IKÄIHMISTEN KALTOINKOHTELU KOTIOLOISSA
Mari Föhr
Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatie- teiden tiedekunta
Tammikuu 2019
Sosiaalityö
FÖHR, MARI: Ikäihmisten kaltoinkohtelu kotioloissa Pro gradu -tutkielma, 69 sivua
Ohjaajat: Yliopistonlehtori Veli-Matti Poutanen, yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni Tammikuu 2019_________________________________________________________
Avainsanat: kaltoinkohtelu, ikäihmiset, gerontologinen sosiaalityö
Pro gradu -tutkielma käsittelee kotonaan tai kodinomaisissa olosuhteissa, ei kuitenkaan ympärivuorokautisen valvonnan piirissä, asuvien ikäihmisten kaltoinkohtelua sekä ger- ontologisen sosiaalityön roolia sen interventioissa. Tutkielmassa selvitetään, millainen ongelma kotona asuvien ikäihmisten kaltoinkohtelu on ja mitä sosiaalityö voi tehdä ongelman ratkaisemiseksi. Tutkimuskysymyksinä ovat ”Millaista kaltoinkohtelua koti- oloissa asuvien ikäihmisten kohdalla esiintyy?” sekä ”Mitä sosiaalityössä voidaan tehdä kaltoinkohteluongelman ratkaisemiseksi?” Tutkielma on toteutettu kuvailevana kir- jallisuuskatsauksena ja sen kohteena ovat yli 65-vuotiaat, kotona tai kodinomaisissa olosuhteissa asuvat ikäihmiset.
Kasvava vanhusväestö tuo haasteita heidän hoitonsa ja huolenpitonsa järjestämisestä.
Vanhukset ja heidän omaisensa kokevat paineita valtion ja kuntien taholta mahdolli- simman pitkään kotona jatkuvasta asumisesta. Tämä tulee oletettavasti lisäämään myös kotona tapahtuvaa kaltoinkohtelua, vaikka jokaiselle ikäihmiselle kuuluu oikeus turval- liseen vanhuuteen.
Ikäihmisten kaltoinkohtelu voi olla fyysistä, psyykkistä, seksuaalista tai taloudellista kaltoinkohtelua sekä hoidon ja avun laiminlyömistä. Riskiä joutua kaltoinkohdelluksi lisäävät muun muassa korkea ikä, rajoittunut toimintakyky, naissukupuoli, vanhusta hoitavan henkilön ylirasittuminen tai hoitavan henkilön päihde- tai mielentervey- songelmat. Kaltoinkohtelun tunnistaminen ja siihen puuttuminen voi olla hankalaa, sillä sitä hävetään eikä siitä haluta puhua. Toisaalta on raportoitu myös siitä, että asiasta su- oraan kysyminen ja puhuminen voi olla vanhukselle helpotus ja voimaannuttava kokemus.
Gerontologisella sosiaalityöllä on merkittävä rooli kaltoinkohtelun ennaltaehkäisyssä sekä interventioissa. Kirjallisuuskatsauksen perusteella paikannettiin seuraavat interven- tiomenetelmät, joita sosiaalityössä voitaisiin käyttää: välittömät toimenpiteet, rakenteel- linen sosiaalityö, kansalliset ohjelmat, oikeudelliset menetelmät, seulanta- ja arviointi- kyselyt, raportointi/ilmoittaminen viranomaisille sekä kaltoinkohtelijan auttaminen.
Moniammatillisen työskentelyn tärkeys korostuu niin kaltoinkohtelun ennaltaehkäisyssä kuin interventioissakin.
Studies
Department of Social Management Sciences Social Work
FÖHR, MARI: Domestic Elder Abuse Master's thesis, 69 pages
Advisors: Senior lecturer Veli-Matti Poutanen, Senior lecturer Riitta-Liisa Kinni January 2019_________________________________________________________
Keywords: abuse, the elderly, gerontological social work
The topic of this Master’s thesis is Domestic Elder Abuse and the role of Social work in its interventions. The purpose is to find out what kind of problem elder abuse is and what Social work can do to solve this problem. The method used is narrative literature review.
The increasing ageing population causes many challenges for organizing care for older people. Older people are expected to live at home as long as possible. This will proba- bly increase domestic abuse and neglect, although every senior citizen is entitled to have safe and secure old age.
Elder abuse can be categorized in physical, mental, sexual or financial abuse and ne- glect. The risk factors for abuse are old age, limited capability, female sex, substance abuse and mental health problems of a carer. Recognition and intervening are often tricky because older people are ashamed of abuse and don’t want to talk about it.
Gerontological social work has a major role in abuse preventions and interventions. The interventions that social work can use are immediate measures, structural social work, national programs, legal measures, screening and assessment questionnaires, re- ports/notifications to the authorities and helping the abuser. Multiprofessional work is also significant in prevention and intervention situations.
1 JOHDANTO ... 3
2 TUTKIMUKSEN KESKEISET KÄSITTEET ... 6
2.1 Kaltoinkohtelu ... 6
2.2 Väkivaltaa sisältävä kaltoinkohtelu... 10
2.3 Väkivaltakäyttäytymisen selitysmalleja ... 12
2.5 Ikäihmiset ... 16
2.6 Gerontologinen sosiaalityö ... 17
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 20
3.1 Kuvaileva kirjallisuuskatsaus ... 20
3.2 Lähdeaineiston valinta ja analysointi ... 21
3.3 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 25
4 KALTOINKOHTELUN MUODOT, RISKITEKIJÄT JA TUNNISTAMINEN 27 4.1 Kaltoinkohtelun muodot ... 27
4.2 Kaltoinkohtelun riskitekijät ... 32
4.3 Kaltoinkohtelun tunnistaminen ja ennaltaehkäisy ... 34
5 KALTOINKOHTELUN HOITAMINEN SOSIAALITYÖSSÄ ... 39
5.1 Taustaa ... 39
5.2 Välittömät toimenpiteet ... 43
5.3 Rakenteellinen sosiaalityö ... 44
5.4 Kansalliset ohjelmat ... 44
5.5 Oikeudelliset toimenpiteet ... 45
5.6 Kaltoinkohtelun seulanta- ja arviointikyselyt ... 48
5.7 Raportointi/ilmoittaminen viranomaisille ... 50
5.8 Kaltoinkohtelijan auttaminen ... 51
6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 54
LÄHTEET ... 64
KUVIO 2. Ikäihmisten kaltoinkohtelu ilmiönä sekä interventiot gerontologisen sosiaali- työn näkökulmasta ... 60 TAULUKOT
TAULUKKO 1. Kaltoinkohtelun riskitekijöitä ... 33
1 JOHDANTO
Suomessa 65 vuotta täyttäneitä henkilöitä oli vuoden 2015 lopussa 1 123 103. Joka vii- des suomalainen on siis vähintään 65-vuotias. 65 vuotta täyttäneiden määrä on kaksin- kertaistunut 1970-luvun puolivälistä ja nelinkertaistunut sotavuosista. On arvioitu, että parinkymmenen vuoden päästä yli 65-vuotiaita on 1,5 miljoonaa. Tilastokeskuksen tuo- reimmassa (2015) väestöennusteessa arvioidaan yli 65-vuotiaiden osuuden väestöstä nousevan nykyisestä 19,9 prosentista 26 prosenttiin vuoteen 2030 ja 29 prosenttiin vuo- teen 2060 mennessä.
Vanhusväestön määrän merkittävä kasvu lisää haasteita ikääntyvien ihmisten hoidosta ja huolenpidosta vastaaville tahoille. Valtio ja kunnat kohdistavat vanhuksiin ja heidän omaisiinsa odotuksia mahdollisimman pitkään kotona jatkuvasta asumisesta (Ylinen &
Rissanen 2005, 57). Sama toive on luettavissa myös uudistuneesta sosiaalihuoltolaista (1301/2014, 21 §), jossa kotiin annettavia palveluja pidetään ensisijaisina suhteessa pal- veluihin, jotka edellyttävät muuttamista joko palvelutaloon tai hoitokotiin.
Kotona asumisen haittapuolena on kuitenkin lisääntyvä kotioloissa tapahtuva ikäihmis- ten kaltoinkohtelu. Henkilön ikääntyessä ja toimintakyvyn laskiessa hänen elinpiirinsä kaventuu ja toiminta keskittyy yhä enemmän kotiin. Samalla henkilön kyky suojautua hyväksikäytöltä ja erilaiselta kaltoinkohtelulta voi heikentyä. Ikääntymisen myötä ta- pahtuvat muutokset toimintaympäristössä ja toimintakyvyssä vaikuttavat luonnollisesti siihen, miten ja millaisen rikollisuuden kohteeksi ikääntyneet joutuvat. (Danielsson &
Kääriäinen 2017.)
Väestön ikääntymisen myötä on tärkeää miettiä keinoja, joilla ikääntyneisiin kohdistu- vaa rikollisuutta voitaisiin ehkäistä. Jotta ennaltaehkäisy olisi tehokasta, tulisi tuntea ikäihmisiin kohdistuvan rikollisuuden laajuus sekä erityispiirteet. Vuosien 2012-2015 Kansalliset rikosuhritutkimukset osoittavat, että 65-74-vuotiaat kokevat olennaisesti vähemmän väkivaltaa ja uhkailua kuin nuoremmat ikäryhmät. Iäkkäämmillä väkivalta- kokemukset ovat myös olleet skaalan lievimmästä päästä (esim. liikkumisen estämistä, kiinni tarttumista tai tönimistä), eikä vakavimmista väkivallan muodoista ole ilmoitettu käytännössä lainkaan. Merkille pantavaa on, että 65-74-vuotiaiden joukossa väkivalta- ja uhkailukokemukset tapahtuvat pääosin kotona. Ikäihmisiin kohdistuvissa teoissa teki-
jänä saattoi olla niin puoliso, tuttu, puolituttu kuin tuntematonkin, eli eri tekijäryhmien yleisyydessä ei havaittu eroja. Tämä havainto poikkeaa nuorimmista ikäluokista, jotka joutuvat väkivallan tai uhkailun kohteeksi useimmiten tuntemattoman tekijän taholta.
Rikosuhritutkimukset on kohdistettu 15-74-vuotiaaseen väestöön, jolloin iäkkäin väes- tönosa jää tutkimusten ulkopuolelle. Tämä on ilman muuta ongelma, sillä yli 74- vuotiaiden määrä kasvaa koko ajan ja heidän toimintakykynsä on usein heikompi kuin alle 75-vuotiailla. (Danielsson & Kääriäinen 2017.)
