarjoaminen il- taisin, viikonloppuisin ja etä- opiskeluna mahdollisti työssä- käyvien osallistumisen opetuk- seen. Myöhemmin ikärajat ovat poistuneet.
Terho kertoo teoksessaan oppilasaineksen muotoutumi- sesta, opiskelumotiivien muut- tumisesta ja samana pysymises- tä vuosien saatossa, opiskelijoi- den ammatillisista taustoista ja opiskelun päämääristä. Näistä ei kuitenkaan tehdä tyhjentäviä yhteenvetoja, vaan Terho tuo pi- kemminkin esille joitakin suu-
2/2006 u KIRJA-ARVIOITAu AIKUISKASVATUSu
174
ria linjoja ja esimerkkejä. Mie- lenkiintoisia välilukuja ovat esimerkiksi ensimmäisen ”täy- dennyskoulutuskeskustohto- rin” Sirpa Polon tarina avoimen yliopiston opiskelijasta tutkin- to-opiskelijaksi ja viimein toh- toriksi.
Etäopiskelumahdollisuus tuli jo varhain mukaan täyden- nyskoulutuskeskuksen opinto- tarjontaan. Sen katsottiin lisää- vän opiskelijoiden koulutuk- sellista tasa-arvoa, joka oli yksi keskeinen periaate täydennys- koulutuskeskusten toiminnassa.
Opiskelijan asuinpaikalla ei enää ollut merkitystä avoimen yliopiston opintojen suorittami- sessa. Etäopetusta annettiin aluksi muun muassa radion ja puhelimen välityksellä. Tieto- tekniikan yleistyminen toi mu- kanaan tietokoneen käyttöön liittyvät kurssit ja tietoteknii- kan hyväksikäytön opetuksen apuvälineenä. Nykyään sähköi- set oppimisympäristöt ovat kes- keinen osa täydennyskoulutus- keskuksen koulutustarjontaa.
Yhteistyötä työelämän ja yliopiston välillä
Työelämä ja yritystoiminta ovat alusta asti olleet täydennyskou- lutuskeskuksen tärkeitä yhteis- työkumppaneita. Täydennys- koulutuskeskuksesta piti tehdä yliopistoa nopeampi reagoija, joka voisi vastata erityisesti työ- elämän muutoksen luomiin koulutustehtäviin. Yhtenä kes- keisenä tavoitteena oli akatee- misen työttömyyden mini- moiminen. Akateeminen koulu- tus ei enää itsessään riittänyt työelämän tarpeisiin ja tutkin- tojen päivittäminen ja täyden- täminen alkoivat olla alalla kuin alalla tärkeitä työllistymi- sen ja työpaikan säilyttämisen
ehtoja. Työn ohella tapahtuva työntekijöiden omaehtoinen kouluttautuminen vakiintuikin osaksi akateemisten työelämää ja täydennyskoulutuskeskuk- sen koulutustarjontaa.
Alusta asti toiminnan keskei- siä peruspilareita oli tiivis yh- teistyö myös tiedekuntien ja lai- tosten kanssa. Tämän katsottiin mahdollistavan korkeakouluta- soisen täydennyskoulutuksen antamisen. Toiminta kohdistui avoimeen korkeakouluopetuk- seen, työllisyyskoulutukseen ja ammatilliseen täydennyskoulu- tukseen. Kaikki laitokset eivät heti lähteneet innolla toimin- taan mukaan. Resurssien puute ja epäluulo uutta koulutusmuo- toa kohtaan jarruttivat yhteis- työn vakiinnuttamista. Vähitel- len kaikilla tiedekunnilla ja suurella osalla oppiaineita kui- tenkin oli omaa avoimen yli- opiston koulutustarjontaa.
Oman lisänsä yhteistyöhön toi- vat avoimen väylät, joiden kaut- ta oli mahdollista päästä yli- opiston tutkinto-opiskelijaksi.
Tämä yhteistyö toimi ja toimii eri tavoin riippuen tiedekunnas- ta ja oppiaineesta.
Nopeita muutoksia ja tulevaisuuden tuulia
Terhon teoksen heikkous on sii- nä, että suhteelliseen suppeaan tilaan on täytynyt mahduttaa niin monitahoinen ja monimut- kainen toimija monipolvisine historioineen. Tämä tekee teok- sen paikoitellen sekavaksi ja pintapuoliseksi. Monisivuisem- pi teos olisi antanut mahdolli- suuden huomattavasti parem- paan syventymiseen ja jäsentä- miseen.
Historiikilla on kuitenkin aina oma tarkoituksensa ja kompromisseja on tehtävä. His-
toriikin paikan teos kyllä täyt- tää ja antaa mielenkiintoista ajateltavaa ja mahdollisuuden tarkempaan syventymiseen oi- vallisen lähdeluettelonsa kaut- ta. Lukuisat valokuvat täyden- nyskoulutuskeskuksen histori- asta tuovat tuulahduksen lähi- historiasta, jonka koulutuksel- liset asetelmat olivat kuitenkin niin paljossa nykypäivästä poik- keavat. Ehkä koulutuksellisen kentän nopea muuttuminen tu- leekin paremmin ymmärrettä- väksi näin lyhyen, kahdenkym- menen vuoden, historiikin kaut- ta. Nuo kaksikymmentä vuotta kun ovat mullistaneet melkoi- sesti yliopistoa ja vielä selvem- min sen täydennyskoulutuskes- kusta.
Historiikin merkitys ehkä myös korostuu, kun täydennys- koulutuskeskusten rahoitus ja asema tulevat uuden harkinnan alle. On esitetty mahdollisuutta siirtää osa kandidaattitutkin- noista täydennyskoulutuskes- kuksiin ja/tai antaa niille tutkin- totodistuksen myöntöoikeus.
Miten tämä vaikuttaa täyden- nyskoulutuskeskusten ja yli- opistojen väliseen työnjakoon ja yhteistyöhön?
Avoimen väylästä on myös tullut todellinen väylä yliopis- to-opintoihin. Kansainvälisyys lisääntyy ja tämä täytyy ottaa huomioon myös täydennyskou- lutuskeskusten tulevaa toimin- taa suunniteltaessa. Ehkä tule- vaisuutta ovat kansainväliset opintosuoritukset ja avoimet yliopisto-opinnot?
Suosittelen teosta jokaisen täydennyskoulutuskeskusten ja yliopistolaitoksen lähihistorias- ta kiinnostuneen tutkittavaksi ja pohdittavaksi.
SIRKKU RAUTAKILPI
uKIRJA-ARVIOITA u AIKUISKASVATUSu2/2006
