72 Esittelyjä ja erittelyjä
LIEDMAN JA ENGELSIN FILOSOFIA
Sven-Eric Liedman: Motsatsernas spel. Friedrich Engels' filosofi och 1800-talets vetenskap 1-2. Ca- vefors, Lund 1977.
Sven-Eric Liedmanin kaksiosainen tutkielma Engelsin filosofiasta ja sen yhteyksistä aikansa tieteeseen (378 + 359 sivua) ei tullut yllätyk- senä. Liedman on esitellyt eräitä keskeisiä tuloksiaan jo aikaisem- min Häften för Kritiska Studierissa (3/73, 3/75 sekä 5/76). Vaikka sen sisältöä siis saattoikin ennakoida, on myönnettävä sen olleen — aina- kin minulle — pääosiltaan aika- moinen pettymys. Pettymys jopa huolimatta siitä, että ottaa huo- mioon Ruotsissa vallitsevan eri- koislaatuisen aatteellisen ilmapii- rin ja teoreettisen ajattelun heikon- puoleisen tason.
Liedmanin lehtijutut antoivat ennakoida tiettyä lähestymistä kohti sitä adekvaattisempaa marxisminäkemystä, jota HfKS eräässä viime vuoden numeros- saan aika ennakkoluuloisesti ni- mitti "öststatsmarxismiksi". Tuo- hon ruotsalaisista hieman pelotta- vaan (sillä ainahan pikkuporvari aristelee kaiken proletaarisen edes- sä) "itämarxismiin" kuuluu olen- naisena osana Engelsin luonnon- dialektiikan hyväksyminen. Siksi oli hauska nähdä, ettei Liedman kiertänyt näitä asioita, vaan yritti ja yrittää edelleenkin todella pa- neutua näihin "ontologisiksi" ni- mittämiinsä pulmiin.
Etsiskelyssään Liedman löytää ne samat todistuskappaleet joista kommunistinen liike on ollut tietoi- nen alun alkaen. Hän huomaa, että Marx on "Pääomassa" todennut määrän laaduksi muuttumisen lain pätevän sekä luonnontieteissä että historiassa (PO 1, suom., s. 282).
Hän pääsee kirjeenvaihdon perus- teella selville, että Marx on tehnyt
"Anti-Diihringiä", yhteistyössä En- gelsin kanssa, mikä luonnollisesti antaa aiheen olettaa Marxin myös hyväksyneen siinä esitetyt luonnon- dialektiset näkemykset. Tällaiset
"corpora delicti" perustuvat välit- tömälle MEW:n tekstien lukemi- selle ja ovat tietysti sinänsä melko triviaaleja. Merkittäväksi Liedma- nin kannan tekee tässä tapaukses- sa se, että hän nostaa sen selväpiir- teisesti Frankfurtin koulukunnan, nuoren Lukäcsin (tulkitsijoineen) ym. "vasemmistolaisten" ryhmien näkemysten vastapainoksi. Vii- meksi mainittujen ryhmien ajatuk- sen ydin voidaan nimittäin ilmaista toteamalla, että dialektiikkaa ei muka ole inhimillisen subjektin ul- kopuolella (ts. dialektiikka ei h e i- jastaisi objektiivista maailmaa).
"Vanhan Engelsin" diskvalifioimi- nen tässä mielessä on samaa kuin ovien avaaminen marxismin sub- j ektivistis-voluntaristisille tulkin- noille. Tällaisia tulkintoja esiinty- nee Ruotsissa huomattavasti enem- män kuin meillä; oli niin tai näin, niiden torjuminen on eräs Liedma- nin kirjan myönteisistä pointseista.
Mutta (ja tämä on iso "mutta"!) Liedmanin koko lähtökohta-ase- telma, hänen metodinsa, on omi- aan turmelemaan hänen teoksensa myönteistä sisältöä. Hän tutkii En.- gelsiä aatehistoriallisen mene- telmän avulla.