Vanhusten kaltoinkohtelu on ollut pitkään vaiettu aihe arkaluontoisuutensa takia. Alati kiihtyvän vanhusväestön kasvamisen myötä on kuitenkin jouduttu miettimään sitä, mi- ten väestön vanhenemisesta aiheutuviin haasteisiin vastataan. Samalla kaltoinkohtelu on nostettu yleiseen tietoisuuteen. Aihe on ollut viime aikoina jonkin verran esillä yhteis- kunnallisessa keskustelussa ja on tärkeää pitää sitä siellä, sillä nykyistä ”hyvinvointiyh- teiskuntaamme” rakentamassa olleilla ikäihmisillä on oikeus hyvään ja turvalliseen vanhuuteen sekä ihmisarvoiseen elämään. Tähän velvoittavat niin ihmisoikeudet, jotka perustuvat YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen vuodelta 1948 (Uni- ted Nations 2018) kuin Suomen perustuslaki, jonka mukaan kaikki ovat yhdenvertaisia lain edessä (731/1999, 6 §) sekä kaikilla on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon (731/1999, 19 §).
Sosiaalityön asiakkaina olevien ikäihmisten kaltoinkohtelun ehkäiseminen, sen havait- seminen ja siihen puuttuminen ovat osa gerontologista sosiaalityötä (Ylinen & Rissanen 2005, 59). Sen toteuttajilla ja muillakin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilla, jotka työskentelevät ihmisten kodeissa, on merkittävä rooli kaltoinkohtelun tunnistamisessa.
He ovat usein ainoat ulkopuoliset henkilöt, jotka perheenjäsenten lisäksi ovat yhteydes- sä ikääntyneeseen kaltoinkohtelun uhriin. Siksi on oleellista, että sosiaali- ja terveyden- huollon henkilöstö saa asianmukaista tietoa kaltoinkohtelusta ja siitä, kuinka se tulisi huomioida heidän työssään. (Luoma & Manderbacka 2009, 5.) WHO:n (2002b) mukaan sosiaalityön tehtävänä on myös olla levittämässä informaatiota kaltoinkohtelusta esi- merkiksi median kautta, sekä puhua koulutuksen puolesta. Muun muassa näillä toimin voidaan vaikuttaa kaltoinkohtelun stigmaan sekä puuttua asian lähes tabunomaiseen käsittelyyn.
Ennaltaehkäisy olisi useisiin sosiaalisiin ongelmiin liittyen parasta mahdollista toimin- taa, näin myös ikäihmisiin kohdistuvan kaltoinkohtelun kohdalla. Gerontologisella
sosiaalityöllä on tärkeä rooli riskiryhmien tunnistamisessa sekä niille kohdennettavassa ohjauksessa ja muiden varhaisten tukitoimien tarjoamisessa. Ajoissa annetun tuen, palveluneuvonnan ja ohjauksen avulla ikääntyvää autetaan käyttämään voimavarojaan oman elämänlaatunsa parantamiseen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2013, 25-26.) Tutkin kandityössäni ikäihmisten kaltoinkohtelua ja tässä työssä jatkan saman aiheen parissa. Kaltoinkohteluun liittyvät kotimaiset tutkimukset ovat keskittyneet suurelta osin hoitolaitoksissa ja vanhainkodeissa tapahtuvaan kaltoinkohteluun. Muun muassa Heidi Sipiläinen (2016) on tehnyt väitöskirjan hoitohenkilökunnan käsityksistä vanhusten kal- toinkohtelusta ympärivuorokautisissa hoitolaitoksissa. Omissa tutkielmissani on kuiten- kin ollut tarkoitus valita näkökulmaksi se, mikä on tilanne kotona tai kodinomaisissa olosuhteissa asuvien ikäihmisten kohdalla.
Tutkimustehtävänä on kuvailla ikäihmisten kokemaa kaltoinkohtelua ja sen ennaltaeh- käisyä sosiaalityössä. Tarkoituksena on saada vastauksia siihen, millainen ongelma ko- tioloissa tapahtuva ikäihmisten kaltoinkohtelu on, sekä miten ja millaisin menetelmin sosiaalityö voi toimia kaltoinkohteluongelman ja siitä seuraavien muiden ongelmien ratkaisemiseksi. Kohteena ovat kotona tai kodinomaisissa olosuhteissa, muun muassa puolison tai lasten kanssa asuvat, yli 65-vuotiaat ikäihmiset. Rajaan tutkielmani ulko- puolelle ne ikäihmiset, jotka asuvat kodinomaisesti esimerkiksi palvelutalossa, mutta tarvitsevat ympärivuorokautista hoivaa ja ovat näin jatkuvan valvonnan piirissä. Tällä rajauksella pyrin tuomaan esille sen, että kaltoinkohtelija on usein uhrin lähipiiristä, ja siksi ikäihmisten mahdollisimman pitkään kotona tuettu asuminen vaatii myös kaltoin- kohtelumahdollisuuden tiedostamista.
Tutkimuskysymyksinä ovat ”Millaista kaltoinkohtelua kotioloissa asuvien ikäihmisten kohdalla esiintyy?” sekä ”Mitä sosiaalityössä voidaan tehdä kaltoinkohteluongelman ratkaisemiseksi?” Tutkielma rakentuu siten, että 2. luvussa rakennan tarkasteluni teo- reettisen viitekehyksen ja määrittelen keskeiset käsitteeni, 3. luvussa keskityn tutkiel- man menetelmiin, 4. ja 5. luvuissa vastaan tutkimuskysymyksiin ja 6. luvun johtopää- töksissä kokoan tutkimustulokset yhteen.
2 TUTKIMUKSEN KESKEISET KÄSITTEET
2.1 Kaltoinkohtelu
Aitkenin & Griffinin (1996, 29) mukaan ikäihmisten kaltoinkohtelua on esiintynyt luul- tavasti aina useimmissa kulttuureissa. Kirjallisuudesta löytyy lukemattomia tarinoita siitä, kuinka ikääntyneitä on aikoinaan pidetty taakkoina ja viimein yhteisöilleen talou- dellisiksi taakoiksi tulleita vanhoja jäseniä on hylätty tai työnnetty alas kalliolta. Yhä tänä päivänä muun muassa Intiassa ja osissa Afrikkaa tavataan osana leskien sururiittejä julmilta kuulostavia käytäntöjä, kuten esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa, lan- kousavioliittopakkoa (miehen velvollisuus naida veljensä lapseton leski) sekä kotoa karkotuksia. Monin paikoin vanhoja, yksinäisiä naisia syytetään noituudesta, etenkin kun yhteisössä tapahtuu jotain selittämätöntä, kuten kuolemantapaus tai kato. Noituus- syytökset aiheuttavat vanhojen naisten ajamista pois kodeistaan ja yhteisöistään tai jopa heidän murhaamisiaan. (WHO 2005, 148.)
Varsinaisesti itse käsitteen juuret johtavat vuoden 1975 Iso-Britanniaan, jossa ilmiötä kutsuttiin ensi kertaa nimellä granny battering (Baker 1975). Tiedon lisääntyessä termi on vaihtunut elder abuse -termiksi, joka kattaa muutkin kaltoinkohtelun muodot kuin fyysisen väkivallan (Aitken & Griffin 1996, 31). Ylinen ja Rissanen (2005, 58) toteavat, että ilmiöstä käytetään Suomessa ainakin käsitteitä kaltoinkohtelu, perheväkivalta, lai- minlyönti ja pahoinpitely. Englanninkielisessä kirjallisuudessa esiintyy elder abuse - käsitteen lisäksi myös käsitteitä mistreatment, maltreatment ja neglect, jolla viitataan fyysisen hoidon laiminlyöntiin.
Ikäihmisten kaltoinkohtelun yksiselitteinen määritteleminen ei siis ole mahdollista.
Ilmiön hahmottamisen vaikeus liittyy muun muassa käsitteiden vakiintumattomuuteen, käsitteiden moninaisuuteen sekä siihen, kuka ilmiöstä puhuu (Choi & Mayer 2008, 9;
Ylinen & Rissanen 2005, 58). Pertun & Sarimon (2011, 12) mukaan huonon kohtelun toistumistiheys, sen kesto, vakavuus ja seuraukset sekä kulttuurinen yhteys vaikuttavat siihen, kutsutaanko kaltoinkohtelua väkivallaksi, laiminlyönniksi tai hyväksikäytöksi.
Myös Choi & Mayer (2008) sekä Ylinen & Rissanen (2005) esittävät näkemyksiä siitä, että määritelmien osittainen päällekkäisyys ja vaihtelevuus heijastuvat aiheesta tehtyihin
tutkimuksiin ja vaikeuttavat tulosten vertaamista sekä kokonaiskuvan saamista ikäihmisiin kohdistuvista rikoksista.
Väkivallan määritelmät vaihtelevat sen mukaan millaisesta väkivallan muodosta on ky- se ja ketkä ovat väkivaltaisen suhteen osapuolia. Suomessa yksityiseen henkilöön koh- distuvasta, lähisuhteissa tapahtuvasta tarkoituksellisesta vallan ja voiman käytöstä käy- tetään esimerkiksi termejä väkivalta, perheväkivalta, lähisuhdeväkivalta ja parisuhde- väkivalta (Huhtalo, Kuhanen & Pyykkö 2003, 9). Ikääntyneisiin liittyvää kaltoinkohte- lua voidaan tarkastella vertaamalla sitä muihin väkivallasta käytettyihin käsitteisiin.
Tämä edellyttää kaltoinkohtelun erilaisten muotojen ja tunnuspiirteiden määrittelyä.
WHO:n (2002a) määritelmän mukaan kaltoinkohtelu on yksittäinen tai toistuva teko tai tekemättä jättäminen, joka tapahtuu suhteessa, jonka pitäisi olla luottamuksellinen, ja aiheuttaa vanhukselle harmia tai hätää. Sitä voi esiintyä eri muodoissa: fyysisenä, psyykkisenä, seksuaalisena tai taloudellisena kaltoinkohteluna sekä tarkoituksellisena tai tarkoituksettomana laiminlyöntinä. Brown (2009, 305) puhuu kaltoinkohtelusta yksilön kykenemättömyytenä kontrolloida omaa henkilökohtaista tilaansa ja ruumiillista koskemattomuuttaan, ja se koskee kaikkia, jotka kokevat häirintää tai tunkeutumista omassa kodissaan. Yksinkertaistaen kaltoinkohtelusta puhutaan silloin, kun toinen hen- kilö aiheuttaa vanhukselle vahinkoa tai harmia (Vallejo Medina ym. 2007, 327).
Kaltoinkohtelu jaotellaan useimmissa määritelmissä fyysiseksi, psyykkiseksi, sek- suaaliseksi ja taloudelliseksi kaltoinkohteluksi sekä hoidon ja avun laiminlyönniksi. Se voi olla yksittäinen tai toistuva teko ja se voi olla seurausta monista eri asioista. Muun muassa erilaiset perhetilanteet, hoivan antajan henkilökohtaiset ongelmat tai kulttuuriset näkökulmat voivat johtaa kaltoinkohteluun. (Cooper ym. 2007; Alizadeh-Khoei ym.
2014).
