Ilmiöihin itseensä – Johdatus Goethen Värioppiin

38 niin & näin 2/2018

J

. W. v. Goethen (1749–1832) Värioppi¹ (Zur Far- benlehre) julkaistiin keväällä 1810 kahtena ok- taavoniteenä, jotka sisälsivät kolme osaa. Ensim- mäinen eli didaktinen osa sisältää Goethen tekemät kokeet ja hänen varsinaisen väriteoriansa. Toinen, poleeminen osa, keskittyy Isaac Newtonin teoksen Opticks (1704) tarkkaan läpikäyntiin ja kritisointiin.

Kolmas, historiallinen osa käy läpi edeltävää väriopin his- toriaa ja kokoaa yhteen laajalti eri alkuperäislähteitä.

Ohessa julkaistava Goethen Väriopin esipuhe on kir- joitettu elokuussa 1807, kun ensimmäisestä, didaktisesta osasta valmistauduttiin tekemään erillispainosta (1808).

Se koskee siis väriopin kokonaisuutta sellaisena kuin se näyttäytyi vasta ensimmäisen osan ollessa valmiina. Lo- pullinen kokonaisuus poikkesi jonkin verran kaavaillusta, esimerkiksi täydennysosa ei ilmestynyt Goethen lupaa- massa muodossa. Sen sijaan ilmestyivät kuvataulut seli- tyksineen sekä Goethen työtoverin, Thomas Seebeckin kuvaus tutkimuksistaan värillisten valojen vaikutuksista.

Esipuheessa Goethe puhuu ”luonnon kielestä”, joka vaihtelee luonnon alueelta toiselle ja puhuttelee eri aisteja, mutta noudattaa kuitenkin kaikkialla samanlaisia lainalaisuuksia ja puhuu koko luonnon puolesta. Ei ole sattumaa, että Goethe mainitsee esimerkkinä luonnon kielestä metallin, jolla hän viittaa magnetisoituneeseen rautaan.² Magneetissa polaarisuuden lainalaisuus on kaikkein silmiinpistävintä, ja polaariset vastakohdat toistuvat eri muodoissa luonnonkunnasta toiseen. Myös vastakohtien rytminen seuraanto ja hengittävä liike on luonnon ilmaisutapa ja osa sen kieltä. Goethe ei halua erottaa värioppia subjektiiviseksi erityisalueeksi, vaan tuoda sen osaksi yleistä luonnon kielioppia.

Saksankielisen kirjallisuuden klassikkona tunnetun Goethen luonnontieteellisiä kirjoituksia tulkitaan edelleen enimmäkseen hänen kaunokirjallisen tuotan- tonsa näkökulmasta. Kuva Goethen luonnontutkimusten suhteesta hänen aikakautensa muuhun filosofiaan ja luonnontieteeseen kaipaa kirkastamista. Goethe ei itse helpota tehtävää, koska hän on käsitellyt luonnontutki- mustensa periaatteita vain vähän eikä kovin systemaat- tisesti.³ Kuitenkin hänen ponnistelunsa olivat läheisessä suhteessa myös saksalaisen idealismin projektiin. Polaa-

risuus oli tärkeä periaate F. W. J. Schellingin filosofiassa.

G. W. F. Hegel puolestaan tunnusti Goethen tutkimus- tavan avoimesti esikuvakseen ja havainnollisti Goethen Väriopin avulla reaalimaailmassa etenevän dialektiikan ja negaation negaation periaatetta⁴.