Saattaa olla, että ruotsalai- silla on enemmän syytä har- rastaa aatehistoriallista tutki- musta kuin meillä. Kun seuraa jo- tain sellaista foorumia, jossa ruot- salainen yliopistovasemmisto esiintyy edes jossain määrin ko- koontuneena, kuten esim. HfKS:ia tai vaikkapa Bokcaf6tin kirjaluet- telon, saa kuvan hämmentävän kir- javasta, "moniarvoisesta" teoreet- tisesta kaaoksesta, jossa pääpaino usein tuntuu olevan "keskustelus- sa" an und fiir sich, eikä, kuten marxismissa pitäisi, työväenluokan etujen adekvaattisessa ilmaisemi- sessa. Tällaisessa tilanteessa on varmasti lähellä ajatus, että pitäisi pyrkiä tuon aatteiden sillisalaatin objektiiviseen selvittämiseen, esi- merkiksi juuri aatehistoriallisen metodin avulla.
Jotain tällaista lienee Liedma- ninkin päässä liikkunut hänen metöitä tekevästä jumalasta.
Useimmat mainitut fyysikot näyt- tävät uskovan "rationaaliseen maailmanjärjestykseen" (s. 203).
On hyvä huomata, että tämäkin käsitys on idealistinen, vaikka se sulkeekin pois jumalan aktiivisen toiminnan. Materialistisen heijas- tusteorian mukaan "maailmanjär- jestys" ei ole rationaalinen, vaan päinvastoin ihminen saa käytän- nöllisen toimintansa alan laajen- tuessa ration, so. järkensä, yhä pa- remmin heijastamaan tätä "järjes- tystä", ajatuksen liikkumaan yhä enemmän todellisuuden mukaises- ti.
Laurikaisen uusi kirja osoittaa, kuinka ajankohtainen Leninin kir- joitus "Taistelevan materialismin merkityksestä" edelleen on. Mate- rialististen luonnontieteilijöiden ja marxilaisten on yhdessä taisteltava tieteen hengen vastaisia taantu- muksellisia katsomuksia levittäviä
"pappishapatuksen diplomilakei-
joita" vastaan. Tarvitaan mm.
enemmän todellista, asiallista tie- teen kansantajuistamista. Toisaal- ta luonnontieteilijät itse tarvitsevat dialektista materialismia. Kuten Lenin mainitussa kirjoituksessaan toteaa, luonnontiede ei enää voi tulla toimeen ilman filosofisia joh- topäätöksiä. Luonnontieteilijän
"luontainen materialismi", jota esim. Kari Lagerspetz esitteli artik- kelissaan T & E:n numerossa 4/77, ei aina riitä suojaamaan häntä tie- teenvastaisilta idealistisilta johto- päätöksiltä eikä ollenkaan auta häntä käyttämään oikein sellaisia dialektiikan kategorioita kuin sat- tuma, välttämättömyys, laki, jat- kuva, diskreetti jne. Suomalaisten- kin luonnontieteilijöiden on laa- jasti, syvällisesti ja systemaatti- sesti tutustuttava dialekti- seen materialismiin ja sosialis- tisissa maissa suoritettavaan laajaan luonnontieteen filoso- fisia ongelmia koskevaan tutki- mustyöhön. "Fysiikka ja usko" so- pii tällaisen opiskelun kimmok- keeksi kuin hikinen mies deodo- ranttimainokseen.