Navarron, Wilberin, Yonashiron & Homeierin (2010) mukaan kaltoinkohtelu on so- siaalinen ongelma, jolla on useita vakavia seurauksia, kuten vakavat fyysiset vammat, henkinen pahoinvointi, häpeä, depressio, luottamuksen rikkoutuminen, taloudelliset menetykset ja lisääntynyt kuolleisuuden riski. Myös Lachs & Pillemer (2015) toteavat, että kaltoinkohteluun liittyy vakavia jälkiseuraamuksia uhrin kokemien ilmeisten trau- maattisten vammojen ja/tai kivun lisäksi. Kaltoinkohtelulla on yhteys lisääntyviin hoi-
tokotiin siirtämisiin sekä pitkittyneisiin sairaalajaksoihin. Se lisää myös psykologisia vaikutuksia, kuten masentuneisuutta, ahdistusta ja levottomuutta.
Monesti kaltoinkohteluun syyllistyvä tulee uhrin lähipiiristä ja käyttää hyväkseen uhrin hänestä riippuvaista asemaa. Toisinaan kaltoinkohtelu ilmenee taas esimerkiksi hoi- toväsymyksestä sekä fyysisestä tai psyykkisestä stressistä johtuvana käyttäytymisenä, johon ei välttämättä liity tietoista ja tavoitteellista ikääntyneen kaltoinkohtelua.
Kaltoinkohtelu voi siis olla tarkoituksellista tai tahatonta, ja se voi johtua läheisen ymmärtämättömyydestä tai tiedonpuutteesta. (Luoma & Manderbacka, 2009, 9; Perttu
& Sarimo 2011, 12.)
Kaltoinkohtelija on useimmiten perheenjäsen, esimerkiksi ikäihmisen puoliso tai päihde- tai mielenterveysongelmainen poika, tytär tai lapsenlapsi. Isossa-Britanniassa laajassa, vanhusten kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin yleisyydestä tehdyssä tutkimuksessa kotona asuvista ikäihmisistä 2,6 % oli kokenut kaltoinkohtelua perheen- jäsenen, läheisen ystävän tai hoitohenkilön toimesta. Luku nousee 4 prosenttiin, jos mukaan otetaan myös naapurit ja tuttavat. (Biggs, Manthorpe, Tinker, Doyle & Erens 2009). Yhdysvalloissa puolestaan arvioitiin vuonna 2010 olevan yhdestä kolmeen miljoonaa yli 65 vuotiasta, jotka olivat jollain tasolla kokeneet huonoa kohtelua sel- laisen henkilön taholta, josta he olivat olleet riippuvaisia hoidon, turvan tai rakkauden tasolla (Brownell, 2010).
Monesti kyseessä saattaa olla ikääntyneen ainoa läheinen ihmissuhde, mikä vaikeuttaa tilannetta ja siihen puuttumista ennestään. Ikääntynyt ei välttämättä edes halua tulla au- tetuksi, jolloin on tarpeen pohtia itsemääräämisoikeuden rajoja. Kokemuksesta tekee entistä haavoittuvamman se, että kaltoinkohtelu tapahtuu kodissa tai hoitopaikassa – ympäristössä, jonka pitäisi olla ikääntyneelle kaikkein turvallisin. (Perttu & Sarimo 2011, 12; WHO 2002a.)
Kaltoinkohtelun yleisyydestä liikkuu useita arvioita johtuen siitä, että tutkitaan erilaisia kohderyhmiä sekä käytetään erilaisia määritelmiä ja mittausvälineitä. Tarkkaa lukua voi olla vaikea saada, sillä läheskään kaikki kaltoinkohtelutapaukset eivät tule viranomais- ten tietoon. WHO:n kaltoinkohtelun määritelmän (2002a) pohjalta on voitu esittää joitakin teollisuusmaita koskien arvioita, joiden mukaan yhdestä kymmeneen prosenttia
yli 65-vuotiaista on kokenut kaltoinkohtelua (Montgomery, Anand, Mackay, Taylor, Pearson & Harper 2016, 150).
Kaltoinkohtelu tuli ensin esiin teollistuneissa maissa ja tutkimusten teko on keskittynyt niihin. Julkaisemattomat aineistot, raportit ja pikkuhiljaa lisääntynyt tutkimus kehit- ysmaista osoittavat ongelman olevan kuitenkin maailmanlaajuinen. (WHO 2002b, 145.) Esimerkiksi Iranissa ikäihmisten kaltoinkohtelu on jäänyt vähälle huomiolle tai sitä ei ole tunnustettu, sillä sitä ei ole oletettu juuri esiintyvän vahvojen perhesiteiden takia.
Alizadeh-Khoein, Sharifin, Hossainin, Fakhrzadehin & Salimin (2014) tutkimus kuiten- kin osoittaa kyseiset luulot vääriksi, sillä Ahvazin provinssissa tehdyssä tutkimuksessa 300: sta tutkimukseen osallistuneesta 14,7 % oli raportoinut jonkinlaisesta pahoinpite- lystä. Tässä tutkimuksessa vastaajien ikä oli tosin 60 vuotiaasta ylöspäin ja kulttu- urisensitiivistä syistä johtuen seksuaalinen kaltoinkohtelu jäi tutkimuksen ulkopuolelle.
Cooper, Selwood & Livingston (2007) esittävät globaalissa vanhusten kaltoinkohtelua koskevassa systemaattisessa katsauksessaan, että 6 prosenttia ikäihmisistä oli rapor- toinut merkittävästä kaltoinkohtelusta tutkimusta edeltäneen kuukauden aikana.
Katsauksen mukaan yhdellä neljästä jollain tasolla haavoittuvasta tai hauraasta vanhuksesta on riski joutua kaltoinkohdelluksi ja vain pieni osa näistä kaltoinkohteluista havaitaan.
Suomalaisesta ikääntyneisiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta ei ole olemassa tuoretta tutkimustietoa. Vuonna 1992 julkaistussa väestötutkimuksessa (Kivelä 2012, 153; Pert- tu & Sarimo 2011, 21-22; Vallejo Medina, Vehviläinen, Haukka, Pyykkö & Kivelä 2007, 328) todetaan, että 65 vuotta täyttäneistä miehistä 3 % ja naisista 9 % on joutunut pahoinpidellyksi eläkeikäisenä ja 2,5 % miehistä sekä 7 % naisista on puolestaan kärsinyt iäkkäänä perheväkivallasta.
Vaikka poliisitilastojen ja kansallisten uhritutkimusten mukaan yli 65-vuotiaisiin koh- distuva väkivalta ja muu rikollisuus on harvinaista muuhun väestöön nähden, on muis- tettava, että vain pieni osa rikoksista tulee ilmi ja näkyy tilastoissa. Varsinkin lähisuh- teissa tapahtuva rikos jää usein piiloon eikä siitä kerrota. Koska piiloon jäävä rikollisuus puuttuu tilastoista (Kivivuori ym. 2018), voidaan olettaa, että kaltoinkohtelutapauksis- takin tulee esiin vain jäävuoren huippu. Monesti ikääntyneen ilmoitusalttiutta voi hei- kentää uhrin riippuvuus rikoksentekijästä, seurausten pelko sekä hoivan ja huolenpidon
tarve. Jo aiemmin mainitun suomalaisen väestötutkimuksen mukaan iäkkäät naiset jou- tuivat lähisuhdeväkivallan uhriksi useammin kuin miehet ja suurin osa naisiin kohdistu- vasta väkivallasta tapahtui parisuhteessa.
Järvenpäässä toteutetussa kansallisen väkivallan vähentämisohjelman pilottihankkeessa havaittiin muutamia ikäihmisten kokemalle väkivallalle tyypillisiä piirteitä: Ikäihmisiin kohdistuneita väkivaltatapauksia tulee viranomaisten tietoon vähän ja tapaukset ovat yksittäisiä. Yksinäiset ja syrjäytymisvaarassa olevat vanhukset ovat yleisimmin väkival- lan kohteena. Tavanomainen uhri on iäkäs nainen, joka joutuu alkoholisoituneen aikui- sen poikansa pahoinpitelemäksi tai taloudellisesti hyväksikäytetyksi. Lisäksi kotona tapahtuvan väkivallan tunnistaminen ja siihen puuttuminen koetaan vaikeaksi. (Sarimo 2011.)
Oikeusministeriön lausuntotiivistelmässä ”Ikääntyneisiin kohdistuvat rikokset ja niiden ehkäiseminen” (2013) Rikoksentorjuntaneuvoston työryhmä esittää näkemyksen, jonka mukaan iäkkäitä ja heidän erityistarpeitaan ei ole otettu riittävästi huomioon rikoksen uhrien tukipalveluita kehitettäessä. Aiheeseen liittyvissä lausunnoissa peräänkuulutet- tiin erityisesti ikääntyneille soveltuviin palveluihin riittävää resursointia (turvakoti- ja terapiapalveluita, matalan kynnyksen palveluita, palvelevaa puhelinta, ympärivuoro- kautisia kriisipaikkoja), poliisin palveluiden ikäsensitiivisyyttä (rikosilmoituksen teke- misen helppoutta, palveluiden saatavuutta kaikille ja paikoissa, joissa ikääntyneet liik- kuvat), ikääntyvien kanssa toimivien ammattilaisten ja vapaaehtoisten ammattitaitoa sekä kykyä toimia vuorovaikutuksessa ja kuunnella sekä lakimuutosta, jonka perusteella viranomaiset voitaisiin velvoittaa ilmoittamaan havaitsemastaan ikäihmisen kaltoinkoh- telusta, väkivallasta tai sen epäilystä. (Oikeusministeriö 2013, 19.)
2.2 Väkivaltaa sisältävä kaltoinkohtelu
Maailman terveysjärjestön WHO:n (2005) mukaan väkivalta on fyysisen voiman tai vallan tahallista käyttöä tai sillä uhkaamista. Se kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään tai yhteisöön. Se myös johtaa tai voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, fyysisen tai psyykkisen vamman syntymiseen, kehityksen häiriyty- miseen tai perustarpeiden tyydyttymättä jäämiseen. THL:n (2017) nettisivuilla esitetään ihmissuhteissa ilmenevän väkivallan muotoja, joihin kuuluvat fyysinen väkivalta, hen- kinen väkivalta, seksuaalinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, kaltoinkohtelu tai lai-
minlyönti sekä kulttuurinen tai uskonnollinen väkivalta. Lisäksi todetaan, että väkival- lan muodot esiintyvät harvoin yksinään, vaan väkivaltaa sisältävissä ihmissuhteissa il- menee monia väkivallan muotoja samaan aikaan ja limittäin.
