Päivi Tuomela
H IRVIHÄRKIEN MORSIAN
Nainen, luonto ja subjekti Eeva Kilven novelleissa
Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma
Tampereen yliopisto, lokakuu 2006
Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos Päivi Tuomela
Hirvihärkien morsian. Nainen, luonto ja subjekti Eeva Kilven novelleissa Pro gradu -tutkielma 83 sivua
Suomen kirjallisuus Lokakuu 2006
Tutkielma on feministinen ja ekofeministinen analyysi Eeva Kilven novellituotannosta.
Tutkimuksen tarkastelun kohteena on se prosessi, jonka myötä naisesta kehittyy toimiva ja elävä subjekti, joka omaa identiteetin ja kyvyn tehdä ratkaisuja samuuden ja eron välisissä suhteissa. Tutkimuskohteina ovat Eeva Kilven novellikokoelmat Rakkauden ja kuoleman pöytä (1967), Kesä ja keski-ikäinen nainen (1970), Hyvän yön tarinoita (1971), Se mitä ei koskaan sanota (1979) sekä Kuolema ja nuori rakastaja (1986).
Tutkimuksen teorialuvussa kartoitetaan käsitteistöä, jotka liittyvät feministiseen kirjalli- suustieteeseen, subjektiin ja ekofeminismiin. Feminismi ymmärretään tässä tutkimuk- sessa poliittiseksi kannanotoksi, joka liittyy sukupuoleen liittyvien kulttuuristen rajojen tiedostamiseen ja muutoksen mahdollisuuteen. Feministisen tutkimuksen kautta kirjalli- suus nähdään haluna löytää tilaa naissubjektin itsemäärittelylle. Subjektin määrittelyyn liittyvät kysymykset toimijasta, tiedosta ja vallasta. Ekofeministisen tutkimuksen kautta valtaan liittyvät kysymykset laajenevat koskemaan myös luontoa. Ekofeministisen tut- kimuksen iskulause ”luonto on feministinen kysymys” liittyy epäoikeudenmukaisiin alistussuhteisiin. Naissubjektin rakentumista analysoidaan suhteessa luontoon ja luon- non subjektiuteen.
Tutkimuksessa tarkastellaan rajanylityksiä, ihmissuhteita, yksinäisyyttä ja luontoa, joilla on merkitystä naissubjektin rakentumisessa. Novellien naisten lähtötilanne on kaksin- kertaisessa marginaalisessa asemassa olemisessa. Ylitettyään siihenastisen sosiaalisesti määräytyneen toiseuden asemansa naiset alkavat tarkastella itseään uudesta positiosta käsin. Tässä prosessissa naiset joutuvat pohtimaan ihmissuhteitaan, yksinäisyyttään ja sitä, kuinka he tuntevat olonsa vieraaksi suhteessa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan.
Ympärillä olevasta luonnosta tulee merkittävä tekijä naisen yksilöistymisprosessissa.
Luonnossa subjektin ja objektin väliset suhteet menettävät hierarkkisuutensa, subjektius rakentuu vastavuoroisuudessa, kumppanuudessa ja erilaisuuden kunnioittamisessa.
Eeva Kilven novelleja voi lukea jatkumona. Päähenkilöinä ovat useimmiten keski- ikäiset naiset, joiden vaiheita novelleissa kuvataan feministisen kehityskertomuksen rakenteen mukaisesti. Novellit ovat ikään kuin muunnelmia saman naisen subjektin ra- kentumisprosessista. Novellien naiset löytävät luonnon, jonka erityisasema varsinkin kokoelmassa Kuolema ja nuori rakastaja korostuu. Rakentaessaan omaa subjektiuttaan naiset ovat valmiita taistelemaan luonnon subjektiuden puolesta.
Asiasanat: feministinen kirjallisuustiede, ekofeminismi, patriarkaatti, subjekti, sukupuo- li
SISÄLLYSLUETTELO
1JOHDANTO...1
1.1 Tehtävän määrittely ...1
1.2 Eeva Kilven tuotannosta...4
2KÄSITTEET...7
2.1 Feministinen kirjallisuustiede...7
2.2 Naissubjekti ...10
2.3 Ekofeminismi...15
3RAJANYLITYS...20
3.1 Sosiaalinen verkko...21
3.2 Välitilassa ...26
3.3 Siirtyminen ...31
4MATKAN VARRELLA...35
4.1 Miehet...35
4.2 Puhuva luonto ...44
4.3 Yksinäisyys...48
5OMA PAIKKA...56
5.1 Luonnon tila...56
5.2 Luonto valloittaa naisen...64
6LOPUKSI...72
LÄHDELUETTELO...76
1 J
OHDANTO1.1 Tehtävän määrittely
Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, miten naissubjekti rakentuu Eeva Kilven no- vellituotannossa. Millaisia mahdollisuuksia novellien naishenkilöillä on rakentaa sub- jektiuttaan, missä ja kenen ehdoilla he toimivat? Tutkimuskohteinani ovat Eeva Kilven novellikokoelmat Rakkauden ja kuoleman pöytä (1967), Kesä ja keski-ikäinen nainen (1970), Hyvän yön tarinoita (1971), Se mitä ei koskaan sanota (1979) sekä Kuolema ja nuori rakastaja (1986).
Subjektiin liittyvät kysymykset ovat olleet keskeisessä asemassa feministisessä teorias- sa, Simone de Beauvoirin ja Minna Canthin tekstit jo pyrkivät esittämään naissubjektille oman tilan. Moderni aika kiinnostui subjektista, jonka postmoderni aika sitten hajotti.
Feministisessä teoriassa naissubjektia on rakennettu pitkälti erojen kautta, erot limitty- vät toisiinsa eivätkä noudata kronologista rakennetta. Tasa-arvovaiheessa korostettiin naisen toiseutta suhteessa miehen subjektiuteen, naissubjektin mahdollisuudet nähtiin pyrkimyksenä samuuteen ja pääsemisessä valta-asemiin. Toisessa vaiheessa sukupuo- liero nähtiin voimana, nainen sukupuolittui ja monistui, naisten väliset erot tunnistettiin ja tunnustettiin. Subjektivaatio liittyi valtaan ja vastarinnan muodoiksi muodostui sub- jektius ja itsen esittämisen tavat. Kolmannessa vaiheessa yksilötasolla sijaitseva metafo- rinen valta liittyy naisen sisäiseen eroon. (Kosonen 1996, 179-180, 192-200.)
Subjektin määrittely ei ole helppo tehtävä. Laajimmillaan kaikki ihmisen pohtiminen voidaan nähdä yrityksenä määritellä subjekti (Lyytikäinen 1995, 7). Subjektin käsite liittyy läheisesti identiteetin ja yksilöistymisen käsitteisiin. Itse näen subjektin yläkäsit- teenä, jonka alakäsitteitä identiteetti ja yksilöistyminen ovat. Kaunokirjallisuudessa fik- tion sisäinen maailma määrittelee henkilöhahmon ja subjektiuden roolin, fiktiiviselle henkilölle annetaan subjektiasema eli mahdollisuus sanoa ”minä” (Lahikainen 2000, 110). Pertti Karkaman mukaan modernisaatioon kuuluu aina käsitys uudesta subjektista,
2
yksilö etsii ratkaisua ristiriitaan, joka vallitsee yhteiskunnan ja kulttuurin sanelemien samuuden vaatimusten ja itsekokemuksen välillä. Samuuden ja eron välinen kuilu voi kasvaa niin suureksi, että yksilö vetäytyy yhteiskunnan toiminnan ulkopuolelle. (Kar- kama 1994, 7.)
Feministisen tutkimuksen kautta kirjallisuus voidaan nähdä haluna löytää tilaa naissub- jektin itsemäärittelylle. Annis Pratt on teoksessaan Archetypal Patterns in Women´s Fiction (1982) analysoinut yli kolmesataa naisten kirjoittamaa teosta. Prattin mukaan naiskirjallisuudessa on havaittavissa selvä ristiriita sen välillä mitä nainen itse toivoo ja mitä häneltä toisaalta odotetaan ja vaaditaan. Tämän dilemman ratkaiseminen on yksi naisten kirjoittaman kirjallisuuden pääteema. Pratt erottelee aineistostaan eri ryhmiä sen mukaan, mitä naisen kehitysvaihetta teos kuvaa. Naisen henkistä uudestisyntymistä ku- vaava kirjallisuus (Novels of Rebirth) keskittyy vaiheeseen sankarittaren ollessa keski- iässä tai vanhempi. Naisen on ylitettävä siihenastinen sosiaalisesti määräytynyt toiseu- tensa saavuttaakseen minuutensa, kehityksen seurauksena sankarittaresta tulee epäsosi- aalisena pidetty kapinallinen. (Pratt 1982, 5-6, 136, 168.) Rita Felski jaottelee kirjassaan Beyond Feminist Aesthetics naisten minuudenlöytämiskertomukset kehitysromaaneihin ja heräämisromaaneihin. Nämä uudet feministiset kehityskertomukset tematisoivat sosi- aalisen sukupuolen keskeiseksi ongelmaksi naisille, jotka yrittävät sovittaa elämässään yksilöllisiä ja sosiaalisia vaatimuksia ja siten ne muokkaavat uusiksi bildungsromaanin genreä. Itsensälöytämiskertomukset alkavat usein tilanteesta, jolloin naisen totunnaiset elämän kuviot murtuvat esim. avioeron myötä, minkä seurauksena naishahmot joutuvat pohtimaan omaa tilannettaan ja suhdettaan lähimmäisiinsä. (Felski 1989, 122, 128-129;
ks. Johansson 1987, 111-113.)
Itse luen Eeva Kilven novelleja minuudenlöytämiskertomuksina. Novellien naiset ra- kentavat subjektiuttaan yhteiskunnan asettamien rooliodotusten rajaamassa maailmassa, heidän olemistaan leimaa rajalla olo niin sosiaalisesti kuin biologisesti ja he pyrkivät löytämään sen elämisen tavan, joka mahdollistaisi subjektiuden, mutta voisi silti perus- tua eroon. Työni pohjana on feministinen kirjallisuuskritiikki. Ymmärrän käsitteen fe- ministinen kirjallisuudentutkija Toril Moin tavoin poliittiseksi kannanotoksi, ”tutkimuk-
3
sellista ja teoreettista käytäntöä, joka on sitoutunut patriarkaatin ja seksismin vastaiseen taisteluun” (Moi 1990, 18). Feministisestä tutkimuksesta ei voida puhua yksikössä vaan on huomioitava, että on olemassa useita feminismejä, joilla voidaan viitata laajaan on- gelmakenttään ja tutkimusmetodien kirjoon. Yhdistävänä tekijänä eri feminismeissä voidaan nähdä kuitenkin Toril Moin mainitsema poliittisuus, mikä voidaan nähdä pyr- kimyksenä ”tiedostaa ja muuttaa sukupuolieroon liittyviä kulttuurisia rajoja ja vapauttaa sukupuolet ulkoa asetuista määrittelyistä” (Bonsdorff & Seppä 2002, 13).