Ilkka Norros
TIEDE JA EDISTYS 2078 Esittelyjä ja erittelyjä 73
suunnitellessaan kirjaansa. Hän to- teaa itse: "Huvuduppgiften gäller rekonstruktionen av en tankevärld, en vetenskaplig miljö, ett ideolo- giskt och därmed samhälleligt kraftfält" (I, s. 18). Hän haluaa tällä tavalla saada selville sen, "mi- tä Engels todella sanoi". Lähesty- mismetodi herättää kuitenkin heti joukon kysymyksiä. Ennen kaik-
kea: saadaanko Engelsin luonnon- dialektiikan, tai yleisemmin, dia- lektis-materialistisen metodin ydin, sen "quinta essentia" esille tällä tavalla? Onhan niin, että marxismia ei voi jäännöksettömäs- ti palauttaa tiettyyn aatemiljöö- seen. Tämän aatemiljöön tarjoama materiaali on aina enemmän tai vä- hemmän "sattumanvaraista", se ei kuvasta niinkään eri yhteiskunnal- listen voimien pyrkimyksiä kuin si- tä aatteiden pintatasoa johon nämä pyrkimykset vaatetetaan. Liedma- nin metodi on periaatteessa sama, jota Reijo Wilenius on soveltanut kehnossa kirjassaan "Filosofia ja politiikka". Wilenius havaitsee, et- tä Marx kytkeytyy "aristoteeliseen perinteeseen" jå selittää marxilai- suuden pois tällä tavalla. Häntä ei häiritse se, että myös marxismia vastustavat virtaukset nojaavat yh- tä usein aristoteeliselle traditiolle.
Olen jo käsitellyt aatesuuntien definioinnin ongelmaa eräässä toi- sessa yhteydessä ("Marxismi-leni- nismin määrittelystä", Soihtu 1/78), joten tyydyn nyt vain totea- maan, että Engelsin (ja Marxin, ja Leninin, ja koko kommunistisen työväenliikkeen) "aatemaailman"
määritelmä ei nähdäkseni viime kädessä voi pohjautua muulle kuin sen toteamiselle, että se ku- vastaa teorian, ajattelun tasolla adekvaattisella tavalla proletariaa- tin etuja. Kaikki porvarillisten teo- rioiden kritiikki — olivat nämä millaisia tahansa — lähtee loppu- jen lopuksi tästä liikkeelle. Aatteil- la ei ole "itseliikuntaa", siksi maa- ilmankatsomusten muotoutuminen ei selity pelkästään ajattelun ta
s
ol-la pysyttäytymänä.
Pari esimerkkiä siitä, mitä tar-
koitan. Osan II sivulla 112 Lied- man väittää, että Engelsin ambitio- na oli "att förena mekanisk materi- alism och dialektik". Liedman nä- kee siis asian sellaisena, että me- kaaninen materialismi muodostaa yhden aatehistoriallisesti doku- mentoitavan perinteen, dialektiik- ka toisen; kysymys on siis vain nii- den yhdistämisestä — ja voilå:
meillä on diamat. Edes se seikka, että kaava "mekaaninen materia- lismi+ dialektiikka" on silmään- pistävästi contradictio in adiecto, ei näytä häiritsevän Liedmania.
Kuitenkin kysymys saattoi En- gelsin kannalta asettua vain seuraavasti: luonnontieteiden uu- simpia saavutuksia on tarkas- teltava työväenluokan maail- mankatsomuksen kannalta, po- liittisessa/yhteiskuntatieteellisessä analyysissa jo kyntensä näyttä- neen dialektis-materialistisen metodin verifioitumisena myös luonnontieteiden piirissä. Tämä on jotain muuta kuin eri aattei- den "yhdistely".
Toinen, ja ehkä räikein, esimerk- ki Liedmanin aatehistoriallisen tar- kastelutavan rajoittuneisuudesta on kirjan 14. luvussa. Siinä Lied- man katsoo — yllättäen, sillä edel- täneet analyysit eivät ainakaan ky- seiseen näkemykseen johdattele — voivansa osoittaa Engelsin tuotan- nossa kolme eri "tendenssiä": yksi on "positivistinen", toinen hegeli- läinen ja kolmas dialektis- materialistinen.