Hearnin (1998, 24-25) mukaan väkivaltaan voidaan liittää neljä elementtiä: 1) väkivalta on tai se sisältää väkivallan tekijän tai tekijöiden fyysistä tai muuta voiman käyttöä, 2) sillä on tarkoitus tuottaa vahinkoa, 3) väkivaltaa on se, minkä väkivallan kohteeksi jou- tunut kokee vahingolliseksi ja/tai loukkaavaksi ja 4) väkivaltaa ovat ne teot, tapahtumat tai toiminnot, jotka kolmas taho, esimerkiksi oikeusviranomainen, on tunnistanut väki- vallaksi. On kuitenkin muistettava, että se, mitä väkivallalla tarkoitetaan tai millaiset teot kussakin ajassa ja paikassa määritellään väkivallaksi, on historiallisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentunutta.
Lähisuhde- ja perheväkivallasta puhutaan, kun henkilö on väkivaltainen nykyistä tai entistä kumppaniaan, lastaan, lähisukulaistaan tai muuta läheistään kohtaan (THL 2017). Lähisuhdeväkivalta on laaja käsite, joka tarkoittaa läheissuhteessa olevien välistä väkivaltaa. Ydinperheen lisäksi se kattaa lähisukulaiset ja ydinperheen elämään oleelli- sesti liittyvät muut ihmiset. Muita lähisuhteita voivat olla esimerkiksi ystävyys- ja naa- purisuhteet. Lähisuhdeväkivalta on pari- tai lähisuhteessa elävien henkilöiden välistä tarkoituksellista voiman ja vallan käyttöä. (Huhtalo ym. 2003, 9) Lähisuhdeväkivaltaa käytetään usein perhe- ja parisuhdeväkivallan yläkäsitteenä.
Perheväkivalta -termi kuvaa lähinnä perheen sisäistä väkivaltaa. Se on sukupuolineut- raali käsite, joka pitää sisällään myös ydinperheen elämään välittömästi liittyvät ihmi- set, kuten samassa taloudessa mahdollisesti asuvat isovanhemmat. Se siis viittaa kaiken- laiseen perheenjäsenten väliseen väkivaltaan, jossa väkivallan kohteina ja tekijöinä voi- vat olla yhtä lailla niin lapset kuin aikuiset. (Huhtalo ym. 2003, 9.)
Parisuhdeväkivalta puolestaan kuvaa kahden aikuisen, parisuhteessa elävän välistä vä- kivaltaa (Huhtalo ym. 2003, 9). Parisuhdeväkivalta on sukupuolittunutta siten, että nai- nen on uhrina miestä useammin (Ojuri 2006, 17), vaikkakin sekä mies että nainen voi- vat olla parisuhdeväkivallan uhreja ja tekijöitä (Kivivuori ym. 2018). Se on uhrille eri- tyisen haavoittavaa, sillä se tapahtuu intiimissä ihmissuhteessa sellaisen henkilön toi- mesta, jolta odotetaan rakkautta, huolenpitoa ja turvaa.
Parisuhdeväkivallalle on ominaista, että se jatkuessaan raaistuu ja muuttuu seurauksil- taan vakavammaksi. Suhteessa voi olla rauhallisempia kausia, mutta ristiriitatilanteessa väkivaltainen käytös ja uhkailu aktivoituvat helposti uudestaan. (THL 2017.) Parisuh- deväkivallan riskiä lisää lapsena koettu kaltoinkohtelu, omien vanhempien välisen pari- suhdeväkivallan todistaminen, antisosiaaliset piirteet sekä heikko itsekontrolli (Kivivuo- ri ym. 2018).
Kun puhutaan ikääntyneeseen kohdistuvasta perhe- parisuhde tai lähisuhdeväkivallasta, laitoksissa tapahtuvasta kaltoinkohtelusta sekä yhteiskunnan harjoittamasta rakenteelli- sesta kaltoinkohtelusta, kuten esimerkiksi ikäsyrjinnästä, voidaan käyttää käsitettä kal- toinkohtelu. Sitä voidaan pitää yläkäsitteenä, jonka eri muodot kattavat ikääntyneeseen yksilötasolla, palvelujärjestelmän tasolla ja yhteiskunnan tasolla kohdistuvan väkival- lan. Ikääntyneiden kaltoinkohtelulla on tiettyjä erityispiirteitä, joiden vuoksi tarvitaan erillistä käsitettä erottamaan se muista väkivallan määritelmistä. On esimerkiksi toden- näköistä, että ikääntymisen myötä sairauden ja iän mukanaan tuomat muutokset vaikut- tavat jossain vaiheessa ihmisen toimintakykyyn ja saattavat hänet riippuvaisemmaksi toisten avusta. (Aejmelaeus, Kan, Katajisto & Pohjola 2007, 282)
Ikääntyneen lähisuhteessa kokema kaltoinkohtelu voi erota muista väkivallan muodoista myös kestoltaan. Ikääntyneellä on luonnollisesti elettyä elämää takanaan, joten väkival- lan kokemuskin voi olla pitkäkestoisempi. Ikääntyneen väkivaltaisen parisuhteen kesto voidaan mitata vuosikymmenissä, jolloin tilanne on voinut pysyä muuttumattomana jo hyvin pitkiä aikoja. (Lehtonen & Perttu 1999, 105.)
2.3 Väkivaltakäyttäytymisen selitysmalleja
Kaltoinkohtelun syitä tarkastellaan useissa erilaisissa selitysmalleissa. Perheväkivallan käsitteellistäminen käynnistyi 1960-luvun alkupuolella pahoinpideltyjen lasten tutki- muksen yhteydessä. Väkivaltaa pyrittiin tuolloin selittämään pahoinpitelijän psykopato- logisilla piirteillä. Johtopäätöksenä parisuhdeväkivaltaan syyllistyneiden miesten katsot- tiin olevan joko persoonaltaan patologisia tai psyykkisesti sairaita. Psykiatrisesta seli- tysmallista tuli näin pitkäksi aikaa viitekehys, jonka avulla parisuhdeväkivaltaa selitet- tiin. (Lehtonen & Perttu 1999, 25; Ojuri 2004, 23.)
Psykiatrisia ja psykologisia selitysmalleja käytetään yhä tänä päivänä parisuhdeväkival- lan selittäjinä. Näissä malleissa kiinnitetään huomiota yksilön persoonallisuuden piirtei- siin väkivaltaisen käyttäytymisen aiheuttajina. Ongelma liitetään muun muassa luonteen häiriöihin sekä päihde- ja mielenterveysongelmiin. Psykologisia tekijöitä painottavien näkemysten mukaan esimerkiksi alhainen itsetunto, traumaattinen kiinnittyminen, opittu avuttomuus sekä vallan epätasapaino ylläpitävät väkivaltaista parisuhdetta. (Ojuri 2004, 23.) Furman ja Ahola (1992, 305) toteavat, että kehityspsykologisessa näkemyksessä väkivaltainen käyttäytyminen liittyy persoonallisuuden häiriöön, joka juontaa juurensa lapsuuden kokemuksista. Näkökulman ongelmana on heidän mukaansa se, että keskity- tään menneisyyden kokemuksiin ja kasvuolosuhteisiin, jolloin väkivallan tekijä välttyy itse ottamasta vastuuta teoistaan.
Biologisen mallin mukaan aivojen toimintahäiriöt lisäävät väkivaltaista käyttäytymistä.
Useat aihetta käsittelevät tutkimukset ovat esittäneet, että väkivaltaiseen ja aggressiivi- seen käyttäytymiseen voivat olla syynä keskushermoston serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöt (Aejmelaeus, Kan, Katajisto & Pohjola 2008, 283; Virkkunen & Linnoila 1992.) Furmanin ja Aholan (1992, 305) mukaan tässä selitysmallissa vaarana piilee kehitys- psykologisen mallin tavoin se, että väkivaltaiselle henkilölle tarjoutuu tilaisuus paeta vastuuta syyttämällä ongelmasta aivoissa olevaa elimellistä vikaa.
Sosiaalisen oppimisen mallissa nähdään, että väkivaltainen käyttäytyminen on ongel- manratkaisumenetelmä, joka voidaan oppia perheessä havainnoimalla muiden käyttäy- tymistä ja siirtää omaan käyttäytymiseen vaikeissa elämäntilanteissa. Malli painottaa erityisesti lapsuuden väkivaltaisia kokemuksia ja selitystä käyttäytymiselle haetaan yk- silön ulkopuolelta. Tämän mallin mukaan myös uhri oppii hyväksymään häneen kohdis- tuvan väkivallan. Malli esittää, että kerran opittu väkivaltainen käyttäytyminen toistuu usein sukupolvesta toiseen. (Aejmelaeus ym. 2008, 283; Lehtonen & Perttu 1999, 30.) Perhedynaamisen näkemyksen mukaan väkivalta on oire perheen tai parisuhteen ongel- masta, johon liittyy myös kommunikaatio-ongelmia. Tämä teoria keskittyy väkivallan molemminpuolisuuteen ja parisuhteen kummankin osapuolen vastuuseen väkivallan lopettamiseksi (Keisala 2006). Mallista tulee väistämättä mieleen ajatus, että väkivallan uhri olisi osasyyllinen tapahtuneeseen. Erityisesti feministinen liike ja tutkimus ovatkin viime vuosikymmeninä kritisoineet perhedynaamisen mallin näkemyksiä parisuhdevä- kivallasta ja sen syistä, koska ne katsovat, että uhria ei voi asettaa vastuuseen väkivallan
syntymisestä. (Aejmelaeus ym. 2008, 283; Furman & Ahola 1992, 305; Lehtonen &
Perttu 1999, 30-31.)
Rakenneteorioihin kuuluvan sosiokulttuurisen näkemyksen mukaan väkivaltaisuus joh- tuu yhteiskunnan rakenteellisista ominaisuuksista ja yhteiskunnallisista epäkohdista.
Tarkasteltavana ovat muun muassa yhteiskunnan yleinen suhtautuminen väkivaltaisuu- teen ja sukupuolten tasa-arvoisuuteen. Näissä teorioissa syytekijät nähdään olevan yksi- lön ulkopuolella, esimerkiksi naisten alisteinen asema tai patriarkaaliset asenteet. Huo- mioon otetaan myös sellaisten tekijöiden kuin työttömyyden, taloudellisten ongelmien ja muun ulkopuolisen stressin vaikutus kaltoinkohteluun. Ikääntyneisiin kohdistuvalla rakenteellisella väkivallalla voidaan viitata myös siihen, miten yhteiskunnassa yleensä- kin suhtaudutaan ikääntyneisiin. (Aejmelaeus ym. 2008, 283; Lehtonen & Perttu 1999, 28-29.)