Feministisen viitekehyksen lisäksi näkökulmani on ekofeministinen. Ekofeminismi yh- distää niin ekologiset kuin feministisetkin katsantokannat. Ekofeministinen suuntaus on siten saanut vaikutteita niin feministisistä liikkeistä kuin ekologiasta, ympäristöetiikasta ja filosofiasta. Ekofeminismin erilaisia painotuksia yhdistää se, että ne kritisoivat niin ihmisen ylimielistä suhdetta luontoon kuin patriarkaalisen yhteiskunnan suhtautumista naisiin. (Lundblom 2001, 49-50; Leppänen 1998, 37-38.)
Kirjailija Eeva Kilven pienoisproosa ilmestyi pääosin 1960- ja 1970-luvuilla ja liittyy näin aikakauteen, jolloin kulttuurinen kenttä nähtiin ideologisena, koko moderni aika politisoitui. Kirjallisuus ilmensi rajusti muuttuvaa modernia maailmaa etsimällä uusia ilmaisutapoja. (Roininen 2004.) Pertti Karkama analysoi teoksessaan Kirjallisuus ja nykyaika (1994) Eeva Kilven tuotantoa suhteessa tunnustukselliseen näennäisomaelä- mäkertaan, modernisaatioon ja individuaatioon. Karkama sijoittaa Kilven yhdessä Han- nu Salaman ja Markku Lahtelan kanssa samalle radikalismin aikakaudelle, jonka haas- teisiin kirjailijat reagoivat kukin omalla tavallaan. (Karkama 1994, 260-261, 272.) Matti Pajuniemen (2005, 7, 15) mukaan 1970-luvun kirjallista kenttää hallitsivat romaanit, lyhytproosa oli silloin kuten nytkin marginaalinen kirjallisuudenlaji. Eeva Kilpi kirjoitti kuitenkin 1960-1970-luvuilla novelleja ja pyrkiessään kuvaamaan naissubjektin ja iden- titeetin muodostumista Kilpi tulee samalla pohtineeksi kysymystä kirjoittavasta naisesta ja kirjoittamisen ehdoista ja rajoista.
4
Kaiken kaikkiaan Kilven pienoisproosaa ei ole kokonaisuudessaan tutkittu. Kilven ro- maanit sen sijaan ovat olleet uusimmissa pro graduissa niin naisidentiteetin, tunnustuk- sellisuuden kuin kertojan luotettavuudenkin kannalta tutkimuskohteena. Mielestäni Kil- ven novellituotanto soveltuu niin aiheensa, ilmestymisajankohtansa kuin muotonsakin puolesta mitä parhainten naissubjektin rakentumisen tarkasteluun.
Tutkielmani teoriaosassa käyn läpi käsitteistöä, joka liittyy feministiseen kirjallisuustie- teeseen, subjektiin ja ekofeminismiin. Subjektiuden määrittelyssä keskeistä on, millaisia edellytyksiä naissubjektin rakentumiselle on ja toisaalta miten subjektin määrittely laa- jenee ekofeministisessä teoriassa.
Tutkielmani analyysiosassa etsin vastausta kysymykseen, miten naissubjekti rakentuu Eeva Kilven novellituotannossa. Olen jakanut aineistoni analyysin kolmeen päälukuun, joista ensimmäisessä käyn läpi novellien naisten lähtötilanteen, joka pakottaa muutok- seen. Sen jälkeen tarkastelen, mitkä tekijät auttavat novellien naishenkilöitä rakenta- maan omaa subjektiuttaan. Lopuksi tutkin, mikä merkitys luonnolla on naissubjektin rakentumisessa ja kuinka luonto on tila, jossa toimijuus, tieto ja valta liittyvät läheisesti yhteen.
1.2 Eeva Kilven tuotannosta
Eeva Kilven kirjallinen läpimurto tapahtui novellikokoelman Rakkauden ja kuoleman pöytä (1967) ilmestymisen myötä. Arvosteluissa todettiin kirjailijan kuudennen teoksen tuovan esiin uudistuneen kirjailijan, jonka ilmaisutapa on täysin muuttunut. Teoksen todettiin olevan ”jotakin poikkeuksellisen uutta meidän kirjallisuudessamme.” (Kangas- luoma 1967; Pennanen 1967). Pertti Karkaman (1994, 273) mukaan teos merkitsi rat- kaisevaa käännettä kirjailijan tuotannossa, teos kuvaa niin muodon kuin sisällönkin ta- solla naisen identiteetin murrosvaiheen. Lehtihaastattelussa kirjailija itse toteaa teoksen syntyneen avioeron jälkeen: ”eräs putsle meni hajalle, eikä siitä synny samaa kuviota”
(Saarikoski 1968). Kirjailijan esikoisteosta Noidanlukkoa (1959) kritisoitiin varovai-
5
suudesta ja arkailusta ja novellikokoelma Lapikkaita (1966) nähtiin tavallaan jäähyväis- tarinana avioliitolle (Pennanen 1960; Kilpi 1980, 277).
Seuraavan arvostelumenestyksen Kilpi sai aikaan romaanillaan Tamara (1972). Liisa Enwaldin (1989, 661, 663) mukaan kirjailijasta tuli romaanin myötä 70-luvun suomalai- sen naiskirjallisuuden keulahahmo niin Suomessa kuin sen ulkopuolellakin. Kirjaa ku- vattiin eroottisena kohuromaanina ja sen nähtiin ironisoivan perinteistä maskuliinisen aggressiivista tapaa kuvata seksuaalisuutta (Ks. Karkama 1994, 276). Marja-Leena Vai- nionpään (1972) mukaan kirjailijan omin tyylilaji näyttääkin novellien sijaan olevan romaani, jonka myötä kirjailija täyttää Marja-Liisa Vartion tyhjäksi jättämän paikan.
Ihmisen ääni -teoksessa Eeva Kilpi toteaa, että Tamara-romaani oli irtiotto novellien kirjoittamisesta ja ”ehkä siitä syystä potenssi, kyky, voima on niin keskeinen asia kirjas- sa” (Kilpi 1976, 49).
Vuonna 1978 Eeva Kilveltä ilmestyi päiväkirjamuotoinen teos Naisen päiväkirja, jonka arvosteluissa kritisoitiin sen, samoin kuin teoksen Ihmisen ääni (1976), tapaa kuvata naiskehon toimintoja; naisnäkökulmaista tilityskirjallisuutta ei oltu vielä valmiita vas- taanottamaan Suomessa (Enwald 1989, 665-666). Vuonna 1962 ilmestynyttä romaani- aan Nainen kuvastimessa kirjailija pitää huonoimpana teoksenaan, naisasiakeskustelu oli vasta tuloillaan Suomeen ja tavallaan kirjailija oli aikaansa edellä eikä pystynyt vielä täysin hyödyntämään keskustelun antia (Kilpi 1980, 276).
1970-luvulla Eeva Kilpi kirjoitti kolme novellikokoelmaa, joissa kaikissa päähenkilönä on yksinäinen, keski-ikäinen tai keski-iän jo ylittänyt nainen. Kesä- ja keski-ikäinen nainen -novellikokoelmasta (1970) Lassi Nummi toteaa (1970), että siinä rakennetaan yksinäisyydestä kuvaa, mitä mitkään tilastot ja pamfletit eivät tavoita, kirjailijan ole- massaolon oikeutus on juuri siinä, että hän välittää ”ihon tietoa maailmasta: tietoa jonka voi saavuttaa vain eläen.” Hyvän yön tarinoita -kokoelman (1971) arvostelussa kiinni- tettiin huomiota samaan teemaan; poliittisen ja demokraattisen ajan ilmiöihin kuuluu ideologioiden perässä juokseminen, mutta kaikessa ideologisuudessaan tunteiden ja
6
läheisyyden osoittaminen ovat vaikeita. Kilven ansioksi nähtiin juuri tunteiden esiin tuominen: ”jos ihminen ei koe tai tunne, hän on kuollut sielu.” (Ripatti 1971.) Kirjailija itse toteaa Hyvän yön tarinoissa näkyvän dokumentoivan kirjallisuuden, pohdiskelun ja kaunokirjallisen otteen yhdistely, mikä korostuu myöhemmin Naisen päiväkirjassa (Kilpi 1980, 279-280, 285). Se mitä ei koskaan sanota –kokoelman (1979) punaisena lankana on arvostelun mukaan ihmissuhteiden tärkeys, miehen ja naisen kohtaamisen vaikeus, itsenäisyyden ja läheisyyden ristiriita. Kokoelma sisältää panteismia, ”jossa kaikki on yhtä, ihminen eläintä, eläin jumalaa.” (Kankaanpää 1979.)
Luonto on yksi päähenkilöistä Kilven romaanissa Häätanhu (1973), jonka kirjoittamista kirjailija itse on perustellut kannanottona luonnon puolesta ”hyvin tietäen, että tuo idyl- likin johtaa nykymaailmassa huolestumiseen luonnon säilymisen puolesta” (Kilpi 1980, 278-279). Ekologinen teesi nousee lähes pääasiaksi novellikokoelmassa Kuolema ja nuori rakastaja (1986), jonka päähenkilöt tekevät radikaalejakin ratkaisuja suojelles- saan luontoa (Enwald 1989, 664).
Edellisten lisäksi Eeva Kilpi on kirjoittanut runokokoelmia, evakkokarjalaisuutta käsit- televiä romaaneja sekä omaelämäkerrallisia muisteluromaaneja. Kirjailijan uusin teos on romaani Rajattomuuden aika (2001), jossa kirjailija palaa takaisin lapsuuteen kuva- tessaan perhettä, sukua ja isovanhemmuutta.
Yhteenvetona voi todeta, että kirjailija Eeva Kilpi vakiinnutti 1970-luvulla asemansa arvostettuna ja hyvin myyvänä naiskirjailijana, jonka tuotanto radikaalisuudessaan edus- taa yleisestikin 70-luvun kirjallisuudessa tapahtunutta muutosta. Novellien kautta kirjai- lija pyrki saavuttamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan pirstaleisessa maailmassa, missä entiset rakenteet menettivät merkityksensä. Omaelämäkerrallisten painotusten, muistel- mien ja päiväkirjojen kautta faktan ja fiktion raja hämärtyy, oman minän ja identiteetin pohdiskelu siirtyi kaunokirjallisuuteen. (Ks. Karkama 1994, 261, Roininen 2004.)
7
2 K
ÄSITTEET2.1 Feministinen kirjallisuustiede
Olen määritellyt tutkimukseni teoreettiseksi taustaksi feministisen näkökulman, jonka ymmärrän poliittiseksi kannanotoksi. Yleisellä tasolla sen voi tulkita liittyvän tiedosta- miseen ja sitä kautta tapahtuvaan muutokseen. Tässä luvussa yritän nostaa feministises- tä tutkimuksesta esiin niitä asioita, jotka liittyvät akselille tiedostaminen – purkaminen – muutos – mahdollisuus.