Tosin Liedman myöntää, että
"bara en liten del av det Engels sä- ger som kan ses som omedelbart uttryck för en av tendenserna"
(sic!), mutta sittenkin hän luulee, että "det mångtydiga i Engels' arbeten bäst kan framställas om man ser dem som resultat inte av en utan av tre olika utgångspunkter"
(II, s. 64). On ilmeistä. että nämä Liedmanin Engelsiltä löytämät kolme "tendenssiä" ovat myös si- sällöllisesti jotain muuta kuin esimerkiksi ne marxilaisuuden kolme lähdettä ja perusosaa, joista Lenin aikoinaan pu-
hui. Liedman puhuu nimit- täin kolmesta eri metodi ten- uenssistä, kolmesta erilaisesta f
fi-
1 näkemyksestä, jotka jotenkin yhtyisivät Engelsillä. Le- nin oli taas puhunut klassisesta po- litekonomiasta, utopistisesta sosia- lismista ja klassisesta saksalaisesta filosofiasta marxismille tarjoutuva- na aikaisemman tieteen kehittämä- nä, sisäistettävänä "materiaalina", ei ulkokohtaisina, eklektisesti yh- distettävinä metodeina
Mitä Engelsin "positivismiin"
tulee, näkee Liedman sen ennen kaikkea siinä, että dialektiikan lait näyttävät olevan "enormt omfat- tande empiriska generaliseringar, från vilka alla natur- och samhälls- vetenskapliga lagar skulle kunna härledas" (II, s. 70). Olen sitä mieltä, että Liedman on tällä ker- taa osunut eräälle marxilaisen ajat- telun toistaiseksi selvittämättömäl- le läiskälle. Mitä oikeastaan olisi ymmärrettävä käsitteellä "dialek- tiikan laki"? On selvää, että laki määrän muuttumisesta laaduksi ei ole samassa mielessä "laki" kuin jokin fysiikan tai kemian lainmu- kaisuus. Ongelmaa on jonkin ver- ran pohdiskeltu marxilaisessa kir- jallisuudessa (vrt. esim. T. I.
Oizerman kirjassaan "Probleme der Philosophie und der Philoso- phiegeschichte" , Berlin/DDR 1972, s. 289: "Wie soll man . . . die von der Philosophie des Mar- xismus erforschten allgemeinsten dialektischen Gesetzte der Be- wegung, Veränderung, Entwick- lung verstehen? . . . Das sind sehr wichtige und komplizierte philosophische Fragen, und wir erheben keinen Anspruch, sie zu lösen").
Tämän arvostelun puitteissa ei tietenkään ole mahdollisuuksia ryhtyä sen pitemmälti puimaan
"lain" käsitettä marxilaisessa filo- sofiassa jos kerran Oizermankaan ei paksussa teoksessaan rohkene paneutua siihen. Mutta tiettyi- hin yleisiin lähtökohtiin käy kyl- lä hyvin viittaaminen. , En- gels korosti 'Luonnon dialek-
74 Esittelyjä ja erittelyjä 2.78 TIEDE JA EDISTYS
tiikassa", että "dialektiikan lait" formuloidaan, ei empii- rista tietä, vaan luonnon ja ihmis- yhteiskunnan historiasta yleis- täen. Ne eivät siis ole positivistisia yleistyksiä, vaan niiden yleistys pe- rustuu sille, että ne ovat ihmisten esineellis-käytännöllisen toiminnan yleisimpiä tapoja, ja tällaisina taas puolestaan luonnon yleisimpien objektiivisten edellytysten determi- noimia.
Se Liedmanin väite (tai ehkä ky- seessä on vain kynän lipsahdus), että luonnon ja yhteiskunnan lait johdettaisiin dialektiikan kolmesta peruslaista, on ainakin minulle kä- sittämätön. Koskaan ei Marx
"Pääomassa" tai muuallakaan pe- rustellut sosialismin siirtymisen välttämättömyyttä vain abstraktis- yleisesti kieltämisen kieltämi- sen lakiin vedoten. Samaa voi- daan sanoa Engelsistä. Liedma- nin väite on ristiriidassa myös hänen itsensä monasti — oi- kein — korostamansa Engelsin an- tireduktionismin kanssa. Eihän an- tireduktionismin idea liity ainoas- taan materian eri liikemuotojen suhteellisen itsenäisyyden toteami- seen, siinä painotetaan myös pelk- kien yleisten lakien alle tapahtuvan subsumoinnin riittämättömyyttä.