Myös kriminologisilla teorioilla on selitetty parisuhdeväkivaltaa. Näistä itsekontrolli- teoria esittää impulsiivisen käyttäytymisen rikoskäyttäytymisen – myös parisuhdeväki- vallan – keskeisenä syynä. Teorian mukaan heikko itsekontrolli selittää erilaista rikolli- suutta ja samat riskitekijät vaikuttavat erilaisissa rikostyypeissä. Teoria olettaa, että ri- koksentekijät eivät erikoistu tietynlaiseen rikollisuuteen, vaan syyllistyvät laaja-alaisesti moniin eriin rikollisuuden muotoihin. Itsekontrolliteorian heikkoutena voidaan pitää sitä, että se ei käsittele muiden yksilön vakaiden piirteiden, kuten psykopatian, yhteyttä toistuvaan parisuhdeväkivaltaan. (Kivivuori ym. 2018.)
Paineteoria näkee, että sosiaalinen huono-osaisuus on yhteydessä rikoskäyttäytymiseen, myös parisuhdeväkivaltaan. Teoria voidaan jakaa kahteen tyyppiin, joita ovat klassinen ja yleinen paineteoria. Klassinen teoria näkee, että käsitys siitä, että kaikilla ihmisillä on periaatteessa mahdollisuudet menestymiseen, aiheuttaa ristiriitoja ja turhautumista (pai- neiden kasautumista), koska käytännössä ihmisen yhteiskunnallinen asema vaikuttaa siihen, kuinka hyvät taloudellisen menestymisen mahdollisuudet hänellä todellisuudessa on. Rikollisuus nähdään ratkaisuna, jonka päämääränä on vaurastuminen, mutta lailliset keinot hylätään. (Kivivuori ym. 2018.)
Siinä missä klassinen paineteoria korostaa yleisiä yhteiskunnallisia olosuhteita rikolli- suuden vaihtelun syynä, yleinen paineteoria keskittyy enemmän yksilöä koskeviin psy- kososiaalisiin mekanismeihin rikollisuuden selittäjänä. Teorian mukaan on olemassa
kolme paineen tai turhautumisen lähdettä, jotka aiheuttavat rikollisuutta. Ensimmäinen on odotettu tai koettu epäonnistuminen myönteiseksi arvioidun päämäärän tavoittami- sessa. Tämä vastaa klassisessa paineteoriassa esitettyä. Muita turhautumisen lähteitä ovat tärkeänä pidetyn asian menettäminen sekä kielteisten ärsykkeiden kokeminen.
Vanhemman sairaus tai kuolema, vanhemman alkoholiongelma tai vanhempien välinen väkivalta ovat esimerkkejä muista kuin taloudellisen eriarvoisuuden aiheuttamista pai- neiden kirjosta, joita kokevat nuoret syyllistyvät muita useammin väkivaltaiseen käyt- täytymiseen. (Kivivuori ym. 2018.)
Kivivuoren ym. (2018) mukaan ongelmat lapsuuden perhesuhteissa sekä heikko sosio- ekonominen asema siis ennustivat myöhäisempää parisuhdeväkivaltaa. Tutkimukset kertovat myös, että kotitalouden taloudelliset ongelmat olivat vahvasti yhteydessä pari- suhdekumppanin tekemän väkivallan kohteeksi joutumiseen, ja yhteys taloudellisiin ongelmiin näytti olevan parisuhdeväkivallassa vahvempi kuin muussa väkivallassa.
(Kivivuori ym. 2018.)
Rutiinitoimintojen teoria on yksi modernin kriminologian tärkeimmistä ja tutkimukses- sa yhä useammin käytetyistä teorioista, sillä sen takana on vahva tutkimusnäyttö, joka perustuu erillistutkimuksiin sekä konkreettisen rikosten tilannetorjunnan muodostamaan näyttöön. Siinä korostetaan erityisesti paikkaa sekä rikoksentekijää rajallisesti rationaa- lisena toimijana, joka havainnoi ympäristöstä tulevia viestejä ja mukauttaa toimintaansa niiden perusteella. Teorian mukaan rikos tapahtuu, jos motivoitunut tekijä kohtaa sopi- van kohteen valvomattomassa tilassa. (Kivivuori ym. 2018.)
Teoria sisältää neljä merkittävää tulkintavaihtoehtoa, joista ensimmäisen mukaan rikol- lisuutta tapahtuu laillisten rutiinitoimintojen virrassa. Eli siellä, missä ihmisten arkiset toiminnot luovat mahdollisuuksia rikosten tekemiseen, tapahtuu myös rikoksia. Toinen merkittävä piirre on, että rikosten massa eriytyy paikan ja aikasyklien mukaan. Jos ih- misten laillisissa arkirutiineissa on vaikkapa vuorokauden, viikon tai vuoden kiertoihin asettuvia rytmejä, vastaavia rytmejä löytyy todennäköisesti myös rikollisuudessa. Teo- rian kolmas keskeinen näkökulma on viestivä tila. Sen mukaan tilat viestivät siitä, kuin- ka valvottuja ne ovat ja kuinka helppoa rikoksen tekeminen niissä tämän vuoksi on.
Esimerkiksi roskainen ja epäsiisti tila viestii valvonnan puutteesta ja tämä tekee tilasta houkuttelevan rikoksentekijälle. Neljäs lähtökohta on tekijän osittainen, rajallinen ratio- naalisuus. Tässä sillä tarkoitetaan kykyä havainnoida oikein ympäristön viestejä ja vi-
rikkeitä ja tehdä nopeasti niiden pohjalta päätelmiä siitä, onko rikoksen tekeminen mah- dollista ja kannattavaa. Parisuhdeväkivaltaa käsiteltäessä rutiinitoimintojen teoriaa voi- daan hyödyntää esimerkiksi tarkastelemalla päihteiden roolia väkivaltatilanteissa, sillä tutkimusten mukaan alkoholinkäytöllä on yhteys sekä miesten että naisten parisuhdevä- kivaltaan. (Kivivuori ym. 2018.)
Oppimisteoreettinen näkemys sisältyy myös joihinkin kriminologisiin teorioihin (vrt.
sosiaalisen oppimisen malli edellä). Sen mukaan rikollisuus selittyy altistumisella op- pimisprosesseille, joissa rikosmyönteisiä asenteita ja rikosten tekemisen tekniikoita opi- taan. Rikollisuudelle suotuisat ajattelutavat opitaan sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja parisuhdeväkivaltaan voivat vaikuttaa sukupuoleen kohdistuvat asenteet sekä suhtau- tuminen väkivaltaan yleensä. Oppimisprosessiin kuuluvat normaalit mekanismit, kuten palkinnot ja rangaistukset, matkiminen ja sijaisoppiminen eli toisten saamista pal- kinnoista ja rangaistuksista oppiminen. (Kivivuori ym. 2018.)
Kriminologisissa tutkimuksissa on havaittu, että maissa, joissa sukupuolten epätasa- arvo oli suurempaa, oli myös naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta yleisempää. On myös osoitettu, että vanhempien väliselle parisuhdeväkivallalle altistuminen lisää pari- suhdeväkivallan tekemisen ja uhriksi joutumisen riskiä aikuisiässä niin miehillä kuin naisilla. Lisäksi on pystytty todentamaan, että vanhempien alistava ja rankaisukeskeinen kasvatustyyli lisäsi väkivaltaisen käyttäytymisen riskiä aikuisiän parisuhteessa. (Kivi- vuori ym. 2018.)
2.5 Ikäihmiset
Tutkielmani keskiössä on siis ikäihmisiin kotioloissa kohdistuva kaltoinkohtelu.
Ikäihmisen käsitteelle ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä ikärajaa, sillä ikäihmiset ovat varsin heterogeeninen ryhmä. Ikääntyminen ja vanheneminen ovat ihmisen elämänkaareen kuuluvia luonnollisia prosesseja, joiden katsotaan alkavan jo heti syntymästä (Aaltonen, Henriksson, Tiilikka, Valokivi & Zechner 2014, 252). Vanhene- misen voi nähdä sarjana erilaisia, eri tahtiin etenevinä muutoksina, joita ei voi pysäyt- tää. Toisaalta on muistettava, että ikääntyminen ei myöskään aina johda huonoon toimintakykyyn ja syrjäytymiseen, vaan siihen voi liittyä myös lisääntynyttä hyvin- vointia sekä mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen (Vallejo Medina ym. 2007, 11.) Ikääntyminen itsessään ei vaikuta suoranaisesti myöskään kaltoinkohtelun lisäänty-
miseen, mutta väestön ikääntyessä kaltoinkohtelulle altistavia tekijöitä voi ilmaantua enemmän, esimerkiksi alkoholiongelmien ja muistisairauksien kasvun myötä. (Perttu &
Sarimo 2011, 13.)
Aiemmin noin 65-74-vuotiaat määriteltiin vanhuksiksi, mutta tänä päivänä heistä käytetään mieluummin käsitettä ikääntyneet, sillä vanhus-sana koetaan leimaavaksi ja jopa loukkaavaksi. Vanhuuden alkamisikää pidetään myös yksilöllisenä, eikä sitä haluta rajata. Monet tutkijat tosin määrittelevät vanhuuden alkavan 75 tai jopa 80 vuoden iässä. (Aaltonen ym. 2014, 252; Niemelä 2007, 169.) Savon Sanomissa (23.3.2018) uutisoitiin, että vanhuuden ikäraja on Taloustutkimuksen kyselyn mukaan nousussa.
Nykyään keskimäärin suomalaisten mielestä vanhana voidaan pitää 74 vuotta täyt- tänyttä ihmistä, kun vuonna 2013 vanhuuden ikärajaksi miellettiin 72 vuotta. Samassa jutussa mainittiin myös Vanhustyön keskusliiton teettämä kysely, jonka mukaan koulu- laiset ja opiskelijat kokevat vanhuuden alkavan 68-vuotiaana, kun taas 65 vuotta täyt- täneiden mielestä se alkaa vasta 78-vuotiaana.
Suomalaisessa lainsäädännössäkin ikääntymiselle on useita määreitä. Vanhuspalvelu- laissa ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä ja iäkkäällä henkilöllä henkilöä, jonka ”fyysinen, kognitiivinen, psyyk- kinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta” (L 980/2012). Kansaneläkelaissa (568/2007, 10
§) vanhuuseläkkeen ikärajana pidetään 65 vuoden ikää, kun taas Työntekijän eläkelaissa (395/2006, 11 §) vanhuuseläkkeen ikäraja on 63-68 vuoden välillä. Vanhuuse- läkkeeseen oikeuttava ikä ei siis tänä päivänä ole enää automaatio, mutta tässä tutkiel- massa keskitytään Kansaneläkelain määrittämän, vanhuuseläkkeeseen oikeuttaman ikärajan mukaisesti yli 65-vuotiaiden kokemaan kaltoinkohteluun.