Poliittinen lähtökohta feministisessä tutkimuksessa voi tarkoittaa esim. pyrkimystä tie- dostaa ja muuttaa sukupuolieroon liittyviä kulttuurisia rajoja ja vapauttaa sukupuolet ulkoa asetetuista määrittelyistä. Poliittisena ja tietoisena päämääränä (tai utopiana) on yhteiskunta, jossa ero onkin mahdollisuus ja moniarvoisuus kunnioituksen kohde. (Lil- jeström & Anttonen & Lempiäinen 2000, 18; Bonsdorff & Seppä 2002, 13.) Kirjalli- suudentutkija Pam Morrisin (1997, 9) mukaan feministinen tutkimus on lähtökohdiltaan poliittista, koska sen tavoitteena on ymmärtää niitä mekanismeja, jotka tuottavat ja säi- lyttävät sukupuolista epätasa-arvoa ja toisaalta tavoitteena on muuttaa näitä mekanisme- ja. Morris käyttää käsitettä ideologia, jolla hän viittaa tapaan havainnoida todellisuutta.
Ihminen omaksuu kulttuurin näkemystavat huomaamattaan, hän on sisällä arvojen, odo- tusten ja oletusten verkostossa, joka näyttäytyy luonnollisena. Feminismi ideologiana pyrkii vastustamaan patriarkaaliseen ideologiaan liittyviä luonnollistettuja valtasuhteita.
(Morris 1997, 13.)
Suhde valtaan, naisten sortoon ja alistamiseen oli feministisen kirjallisuustieteen lähtö- kohtana sen jakaantuessa maantieteellisin ja kielellisin perustein ranskalaiseen ja anglo- amerikkalaiseen tutkimukseen. Ranskalainen tutkimus keskittyi kielen psykoseksuaali- seen luonteeseen ja anglo-amerikkalaiset puolestaan naisen kokemukseen. Myöhemmin jako menetti merkityksensä, mutta molemmat suuntaukset saivat osakseen kritiikkiä essentialismin suosimisesta eli tietyn määrejoukon olettamisesta naisen olemukseen
8
kuuluvaksi. (Ahokas & Rojola 1990, 9-11.) Kiista essentialismista kulminoitui Toril Moin antiessentialismia korostavassa kirjassa Sexual/Textual Politics 1985 (suom. Su- kupuoli/Teksti/Valta 1990.) Moi vaatii käsitteiden feministinen, naispuolinen ja naiselli- nen erottamista toisistaan. Feministinen ja feminismi liittyvät poliittiseen diskurssiin, naisellinen sosiaalisen konstruktion piiriin ja naispuolinen biologiaan, luontoon. (Moi 1990, 17.) Moin mukaan juuri naisellisen määritteleminen naisen olemukseen kuulu- vaksi on vain patriarkaatin etu:
Vaikka on ilahduttavaa kuulla, että naiset todella ovat vahvoja, täydellisiä, rauhaa rakastavia, hoivaavia ja luovia olentoja, tämä uusien hyveiden ylenpalttisuus ei ole vähemmän essentialistinen kuin aikaisemmat hyveet eikä sorra vähemmän kaikkia niitä naisia, jotka eivät halua näytellä äiti Maan roolia. Loppujen lopuksi patriarkaatti, ei feminismi, on aina uskonut todelliseen naisen/naiselliseen luontoon. Biologismi ja essentialismi, jotka vaanivat halussa sijoittaa naiselliset hyveet kaikkiin naisruumiisiin, palve- levat välttämättä patriarkaattia. (Moi 1990, 26.)
Feministiselle tutkimukselle onkin ollut hyötyä sex/gender -käsitteestä, koska sen avulla on pystytty erottelemaan naisen biologia (sex) sosiaalisesta sukupuolesta (gender) ja näin on pystytty analysoimaan sukupuolen rakentumisen konstruktioluonnetta (Ahokas
& Rojola 1990, 11). Yvonne Hirdman on täsmentänyt sukupuolijärjestelmän käsitettä sukupuolen järjestysrakenteella. ”Miehinen normi oikeutetaan dikotomisoinnilla, jonka perusilmauksia ovat sukupuolten välinen työnjako [--] sekä miehisyyden ja naisellisuu- den representaatiot [--]. Tämä merkitysten luominen on samalla valtasuhteiden raken- tamista.” Hirdman näkee instituutioihin paikannetun virallisen vallan luovan raamit miesten ja naisten vallankäytölle ja asymmetriselle suhteelle. Valtasuhteiden kautta ra- kentuu sukupuolisopimus; stereotyyppinen käsitys sukupuolen representaatioista. Suku- puolisopimukset muodostavat näkymättömän verkoston, jonka kautta rakennetaan nai- sen olemisen rajat ja mahdollisuudet. (Hirdman 1988; ref. Liljeström 1996, 122, 125- 127.)
1990-luvulla jako biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen on kuitenkin jo kyseenalais- tettu. Biologia ja luonnollisina ymmärretyt anatomis-fysiologiset erot ruumiiden välillä
9
nähdään myös historiallisesti tuotettuna, ruumiit on miehitetty valmiiksi esim. lääketie- teen ja biologian diskursseissa. (Liljeström 1996, 118.)
Sukupuolijärjestelmä ja siihen liittyvät dikotomiat ovat olleet erityisesti feminismin toisen aallon analyysikohteena. Toisen aallon feminismi sai alkunsa anglo- amerikkalaisessa maailmassa 1960-luvun lopulla ja se erosi sitä edeltävästä tasa-arvoa vaativasta liberaalifeminismistä korostamalla naisen erityisyyttä suhteessa patriarkaali- sesti tuotettuun sosiaaliseen todellisuuteen. Toisen aallon kulttuurifeminismin aikana alettiin puhua mm. erityisestä naistekstistä, ecriture feminine, naistekstillä on oma utooppinen potentiaali, mahdollisuus vapautua hierarkioista ja valtarakenteista kielen avulla. Sittemmin tätä vaihetta on kritisoitu juuri essentialismista, sen nähtiin pikem- minkin vahvistavan sortavien yhteiskunnallisten valtasuhteiden kautta rakentuneita su- kupuoli-identiteettejä. (Bonsdorff & Seppä 2002, 13-14; Masso 2005, 134-135.)
Feminismin kolmannen aallon muodostavat postfeministiset teoriat, jotka tutkivat myös ideologiaan, valtaan, representaatioon sekä tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Postfemi- nistiset teoriat edustavat konstruktionista ajattelua, ne keskittyvät kuitenkin uudenlaisin painotuksin sosiaalista sukupuolta tuottaviin tieto-valta-suhteisiin sekä erilaisten femi- nismien välisten erojen yksityiskohtaiseen erittelyyn. Postfeministit pohjaavat ajatuksi- aan pitkälti Michel Foucault´n kriittiseen ajatteluun vallasta. Foucault´n mukaan valtaa on kaikkialla ja se on myös tuottavaa: ”se vaikuttaa yksilöksi tulemiseemme erilaisten normien, ideaalien, ennakko-odotusten, stereotypioiden ja diskursiivisten käytäntöjen välityksellä.” Ihmiset eivät kuitenkaan alistu tieto-valta -verkostoon vaan he pystyvät myös vastarintaan. Monet postfeministiset teoreetikot ovat kiinnittäneet huomiota sosi- aalisen sukupuolen tuottamisstrategioihin, naiseus ja naisellisuus nähdään kulttuurisina taitoina ja erilaisiksi vastarinnan keinoiksi ovat nousseet vieraannuttavat jäljittelyt ja karnevalistiset naamioleikit. (Bonsforff & Seppä 2002, 14-16.) Nykyfeminismin jaka- mista kolmeen peräkkäiseen aaltoon voidaan pitää yksinkertaistavan jaotteluna, mutta jos vaiheita ei tarkastella toisiaan poissulkevina vaan suhteessa toisiinsa ja rinnakkain, jako voi olla hyvinkin käyttökelpoinen (Bonsdorff & Seppä 2002, 13).
10
Sukupuolen ja sukupuolieron käsittämisen ja rakentumisen tavat ovat moniselitteisiä, patriarkaalisesta traditiosta kumpuavia. Patriarkaalisessa länsimaisessa kulttuurissa nai- nen kohtaa oman olemisensa ristiriidan, mahdollisuus subjektiuteen on evätty ja nainen on jätetty marginaaliin, hänestä on tehty esittämisen ja tiedon kohde eli objekti. Nyky- feminismin määrittelyyn kuuluvat rajanylitykset, olemassa olevia järjestyksiä ja rajoja pyritään kyseenalaistamaan, häiritsemään ja sekoittamaan. Sekoitukset mahdollistavat uusien diskursiivisten tilojen luomisen sekä muutoksia valtasuhteissa. (Koivunen &
Liljeström 1996, 10; Liljeström & Anttonen & Lempiäinen 2000, 9, 14.) Ja koska fe- minismejä on aina monta, ei riitä, että sukupuolijärjestelmä olisi ainoa sorron muoto, mitä tukitaan. Rosi Braidottin mukaan myös muut sortorakenteet ja niiden väliset suh- teet on saatava tutkimuksen kohteeksi. Alistavien kahtiajakojen poistaminen ei edellytä toissijaisessa asemassa olevien siirtämistä marginaalista keskiöön vaan koko miehisen maailmankuvan muuttamista siten, että erilaisuuden kunnioittaminen on mahdollista.
(Braidotti 1994, ref. Lempiäinen 2000, 35-36.)
2.2 Naissubjekti
Modernisaatio synnytti uudenlaisen käsityksen subjektista ja yksilöstä. Yksilö ei ollut enää kansallisen identiteetin ilmaisija vaan yksilöistyminen liittyi jatkuvaan muutokseen ja maailman kokemiseen arvaamattomaksi ja satunnaiseksi. Yksilön mahdollisuudet kehittyä toimivaksi ja eläväksi subjektiksi modernissa maailmassa liittyvät kykyyn toi- mia autotelisesti samuuden ja eron välisissä suhteissa. Modernin subjektin synnyssä keskeistä on individualistiseen yksilön vapauden ihanteeseen liittyvä käsitys itsereflek- tiivisyydestä ja itsereferentiaalisuudesta. Yksilö rakentaa itse oman elämänsä tarinan reflektoimalla mennyttä ja suunnittelemalla tulevaisuutta, elämä muodostaa jatkumon, jossa mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Yksilön elämää hallitsevat käännekohdat, peripetiat, joiden vaikutuksesta modernin subjektin syntyä leimaa jatkuva epävarmuus, eksistentiaalinen ahdistus ja vieraus mutta myös vapaus valita uudelleen. (Karkama 1994, 7-8, 19-23; Giddens 1991, 47, 74-80.)