Liedman tekee II osan sivulla 168 mielenkiintoisen ekskursion sanan "ideologia" historiaan sel- laisena kun se esiintyy Marxin ja Engelsin nuoruudentuotannossa.
Alexander Jung oli eräs "Nuori Saksa"-ryhmän edustaja, josta En- gels laati kielteisen arvostelun vuonna 1842. Jung oli lanseerannut termin "ideologia" siinä mielessä, että se viittasi nimenomaan saksa- laiseen idealismiin, ja Marx ja En- gels ovat puolestaan poimineet ter- min merkitysyhteyksineen Jungilta
"Saksalaisen ideologian" ingres- suin. Tässä konkreettisessa asiayh- teydessä, Liedman -toteaa, käsite
"ideologia" ilmaisee ennen kaik- kea saksalaisen porvarin voimatto- muuden tilaa: kun Englannin porvaristo 'alisti valtameret ja In- tian hallintaansa, loi saksalainen
porvari ideologioita.
Tämäntapaiset ekskursiot kuu- luvat yleensäkin Liedmanin kirjan parhaimpaan antiin: ne pysyvät turvallisella, konkreettisella tasol- la, jolla aatehistoriallinen menetel- mä tosiaan "toimii" (ja saattaa olla niin, ettei aatehistoria voi koskaan muuta ollakaan kuin tällaista
"bookworming"). Kohotessaan laajempiin yleistyksiin Liedman kuitenkin polttaa heti siipen- sä. Niin nyt "ideologia"-kä- sitteenkin kohdalla. Liedman on nimittäin saanut päähän- sä (ks. I, s. 25 ja ed., II, s. 221 ja ed.), että Engelsin pitää, sen li- säksi että hän on "teoreetikko", ol- la myös "ideologi". Jopa niin, että
"utan den ideologiska bestämnin- gen är hela det företag, som Engels långt upp i medelåldern per sig in på (ts. "Luonnon dialektiikan"
kirjoittaminen — V.0.), helt oför- klarligt" (I, s. 25).
Ideologia on Liedmanille sama kuin "vetenskapens utomve- tenskapliga användningsområ- de" (ks. I, ss. 23-24). Täs- säkin on taas contradictio in adiecto. Miten "tieteen ulko- puolinen" alue enää voi pysyä tieteen ulkopuolisena, jos tiede kerran tuodaan sinne, jos sitä aletaan soveltaa siellä? Esimerkiksi työväenluokka on "neitseellisessa"
tilassaan jotakin tieteen ulkopuo- lella olevaa, mutta se menettää to- ki tämän tilansa kun tieteellinen sosialismi tuodaan sen keskuuteen, yhdistetään työväenluokan joka- päiväiseen luokkataisteluun. Tie- teen ja ideologian erottelu ajaa Liedmanin kohti aristokraattista tietoisuusteoriaa: tiede meitä intel- ligenttejä varten, ideologia taas tyhmille duunareille. Itse asiassa kyse on vain vanhasta yläluokkalai- sen vapaa-ajattelun mallista uusin etumerkein ("epäily sopii yläluo- kalle, rahvas tarvitsee uskontoa"
-tyyliin).
Aristokraattinen tietoisuusteoria on niin syvässä, olemukseen saak- ka ulottuvassa ristiriidassa koko
marxismin hengen, sen työväenluo-
kan emansipaatioon tähtäävän ajattelun kannalta, että se ei voi jäädä Liedmaniltakaan huomaa- matta. Siksi hän rupeaa etsimään tieteen ja ideologian "kosketuskoh- tia" (II, s. 223 ja ed.). Teksti käy näissä kohdin paikoitellen niin se- kavaksi, että ajatuksenkulkua on vaikea seurata. Liedman yrittää selvitellä verkkojaan erottamalla (II, s. 178 ja ed.) "manifestin" ja
"latentin" ideologian. Viimeksi mainittu tuntuu olevan yksinker- taisesti vain olemisen determinaa- tiota ajattelun ylitse.
