Puuttumisen haasteet ja tunnistaminen
Kaltoinkohtelun määrittelemisessä on tärkeää ottaa huomioon ikäihmisen pystyvyys ja halukkuus itsensä puolustamiseen. Vanhus voi pelätä hyljeksintää, arvostelua, torjuntaa tai pilkkaamista, jos hän puhuu kaltoinkohtelusta. Puolustautumisen kyky on yhteydessä vanhuksen elämänkokemukseen, persoonallisuuteen, perhe- ja olosuhteisiin sekä ter-veydentilaan. Myös kulttuuriset ulottuvuudet vaikuttavat siihen, haetaanko kaltoinkoh-teluun apua vai pidetäänkö se yksityisasiana. (Taylor, Killick, O´Brien, Begley &
Carter-Anand 2014, 238.)
Montgomery ym. (2016, 151) ovat listanneet asioita, jotka estävät oikeudellisia ilmoi-tuksia ja raportointeja: ikäihminen voi olla perusselviytymisen tasolla riippuvainen kaltoinkohtelijasta tai hän pelkää kostoa tai tilanteen pahenemista; ikäihminen voi olettaa olevansa itse syyllinen tilanteeseen; ikäihminen voi pelätä joutuvansa lähtemään kotoaan ja joutuvansa laitokseen tai kiintymyssiteet voivat olla voimakkaampia kuin halu lähteä tilanteesta. Lisäsyinä voivat olla syyllisyys ja häpeä siitä, että on kasvattanut kaltoinkohtelevan lapsen; huoli perhestatuksen vaarantumisesta ja asemasta yhteisössä;
huoli siitä, mitä väitetylle rikoksentekijälle tapahtuu tai huoli perheen yksityisyyden säilymisestä yhteiskunnan silmissä.
Joissain tapauksissa vanhuksen raportoimaa kaltoinkohtelua ei oteta tosissaan.
Ulkopuoliset voivat pitää kaltoinkohtelua epätodennäköisenä, varsinkin jos vanhuksen ja kaltoinkohtelijan suhde on läheinen. Vanhuksen esittämiä asioita voidaan pitää muis-tamattomuutena tai dementoitumiseen liittyvinä oireina. (Vallejo Medina ym. 2007,
328.) Jotkut ikääntyneet ovat jopa kokeneet, että heitä kohdellaan kuin lasta, kun he ovat yrittäneet hakea apua (Aejmelaeus ym. 2008, 286).
Ylisen ja Rissasen (2005, 61) tutkimus vahvisti aiemmissa tutkimuksissa esille tulleen havainnon siitä, että ikäihmiset ovat haluttomia kertomaan puolisonsa, lapsensa tai muun läheisensä toteuttamasta kaltoinkohtelusta. Kertominen on vaikeaa ja asia salataan, koska kaltoinkohtelun uhriksi joutumista pidetään häpeällisenä (Vallejo Medi-na ym. 2007, 328). Asia tuleekin usein esille esimerkiksi mustelmien kautta tai uhri voi esimerkiksi kertoa pudonneensa rappusista (Ylinen & Rissanen, 2005, 61). Vallejo Me-dinan ym. (2007, 328) mukaan perheväkivaltaa ja kaltoinkohtelua on syytä epäillä, jos
• vanhus on arka, hermostunut tai pälyilevä ja hakee usein apua
• vanhuksella on vakava vamma, jonka syntymisestä on pitkä aika
• vanhuksen vamman ja hänen kertomansa syntymissyyn välillä on ristiriita
• vanhuksella on toistuvasti vammoja
• vanhus on laihtunut, aliravittu, makuuhaavoilla, sekava tai masen-tunut
Carter Anandin ym. (2014, 37) mukaan taloudellista kaltoinkohtelua on syytä epäillä, jos iäkkään pankki- tai säästötililtä nostetaan äkillisesti ja selittämättömästi huomattavia summia rahaa, allekirjoitukset sekeissä, valtakirjoissa tms. eivät vaikuta henkilön alle-kirjoituksilta tai henkilö on ylipäätään kykenemätön kirjoittamaan, omien asioiden ajo on luovutettu toiselle tai testamenttia on muutettu tilanteessa, jossa iäkäs on kykenemätön tekemään sellaisia päätöksiä tai iäkkään hoidosta vastaava henkilö on epätavallisen huolestunut iäkkään hoidosta aiheutuvista, liiallisista kustannuksista.