11
Modernin subjektin kehityksessä on aina kyse yksilön identiteetistä, joka voi rakentua yhteiskunnallisessa elämässä toimimisen kautta tai yksilön minuus muovautuu vuoro- vaikutuksessa muiden yksilöiden kanssa. Yksilön itseidentiteetti eli itseys rakentuu itse- reflektion kautta elämän käännekohdissa. Yksilösubjektin identiteetti rakentuu niin yh- teiskunnallisen, sosiaalisen kuin itseidentiteetin monimutkaisissa suhteissa ja keskeisenä tekijänä subjektiudessa on sukupuolen representoima identiteetti. (Karkama 1994, 18- 19.) Subjektin rakentuminen voidaan nähdä paitsi yksilön elämänhistorian kannalta myös yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kehityksen kannalta. Kulttuurintutkija Stuart Hall on jaotellut subjektikäsitykset kolmeen toisiaan seuraavaan vaiheeseen. Valistuk- sen subjekti perustui individualistiseen käsitykseen yhtenäisestä, järjellä varustetusta yksilöstä, jonka sisäinen ydin eli identiteetti pysyi samana koko ihmisen olemassaolon ajan. Sosiologisen subjektikäsityksen mukaan yksilön sisäinen ydin muokkautuu jatku- vassa suhteessa toisiin, jotka välittävät subjektille hänen sisäistämät arvot, merkitykset ja symbolit. Yksilö liittää itsensä sosiaaliseen maailmaan ja samalla sisäistää niiden ar- vomaailman tekemällä niistä osan itseään. Postmodernin subjektin sisäinen ydin on pirs- toutunut ja se muovautuu jatkuvassa liikkeessä suhteessa ympäröivään maailmaan ja ristiriitaisiin identiteetteihin. Paradoksaalisesti postmoderni aika siirtäessään marginaa- lisuuden keskiöön on itse asiassa näyttänyt meille sen, missä identiteetti on aina ollut- kin. (Hall 2002, 10, 21-23.)
Subjektikäsitykset muuttuvat ja muovautuvat kulttuurisissa ja historiallisissa diskurs- seissa ja siksi postmoderni subjektikäsitys kuin subjektin muotoutuminen yleensäkin voidaan nähdä tarinan muodossa. Stuart Hallin (2002, 10-11) mukaan identiteetti sijait- see siirtymissä, missä subjektia koskevat tarinat kohtaavat historian ja kulttuurin kerto- mukset ja muodostavat uuden tarinan, käsityksen subjektista, joka voi lopulta olla pelk- kä fiktio. Myös Rimmon-Kenanin (1995, 14, 28) mukaan subjektiin liittyy fiktion luon- ne, koska subjekti muodostuu tarinoissa, joita esitämme itsestämme toisille ja itsellem- me ja toisaalta tarinoissa, joita muut esittävät itsestämme meille. Väitöskirjassaan Vilma Hänninen kuvaa yksilön tapaa käsitellä elämäänsä sisäisen tarinan kautta, ihminen ker- too itsestään tarinaa sosiaalisesta tarinavarannosta omaksumien tarinallisten mallien kautta. Sisäinen tarina saattaa sisältää useita osatarinoita, jotka voivat olla toisiinsa näh-
12
den ajallisissa, hierarkkisissa, rinnakkaisissa tai jopa ristiriitaisissa suhteissa. Sisäisen tarinan osatarinat saattavat olla päättyneitä tai ne voivat olla tulossa ”tarinallisen projek- tin” muodossa. Sisäisen tarinan kautta yksilö voi rakentaa reflektoitua identiteettiä, muovata itseään tietoisesti. (Hänninen 2002, 20-23.) Hännisen ajatus sisäisestä tarinasta ihmisen itsestään kertomana tarinana liittyy läheisesti Anthony Giddensin (1991, 74-75) näkemykseen siitä, kuinka ihminen tekee itsensä reflektoimalla menneitä kokemuksiaan ja suunnittelemalla tulevaisuuttaan.
Kirjallisuustieteessä fiktiivinen subjekti voi olla tekstin ääni eli kertoja tai fiktiivinen kerrottu henkilö. Henkilöhahmosta muovautuu subjekti, joka voidaan nähdä yksilöllise- nä kokijana ja toimijana sekä tietyn järjestelmän osana ja joka omaa jonkinlaisen identi- teetin ja minuuden. Viime vuosikymmenien aikana subjektilla on viitattu tapaan määrit- tää ihminen. Subjektikäsitteen kautta on voitu keskustella toimijaan, tietoon ja valtaan liittyviä kysymyksiä. (Lyytikäinen 1995, 7-8; Käkelä-Puumala 2001, 243-244.) Mikko Lehtonen (1998, 149) onkin todennut identiteetin (joka siis limittyy käsitteiden subjekti ja yksilöistyminen kanssa) analysoimisen eri muodoissaan kannattavan, koska niiden
”tutkimisessa on aina kyse myös ihmisiin kohdistuvan vallan ja heidän oman toiminta- kykyisyytensä tutkimisesta.”
Naissubjektin määrittelyn kannalta suhde valtaan ja toimijuuteen ei ole yksiselitteinen, sillä subjektius edellyttää, että subjekti itse esiintyy ensisijaisena määräten näin toisen epäoleelliseksi objektiksi. Patriarkaalinen järjestys on asettanut naiset objektin asemaan ja miehet subjekteiksi. Sukupuoli ja subjektius muodostavat yhteenliittymän ja tämän vuoksi onkin huomioitava, että meillä on kaksi subjektin muotoa: mies- ja naissubjekti- us. Rosi Braidotti onkin todennut, että hänelle ”maailmassa oleminen merkitsee aina jo sukupuolistettua olemista, joten jos minua ei ole sukupuolistettu, minua ei ole olemas- sakaan”. ( Lempiäinen 2000, 27.)
Valtasuhteiden määrittely näkyy kielessä, diskurssit toimivat suhteessa valtaan, kielen avulla tuotetaan tietoa, joka puolestaan vaikuttaa sosiaalisiin käytäntöihin. Subjektin
13
voidaan nähdä rakentuvan diskurssissa, ”minä” positioidaan kieleen, mutta kielellisen ulottuvuuden lisäksi subjektiudella on myös ruumiillinen ja modaalinen ulottuvuus;
minä on se joka tietää ja tahtoo. (Hall 2002, 105; Veijola & Jokinen 2001, 233-234.)
Feministisessä teoriassa subjektikäsitteen merkitys korostui 1970-luvun lopulla jälki- strukturalismin ja antihumanistisen ajattelun myötä. Liberaalihumanistille subjektikäsi- tykselle perustuvaa naissubjektiutta on ollut vaikea hylätä, koska uusia parempia sub- jektiparadigmoja ei ole tullut ja niiden muodostuminen on ylipäätänsä kyseenalaistettu antihumanistisessa ajattelussa. Liberaalihumanistinen käsitys perustui ajatukselle essen- tialismista ja biologisesta determinismistä, tietyn määrejoukon olettamisesta naisen olemukseen kuuluvaksi. Feminismin toisen aallon alkuvuosina radikaalifeministit al- koivat korostaan naisen olemisen erityisyyttä. Erolle pyrkivän strategian tavoitteena ei enää ollut integroituminen miesten maailmaan vaan pyrittiin vahvistamaan feminiinistä identiteettiä, jonka nähtiin hautautuneen patriarkaatin synnyttämän väärän minän alle.
Sama autenttisen minän etsintä jatkui 1990-luvulle saakka feministisissä tunnustus- ja omaelämäkertakirjallisuudessa. (Kosonen 1996, 180-186; Leppihalme 1995, 22.)
Radikaalifeministisessä strategiassa voidaan tunnistaa pyrkimys naisten oman vastayh- teiskunnan perustamiseen patriarkaatin ulkopuolelle, jossa todellinen naissubjektius pääsee esille. Rosi Braidotti näkee tällaisessa ajattelutavassa vaarana sen, että naisesta tulee yhteiskunnan ulkopuolinen, muukalainen patriarkaaliseen järjestelmään nähden.
Essentialistinen ajattelu palvelee lopulta vain patriarkaatin etuja. (Lempiäinen 2000, 35.)
Naisen olemusta korostavan mallin jälkeen naissubjektius alettiin nähdä tehtynä tuot- teena, konstruktiona, kielen ja diskurssin kautta rakennettuna subjektina. Naissubjektin ei nähty olevan yksi ja muuttumaton vaan nähtiin, että on olemassa useita erilaisia nais- subjekteja. Naissubjektin monistuessa alettiin korostaan myös yksittäisen naisen sisäistä eroa. (Kosonen 1996, 181, 196.) Rosi Braidottin määrittelemä postmoderni ”nomadi- nen naisfeministisubjekti on kooste monista yhtäaikaisista eroista – muiden muassa luo-
14
kasta, iästä, rodusta, kansallisuudesta ja sukupuolesta.” Nomadinen subjekti korostaa eroa ja erilaisuutta, naisitsen prosessimaista monimuotoisuutta. Nomadinen subjektius on vain kooste virtauksia, sillä ei ole yhtä yhtenäistä olemusta, myös ruumiillisuus on vähittäisen tulemisen prosessi. Lukuisten erojen kautta rakentuu myös De Lauretisin määrittelemä eksentrinen subjekti, joka muuttuu alati toisiaan sivuavissa diskursseissa.
(Lempiäinen 2000, 22, 28; Koivunen 2000, 103.)
Feministisen ajattelun sisällä kartesiolaisuuden vastaisuus on oikeuttanut uusien subjek- tiusparadigmojen syntymisen, käsitys eheästä ja muuttumattomasta minuudesta ja tietoi- sesti itseään ohjaavasta toimijasubjektista on korvattu käsityksellä moninaisista identi- teeteistä ja heterogeenisestä jakautuneesta subjektista. Postmoderni subjektikäsitys on kuitenkin saanut kritiikkiä osakseen. Nancy K. Miller onkin osuvasti todennut, että ”jos naiset eivät ole historiallisesti olleet subjekteja, ei heidän kohdallaan myöskään voida samassa merkityksessä kuin miesten kohdalla puhua subjektin horjuttamisesta – saati kuolemasta.” Antihumanistisen suuntauksen on lisäksi nähty ohittavan itse naissubjektin ja siten uusintavan patriarkaatin tapaa ymmärtää nainen toisena. Siihen liittyen postmo- dernia subjektikäsitystä on kritisoitu siitä, että se unohtaa varsinaisen feministisen poli- tiikan lähtökohdan, emansipaation. (Kosonen 1996, 181-185.)
Halu määritellä subjekti uudelleen liittyy tarpeeseen löytää naissubjektiudelle uusia so- pivampia malleja. Samalla kun naisen asemaa ja paikkaa on määritelty uudelleen, on feministinen tutkimus tullut tienhaaraan. Tienhaaran risteyksessä ristiriitaa aiheuttaa
”paikantumisen vaatimus ja samanaikainen nomadinen liikkuvuus sekä eheän subjek- tiuden mahdottomuuden esiintuominen ja naisten samanaikainen pyrkimys subjekteik- si.” (Kosonen 1996, 200; Lempiäinen 2000, 23.)