Goethen raju kritiikki Newtonia kohtaan vieraan- nuttaa ja vaivaannuttaa monia. Tietyssä mielessä hänen voi itsensä katsoa syyllistyvän samanlaiseen ”aristokraat- tiseen ylenkatseeseen” toisenlaisia näkemyksiä kohtaan kuin mistä hän syyttää newtonilaisia. Goethe kuitenkin perehtyi syvällisesti Newtonin optiikkaan, ja muun muassa esipuheen luonnehdinta valon ”teoista ja kär- simyksistä” on lainaus Newtonin valonsäteen määritel- mästä⁵. Esipuheessa Goethe vertaa värikkäällä tavalla Newtonin optiikan teoriaa vanhaan linnaan, jota on täydennetty ja korjailtu vuosien mittaan ja jota edelleen pidetään puolustusasemissa, vaikka se on käynyt asuin- kelvottomaksi. Goethe ei halua korvata linnaa uudella rakennelmalla, vaan käyttää hyväkseen sen vapauttamaa tilaa erilaisten hahmojen esittämiseen. Tässä näkyy, että havainto ja teoria ovat Goethelle erottamattomia: teoria, sikäli kuin sellaista tarvitaan, nousee näkyviin ilmiöistä itsestään.

Goethe oli vakuuttunut siitä, että Newtonin pimeässä huoneessa prisman läpi viedyllä valonsäteellä tekemä koe, jolla tämä pyrki osoittamaan valkoisen valon ja- kautuvan erivärisiin osiin, koskee vain erityistapausta, joka ei millään selitä väri-ilmiöiden koko moninaisuutta.

Goethen mukaan värien muodostumiseen tarvitaan niin valoa, pimeyttä kuin myös sameutta näiden rajamailla.

Didaktisen osan toisessa, fyysisiä värejä käsittelevässä osiossa Goethe kuvaa tätä värin niin sanottua ”alkuil- miötä” ilmakehän väri-ilmiöiden avulla: taivaan sinisyys on tulosta pimeyden edessä olevasta valaistusta sameu- desta, kun taas auringonlaskun taittuminen keltaiseen ja punaiseen syntyy valon edessä lisääntyvästä sameudesta.

Goethen alkuilmiön puolustukseksi on sanottava, että se tekee spektrin värit ja järjestyksen kokemuksellisesti ymmärrettäväksi, siinä missä värin selittäminen valon erilaisina aallonpituuksina jää varsin ulkokohtaiseksi ja sopimuksenvaraiseksi tavaksi lähestyä ilmiömaailman värejä.⁶

Pirkko Holmberg

Ilmiöihin itseensä

– Johdatusta Goethen Värioppiin

2/2018 niin & näin 39

T

äysin luonnolliseen kysymykseen, olisiko väreistä puhuttaessa puhuttava ennen kaikkea valosta, vastaamme lyhyesti ja suoraan: ottaen huomioon, miten paljon ja monenlaista valosta on jo tähän men- nessä sanottu, näyttäisi kyseenalaiselta toistaa aiheesta jo moneen kertaan puhuttua tai vahvistaa usein toistettua.

Pyrkimyksemme ilmaista jonkin asian olemus ovat nimittäin turhia. Me havaitsemme vaikutuksia, ja näiden vaikutusten kokonaisesitys käsittäisi joka tapauksessa tuon asian olemuksen. Turhaan pyrimme luomaan hen- kilöstä luonnekuvan; sen sijaan kuva hänen luonteestaan tulee esiin silloin, kun hänen toimensa ja tekonsa kootaan yhteen.

Värit ovat valon tekoja; tekoja ja kärsimyksiä [Thaten und Leiden¹]. Tässä mielessä voimme odottaa saavamme tietoa valosta värien avulla. Vaikka värit ja valo ovat tie- tenkin mitä kiinteimmässä suhteessa toisiinsa, meidän on ajateltava molempia sellaisina kuin ne kuuluvat luonnon kokonaisuuteen: luonto kaikkineen on nimittäin se, mikä valon ja värin välityksellä ilmaisee itsensä erityisesti näköaistille.

Samalla tavalla luonnon kokonaisuus paljastuu muil- lekin aisteille. Kun suljemme silmämme, avaamme ja herkistämme korvamme kuulemaan, hiljaisimmasta henkäyksestä aina hurjimpaan meteliin, yksinkertaisim-

masta sävelestä korkeimpaan harmoniaan, väkevimmästä tuskan huudosta sävyisimpään järjen sanaan, ainoastaan luonto puhuu meille ja paljastaa meille läsnäolonsa, voi- mansa, elämänsä ja olosuhteensa siten, että sokea, jolta näkyvä äärettömyys on riistetty, kykenee vastaanot- tamaan äärettömän elävän siinä, mikä on kuultavissa.