2.6 Gerontologinen sosiaalityö
Gerontologisen sosiaalityön katsotaan olevan lähtöisin Yhdysvalloista, jossa ikääntyneiden tilanteeseen alettiin kiinnittää huomiota ensi kerran jo 1930-luvulla. Su- omessa ikääntyneisiin liittyvä erityinen sosiaalityö oli vähäistä aina 1980-luvulle saak- ka, eikä gerontologisen sosiaalityön mieltäminen yhdeksi sosiaalityön osa-alueeksi ole ollut nopeaa sen jälkeenkään. Vähitellen 2000-luvun puolella gerontologisen sosiaali-
työn asema Suomessa on alkanut vakiintua, tosin vain osittain, sillä sen asema organ- isaatioissa ja osana vanhuspalveluja vaihtelee kuntakohtaisesti edelleen varsin paljon.
(Seppänen 2007, 171.)
Kostiainen (2010, 8) puhuu gerontologisesta sosiaalityöstä hyvinvointityönä, jonka tehtävänä on edistää ikääntyvän voimavarojen, ympäristön ja hänen toiminnalleen aset- tamiensa tavoitteiden keskinäistä tasapainoa. Ylinen ja Rissanen (2004) toteavat, että gerontologinen sosiaalityö on yhdistelmä sosiaalityön yleistä tietopohjaa sekä sosiaali- työn erityistä tietoa ja sen menetelmällinen asiantuntijuus rakentuu sosiaalityön yleisille menetelmille. Näitä ovat muun muassa vuorovaikutus-, asianajo- ja verkostotyö sekä voimaannuttamis- eli empowerment-työ. (Ylinen ja Rissanen 2004.) Kostiaisen (2010, 11) mukaan gerontologisen sosiaalityön käsite on vakiintunut suomalaiseen vanhus- työhön vasta 2000-luvun alussa, ja sen synonyyminä käytetään edelleen käsitteitä vanhussosiaalityö, sosiaalityö vanhusten tai ikäihmisten kanssa tai vanhustenhuollon sosiaalityö.
Sitä mukaa, kun ihmisten keskimääräinen elinikä nousee, lisääntyy myös toimintakyky- isten vuosien määrä. Tämä näkyy myös valtakunnallisessa vanhuspoliittisessa strategia- ohjauksessa, jossa yhtenä tärkeänä tavoitteena pidetään sitä, että mahdollisimman moni saisi elää mahdollisimman pitkään itsenäisesti omassa kodissaan ja tutussa ympäristössään. Hyvän elämänlaadun kannalta korostetaan ikäihmisten mahdollisuuksia toimia aktiivisesti sekä kehittää tietojaan, taitojaan ja itsehoitovalmiuksiaan. (Kostiainen 2010, 7.) Katsotaan, että oikea-aikaisilla ja vaikuttavilla sosiaali- ja terveyspalveluilla on merkittävä vaikutus itsenäisen suoriutumisen kannalta. (STM ja Kuntaliitto 2013, 25).
Kuntia on ohjeistettu laatimaan omat vanhuspoliittiset strategiansa Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskevan laatusuosituksen avulla, jonka Sosiaali- ja terveysministeriö sekä Suomen Kuntaliitto antoivat vuonna 2001 (Kostiainen 2010, 7). Laatusuositus on uud- istettu vuosina 2008 ja 2013. Sen tarkoituksena on olla tukemassa ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain (vanhuspalvelulaki) toimeenpanoa (STM ja Suomen Kuntaliitto 2013, 3). Suosituksessa gerontologinen sosiaalityö on määritelty seuraavasti:
”Gerontologinen sosiaalityö eli vanhussosiaalityö on sosiaalityön er- ityisala, jonka tavoitteena on vahvistaa iäkkäiden toimintakykyä, hyvin- vointia, elinympäristöä, sosiaalisia olosuhteita ja yhteisöjen toimivuutta.
Gerontologinen sosiaalityö on elämänhallintaa ja itsemääräämisoikeuden toteutumista tukevaa työtä. Tarkoituksena on auttaa iäkästä asiakasta saamaan tarvittavat palvelut sekä sosiaalityön tukitoimenpiteet ja vastata niiden valmistelusta ja toteutuksesta.”(STM ja Suomen Kuntaliitto 2013, 61.)
Gerontologisessa sosiaalityössä tulee painottaa ennaltaehkäisyä silloinkin, kun ikäänty- minen vaikuttaa sujuvan ongelmitta. Vanhuudessa muun muassa akuutit sairaudet, liikunnan puute tai masennus voivat heikentää toimintakykyä oleellisesti. (Vallejo Me- dina ym. 2007, 11.) STM:n ja Suomen Kuntaliiton (2013, 25-26) mukaan on olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että ennakoiva toiminta ja varhainen puuttuminen iäkkäiden toimintakyvyn heikkenemiseen kannattaa ja ikäihmisen itsenäistä elämistä pystytään siten tukemaan pitempään.
Tärkeää on tunnistaa ja kiinnittää huomiota ryhmiin, joilla voidaan ennakoida olevan eniten toimintakyvyn heikkenemistä ennakoivia riskejä. Riskien ennakoimisella on merkittävä rooli, sillä riskiin vaikuttamalla voidaan vähentää tai estää palvelujen tarvet- ta. Toimintakykyä heikentäviä riskitekijöitä ovat muun muassa aistitoimintojen heik- entyminen, alttius kaatumisille ja muille tapaturmille, ulkona liikkumisen väheneminen, liikkumisen ongelmat, tasapaino-ongelmat ja lihasvoimien väheneminen, ravitsemusti- lan poikkeamat, laihtuminen, muistin heikkeneminen, päihdeongelmat, koettu yksinäisyys, pienituloisuus, puolison menettäminen, leskeys, erilaiset siirtymät (esim.
sairaalasta kotiutumistilanteet) sekä kaltoinkohtelu, perhe- tai läheisväkivalta sekä sen uhka. (STM ja Suomen Kuntaliitto 2013, 25-26.)
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
3.1 Kuvaileva kirjallisuuskatsaus
Tutkielma on toteutettu kuvailevana kirjallisuuskatsauksena. Kirjallisuuskatsaus on metodi ja tutkimustekniikka, jossa käytetään aiemmin tehtyjä tutkimuksia lähteenä, kun tutkitaan jotain. Jo tehdyistä tutkimuksista kootaan tietoa, joka on taas perustana uusille tutkimustuloksille. Se on argumentoinniltaan teoreettista tutkimusta empiirisen sijaan.
Kirjallisuuskatsaus jaotellaan yleensä kolmeen perustyyppiin, joita ovat kuvaileva kir- jallisuuskatsaus, systemaattinen katsaus ja meta-analyysi. (Salminen 2011, 4-6).
Kuvailevasta kirjallisuuskatsauksesta käytetään myös määritelmiä perinteinen tai narra- tiivinen katsaus, ja se keskittyy kuvailemaan tutkittavaa kohdetta sekä järjestää epäyh- tenäisiä tietoja tai tapahtumia. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus pyrkii etsimään vastauksia kysymyksiin, mitä ilmiöstä tiedetään tai mitkä ovat ilmiön keskeiset käsitteet ja niiden väliset suhteet. Ilmiötä tarkastellaan yleensä mahdollisimman laajasti. Kuvaileva kirjal- lisuuskatsaus on ymmärtämiseen tähtäävää ilmiön kuvausta. Käytetyt aineistot voivat olla laajoja ja aineiston valintaa eivät rajaa metodiset säännöt. Kuvailevan kirjallisuus- katsauksen vaiheet ovat 1) tutkimuskysymyksen muodostaminen, 2) aineiston valitse- minen, 3) kuvailun rakentaminen ja 4) tuotetun tuloksen tarkasteleminen. Eri vaiheet voivat edetä hermeneuttisesti ja päällekäisesti suhteessa toisiinsa. (Kangasniemi, Utriai- nen, Ahonen, Pietilä, Jääskeläinen & Liikanen 2013, 294; Salminen 2011, 6.)
Baumeisterin ja Learyn (1997) mukaan narratiivisen kirjallisuuskatsauksen etuna taval- liseen empiiriseen tutkimukseen nähden on mahdollisuus käsitellä tutkimustehtävää ja – kysymystä laajemmin. Narratiivisessa kirjallisuuskatsauksessa tarkoituksena on tiivistää aiemmin tehtyjä tutkimuksia ja analyysin muoto on useimmiten kuvaileva synteesi, jos- sa asiat on kuvattu ytimekkäästi ja johdonmukaisesti (Salminen 2011, 7). Siksi koen, että kuvaileva kirjallisuuskatsaus soveltuu parhaiten tutkielmani toteuttamistavaksi.
Tarkoituksena on selvittää kaltoinkohtelua yhteiskunnallisena ilmiönä sekä sosiaalityön interventiomenetelmiä mahdollisimman laajasti. Tämä edellyttää keskeisten käsitteiden avaamista ja pyrkimystä kuvata ilmiötä ymmärrettävästi.
3.2 Lähdeaineiston valinta ja analysointi
Kirjallisuuskatsauksen toteuttaminen ja aineiston hankinta käynnistyivät siten, että muodostin itseäni kiinnostavien teemojen pohjalta tutkimuskysymykset. Tämän jälkeen lähdin ensimmäisen tutkimuskysymyksen mukaisesti hakemaan vastauksia siihen, mil- laista kotioloissa tapahtuva kaltoinkohtelu on muodoiltaan, yleisyydeltään ja tunnistet- tavuudeltaan Suomessa. Edellä mainitut teemat ohjasivat kuvailevan kirjallisuus- katsauksen toista vaihetta eli aineiston valintaa, joka on väljempää kuin esimerkiksi systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa. Valittu aineisto ei siis perustu vain rajattuihin hakusanoihin ja aika- ja kielirajauksiin, vaan painoarvoa on aikaisemman tutkimuksen sisällöllä sekä tutkimuskysymyksen ja siihen vastaamaan valitun aineiston tarken- tumismahdollisuudella koko prosessin ajan (Kangasniemi ym. 2013, 296).
Melko pian kävi selväksi, että Suomessa tehtyä tutkimusta nimenomaan kotioloissa tapahtuvasta kaltoinkohtelusta on suhteellisen vähän tarjolla. Lähdin liikkeelle Heidi Sipiläisen (2016) väitöskirjasta ”Hoitohenkilökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkoh- telusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä”, joka käsittelee otsikkonsa mukaisesti hoitolaitoksissa tapahtuvaa kaltoinkohtelua, mutta sen lähdeluettelosta oli apua erityis- esti kotimaisten, aihetta käsittelevien teosten haussa.
Yliopiston professoreilta tuli muutamia hyviä vinkkejä tutkimuksista ja artikkeleista, joista voisi olla hyötyä. Niiden lähdeluetteloista olen päässyt edelleen tutkielmalle hyödyllisten lähteiden äärelle. Myös WHO:n nettisivuilta löytyi hyvää materiaalia esi- merkiksi kaltoinkohtelun määritelmään liittyen. Aihetta koskevan tuoreen kotimaisen tutkimustiedon vähäisyyden vuoksi olen viitannut myös Johanna Toivosen (2015) graduun. Kyseisen gradun lähdemateriaali on ollut merkittävässä roolissa aineis- tonhaussa.