Päivi Kososen mukaan feministisubjekti syntyy erilaisten siirtymien ja vaihdosten kaut- ta, siirtymät eivät välttämättä noudata kronologista tai lineaarista järjestystä. Feminis- tisubjekti muotoutuu humanistisen ja antihumanistisen subjektin kohtaamissa polkujen
15
risteyskohdissa, erilaisten suuntausten jättämien merkkien verkostossa. (Kosonen 1996, 180-181.)
2.3 Ekofeminismi
1960-luvulla ympäristö alettiin nähdä ekologisen kriisin kannalta ja huoli ympäristöstä koki uudenlaisen herätyksen. Ympäristötietoisuus levisi joukkotiedotusvälineiden ja lukuisten ”herätyskirjojen” kuten esim. Rachel Carsonin teoksen Silent Spring (1962, suom. Äänetön kevät 1963) kautta. Ekologinen kriisi toi esille uudestaan kasvun rajat ja maapallon rajallisuuden. Luonto alettiin nähdä olemassaolon perustana, se oli enemmän kuin ympäristöongelmien summa. 1970-luvulla monet ihmistieteenalat alkoivat myös vihertyä, ja kirjallisuudentutkimuksessakin alettiin käyttää ekokritiikin käsitettä, joka kuitenkin varsinaisesti vakiinnutti asemansa 1990-luvun alussa. Ekokritiikki koostuu keskenään kamppailevista koulukunnista, joista yksi on ekofeminismi. (Haila 2004, 9, 196; Lahtinen 2005; Haila 2001a, 10; Haila 2001b, 28-30.)
Ekokritiikin ja ekofeminismin voi sijoittaa kuuluvaksi ekofilosofiaan, joka puolestaan merkitsee sitoutumista inhimillisiin arvoihin, luontoon ja elämään itseensä. Ekofilosofia kyselee kuinka olisi elettävä, jotta olemassaolomme ekologia säilyisi. Ja jos ekokritiikki koostuu keskenään kamppailevista koulukunnista myös ekofeministinen tutkimus on vaikeasti määriteltävissä. Ekofeminismin alle sijoittuu erilaisia teorioita. Yhteinen link- ki ekofeministisille tutkimuksille on, että ”ne kritisoivat sekä ihmisen suhdetta luontoon että patriarkaalisen yhteiskunnan suhtautumista naiseen.” Ekofeminismin lähtökohdat ovat ekokritiikissä tai vaikkapa syväekologiassa, jonka tavoitteena on koko biosfäärin egalitarismi ja monimuotoisuuden kunnioittaminen. Ihminen on vain osa luontoa, ei pelkästään omaa mielihyvää tavoitteleva olento. Syväekologia ei kuitenkaan huomioi kulttuurimme mieskeskeisyyttä eikä ota huomioon naisen asemaa tässä kokonaisuudes- sa. (Skolimowski 1984, 37, 39; Leppänen 1998, 37-38; Naess 1997, 54.)
16
Ekofeministisessä tutkimuksessa yhdistyvät niin ympäristöideologia kuin feminismi ja taustalla on globaali naisliike. Ekofeminismi nousi toisen aallon kulttuurifeminismistä, joka pyrki korostamaan naisen läheistä suhdetta luontoon. Kulttuurifeminismin mukaan patriarkaalinen kulttuuri tukahduttaa naisen erityisyyden ja sitä kautta alistaa ja vähätte- lee niin naisen kuin luonnonkin. Kulttuurifeministit ylistivät naisen ja luonnon välistä suhdetta, mutta ekofeministit ovat nähneet myös naisen luonnonläheisyyden korostami- seen liittyvät vaarat. Perinteisestihän nainen on länsimaisessa kulttuurissa liitetty luon- toon ja mies kulttuuriin, nainen uusintaa elämää, hoivaa ja huolehtii, mies ajattelee ja tuottaa tietoa. Tätä näkökulmaa vasten naisen liittämisen luontoon voidaan nähdä vain patriarkaalisia arvoja korostavana. Ekofeministinen filosofia pyrkii purkamaan länsi- maisen ajattelun perusdualistisuuden ja sitä kautta alistamisen ja ulossulkemisen kult- tuurisia rakenteita. Luonto nähdään itsessään arvokkaana ja tavoitteena on erilaisuuden kunnioittaminen. (Lundbom 2001, 49, 51; Suutala 2001, 17-19; Leppänen 1998, 39.)
Klassinen Simone de Beauvoirin feminismin lähtökohtana oli vapaus luonnosta ja ruu- miista, luonto nähtiin vapauden esteenä. Beauvoirilaiseen feminismiin liittyy naisen luonnon näkeminen toiseuden lähtökohtana, mutta luonnon luonto arvotetaan toisin:
[--]on yksi alue, jota naiset ovat tutkineet erityisesti rakastaen, ja se on luonto. Tytölle tai naiselle, joka ei ole vielä täysin luovuttanut, luonto merkitsee samaa kuin nainen miehelle, minuutta ja sen negaatiota, valta- kuntaa ja pakopaikkaa. Luonto on kaikki Toisen hahmossa. (Beauvoir 1980, 392)
Val Plumwood pyrkii kirjassaan Feminism and the Mastery of Nature (1993) mur- tamaan dualismien vallan. Dualismit nähdään prosessina, jossa vastakkaiset käsitteet muodostuvat herruuden ja alempiarvoisuuden kautta. Käsitteistä muodostuu toisilleen vastakkaisia ja toisensa poissulkevia, ylemmästä käsitteestä muodostuu normi jota vas- ten toinen, alempiarvoinen määrittyy. Länsimaisen kulttuurin minä-toinen -jaossa minän paikalla on mies ja toisen paikalla nainen ja luonto. Jyrkkä erottelu kulttuurin ja luon- non välillä johtaa hyperseparaatioon, jonka kautta ihminen erottaa itsensä ”eläimellises- tä” luonnosta. Ihminen käyttää käänteistä sisällyttämistä, jossa toinen määräytyy sen
17
mukaan mitä se on, mutta mitä ihminen ei ole. Toinen nähdään valtaapitävän kautta puutteena tai negaationa. Toinen myös välineellistetään, alemmat esineellistetään val- taapitävien päämäärähakuisuuden alle, alempiarvoisia pidetään kaikkia samanlaisina.
(Plumwood 1993, 48-55; Leppänen 1998, 39.)
Plumwoodin ratkaisu eriarvoisuuden poistamiseksi on dikotomioissa, jotka mahdollis- tavat erilaisuuden kunnioittamisen ja poistavat näin jaon hyvään ja huonoon. Minun ja toisen ero nähdään positiivisena, kummallakin on oma toisesta riippumaton arvo.
Plumwood peräänkuuluttaa ajatusta, jonka mukaan naiset ja miehet voivat molemmat olla osallisia sekä kulttuurista että luonnosta, tavoitteena on integroida naiset kulttuuriin ja miehet luontoon. Ekofeminististä filosofiankritiikkiä kirjoittaessaan Plumwood roh- kaisee naisia asettumaan aktiivisesti, harkitusti ja refleksiivisesti luonnon rinnalle, val- litsevan kulttuurin tuhoavaa ja dualistista maailmankuvaa vastaan. Perinteinen länsi- mainen käsitys ihmisestä ja kulttuurista vaatii täydellistä uudistamista ja tähän tarvitaan feminismin kolmatta aaltoa eli ekofeminismiä. (Plumwood 1993, 36-40; ks. Leppänen 1998, 39.)
Karen Warrenin mukaan ekofeminismi voidaan määritellä seuraavien perusväittämien perusteella:
a) naisten sorron ja luonnon sorron välillä on tärkeitä yhteyksiä
b) näiden yhteyksien luonteen ymmärtäminen on välttämätöntä naisten ja luonnon sorron onnistuneelle ymmärtämiselle
c) feministisen teorian ja käytännön tulee sisältää ekologinen näkökulma d) feministisen näkökulman on oltava mukana ekologisten ongelmien rat- kaisuissa. (Warren 1997, 22)
Warrenin (1997, 21-23) mukaan feminismin neljä pääsuuntausta (liberaalifeminismi, marxilainen feminismi, radikaalifeminismi ja sosialistinen feminismi) ovat kuitenkin riittämättömiä tai jollain tavalla ongelmallisia ekofeminismin teoreettiseksi perustaksi.
Warren vaatiikin muutosfeminismiä eli transformatiivista feminismiä, joka mahdollistaa
18
ekofeministisen näkökulman esiintulon. Muutosfeminismiin liittyy ajatus, että kaikki sortojärjestelmät ovat yhteydessä toisiinsa ja tavoitteena on kaikkien sortojärjestelmien poistaminen. Muutosfeminismi korostaa naisten kokemusten monimuotoisuutta ja pyr- kii hylkäämään herruuden logiikan ja sitä tukevan patriarkaalisen käsitekehyksen. Muu- tosfeminismiin liittyy uudenlainen käsitys ihmisestä ja arvoista. (Warren 1997, 38-40.)
Patriarkaalinen käsitteellinen viitekehys toimii lähtökohtana arvodualismeille ja se oi- keuttaa sekä ylläpitää ajattelua, joka mahdollistaa ”ylemmän” ryhmän harjoittaman
”alemman” ryhmän alistamisen. Dominanssilogiikan mukaan ihminen on ylivoimainen suhteessa luontoon ja samastamalla naiset luontoon saadaan oikeutetuksi miehen valta naista kohtaan. Samastamalla naiset ja toiset ”primitiivit” kulttuurit luontoon voidaan oikeuttaa vallankäyttö toista osapuolta kohtaan. (Leppänen 1998, 40.) Karen Warren onkin muotoillut ekofeminismin iskulauseen ”luonto on feministinen kysymys”, mikä liittyy ajatukseen erilaisten sortomuotojen välisistä yhteyksistä. Mikä tahansa asia voi olla feministinen kysymys, jos se auttaa ymmärtämään naisten sortoa ja alistamista.
Ekofeminismissä sorron kohde voi laajentua myös muihin ”toisiin” eli värillisiin, lap- siin, köyhiin ja luontoon. Viittaamalla toisiin tarkoitetaan epäoikeudenmukaisia suhteita alisteisessa asemassa olevien ja vallassa olevien välillä. (Warren 2000, 1-2.)
Ekofeministisen tutkimuksen lähtökohtana on erilaisuuden kunnioittaminen ihmisen suhteessa luontoon ja muihin alisteisessa asemassa oleviin ryhmiin. Kunnioittaminen liittyy luontokeskeisen asenteen omaksumiseen, mihin liittyy ihmisen vastuu niin elolli- sesta kuin elottomastakin luonnosta. Luonnolla itsellään on oma itseisarvonsa, mikä on otettava huomioon, ihminen ei ole ensisijaisessa asemassa luonnon moninaisuudessa.