Niin luonto puhuu edelleen muille aisteille, tunne- tuille, väärinymmärretyille, tuntemattomille aisteille;

niin se puhuu itselleen ja meille tuhansissa ilmiöissä.

Tarkkaavaiselle luonto ei ole koskaan kuollut tai mykkä;

jopa jähmeälle maakappaleelle luonto on antanut oman tiedonantajansa, metallin, jonka pienimmissäkin osissa meidän on mahdollista havaita, mitä kokonaisuudessa tapahtuu.²

Niin monitahoiselta, mutkikkaalta ja käsittämät- tömältä kuin tämä luonnon kieli joskus vaikuttaakin, säilyvät sen osat kuitenkin aina samoina. Kevyen vaiku- tuksen ja vastavaikutuksen painosta keinahtaa luonto edes ja takaisin; siten syntyvät tässä ja tuolla, yllä ja alla, ennen ja jälkeen, joista ovat riippuvaisia kaikki ne ilmiöt, joita kohtaamme tilassa ja ajassa.

Nämä yleisluontoiset liikahdukset ja määreet me havaitsemme mitä moninaisimmilla tavoilla, toisinaan yksinkertaisena sysäyksenä ja vetovoimana, toisinaan syt- tyvänä ja sammuvana valona, ilman liikkeenä, ruumiin vavahduksena, hapettumisena ja hapen poistumisena;

Johann Wolfgang von Goethe

Esipuhe

Viitteet

1 Pirkko Holmbergin ja Pajari Räsäsen suomennos Goethen Väriopista (I.

Didaktinen osa) (1810) ilmestyy lähi- aikoina Kustannusosakeyhtiö Teoksen julkaisemana.

2 LA II 4, 284.

3 Jonkinlaista systematisointia Goethe kui- tenkin yritti esimerkiksi teksteissä ”Der Versuch als Vermittler von Objekt und Subjekt” vuodelta 1791 (Koe objektin ja subjektin välittäjänä, HA 13, 10–20) ja ”Erfahrung und Wissenschaft” vuo- delta 1798 (Kokemus ja tiede, HA 13, 23–35).

4 Vrt. Oittinen 2014, 101.

5 Newton 1704, 1–2. Ks. Helbig 2004, 150–151.

6 Vrt. Vine 2014, 9.

Kirjallisuus

Goethe, Johann Wolfgang von, Zur Farben- lehre. Bd. 1. Cotta, Tübingen 1810. Ver- kossa: deutschestextarchiv.de/book/view/

goethe_farbenlehre01_1810?p=15 Goethe, Johann Wolfgang von, Goethes Werke

Band XIII. Naturwissenschaftliche Schrif- ten. Durchgesehen von Dorothea Kuhn und Rike Wankmüller. Wegner, Ham- burg 1960 (=HA 13).

Goethe, Johann Wolfgang von, Die Schriften zur Naturwissenschaft. Zweite Abteilung, Bd 4: Zur Farbenlehre. Didaktischer Teil und Tafeln. Ergänzungen und Erläuterun- gen. Deutschen Akademie der Naturfor- scher Leopoldina. Böhlau, Weimar 1973 (=LA II 4).

Helbig, Holger, Naturgemäße Ordnung. Dar- stellung und Methode in Goethes Lehre

von den Farben. Böhlau, Köln 2004.

Newton, Isaac, Opticks, or a Treatise of the Reflexions, Refractions, Inflections and Colours of Light. Smith & Walford, London 1704.

Oittinen, Vesa, Hegel ja negaation negaatio.

niin & näin 2/2014, 101–110.

Vine, Troy, Goethe. An Eye for Colour. InIsis.

The Field Centre Research Journal. Vol. 1, No. 1 2014.