Mille tällainen kahtiajako perus- tuu, sitä Liedman ei tyydyttävästi selvitä. Tuskin hän voisikaan.
Liedmanin kirjan näitä sivuja lu- kiessa syntyy tietty epämiellyttävä tunne siitä, ettei enää olekaan teke- misissä minkään tutkielman, vaan pikemminkin jonkinlaisen patolo- gisen dokumentin kanssa. Näin siksi, että Liedmanin teos on mie- lestäni huomattavasti enemmän sen kirjaanpano, kuinka vaikeata porvarillisista lähtökohdista ko- hoavan sivistyneistön edustajan on omaksua marxismin keskeistä aa- tesisältöä, kuin mikään vakavasti otettava tutkimus Engelsin luon- nondialektiikasta.
Voidaan todeta, että "Motsat- sernas spel"-teos hämää paksuude- laan. Reaalista informaatiota marxilaisen filosofian ja luonnon- tieteiden suhteista siinä ei juuri ole, ja tässä mielessä se muistuttaa ta- vallaan Liedmanin maanmiehen Olaus Rudbeckin "Atlanticaa".
Jos Rudbeckin hurjat visiot ku- vastivat aikansa ruotsalaisen sivistyneistön henkistä ahdin- koa ja sekavuutta suurvalta- seikkailujen aikana, niin "Mot- satsernas spel" taas vuoros- taan heijastaa sitä ruotsalaisen va- semmistosivistyneistön surullista teoreettista jälkijättöisyyttä, josta mainitsin jo tämän juttuni alussa.
Eräs, ei vain Liedmanille, vaan yleensä ruotsalaisille symptomaat- tinen piirre on Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa suori- tetun tutkimuksen lähes täydelli-
TIEDE JA EDISTYS 2.78
Tieteellinen elämä
nen ignorointi. Pelkästään marxi- laisen filosofian ja luonnontietei- den suhteita käsittelevää kirjalli- suutta ilmestyy NL:ssa vuosittain useina kymmeninä teoksina. Ja esim. B. M. Kedrovin laajasta En- gelsiä käsittelevästä tuotannosta Liedman tuntee vain yhden teok- sen.
Koska Liedman on sitä mieltä, että "marxismen i Sovjet och Öst- europa kan fortfarande sam- manfattas i Osnovy marksizma- leninizma, i en handbok i marxism-leninismens grunder", ei sosialistisissa maissa harjoitettu tutkimus edes periaatteessa näytä voivan kiinnostaa häntä. On vain luonnollista, että tällainen suhtau- tuminen kostautuu. Vaaralliseksi asia muuttuu vasta kun tätä ei huomata tai edes haluta huo- mata.
Vesa Oittinen
Viime numeron tieteellisessä elä- mässä post festum-uutisena mai- nittu TIEDE-TAIDE-IHMINEN- TAPAHTUMA, joka pidettiin 11.-12. 2. Neuvostoliiton kulttuu- ri- ja tiedekeskuksessa onnistui erinomaisesti. Tuskin kukaan yli kolmesta sadasta osanottajasta on tässä suhteessa toisin ajatteleva.
Tapahtuman kahtena keskeise- nä teemana — niin yleiskeskuste- lussa, työryhmissä kuin loppu- panelissakin — oli yhtäältä tie- teellisen ja taiteellisen hal- tuunoton välinen suhde ja toi- saalta humanismi tänään. Mo- lempien teemojen käsittely jäi tosin alustavaksi mutta samal- la hedelmällisesti keskeneräi- seksi. Paine jatkon kehittämiseksi tälle taide & tiedeväen sekä muun kulttuurikansan tapaamiselle jäi tuntuvaksi.