Ekofeministinen tutkimus onkin kiinnostunut niin naisen kuin luonnonkin subjektiudes- ta. Maria Suutala (2001, 22) lainaa Rosi Braidottin nomadinen subjekti -käsitettä ja eh- dottaa sen tilalle ekosentrisen subjektin käsitettä, joka kattaa niin eläinten, kasvien, nai- sen kuin miehenkin subjektiuden. Subjektius saavutetaan elämällä omana itsenään, myös eläimillä on oikeus elää ihmisestä riippumatta. Ekosentrinen minuus perustuu kumppanuudelle, elävien olentojen ja elämän ykseydelle. (Leppänen 1998, 39; Suutala 2001, 22.)
19
Leena Vilkan (1998, 18) mukaan luontokohteella on sisäistä arvoa eli mahdollisuus olla oman elämän subjekti silloin kun:
a) sen arvo riippuu sen omasta luonteesta eikä sen seurauksista tai suhtees- ta muihin asioihin
b) sillä olisi arvo jopa silloinkin, kun se olisi ainoa olemassa oleva univer- sumissa
c) siihen kuuluu jokin objektiivinen, laadullinen ominaisuus.
Maailma pitäisi nähdä uusin silmin, ekofeminismissä puhutaan ”maailman uudelleen lumoamisesta” (re-enchantment), maailma lumoaa meidät mystisyydellään ja tai- anomaisuudellaan (Suutala 2001, 159). Luonnon arvona voisikin olla hiljainen ihmette- ly. Ihmettely voi liittyä esteettiseen kokemukseen, jolloin päästään lähelle Berleantin kehittelemää esteettisen kokemuksen kokonaisvaltaisuutta, jossa kokijan ja kohteen välinen raja on hämärtynyt. Luonto koetaan osallistumalla ja sitoutumalla, elämällä luonnon ehdoilla. (Pihlström 2000, 26; Haapala 2000, 72-73.)
Ekofeministinen kritiikki pyrkii tulkitsemaan kirjallisuutta ekosentrisestä ja feministi- sestä näkökulmasta. Erityisesti se kiinnittää huomiota luonnon ja naisen alistamisen representaatioihin ja pyrkii purkamaan monimuotoisia alistamisen, ulossulkemisen ja väärinkäytön kulttuurisia rakenteita. Ihmisen suhde luontoon, naiseen ja muihin alistei- sessa asemassa oleviin määrittää sitä mitä itse olemme. Maria Suutala (2001, 17) lainaa Andree Collardia todetessaan, että ”kukaan nainen ei voi olla vapaa ennen kuin eläimet ja luonto ovat vapaita.”
20
3 R
AJANYLITYSPertti Karkaman mukaan modernisaatiossa on aina kyse yksilöistymisestä (individuaati- osta) eli siitä, miten yksilöstä tulee subjekti, elävä ja toimiva yksilö. Jokaisen yksilön on löydettävä ratkaisunsa haasteisiin yksin tai yhdessä muiden kanssa ja jos konflikti on liian iso, voi seurauksena olla yhteisöstä erkaantuminen, vieraantuminen ja yksinäisyys.
(Karkama 1994, 7.)
Itsereflektiivisyys ja itsereferentiaalisuus ovat ominaisia modernin yksilön elämälle.
Itsereferentiaalisuus liittyy eri elämänvaiheiden liittymiseen toisiinsa, elämä on jatku- mo, jossa mennyt hetki on luomassa tulevaisuutta. Elämänsä jatkumossa yksilö reflektoi jo elettyä ja suunnittelee tulevaa, yksilö ratkaisee itse elämänsä kulun, tekee itse itsensä.
(Karkama 1994, 16.)
Anthony Giddensin mukaan moderni yksilö joutuu elämänsä aikana useisiin käännekoh- tiin, joissa hän joutuu ratkaisemaan elämänsä suunnan. Elämän käännekohdat, peripeti- at, ovat elämän normaalin kulun pysäyttäviä hetkiä, joissa yksilö joutuu tekemään rat- kaisunsa omista arvovalinnoistaan tai koko elämän mielekkyydestä. Pysäyttäviä hetkiä ovat esim. avioero tai läheisen ihmisen kuolema. Eksistentiaaliset ahdistuksen ja vie- raantumisen tunteet ovat osa muutosprosessia. Nykyaikaan liittyvässä olemassaolon yleisessä epävarmuudessa ei ole mitään tiettyä ja varmaa tapaa toimia. (Giddens 1991, 47-54.)
Elämän käännekohdat liittyvät jatkuvaan kamppailuun samuuden, eroavuuden ja poik- keavuuden välillä. Elämänkokemustensa kautta yksilö tekee valinnan samuuden ja eron välillä, entiset samastumiset tarjoavat kapinalle kohteen ja yksilö irtaantuu menneestä.
(Karkama 1995, 148, 160.)
Seuraavassa tarkastelen Eeva Kilven novellien naisten törmäämistä peripetiaan, tilan- teeseen, joka ylittää siihenastisen elämän rajat. Rajalle saavuttuaan naiset eivät voi enää
21
palata entiseen vaan on tapahduttava muutos, joka antaa mahdollisuuden kehitykseen omaehtoiseksi subjektiksi. Novelleissa ”Raportti”, ”Kylmää kanaa ja majoneesia” sekä
”Jumalaistaru, Pyhimystaru, Marttyyrien historia” henkilöhahmot pohtivat itseään ja elämäänsä avioeron kaiken pysäyttävän tilanteen ja uuden subjektin rakentumisen kaut- ta.
3.1 Sosiaalinen verkko
Novellissa ”Raportti” raportoidaan muutama vuosi sitten miehestään eronneen naisen elämän murroshetki. Murroshetki alkaa sairaskertomuksena, epikriisinä, muuttuen sa- malla hetkellä parantumiskertomukseksi, ja tähän prosessiin osallistuu koko sosiaalinen yhteisö.
Novellin tapahtumat sijoittuvat kotiin, perheeseen, joka edustaa patriarkaalisen yhteis- kunnan perusyksikköä, isä, äiti ja kaksi lasta. Perheellä on kaikki hyvin; paikallisva- laisimet antavat kasvoille suotuisan valon ja kesämökin turvekatolla voi nähdä ruska- ajan. Kaikki on kuitenkin vain kulissia, valojen sammuessa ja ruska-ajan päättyessä tilanteet muuttuvat ja kuten novellin mieshenkilö, Kauko toteaa: ”autenttisuudessakin on vivahteita ja monia eri asteita” (KKN, 252).
Novellin naishenkilö on eronnut ja yksinäinen. Hän on nimetön tapaus, nainen kaikkien naisten joukossa. Naista kutsutaan anonyymisti Annikiksi. Hänen nimensä tai nimettö- myytensä korostaa identiteetittömyyttä. Novellin toinen nainen, turvallisesti avioliitossa elävä, saa nimen Briitta, nimenomaan ”kahdella iillä ja kahdella teellä” kirjoitettuna.
(KKN, 245.) Briitan identiteetti on selvästi rajattu nimeään myöten miesten valvovan silmän alla. Karkaman (1994, 138) mukaan kirkon ja yhteiskunnan sanktioimaa avioliit- toa voidaankin pitää kronotooppina, jossa kohtaavat niin miesten patriarkaalinen valta, yhteiskunnan mieheen kohdistamat suorituspaineet kuin naisen alistettu asemakin.
22
Annikki on pudonnut avioliittodiskurssista toiseen diskurssiin. Kyseessä on Hallin (2002, 99) sanoin ”meidän ja muiden” diskurssi, jossa Annikin mahdollisuudet toimia näyttää vajaalta; hänellä ei ole kumppania, hänellä on yksi lapsi, toinen lapsi on kuollut.
Briitta miehensä kanssa on kaikin tavoin yrittänyt ”parantaa” Annikin, he ovat kutsu- neet häntä kylään, Briitta on sosiaalistanut Annikkia ja käynyt tansseissa Annikin kans- sa. Kaikki tämä on kuitenkin ollut vain pintarakennetta, mikä saa Annikin toteamaan:
Kopeloikaa minun maksaani ja sappeani ja minun puolestani vaikka jo- kaikistä reikää minkä minusta löydätte ja leikatkaa kaikki kyhmyt mitä suinkin keksitte, mutta minun sieluani ette kopeloi, se ainakin on minun, kaikkine kieroutumineen ja omituisuuksineen, näpit irti minun sielustani sanon minä. (KKN, 246.)
Annikki yrittää varjella viimeiseen asti todellista minuuttaan, omaa erityisyyttään.
Oman erityisyyden vaaliminen edellyttää jatkuvaa kamppailua samuuden ja eron vaati- musten kanssa. Stuart Hall määrittää sosiologisen subjektin muodostuvan yhteydessä
”merkityksellisiin toisiin”, jotka kertovat subjektille elämän arvot, merkitykset ja sym- bolit. ”Identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa.
Subjektilla on yhä sisäinen ydin tai olemus, joka on tosi minä, mutta se muotoutuu ja muokkautuu jatkuvassa dialogissa ulkopuolella olevien kulttuuristen maailmojen ja nii- den tarjoamien identiteettien kanssa.” (Hall 2002, 21-22.)
Annikista tuntuu, että suhteessa näihin ”merkityksellisiin toisiin” hän ei riitä sellaisena kuin hän on. Riittämättömyys kumuloituu tilassa, joka on perheen koti. Leena Eräsaaren (1995, 91, 93) mukaan tilalliset koodit ovat usein niin vahvoja, että ne aiheuttavat ruu- miillistuvia kokemuksia, tilalla on myös valta puhua. Koti on yksityistä aluetta, joka on rajattu perheen käyttöön. Kodin esineisiin liittyvät myös muistot ja ne saattavat symbo- lisoida erilaisia asioita (Eräsaari 1995, 152). Annikki kertoo luopuneensa sohvakalustos- taan, joka viittaa hänen mielessään perheen toisiaan täydentävään kuvioon, isä, äiti ja lapsoset. Annikin olisi tehnyt mieli hakata sohva kirveellä säpäleiksi, mutta sivistyneesti hän lahjoitti sen seurakunnan nuorille. (KKN, 248.) Nina Rantapuu (2002, 122) näkee sohvakalustossa kritiikkiä, joka kohdistuu ”ydinperheideologian kristilliseen tulkintaan,
23
joka pakottaa naisen teeskentelemään jalomielisyyttä, mutta joka onkin ongelmallinen naisten näkökulmasta ennen kaikkea siksi, että se pyrkii pyhittämään naisen alisteisen aseman.”