Koska Suomeen sijoittuvaa tutkimusaineistoa ei ollut juuri saatavilla, päädyin ku- vailemaan kaltoinkohtelu-ilmiötä maailmanlaajuisesti. Siksi iso osa lähteistä on peräisin kansainvälisistä e-aineistoista. Tein myös sanahakuja ja haetuista artikkeleista rajasin tässä vaiheessa systemaattisesti pois ne, joissa käsiteltiin hoitolaitoksissa tapahtuvaa kaltoinkohtelua sekä selvästi yli 10 vuotta vanhemmat artikkelit, sillä halusin saada ai- heesta tuoretta tietoa.
Kansainvälisissä e-aineistoissa hakusanoina olivat older people*/elderly people AND abuse AND/OR neglect*. Parhaimmillaan nämä yhdistelmät tuottivat yli 200 000 tu- losta, joten rajausta oli tehtävä. Rajasin haun koskemaan vertaisarvioidut artikkelit sekä ne, joista oli kokoteksti saatavilla. Tällöinkin tulokset olivat useissa tuhansissa, mutta näiden tulosten alkusivuilta on poimittu muutamia artikkeleita, jotka pikaisella silmäyksellä olivat aiheen kannalta olennaisia. Kansainvälisistä aineistoistakin olen ra- jannut ulkopuolelle hoitolaitoksissa ja sairaaloissa tapahtuvan kaltoinkohtelun ja koska kansainvälistä aineistoa on tarjolla niin paljon, olen ottanut niistä mukaan pääasiassa 2010-luvulla tehtyjä artikkeleita. Ne käsittelevät ikäihmisten kokemaa kaltoinkohtelua pääasiassa länsimaisesta kontekstista käsin, jolloin tulokset voivat olla paremmin yleistettävissä suomalaiseen yhteiskuntaan. Yksi artikkeleista perustuu kuitenkin Iranis- sa toteutettuun tutkimukseen ja sitä on käytetty kuvaamaan kaltoinkohtelu-ilmiön uni- versaalisuutta.
Aineistona käytetyistä yhdestä kotimaisesta sekä kahdeksasta kansainvälisestä tutkimuksesta neljä oli kvalitatiivisia tutkimuksia, yksi kvantitatiivinen tutkimus sekä neljä kirjallisuuskatsausta. Kirjallisuuskatsauksista Biggsin ym. (2009) “Mistreatment of Older People in United Kingdom: Findings from the First National Prevalence Study”
keskittyy kuvaamaan Isossa Britanniassa toteutettua ensimmäistä ikäihmisten pa- hoinpitelyn yleisyydestä tehtyä kansallista tutkimusta. Cooperin ym. (2008) system- aattisessa katsauksessa “The prevalence of elder abuse and neglect: a systematic re- view” puolestaan käsitellään ikäihmisten kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin yleisyyttä.
Montgomery ym. (2016) ovat kirjallisuuskatsauksessaan ”Implications of divergences in adult protection legislation” tutkineet ikäihmisten kaltoinkohtelun lainsäädännöllis- ten toimenpiteiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia Isossa Britanniassa, Irlannissa, Aus- traliassa ja USA:ssa. Myös Carter Anandin ym. (2014) systemaattisessa katsauksessa “A review of adult safeguarding framework in Northern Ireland, The UK, Ireland and In- ternationally” identifioidaan ja vertaillaan lakiin perustuvia strategioita ja kaltoinkoh- telun määritelmiä sekä kansallisella tasolla Irlannissa, Isossa Britanniassa ja Pohjois- Irlannissa että kansainvälisesti.
Tutkielman interventioihin perustuvan osion lähdeaineistosta olen pyrkinyt löytämään vastauksia siihen, mitä sosiaalityö voi tehdä ikäihmisten kaltoinkohteluongelman ratkai- semiseksi eli käytännössä millä interventiomenetelmillä sosiaalityö voi puuttua kaltoin-
kohteluun. Lähdeaineiston valintaa on ohjannut toinen tutkimuskysymys ja olen etsinyt sellaista aineistoa, joka on pystynyt vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin:
Mitä interventiomenetelmiä sosiaalityö käyttää? Miten sosiaalityö käyttää kutakin me- netelmää? Millaisia menetelmiä käytetään kunkin kaltoinkohtelumuodon kohdalla?
Mitkä menetelmät toimivat? Millaisia vaikutuksia menetelmällä on kaltoinkohtelun loppumiselle? Olen etsinyt kirjallisuudesta näihin kysymyksiin liittyvää temaattista si- sältöä, vaikkakin olen tehnyt myös sanahakuja.
Lähdeaineistona olen käyttänyt merkittävässä määrin kansainvälisiä tutkimusartikkelei- ta. Suomalaista lähdeaineistoa olen voinut hyödyntää lähinnä väkivaltateorioihin ja - käyttäytymismalleihin pohjautuvien interventiomenetelmien kuvauksessa. Aiheeseen liittyvää kansainvälistä tutkimusta on tehty erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa, jo- ten suuri osa lähdemateriaalista on kyseisissä maissa tehtyjen tutkimusten artikkeleita.
Sanahakuja tehdessäni hakusanoina olivat aluksi elder abuse AND intervent*, joka tuot- ti kymmenen vuotta vanhemmat pois rajattuina, vertaisarvioituina ja kokoteksti saatavil- la -rajattuinakin yli 8 000 osumaa. Näiden tulosten alkusivuilta olen poiminut otsikoi- den tai tiivistelmän perusteella esimerkiksi Lachsin & Pillemerin (2015) artikkelin El- der Abuse, jossa on tiivistetysti käsitelty muun muassa kaltoinkohteluilmiön määritel- miä, riskitekijöitä, tunnistamista sekä interventioita. Wang et. al (2015) esittävät Elder Abuse: an approach to identification, assessment and intervention -katsauksessaan mää- ritelmien ja riskitekijöiden lisäksi suosituksia kaltoinkohtelun seulomiseksi sekä ohjeis- tavat erityisesti terveydenhuollon ammattilaisia siitä, mihin tulisi kiinnittää huomiota kaltoinkohtelun arvioinnissa riskitapausten kohdalla. Nämä artikkelit käsittelevät kal- toinkohtelun interventioita suhteellisen yleisellä tasolla, menemättä sen syvemmin tie- tyntyyppisen kaltoinkohtelun interventiomenetelmiin.
Hakusanoilla elder abuse AND intervent* AND social work ja samoin rajauksin kuin edelliset haut julkaisujen määrä oli hieman yli 7 000. Näistä jälleen ”satunnaisotantaa”
käyttäen olen valinnut muun muassa Storeyn & Perkan (2018) Reaching Out for Help:
Recommendations for Practice Based on an In-Depth Analysis of an Elder Abuse Inter- vention Programme -artikkelin. Se käsittelee Kanadassa ensimmäisenä käynnistynyttä ja pisimpään toiminutta sosiaalityön interventio-ohjelmaa. Donovanin & Regehrin (2010) Elder Abuse: Clinical, Ethical, and Legal Considerations in Social Work Practi-
ce -artikkelin olen valinnut sen uhrin itsemääräämisoikeutta, eettisiä periaatteita sekä moniammatillista työotetta painottavan näkökulman takia.
Olen käyttänyt hakusanoina myös financial elder abuse AND intervent*, jotta saisin spesifimpää tietoa juuri tietynlaisen kaltoinkohtelun interventioista. Rajaukset olivat samoja kuin aiemmin, eli käytin vertaisarvioituja ja kokoteksti saatavilla -olevia sekä korkeintaan 10 vuotta vanhoja artikkeleita. Tuloksena oli jälleen yli 4 000 julkaisua.
Rizzon, Burnesin & Chalfyn (2014) artikkeli A Systematic Evaluation of a Multidiscip- linary Social Work-Lawyer Elder Mistreatment Intervention Model perustuu tutkimuk- seen, jossa sosiaalityöntekijän ja asianajajan ammattikuntien yhteistyöllä on saavutettu hyviä tuloksia erityisesti taloudellisen kaltoinkohtelun tilanteissa.
Koska kaltoinkohtelu on kytköksissä väkivaltaan, hain siihen liittyvää aineistoa niin kirjastojen kuin google scholarin avulla, käyttäen hakusanoina esimerkiksi ”väkivalta- teoriat”-, ”parisuhdeväkivalta”- ja ”perheväkivalta” -sanoja. Lueskelin myös muutamia parisuhde- ja perheväkivaltaan liittyviä opinnäytetöitä, joista useissa oli viitattu muun muassa Ojurin (2004, 2006) sekä Niemi-Kiesiläisen & Kainulaisen teksteihin. Heidän artikkelinsa teoksessa ”Perhe- ja lähisuhdeväkivalta. Auttamisen käytäntöjä” sekä Oju- rin väitöskirja “Väkivalta naisen elämän varjona – tutkimus parisuhdeväkivaltaa koke- neiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä” ovat olleet merkittävinä lähteinä tut- kielmassani.
Kirjallisuuskatsauksen kolmannen vaiheen mukaisesti aineiston valinnan jälkeen vuorossa oli kuvailun rakentaminen, jossa pyrkimyksenä on yhdistää ja analysoida lähdeaineiston sisältöä kriittisesti (Kangasniemi y. 2013, 296). Aineiston analysointi pohjautuu teemoittelulle. Jaottelin ensimmäiseen tutkimuskysymykseen liittyvän aineis- ton kolmeen osaan sen mukaan, käsittelivätkö ne kaltoinkohtelun muotoja, riskitekijöitä vai tunnistamisen keinoja. Moni lähde tosin antoi vastauksia useampiin aiheisiin. Jaotte- lun perusteella hahmottelin tutkielman neljännen luvun tulososan raportoinnin eli käsit- telyosan.
Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastattuani minulla oli jo teoriatietoa siitä, millai- sesta ongelmasta on kysymys, kun puhutaan ikäihmisten kaltoinkohtelusta. Siispä toisen tutkimuskysymyksen tulosten analysointi pohjautuu teorialähtöiselle analyysille. Teo- rialähtöinen analyysi ei pohjaudu suoraan teoriaan, mutta siinä on tiettyjä teoreettisia
kytkentöjä. Teoria antaa ehkä uusia ajatuksia siihen, mitä analysoitavia kohteita aineis- tosta valitaan, mutta valintaa ohjaa kuitenkin enemmän aikaisempi tieto kuin teoria.
Tätä analysointimuotoa voisi kuvailla kokemusperäisen tiedon ja teorian liitoksi. (Tuo- mi & Sarajärvi 2002, 98-99.)
