116 niin & näin 2/2012
otteita ajasta
Valokuva: Risto Koskensilta
K
eskustelu psykoanalyyttisen teorian reunamilla käy vilk- kaana. Tampereella Totuus- radio, Apeiron Kirjat, Vastapaino, Gaudeamus, Tampereen yliopisto ja niin & näin löivät hynttyyt yhteen kaksipäiväisen Lacan-seminaarin merkeissä. Tapahtumassa perattiin erityisesti psykoanalyysin suhdetta politiikkaan ja yhteiskunnallisiin ky- symyksiin. Kattaus oli ilahduttavan monitieteinen ja -ilmeinen.Useampikin puhuja aloitti ilmai- semalla, ettei ole varma, miksi juuri hänet kutsuttiin pitämään esitelmä.
Tämä kielii siitä, ettei keskustelu ole liian urautunutta ja vastaukset ennalta määriteltyjä. Puheenvuorot ja jatkokommentit osoittivatkin, että niin psykoanalyysia kuin laca- nilaisuutta on mahdollista tarkastella kriittisesti vajoamatta loputtomaan vääntöön tieteen ja epätieteen ra- joista.
Monissa esitelmissä pysyteltiin tu- tusti ja turvallisesti psykoanalyysin historiassa. Pertti Hämäläinen hah- motteli Lacanin ja Foucault’n nä- kemyksiä subjektiksi tulemisesta symbolisen toiminnan ja minätek- niikoiden ristiaallokossa. Subjek- titeoriaan palattiin Jussi Silvosen puheenvuorossa, joka käsitteli ”freu- domarxilaisuutta” ja muita yhteis- kunnallisia rekonstruktioita psyko- analyysista. Erityisesti saksalaisissa
Yhteiskunta
(psyko)terapian
tarpeessa
2/2012 niin & näin 117
otteita ajasta
tulkinnoissa Freudin otaksuttu indi- vidualismi, historiattomuus ja ”koo- minen” biologinen determinismi haluttiin korvata subjektin yhteis- kunnallisten suhteiden analyysilla.
Hämäläisen ja Silvosen katsaukset painottuivat 1960- ja 70-luvuille.
Historian kirjojen pölyjä olisi voinut tomuttaa kytkemällä esitelmät tiu- kemmin nykypäivään ja soveltamalla käsiteapparaattia ajankohtaisiin ai- heisiin.
Seminaarissa psykoanalyysille haettiin kuitenkin tarttumapintaa myös tradition ulkopuolelta: ai- votutkimuksesta, mytologiasta ja vallankumouksesta. Ilpo Helén lä- hestyi psykoanalyysia epäsuorasti osana psykologian, psykiatrian ja mielenterveystyön jatkumoa. Hän havainnollisti mielialahäiriöiden tut- kimuksessa ja hoidossa tapahtunutta paradigman muutosta vertailemalla Freudin Murhetta ja melankoliaa ja lääkärilehti Duodecimin tuoreehkoa masennusteemanumeroa (16/2009).
Siinä missä Freud tulkitsi masen- nuksen kumpuavan menetyksen ko- kemuksesta ja itsesuhteen häiriöstä, nykyisessä kliinisessä keskustelussa masennusta selitetään ennen muuta aivohäiriönä (brain disorder). Yh- teiskunnallisella tasolla muutos il- menee siirtymänä psykokulttuurista aivokulttuuriin. Mielen sairauksien biologisoituminen näkyy esimerkiksi masennuslääkkeiden käytön yleisty- misessä ja aivokemiallisten selitys- mallien arkipäiväistymisessä.
Lapsi vuosituhantisena paarialuokkana
Yhteiskunnallisiin kipupisteisiin päädyttiin myös perinteisemmistä lähtökuopista. Janne Kurki kysyi esitelmässään, mikä paikka lapsilla on kulttuurissamme. Psykoanalyyt- tisessa teoriassa lasten ja vanhempien suhde on tunnetusti keskeinen aihe- piiri. Moni lienee kuullut oidipus- kompleksista, vaikkei muuta Freu- dista tietäisi. Tässä valossa olikin kiinnostavaa seurata Kurjen osin provokatiivista esitelmää, jossa väi-
tettiin, että kulttuurissamme lapsi on olemassa vain aikuisia varten: ”Se mitä ei ole ajateltu vuosituhansiin ei ole, kuten Heidegger väittää, ole- minen vaan lapsi.”