Annikin luopuminen sohvakalustosta symbolisoi Karkaman (1994, 276) mukaan naisen tarvetta sanoutua irti avioliitosta, tavaramaailmasta ja kulutushysteriasta ja kaikesta sii- tä, mikä estää ihmisen ykseyden asettuessaan ihmisen ja hänen itseytensä väliin. Nor- bert Elias käyttää termiä kipupisteet, jolla hän tarkoittaa ihmisen kanssaihmisiin suun- tautuneen rakkauden kaipuun vahingoittuneen ja häiriintyneen jo varhain niin paljon, että ihmiset eivät myöhemminkään kykene suuntaamaan kaipuutaan muihin tuntematta aikaisemmin kokemiaan iskuja, kokematta kipua, jolle tämä kaipuu altisti heidät ennen (Elias 1993, 61). Perhe saa Annikin kipupisteet aktivoitumaan. Kipuaan Annikki on yrittänyt lääkitä tyhjentämisellä, pahan olon oksentamisella perhevierailulta tullessaan ja luopumalla sohvastaan. Paha olo kuitenkin on olemassa ja korostuu kodissa, jossa puhetta kontrolloidaan, jolloin todellista reittiä saada ilmaista itseään ei ole. Kontrolli ja eletyn elämän kulissit kuitenkin murtuvat kun Annikki nielaisee unettomuuteen pillerin ja alkaa suoltaa sanoja, jotka ”olen halunnut sanoa jo kauan. Minusta tuntuu että aina, mutta se ei pidä paikkaansa” (KKN, 249).
Lääke saa Annikin vajoamaan epifaniseen tilaan, joka viittaa samanaikaisesti läsnä- ja poissaoloon. Se on voimakas hetki, joka jättää merkin kokijansa elämään. Sitä voidaan kuvata kynnys- tai liminaalitilaksi, joka on kokemukseltaan eksistentiaalinen, ihminen on kahden paikan välissä eikä sijoitu siten mihinkään. (Denzin 1989, ref. Saresma 2005, 79.) Annikki on välitilassa, jossa mennyt ja tuleva limittyvät, tulevaisuus on mahdolli- suuksia täynnä, mutta ne ovat vielä hämärän peitossa. Annikin välitila ilmenee hänen ulkonaisessa olemuksessaan: [..]”on kaukaisen ja torjuvan näköinen vaikka hymyili- kin[..]Ruumiillisesti hyvin läsnä olevalta, sielu lennossa, saavuttamattomissa[..]ihminen joskus unohtaa kaiken, kotinsa jossa seisoo, perheensä joka pyörii ympärillä[..]” (KKN, 247).
24
Saavuttaessaan välitilan Annikki suuntaa ajatukset jo tulevaisuuteen, hän alkaa pohtia tulevaisuuden mahdollisuuksiaan:
[--]Minä haluan tietää miten voi elää toisin. Mitä muita ratkaisuja on. Mi- ten säilyy yksin hengissä jäämättä jalkoihin ja masentumatta kokonaan.
Miten selviää ilman sukupuolielämää. Miten oppii sietämään tilapäissuh- teita joita pohjimmiltaan inhoaa. Miten oppii hankkimaan edes niitä kun ei kestä valvomista ja alkoholia, ei pidä ravintolassa istumisesta eikä kaup- pamatkustajista ja haluaa välttää naimisissa olevia miehiä. Miten hoitaa ne lapsen kanssa ja missä? Ja miten välttää sen hirvittävän poikkeavuuden kouristuksen joka joskus vieläkin tulee, tunteen, että kaikki muut ovat naimisissa, ryhmittyneitä, liittoutuneita…minä haluan tietää miten ihmi- nen voi elää yksin? Voiko? Onko se kenties jopa luonnollista, perusyksi- näisyys[--]Minulla on oikeus tähän ihmiseen nimeltä minä. (KKN, 251- 252.)
Kirjailija Eeva Kilven seuraavat novellit etsivät ja esittävät omalla tavallaan vastauksia Annikin esittämiin kysymyksiin. Annikille tulevaisuus on kuitenkin vielä hämärän pei- tossa.
Filosofi Charles Taylor toteaa ihmisen voivan kadottaa todellisen minuutensa ulkoisen yhdenmukaisuuden paineen alla tai jos ihminen ei kykene kuuntelemaan sisäistä ään- tään. Identiteettimme rakentuu dialogisessa suhteessa muihin ihmisiin, me hylkäämme tai hyväksymme muiden meistä muodostamia näkemyksiä. Ihmissuhteilla ja erityisesti rakkaussuhteilla on merkittävä vaikutus identiteetin löytymisessä ja vahvistumisessa.
Identiteettimme voi muovautua tai vaurioitua ollessamme vuorovaikutuksessa meille tärkeiden läheistemme kanssa, identiteettimme edellyttää muilta ihmisiltä saatavaa tun- nustusta. (Taylor 1995, 58-59, 73-76.) ”Raportti”-novellin Annikki rakentaa identiteet- tiään sosiaalisessa suhdeverkostossa ja kokee, että hän ei saa tunnustusta omana itse- nään. Annikki joutuu pitämään yllä sosiaalista roolia, joka mahdollistaa tunnustuksen saamisen. Yrittäessään luopua roolistaan koko sosiaalinen suhdeverkko joutuu kaaok- seen.
25
Mary Douglas luonnehtii kulttuurisen järjestyksen tilaksi, joka häiriintyy, jos asiat put- kahtavat esiin väärässä kategoriassa tai jos ne eivät sovi mihinkään kategoriaan. Symbo- liset rajat mahdollistavat kategorioiden pitämisen puhtaana ja antavat siten kulttuureille niiden ainutlaatuisen merkityksen ja identiteetin. Kirjoittamattomien sääntöjen, koodien rikkominen sekoittaa kulttuurin järjestyksen (Douglas 2000, 46-49, 192.) Annikki rik- koo näitä kulttuurisia koodeja. Novellin mieshenkilö, Kauko, kuvaa kirjoittamattomia sääntöjä sosiaaliseksi sähköpaimeneksi. Silloin kun ihminen koskettaa sosiaalista säh- köpaimenta tappelun tiimellyksessä, on asiaan helppo puuttua, mutta jos ihminen rikkoo vain vieraanvaraisuuden koodeja, ei yhteisöllä ole valmiita ratkaisumalleja tilanteen selvittämiseksi. (KKN, 253.) Tilanteen häiriintyminen näyttäytyy kuin:
[--]jokin astia olisi särkynyt käsiin kesken miellyttävän yhdessäolon, kuin jokin neste, viini, mönjä olisi yhtäkkiä virrannut yli sormien ja liannut kaiken, jokin aine joka astiassa ollessaan oli helposti käsiteltävää mutta kaatuessaan tuhri kaiken. (KKN, 254.)
Poroporvarillisuuden rauha rikkoontuu kesken miellyttävän yhdessäolon, ”kauniit koris- tellut voileivät ja tomaatinpuna menettävät merkityksensä” (KKN, 252).
Annikin murtautuessa marginaalisesta asemasta keskiöön, joutuu koko sosiaalinen suh- deverkko muovaamaan asetelmiaan uudestaan. Kimmo Jokinen (2005, 22) on kuvannut sosiaalista suhdeverkkoa taistelukentäksi, jonka avulla ihmiset luovat valtasuhteita ja pyrkivät parantamaan asemaansa suhteessa muihin. ”Raportti”-novellin Annikki sanou- tuu irti tästä verkostosta ja niin Annikista tulee verkostolle vaarallinen. Hall nimittää symbolisen ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitämistä stereotyyppistämiseksi. ”Siinä pys- tytetään symbolinen raja johonkin kuuluvan ja johonkin kuulumattoman tai toisen ja sisäpiirin ja ulkopuolisten, meidän ja muiden välille. Se auttaa meitä normaaleja sitou- tumaan ja liittoutumaan yhdeksi kuvitelluksi yhteisöksi.” Julia Kristeva käyttää asiasta termiä abjektoitu eli heittää ulos. (Hall 2002, 191-192.) Lujittaessaan keskinäistä suh- dettaan novellin aviopari on valmis heittämään Annikin niin kodistaan kuin autostaan- kin ulos tienvarteen.
26
Novellissa Annikin sosiaalisen minuuden mureneminen antaa tilaa itseidentiteetin kehit- tymiselle. Unessaan Annikki rakastaa niin, että hänen ruumiskin sen tuntee ja hänellä on
”hyvä ja kylläinen olo” (KKN, 256). Tuntiessaan oman kehonsa rajat, Annikki kykenee myös vastavuoroiseen kommunikaatioon, hän pystyy toteamaan ”Kiitos, minä voin hy- vin, entä sinä?” (KKN, 254).
3.2 Välitilassa
”Kylmää kanaa ja majoneesia” -novellin alussa kertoja toteaa kyseessä olevan ”traagi- nen välinäytös erään naisen elämässä” (RKP, 175). Novelli noudattaa näytelmän raken- netta ja kirjailijan uudistunut tapa kirjoittaa tukee muodon tasolla patriarkaalisuuden kritiikkiä ja naissubjektiuden etsintää. Kertojan nimitys ”traaginen välinäytös” antaa jo vihjeen, että novellin nainen on elämässään jonkinlaisessa välitilassa, missä entinen on hajonnut ja uusi ei ole vielä saanut muotoaan. Karkaman (1994, 199-200) mukaan mo- dernin yksilön kriisikokemus sijoittuu juuri menneen ja tulevan ajattomaan välitilaan, jota seuraava muutoskin on jo muovautumassa menneisyyden muistojen ja tulevaisuu- den arvaamattomuuden seurauksena. Vilma Hänninen käyttää väitöskirjassaan termiä tarinallinen tyhjiö tai tarinallinen haaste, elämää aiemmin ohjannut tarina ei enää toimi, tarvitaan tilalle uusi tarina (Hänninen 2002, 144). Jungilaisittain keski-ikäinen nainen on ”kynnyksellä”, entinen on poissa ja uusi eheytyminen ei ole vielä saanut muotoaan (Junkkari 1992, 28).
”Kylmää kanaa ja majoneesia -novellin tapahtumat alkavat tilanteesta, jossa nainen yrit- tää päästä ulos kadulle asianajajan ovesta. Ovi ei tahdo aueta eikä sulkeutua. Ovesta muodostuu raja, jota on vaikea ylittää, hellittämällä ovi kuitenkin sulkeutuu ja nainen vapautuu entiseen ripustautumisesta. Sosiologi Georg Simmel on jaotellut ovien funkti- oiksi juuri yhdistämisen ja erottamisen, sisään kutsumisen ja toisaalta ulkona pitämisen (Eräsaari 1995, 113). Novellissa nainen kohtaa vielä avonaiset ravintolan ovet, jotka kutsuvat naisen uuteen tilanteeseen, nainen uskaltautuu uuteen haasteeseen elämän ta- rinassaan ja ravintolan ovet sulkeutuvat, paluuta entiseen ei enää ole. Ovien auki ja
27
kiinni pitämisessä voidaan huomioida myös ajan konteksti, novelli ilmestyi vuonna 1967, jolloin monet ovet pitivät naiset yhteiskunnan ulkopuolella, mm. ravintolaan ei yksinäisellä naisella ollut asiaa.