Ensiksi mainittua teemaa käsit- teli tieteenhistorioitsija ja mainio tieteen popularisoija tohtori Hen- rik Volkov. Hän puhui erityisesti taiteen maailman vaikutuksesta tieteen tekoon. Seminaarissa ku- kaan ei ottanut esille asian toista puolta, nimittäin tieteen maailman (tieteellis-teknisen kumouksen jne.) vaikutusta taiteen maail- maan. Toisaalta on ymmärrettävää että Volkov tieteen tuntijana pitäy- tyi omalla maaperällään.
Vähemmän ymmärrettävää oli se, että työryhmät näyttivät eriyty- vän yhtäältä tutkijoiden ja toisaalta taiteilijoiden ryhmiksi. Ainakaan elämäntapa-tutkimuksen ryhmään ei tainnut ilmaantua yhtään taitei- lijaa. Tokkopa taiteilijoita oli ollut myöskään työn inhimillistämistä pohtineessa ryhmässä. Toisaalta tutkijat karttoivat esteettisen kas- vatuksen ryhmää ja tiedottajien ryhmässä taisi olla 'käsitteen mu- kaisesti' pelkästään tiedotuksen ammattiväkeä. Loppuraporteista päätellen kaikki ryhmät olivat kyl- lä tyytyväisiä tuloksiinsa. Mutta perustellusti voisi työryhmätyös- kentelyä koskevan yleishuomion kuitenkin vastaisuuden varalle for- muloida kehoitukseksi: enemmän työtä tieteen ja taiteen dialogin
edellytysten luomiseksi.
Toiseen teemaan eli humanis- miin johdatteli professori Juha Manninen. Hän analysoi nousevan porvariston humanismia, jota, luonnehti suuret järjen ja vapau- den prinsiipit, ja vertasi sitä vakiin- tuneen ja imperialistisen kapitalis- min porvarilliseen rappiohumanis- miin. Tämän teeman käsittely jäi sikäli kesken että marxismin ja hu- manismin välinen suhde jäi analy- soimatta. Mannisenkin esityksessä tämä "ylittämis"-problematiikka (Aufhebung) jäi vain muutamaan sanaan esityksen lopussa.
Kesken jääneen, mutta hyvän sy- säyksen saaneen humanismi- teeman käsittely on erityisen tärkeä siksi, että edistyksellisen — jopa marxilaisen — sivistyneistön kes- kuuteen on levinnyt mitä kummal- lisinta "humanismia". Kapitalis- min kulttuuribarbarian aikana ei ole tietenkään outoa, että syntyy kapitalismi-kritiikki, jossa perus- tana on käsitys (ylihistoriallisesta) tosi ihmisolemuksesta. Ihanne ja todellisuus asetetaan vastakkain, mutta mitä tästä seuraa: tuloksena on impotenttia kritiikkiä, jolla ei saa otetta kapitalismiin. Tämä im- potenssi koskee yleisemmin kritiik- kiä, joka ottaa mittapuuksi käyttö- arvon — oli tämä käyttöarvo sitten tosi ihmisolemus, tuotantovoimat tai idyllinen maalaisyhteisö. Tulok- sena on vain moralisointeja. Sen si- jaan olisi keskusteltava marxilai- sesta kapitalismikritiikistä niin tie- teessä kuin taiteessakin. Näin ehkä seuraavassa tapaamisessa..
TUTKIJALIITON YHTEISKUN- TATIETEEN ALAN JAOSTO JÄRJESTI VALTAKUNNALLI- SEN SIVISTYNEISTÖSEMINAA- RIN 8. 4. -78 Helsingissä. Tarkoi- tuksena oli analysoida ja käydä keskustelua lukeneiston asemasta yleensä ja erityisesti Suomessa.
Asiaa valoitettiinkin varsin monel- ta kantilta ja varsin kulttuuripitoi- sesti. Kokoavat ja suuren linjan ko-