Hälytyskellojen kuuluisi soida myös silloin, kun iäkkään rahat eivät riitä laskujen maksamiseen ja vuokranmaksut ovat myöhässä tai maksamatta, iäkkäällä ei ole muk-avuuksia, kuten TV:tä tai henkilökohtaisia hoitotuotteita, iäkkäältä on kadonnut taidetta, hopeaesineitä tai koruja, iäkkään hoidosta vastaava henkilö eristää iäkkään tahallisesti omien raha-asioidensa hoidosta tai kun iäkkään terveys tai henkilökohtainen hygienia heikkenee sen johdosta, ettei pääse käsiksi omiin rahoihinsa.
Ikäihmisen kaltoinkohteluun puuttuminen voi olla hankalaa, varsinkin jos omista asi-oistaan päättämään kykenevä ikäihminen kieltää sen. Rikosilmoituksen tekeminen tai asian vieminen syyttäjälle ovat emotionaalisesti vaikeita asioita (Brown 2009, 305).
Kaltoinkohtelulle ei myöskään ole rikosoikeudellista määritelmää tai kriminalisointia ja sitä koskevia tutkimustuloksia tarkasteltaessa on huomioitava, että vain osa huonosta kohtelusta täyttää rikoksen tunnusmerkistön (Perttu & Sarimo 2011, 12). Kuitenkin törkeissä, jopa ikäihmisen henkeä uhkaavissa kaltoinkohtelutapauksissa poliisille ilmoittamista tulee harkita ilman ikäihmisen lupaakin (Vallejo Medina ym. 2007, 329).
Cooper ym. (2008) ovat tutkineet kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin esiintyvyyttä ja johtopäätöksissään he esittävät, että vanhukset, heidän perheensä sekä ammatillinen hoitohenkilökunta raportoivat kaltoinkohtelusta, kunhan sitä vain heiltä rutiinino-maisesti kysytään. Myös Ylisen & Rissasen (2005, 61) tutkimushaastatteluista nousi esiin se, että sosiaalityön tehtävänä on kysyä asiasta suoraan, jos epäily kaltoinkoh-telusta herää. Usein ”suoraan asiaan meneminen” saa rattaat liikkeelle ja kun joku osaa asiasta kysyä, voi tuloksena olla purkautuminen. Vanhukselle on useimmiten helpotta-vaa, kun asian saa sanotuksi ja samalla tietoisuus siitä, että asia on tullut ilmi ja sitä ruvetaan käsittelemään, edesauttaa myös vanhuksen voimaantumisen tunnetta.
Todennetuissa kaltoinkohtelutapauksissa on tärkeää, että apua saavat molemmat, sekä uhri että tekijä. Vanhukselle tärkeitä ihmissuhteita ei pitäisi katkaista, vaikka häntä olisi kohdeltu kaltoin, vaan tavoitteena tulisi olla omaistenkin tukeminen sosiaali- ja tervey-denhuollon sekä tarvittaessa muiden verkostojen yhteistyön avulla. (Vallejo Medina ym.
2007, 329.) Choin & Mayerin (2008, 22-23) mukaan uhrille ja kaltoinkohtelevalle suku-laiselle on tarjottava mielenterveysneuvontaa ja konkreettista tukea väkivallattoman elämän ja suhteen rakentamiseen. Tilanteessa pääsy kaikkien mahdollisten palvelujärjestelmän tarjoamien tukitoimien pariin on tehtävä mahdolliseksi. Jos vanhus erotetaan tutuista kon-takteista ja hän menettää tutun ihmissuhteen, voi se johtaa toisenlaisten haittojen ja epäjärjestyksen ketjureaktioon. Uhrit tarvitsevatkin erityisesti apua jokapäiväiseen elämiseen esimerkiksi sellaisissa tapauksissa, joissa kaltoinkohtelu päättyy rikoksentekijän tai uhrin poismuuttamiseen. (Brown 2009, 310.)
Ennaltaehkäisyn keinot
Sosiaalityöllä on usein eri toimijat ja palvelut yhteen kokoava tehtävä vanhustyön saral-la. Kaltoinkohtelun hoitaminen vaatiikin useiden yhteiskunnan sektoreiden osallistumis-ta, erilaista asiantuntijuutta ja yhteistyötä. Erityisen tärkeäksi nousee yhteistyö sosiaali-työn ja perusterveydenhuollon ammattilaisten kesken, sillä he todennäköisimmin teke-vät vanhusten luo kotikäyntejä esimerkiksi palvelutarpeita suunniteltaessa. He ovat usein myös ensimmäisiä, jotka havaitsevat merkkejä ikäihmisten huonosta kohtelusta (Choi & Mayer 2008,7).