Novellin nainen kävelee syrjäisellä kaupungin kadulla, kadulla ei ole puita, mutta pari keltaista lehteä on liimautunut katuun, on syksy ja sataa. Naisen olemusta leimaa tyh- jyys ja vieraantuneisuuden tunne. Modernistiseen kirjallisuuteen liittyy vierauden tee- ma, ihminen kuvataan subjektiivisen minuuden kannalta levottomana etsijänä, joka etsii tai odottaa ratkaisua eksistentiaalisiin ongelmiinsa (Karkama 1991, 141; ks. Karkama 1994, 21). Julia Kristevan mukaan muukalaisuus ilmiönä on ulkopuolisuutta ja toiseutta, olemme muukalaisia itsellemme ja muukalaisuus päättyy kun opimme näkemään myös muut muukalaisina. Muukalaisuus voi olla mm. melankoliaa, sivullisuutta, pirstoutunei- suutta tai naamioita. Muukalaisuuden tilassa oleva ei ole sidottu mihinkään aikaan eikä paikkaan, hän on siirtymässä mutta vailla kiintopistettä. Muukalaisuus on kuin suoja- panssari, joka auttaa näkemään asiat selvemmin, ja toisaalta kestämään subjektiin koh- distuvat hyökkäykset. (Kristeva 1992, 13-14, 18.)
Novellin nainen on muukalainen oman elämänsä kulussa. Novellissa näytelmän taustal- le heijastetaan kuvia maanjäristyksistä, sodista, romahtavista silloista, tilanteista, jotka myös aiheuttavat muukalaisuutta. Novellin näytelmässä käydään henkistä ja fyysistä sotaa yksilön tasolla. Muukalaisen kaoottisen identiteetin avulla nainen menee ravinto- laan. Ravintola liittyy kaupunkikulttuuriin ja kaupunki jo sinällään voi toimia mahdolli- suuksien alueena, itseidentiteetin toivottoman etsinnän näyttämönä (Karkama 1994, 225). Ravintolassa, joka perinteisesti on ollut miesten aluetta, esitetään naisen elämän panoraama. Nainen on näytelmän päähenkilö, vailla nimeä hän on sukupuolensa yleinen edustaja. Sivurooleja näytelmässä esittävät ravintolan miesasiakkaat, tarjoilija ja vahti- mestari. Näytelmän kohtauksissa keskitytään naisen minuusprosessin tarkasteluun, mitä nainen on itselleen ja itsessään. Vilma Hännisen (2000, 95) mukaan ihminen voi elä- mänmuutoksen jälkeen rakentaa itselleen uutta identiteettiä näkemällä itsensä tietynlai- sen tarinan päähenkilönä. Novellin nainen joutuu pysähtymään, pohtimaan itseään ja elämäänsä ja sitä kautta muuttumaan.
28
Nainen tilaa ravintolassa oluen ja vaikka hän silloin on saavuttanut ”hyvinkin laajalle vaikuttavan suuren edistysaskeleen” kuvataan novellissa samanaikaisesti naisen ruu- miillinen lysähtäminen, vajoaminen (RKP, 178). Nainen ei kuitenkaan vajoa kokonaan, mikä viittaa mahdollisuuteen saada vielä kiinni elämän selkärangasta. Novellin näytel- mässä seuraa väliaika, mikä liittyy tapahtumien pysähtyneisyyteen, mutta siihen on si- joitettu myös liikettä, katsojat voivat seurata kuinka naisen aataminomena liikkuu edes- takaisin ja lasi tyhjenee. Seuraavan kohtauksen alkaessa naisen kasvot ”ovat liikkumat- tomat, perusasennossa ja valmiina kuin tanssija, josta ei etukäteen voi päätellä mihin suuntaan pyörähdys tulee tapahtumaan” (RKP, 179). Karkama kuvaakin modernismiin liittyvää käännekohtaa lepotilaksi vain näennäisesti, sillä ”se kuljettaa yksilöä mukanaan kuin virran pyörre” (Karkama 1994, 199).
Novellin kolmannen kohtauksen pääteemana on ruoka. ”Ääni paksuna” nainen toteaa ruokaa tilatessaan tarjoilijalle, että hän on hakenut eroa miehestään. Nainen tilaa kylmää kanaa ja majoneesia, ruoka on nimensä mukaisesti jotain hyvin raskasta, jolla nainen väkisin yrittää ravita itseään. Ruokaa tilatessaan nainen vajoaa taas kasaan, romahtaa lähes lattialle, kokoaa kuitenkin itsensä ja antaa surun näkyä kyynelten muodossa. Nai- nen taantuu lapsen tasolle, tarjoilija mairittelee naista syömään, asettaa ruokalapun ja pyyhkii hilsettä naisen olkapäiltä. Nainen alkaa muuttua itsereflektion ja oman elämän kriittisen tarkastelun seurauksena, ruoka-annos muuttuu inhottavaksi sekasotkuksi, joka ei enää uppoa naiseen, ei edes syötettynä.
Ravintola on alkanut täyttyä miesasiakkaista, jotka kertoja tyypittelee tekojen ja tapojen kautta. Miehistä keskiöön nostetaan ”vaalea mies jolla on nelikulmaiset kasvot ja niissä ystävälliset vaakasuorat piirteet jotka vaikuttavat hymyltä silloinkin kun mies on toti- nen[--]yksinään mutta ei yksinäisen näköisenä” (RKP, 180). Mies kertoo, että hänen nimensä on ”Matti vain” (RKP, 190). Mies edustaa sukupuolityypiteltynä nimensä mu- kaisesti jotain yleistä, mutta allegorisuudessaan myös jotain erilaista. Enkelikasvoinen mies toimii auttajahahmona, tukena ja kuuntelijana naisen kriisikokemuksen ytimessä.
Modernin minän (miehen) kriisiä kuvaavissa suomalaisissa teoksissa ”kriisikokemuksen keskiössä on modernin elämän arvaamattomuutta ja amoralisuutta symboloiva nainen”,
29
joka joissakin tapauksissa ”esiintyy koko modernin elämän allegoriana” (Karkama 1994, 203). Enkelikasvoinen mies on sukupuolensa perusteella patriarkaattiin liittyvä, mutta hyvyydessään hahmo, jonka avulla ja johon tukeutuen nainen voi rakentaa oman elämänsä tarinaa uudelleen. Rakkauden ja kuoleman pöytä -novellikokoelman alaotsik- kona on moraliteetteja, joka tarkoittaa keskiajalta peräisin olevaa allegorista näytelmää, jonka henkilöt edustavat allegorisesti hyveitä tai paheita (Hosiaisluoma 2003, 599). Mo- raliteetteja viittaa mielestäni siihen, että kirjailija Eeva Kilvellä on sanomisen, eräänlai- sen julistamisen tarve. Kirjailija uskaltaa kyseenalaistaa perinteisiä ajattelu- ja toimin- tamalleja, jopa pyhinä pidettyjä insituutioita. Moralisoiva sisällys voi ohjata lukijaa uu- distamaan käsityksiään niin seksuaalista näennäismoraalia kuin miehen ja naisen kaa- vamaisia roolikäsityksiäkin kohtaan.
Novellin viimeinen kohtaus sijoittuu puistoon. Taustalla pyörii karuselli loputonta rin- kiä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen. Novellin naisen on kyettävä käymään menneisyytensä läpi, jotta voisi olla tulevaisuutta. Itsensä hyväksy- minen on ainoa reitti naissubjektin rakentumiseen. Ylenantaen nainen tyhjentää mennei- syyden painolastia muistoista:
Minä oksennan teidät suustani...minä en lakkaa ennen kuin olen saanut kaiken ulos...puserran, huuhtelen, kurlaan, päkistän, eritän teidät ulos jo- kaisesta ruumiini reiästä[--] Tämä on lopullinen orgasmi. Totaalinen or- gasmi, jonka jälkeen minä en enää kaipaa[--]Minä kahlaan tämän yli... tä- män tahmean upottavan massan joka on ympärilläni...tämän majoneesin joka on kuin paksua hyytynyttä spermaa...ja kovettuu jäseniin (RKP, 184).
Naisen elämä ei ole vielä järjestyksessä ja hänen sisäinen kontrolli pettää. Torjuttu tun- keutuu naisen todellisuuteen. Huonovointisuus on skitsofrenian oire. Nainen hajoaa, menettää itsensä ja kokee eksistentiaalisia sattumanvaraisuuden tuntemuksia. Saatuaan vatsansa tyhjäksi nainen alkaa suoltaan sanoja. Puheessaan nainen sanoo inhoavansa
”sukupuolisuuden vaatimaa alttiiksipaneutumista, sitä kärsimystä jonka se aiheuttaa, johon se sitoo, sitä että se häikäilemättä loukkaa toteutuakseen[--]”(RKP, 184). Nainen kertoo, että ”lapsesta saakka minua on vaivannut satunnaisuuden tuntu, minä olen aina
30
odottanut, että varsinainen olotila alkaisi. Nyt minusta tuntuu että elämä loppuu niin kuin avioliitto, tulematta koskaan valmiiksi, sattumanvaraisena, keinotekoisena, oltuaan tilapäinen koko ajan”(RKP, 185). Omaa subjektiuttaan rakentaessaan nainen saapuu lähelle semioottisen ja symbolisen rajaa. Symbolinen liittyy kielen ja kulttuurin järjes- tykseen ja semioottinen viettien hallitseman ilmaisun muotoon. Julia Kristeva kutsuu viettien jäsentämää tilaa nimellä ”chora”. Semioottinen saattaa purkautua esim. hyste- riakohtauksissa tai aikuisten keskustelujen rytmeissä, hassuttelussa ja naurussa. (Siveni- us 1984, 17-19.)
Saapuessaan semioottisen alueella nainen alkaa löytää ulospääsyn mahdollisuuksia menneestä ja reittejä tulevaisuuteen. Novellin taustalla välkkyy punainen EXIT-valo ja taustakuoro antiikin tragedioiden tapaan kommentoi tapahtumia. Antiikin draamoissa kuorolla oli tietoa menneestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kuoro tulkitsee, tuomit- see ja arvaa oikein, se on mukana todistamassa (Kinnunen 1985, 225). Kuoro ei osallis- tu toimintaan, mutta näkee ja tietää kaiken ja koomisuudessaan tuo esille häpeän:
Avioliittoja välitetään:
masokistille sadisti onanistille impotentti
fetisistille strepteasetanssijatar tirkistelijälle ekshibitoinisti
gerontofiilille mummi (RKP, 189).
Novellin nainen kertoo luulleensa avioliiton merkitsevän jotakin, mutta huomaakin sen olevan merkityksellinen vain suhteessa valtaan. Avioliitossa toinen hyödyntää toista kuten kihomadot käyttävät ihmissuolistoa itsensä ravintona. Martin Buberin mukaan Minän ja Sinän välillä on aina dialoginen suhde, Minä ja Sinä ovat vastavuoroisessa suhteessa vaikuttamassa toisiinsa. Minuus muodostuu komplementaarisesti minuuden kohtaamien Sinujen sekä objektien myötä. (Buber 1995, ref. Taimela 2005, 208.) No- vellin kuoro laulaa: ”Niin on, niin on. Sinä ja minä. Minä ja sinä” (RKP, 190). Karka- man (1994, 138) mukaan kirkon ja yhteiskunnan sanktioimaa avioliittoa voidaan pitää