Kurki perkasi erityisesti Lacanin luentaa Sofokleen Antigone-näytel- mästä, jonka varaan Lacan pyrki perustamaan psykoanalyyttisen etiik- kansa. Heideggerin tulkintaa kehi- tellen Lacan näki, että perheensä kirousta kantavan Antigonen hah- mossa kiteytyy psykoanalyysin lau- sumaton, korkein totuus, joka viit- toilee mielihyvän ja tavaroiden tuolle puolen.
Kurki ei kuitenkaan pysytellyt Lacanin mykissä totuuksissa eikä seurannut Heideggerin jalanjälkiä.
Sitä vastoin hän rinnasti Antigonen lapsena kokeman hylkäämisen jat- kuvaan lasten kokemaan hylkää- miseen. Mitä tapahtuu, jos Oidi- puksen tarinaa luetaan todellisena kuvauksena? Ainakin paljastuu vanhempi- tai aikuiskeskeisyys, jota Kurki kuvaa adultomorfismiksi ja ”aikuisten narsismiksi”. Kurjen mukaan Oidipuksen tyttären Anti- gonen kohtalossa ongelmallista ei ole sukupuolieron ohittaminen, kuten feministisissä tulkinnoissa esitetään.
Tarina ei myöskään kerro yhteis- kunnan ja perheen välisestä välttä- mättömästä hankauksesta. Kurki hylkäsi niin ikään Lacanin Antigone- luentaa leimaavan ”irvokkaan” kärsi- myksen estetisoinnin.
Kurjen tulkinnan mukaan An- tigonen tragedian ytimessä on ai- kuisen ja lapsen välisen eron unoh- taminen. Oidipuksen tarinassa ei näin olisikaan kyse isänmurhasta vaan lapsen surmasta. Aikuiset pieh- taroivat omassa kurjuudessaan kyke- nemättömänä katkaisemaan suku- polvesta toiseen jatkuvaa väkivallan kierrettä. Samalla lapsista tulee ai- kuisten maailman hiljaisia sijaiskär- sijöitä. Suomalaisessa kontekstissa tämä vertautui luontevasti sotatrau- mojen siirtoon suurille ikäluokille.
Kurki kysyi myös laajemmin, eikö koko traditiomme lopulta pe- rustu lapsen unohtamiseen. Kris-
tinuskon ytimessäkin kun on kuva hylätystä lapsesta. Eivätkö todel- liset lapset – niin Jeesus kuin Abra- hamin poika Iisak – haluttu uhrata aikuisten uskon vuoksi? Miten juuri lapsena traagisesti hylätty Mooses päätyi monoteismin sanansaatta- jaksi? Minkälaisen etiikan voi pe- rustaa lapsen uhraamiselle?
Seminaarissa psykoanalyysi esiintyi elinvoimaisimmillaan juuri tämänkaltaisissa estottomissa kult- tuurikehittelyissä. Kurki pöyhi ajat- telun ja yhteisen kokemuksen kat- vealueita, kuten psykoanalyyttisen teorian pirtaan kuuluu. Samalla tuli lunastetuksi lupaus tulkinnan yh- teiskunnallisuudesta. Lasten unohta- minen nähtiin nimittäin pinnan alla kuplivana yhteiskunnallisena epä- kohtana. Kyvyttömyys auttaa lapsia tai auttaa perheitä itse auttamaan lapsia lienee hiljaista arkipäivää esi- merkiksi lasten ja nuorten mielenter- veystyössä.
Puheenvuoro herätteli miet- timään lapsen ja lapsuuden ongel- mallista asemaa yhteiskunnallisessa keskustelussa yleisemminkin. Liian usein lapsuutta käytetään normatii- visena keppihevosena. Esimerkiksi konservatiivinen retoriikka pitää lapsen eduista huolestumista pantti- vankinaan. Perinteisten perhearvojen tai lasten edun nimissä saatetaan pönkittää kotiäitiyhteiskuntaa tai puolustaa ”homopropagandan” kiel- täviä lakeja. Toisaalta lapset on myös valjastettu milloin minkäkin val- lankumouksen kaadereiksi tai edis- tyksen lipunkantajiksi.
Lapsen ohi puhuminen uhkaa tietysti psykoanalyysiakin, mikäli lapsuus patologisoidaan aikuisiän neuroosien lähteeksi. Mutta Kurjen vaatimus radikaalista lapsen huo- mioimisesta tai lapsuuden ajattelun aloittamisesta kannattaa noteerata.
Ehkä näin lähestytään ajattelua, jossa lapsesta huolehditaan lapsena ja ar- voista arvoina.
Jaakko Belt &
Elina Halttunen-Riikonen