WHO:n (2002a) mukaan esimerkiksi perusterveydenhuollon toteuttajat törmäävät kal-toinkohteluun lähestulkoon säännöllisesti, joskaan eivät aina ongelmaa huomaakaan.
Sosiaalityöntekijä taas on monesti se ammattilainen, joka on vastuussa interventioiden ja ennaltaehkäisevien palvelujen järjestämisessä (Choi & Mayer 2008,7). Sosiaalihuol-lon henkilöstöllä on myös sosiaalihuoltolain (48 §) nojalla ilmoitusvelvollisuus, jos pal-velun tarjoajan toiminnassa on epäkohta tai ilmeinen epäkohdan uhka. Sosiaalityönteki-jä siis osaltaan pitää huolen siitä, että vanhuksille annettavat sosiaalipalvelut toteutetaan laadukkaasti.
Choi & Mayer (2008, 22-23) painottavat kaltoinkohtelun ennaltaehkäisyssä koulutuksen roolia, ja heidän mukaansa nimenomaan sosiaalityöntekijöiden tulisi valistaa vanhuksia tilanteista, joissa he saattaisivat joutua hyväksikäytetyiksi. Myös muut kansalaiset tarvitsevat koulutusta ja tietoa ikäihmisten kaltoinkohtelusta, sillä sitä ei ole vielä noteerattu merkittäväksi sosiaaliseksi ongelmaksi, toisin kuin esimerkiksi lasten kaltoinkohtelua.
Palvelukentän tuntemus gerontologisessa sosiaalityössä korostuu myös kaltoinkohtelun ennaltaehkäisyssä. Choin & Mayerin (2008, 22) mukaan sosiaalityöntekijän täytyy tarjota yksilökohtaisia palveluita syrjäytyneille, hauraille ja kognitiivisilta toimin-noiltaan vahingoittuneille vanhuksille sekä tuoda riskitapaukset palvelujärjestelmän piiriin saamaan muun muassa kotipalvelua, kotisairaanhoitoa ja päivätoimintaa. Sosiaal-ityöntekijän tulee myös tehdä kattavia arviointeja kaltoinkohtelun, laiminlyönnin tai hyväksikäytön potentiaalissa riskitapauksissa sekä vaatia päihteidenkäytön seulontoja, jotta myös päihteidenkäytön aiheuttamat kaltoinkohtelutilanteet minimoitaisiin.
Vanhusten kanssa työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on tärkeä rooli ja vastuu myös kotihoidon suunnittelutyössä, sillä heidän on otettava huomioon, että kaikki eivät sovellu pitkäaikaissairaiden hoitajaksi. Kaltoinkohtelun riski on merkittävä ja ilmeinen, jos hoitajaksi tähtäävällä omaisella on päihteidenkäytön tai mielenterveyden ongelmia.
Sosiaalityöntekijän vastuulla on myös järjestää omaishoitajille tarvittavat vapaapäivät, mahdollisuus virkistäytymiseen sekä keskusteluapuun. (Vallejo Medina ym. 2007, 328.) Sosiaalityöntekijän verkostotyön tuntemuksella on kysyntää myös silloin, kun mietitään kodin kunnossapidon palveluita ikäihmiselle. Erityisesti heikot asunnonomistajat on yhdistettävä luotettavien toimijoiden piiriin. (Choi & Mayer 2008, 22.)
Myös rakenteellisella puolella sosiaalityöntekijä voi vaikuttaa ennaltaehkäisyyn.
Vanhusväestön lisääntymisen takia tehokkaat ehkäisevän väkivaltatyön palvelut vaativat suurempia budjetteja palveluohjaukseen ja ikäihmisiä suojaaviin palveluihin. Sosiaali-työntekijöiden on puhuttava sen puolesta, että saadaan lisärahoitusta hyväksikäytön ja laiminlyönnin ehkäisyyn, havaitsemiseen ja puuttumiseen. (Choi & Mayer 2008, 22-23.)
5 KALTOINKOHTELUN HOITAMINEN SOSIAALITYÖSSÄ