Toisen tutkimuskysymyksen tulosten analysointi jatkui siten, että hahmottelin aineiston pohjalta jälleen teemoja, joiden alle pystyin kunkin aineiston sijoittamaan. Teemoista muodostui otsikot eri interventiomenetelmille. Monista lähteistä ja tutkimusartikkeleista sain sisältöä useamman otsikon alle. Näitä olen raportoinut viidennen luvun käsittely- osaan. Lopuksi olen kuvailevan kirjallisuuskatsauksen neljännen vaiheen mukaisesti tarkastellut tutkielman tuloksia Johtopäätökset ja pohdinta -luvussa.
3.3 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus
Kangasniemen ym. (2013, 292) mukaan on noudatettava hyvän tieteellisen käytännön mukaisia eettisiä periaatteita kirjallisuuskatsauksen kaikissa vaiheissa, aina tutkimusky- symyksen muotoilusta lähtien. Tutkielma onkin pyritty toteuttamaan hyviä tutkimuseet- tisiä käytäntöjä noudattaen. Tutkielmassa on käytetty tieteellisesti luotettavaa, suhteelli- sen tuoretta ja aiheen kannalta relevanttia lähdeaineistoa.
Edelleen tutkimuksen luotettavuuteen vaikuttavia asioita ovat muun muassa tutkimuk- sen validiteetti eli pätevyys sekä tutkimuksen reliabiliteetti eli luotettavuus. Validiteetti on kykyä ”mitata” sitä, mitä on luvattu ja se liittyykin lähinnä kvantitatiiviseen tutki- mukseen. Reliabiliteettiin taas vaikuttaa aineiston käsittelyn ja analyysin toistettavuus.
(Tuomi & Sarajärvi 2009, 136.) Koska relevanttia tutkimustietoa kaltoinkohteluilmiöstä Suomessa ei juuri ole, olen tarkastellut ilmiötä yleisestä, globaalista näkökulmasta kä- sin. Kansainvälistä aineistoa on löytynyt hyvin, aineisto on ollut tieteellisesti luotetta- vaa, sillä se on läpikäynyt tiedeyhteisön vertaisarviointiprosessin, ja se on kyennyt an- tamaan vastauksia tutkimuskysymykseen. Tutkielman luotettavuutta voi siinä mielessä pitää hyvänä.
Tutkielman luotettavuutta lisää se, ettei tutkimustietoa ja lähdeaineistoa ole vääristelty, eikä ole esitetty niistä poikkeavia tai omiin käsityksiin perustuvia johtopäätöksiä. Luo- tettavuuteen liittyen aineistosta on löydettävissä myös toistettavuutta, muun muassa
käsitteiden määritelmissä. Jos tutkielma tehtäisiin uudestaan, päädyttäisiin todennäköi- sesti samankaltaisiin tuloksiin. Toisaalta kaltoinkohteluilmiöstä Suomessa olisi voitu saada tutkimustietoa, jos yli 10 vuotta vanhempaa aineistoa ei olisi rajattu pois. Se ei olisi kuitenkaan antanut ilmiöstä totuudenmukaista kuvaa tämän päivän kontekstissa, sillä laajempaa tutkimusta ikääntyneiden kotioloissa kokemasta kaltoinkohtelusta on tehty Suomessa viimeksi 1990-luvulla. Koska suomalainen yhteiskunta on parin vuosi- kymmenen aikana muuttunut merkittävästi, olen katsonut parhaaksi kuvata ilmiötä glo- baalilla tasolla.
4 KALTOINKOHTELUN MUODOT, RISKITEKIJÄT JA TUNNISTAMINEN
4.1 Kaltoinkohtelun muodot
Seuraavaan kuvioon on koottu tiivistetysti analyysini tulokset. Ne on esitelty Biggsin ym. (2009) tutkimuksen mukaan esiintyvyydeltään yleisimmästä lähtien.
Kuvio 1. Kaltoinkohtelun muodot.
HOIDON JA AVUN LAIMINLYÖNTI
- fyysistä tai emotionaalista perustarpeisiin kohdistuvaa hoidon vähäisyyttä tai hoitamatta jättämistä
TALOUDELLINEN KALTOINKOHTELU
- muodoista näkyvimmin tunnistettavissa, tekijä useimmiten vieras tai ei-sukulainen
FYYSINEN KALTOINKOHTELU
- aktiivista (lyöminen, potkiminen jne.) tai passiivista (esim. ylilääkitseminen mielialalääkkeillä)
PSYYKKINEN KALTOINKOHTELU
- sisältää myös hengellisen väkivallan ja ikäsyrjinnän
SEKSUAALINEN KALTOINKOHTELU - uhrit usein liikuntakyvyttömiä tai muistisairaita
Hoidon ja avun laiminlyönti
Hoidon ja avun laiminlyönniksi katsotaan hoitovelvollisuuden täyttämisen laiminlyönti tai siitä kieltäytyminen. Se on perustarpeisiin kohdistuvaa hoidon vähäisyyttä tai hoita- matta jättämistä, ja laiminlyönti voi olla fyysistä tai emotionaalista. Useimmiten laimin- lyönti ilmenee ikääntyneen ruoan, juoman tai tarvittavien lääkkeiden puutteena, si- ivoamattomana kotina, pukeutumisen laiminlyöntinä, likaisissa vaatteissa pitämisenä sekä tarvittavan kuntoutuksen tai apuvälineiden puutteena. (Luoma & Manderbacka 2009, 11.) Taylor, Killick, O´Brien, Begley & Carter-Anand (2014, 231) toteavat, että myös vanhuksen yksin jättäminen ja vanhuksen avuntarpeiden huomiotta jättäminen ovat laiminlyöntiä. Heidän mukaansa laiminlyönti on myös monesti tahatonta, sillä omaiset eivät välttämättä huomaa esimerkiksi vanhuksen terveydentilassa tapahtuvia muutoksia oman hektisen elämäntilanteensa tai kaukana asumisen takia.
Isossa-Britanniassa tehdyn laajan tutkimuksen (Biggs ym. 2009) mukaan juuri laimin- lyönti oli kaltoinkohtelusta yleisintä (1,1 %), taloudellisen kaltoinkohtelun tullessa seuraavana (0,6 %). Samaisessa tutkimuksessa paljastui, että ikääntyminen lisäsi miesten kaltoinkohtelua lukuun ottamatta laiminlyöntiä, joka väheni. Naisilla kehitys kulki päinvastaiseen suuntaan, sillä ikääntyminen vähensi muuta kaltoinkohtelua paitsi laiminlyöntiä, joka oli poikkeuksellisen suurta yli 85-vuotiailla naisilla. Myös iranil- aisessa tutkimuksessa (Alizadeh-Khoei ym. 2014) laiminlyönti sijoittui kärkisijoille, ollen toiseksi yleisin (9 %) kaltoinkohtelun muoto.
Taloudellinen kaltoinkohtelu
Taloudellinen hyväksikäyttö on kaltoinkohtelun muodoista ehkä näkyvimmin tunnistet- tavissa ja se sijoittuu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa kaltoinkohtelumuodoista yleisimpien joukkoon. Se voi olla ikääntyneen rahojen tai muun omaisuuden käyt- tämistä, useimmiten niin, että sukulaiset tai muut käyttävät ikäihmisen eläkkeen omiin menoihinsa. Se voi käsittää omaisuuden myymistä tai hävittämistä ilman henkilön lupaa tai sitä, että estetään henkilöä käyttämästä omia varojaan. Vanhusta voidaan myös painostaa myymään omaisuuttaan, josta saadut tulot menevät muiden kuin vanhuksen käyttöön (Carter Anand, Taylor, Montgomery, Bakircioglu, Harper, Devaney, Lazen- batt, Pearson, Mackay & Nejbir 2014, 36). Usein väärinkäytetään edunvalvojan asemaa
muun muassa muuttamalla ikääntyneen tahtoa testamenttiin tai virallisiin dokumenttei- hin, allekirjoittamalla niitä ikääntyneen puolesta. (Luoma & Manderbacka 2009, 11.) Miesten kaltoinkohtelun kokemukset ovat yleisimmin taloudellisia (0,6 %) ja taloudelliseen kaltoinkohteluun syyllistyminen onkin tasapuolisempaa (56 % miehiä).
Toisaalta taloudelliseen hyväksikäyttöön syyllistyy useimmiten muu perheen jäsen (54
%) kuin puoliso (Biggs ym. 2009). Taloudellinen kaltoinkohtelu on myös muita kaltoinkohtelun muotoja useammin ikäihmiselle vieraan henkilön tai ei-sukulaisen to- teuttamaa. Tästä johtuen kaltoinkohtelija on usein ehtinyt hävitä siinä vaiheessa, kun kaltoinkohtelu on huomattu ja toteen näytetty. Tyypillinen vanhukselle vieraan henkilön toteuttama taloudellinen kaltoinkohtelutapaus on esimerkiksi sellainen, jossa urakoitsija veloittaa vanhukselta kohtuuttoman suuren summan esimerkiksi asunnon korjaustöistä, tai veloittaa vanhusta tekaistuista toimenpiteistä. (Choi & Mayer 2008, 11,16.)
Fyysinen kaltoinkohtelu
Iranilaisessa tutkimuksessa (Alizadeh-Khoei ym. 2014) kaltoinkohtelun muodoista yleisintä oli juuri fyysinen kaltoinkohtelu (10,3 %). Biggsin ym. (2009) tutkimuksessa fyysisen kaltoinkohtelun osuus oli 0,4 %. Fyysinen kaltoinkohtelu voi olla joko ak- tiivista tai passiivista (Vallejo Medina ym. 2007, 327). Aktiivinen kaltoinkohtelu on fyysistä väkivaltaa, joksi lasketaan mikä tahansa väkivaltainen toiminta tai karkea ja kovakourainen käsittely, joka aiheuttaa fyysistä kipua tai vahinkoa. Muun muassa lyöminen, potkiminen, läimäyttäminen ja esineellä lyöminen ovat aktiivista kaltoinkoh- telua. Passiivisesta kaltoinkohtelusta voidaan puhua silloin, kun vanhukseen kohdistetaan pakkokeinoja ja vapaudenriistoa, esimerkiksi ylilääkitsemistä mie- lialalääkkeillä. (Luoma & Manderbacka 2009, 10; Vallejo Medina ym. 2007, 327.) Ki- velä (2012, 153) käyttää myös käsitettä kemiallinen kaltoinkohtelu, jolloin ikäihmisen toimintaa pyritään rajoittamaan psyykenlääkkeillä niin, että hän menettää liikun- takykynsä lääkkeiden haittavaikutusten takia. Hoitotilanteessa fyysinen kaltoinkohtelu voi sisältää kovakouraista käsittelyä, estämistä ja rajoittamista (Toivonen 2015, 13).
Harvinaista ei ole sekään, että kaltoinkohtelu käsittää useampia muotoja samanaikaisesti (Choi & Mayer 2008,10); fyysiseen kaltoinkohteluun esimerkiksi liittyy usein psyyk- kistä kaltoinkohtelua tai hoidon ja avun laiminlyöntiä.
