Leipä ä jä luottämustä
Tutkimus luottamuksen tasoista ja yleistynyttä luottamusta ennustavista tekijöistä ruoka-avun asiakkaiden ja suomalaisen väestön keskuudessa
Pro gradu -tutkielma Niko Eskelinen Opiskelijanumero 207698 Sosiologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteisuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Syyskuu 2016
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Niko Eskelinen Työn nimi
Leipää ja luottamusta – tutkimus luottamuksen tasoista ja yleistynyttä luottamusta ennustavista tekijöistä ruoka-avun asiakkaiden ja suomalaisen väestön keskuudessa
Oppiaine Sosiologia
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
professori Juho Saari ja yliopistotutkija, dosentti, Antti Kouvo Aika
Syyskuu 2016
Sivumäärä 119 + kaksi liitettä Tiivistelmä
Viime vuosikymmenten aikana luottamuksesta on tullut yksi yhteiskuntatieteellisen tutkimuskentän tutkituimpia ilmiöitä. Valtaosa viime aikaisista määrällisin menetelmin toteutetuista luottamustatutkimusta on tehty pääsääntöisesti laajoja kansallisia tai kansainvälisiä väestöaineistoja hyödyntäen. Väestöaineistot eivät kuitenkaan tavoita yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia huono-osaisten ryhmiä. Toistaiseksi paljoakaan ei tiedetä siitä, miten luottamus ilmenee hyvinvointivaltion heikoimmassa asemassa olevien keskuudessa.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella sitä, miten luottamus ilmenee verrattain heikossa sosiaalisessa, taloudellisessa ja terveydellisessä asemassa olevien ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa suhteessa suomalaiseen väestöön keskimäärin. Lisäksi tutkielmassa selvitetään sitä, mitkä tekijät ennustavat luottamusta ruoka-avun asiakkaiden ja väestön keskuudessa. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten kokemukset hyvinvointipalveluiden ja sosiaalisen tuen riittävyydestä ovat yhteydessä yleistyneeseen luottamukseen sekä viranomaisiin kohdistetun ja ihmistenvälisen luottamuksen suhteeseen.
Tutkielman aineistoina käytetään vuonna 2013 Huono-osaisin Suomi -tutkimushankkeen puitteissa ruoka-avuista kerättyä kyselyaineistoa (N=3474). Referenssiaineistona hyödynnetään Kansaneläkelaitoksen tilauksesta vuonna 2013 kerättyä Kelan kansalaiskyselyä, joka edustaa 15-vuotta täyttänyttä väestöä mannersuomessa. Analyysimenetelminä on käytetty suorien jakaumien ja ristiintaulukoinnin ohella korrelaatioanalyysia ja logistista regressioanalyysiä.
Tutkimustulosten mukaan luottamus heikossa asemassa olevien keskuudessa on merkittävästi väestötason luottamusta heikompaa. Luottamusta ennustavien tekijöiden voidaan kuitenkin esittää eri aineistoissa olevan verrattain samansuuntaisia. Sekä ruoka-avun asiakkaiden että keskimääräisen väestön keskuudesta yleistynyttä luottamusta ennustivat erityisesti luottamus viranomaisia kohtaan, kaupungilta ja ystäviltä saatu tuki sekä tulevaisuuden usko ja kokemus elämässä pärjäämisestä. Tutkimustulokset osoittivat, että keskeiset erot aineistojen välillä liittyivät toimeentulon kontrollia kuvaaviin muuttujiin.
Toisin kuin väestön, ruoka-avun asiakkaiden, keskuudessa talouteen liittyvät tekijät olivat voimakkaassa yhteydessä yleistyneeseen luottamukseen.
Asiasanat
yleistynyt luottamus, institutionaalinen luottamus, ruoka-apu, ruoka-avun asiakkaat, huono-osaisuus Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of social sciences and business
Department
Department of social sciences Author
Niko Eskelinen Title
Bread and trust – Study about levels of trust and determinants of generalized trust among the food aid recipients and Finnish population in general
Academic Subject Sociology
Type of thesis Masters’ thesis Date
September 2016
Pages
119 + 2 annexes Instructor(s)
professor Juho Saari and senior researcher, docent, Antti Kouvo Abstract
Trust is one of the most studied phenomena in social sciences nowadays. On the basis of a growing body of empirical research on the subject, a great deal is already known about the levels and
determinants of generalized trust as well as institutional trust. However, previous studies have mainly made use of population-wide data sets, which do not shed light on the situation of the most
disadvantaged people of the society.
The purpose of this study was to analyse social and institutional trust among food aid recipients and Finnish population in general. The study also attempted to identify key determinants behind the generalized trust among food aid recipients and Finnish population. Special attention was given to the connection between an individual’s experience of receiving a sufficient amount of institutional or social support and generalized trust, as well as the connection between institutional trust and generalized trust.
The data of the study originate from the Finnish Breadline Study (N=3474) and a nationwide survey carried out for the Social Insurance Institution of Finland ("Kelan kansalaiskysely 2013"). Besides descriptive methods and Spearman’s correlation analysis, a logistic regression analysis was performed to identify the predictive factors for generalized trust.
Study indicated that compared to Finnish population in general, economically and socially disadvantaged food aid recipients had lower levels of self-reported trust towards other people and authorities. However, the key findings of the study showed that determinants of generalized trust were very similar between the disadvantaged persons and Finnish population in general. Both in the case of food aid recipients and the general public, generalized trust was highly related with trust towards authorities, support from welfare institutions and family, and an optimistic attitude towards future. Based on the results, the main differences between the groups were linked with determinants related to the respondents’ economic situation. Among the food aid recipients those who reported to have financial problems were less likely to trust other people. Among the average Finnish population, self-reported financial problems were not linked with generalized trust.
Keywords
generalized trust, institutional trust, food aid, recipients of food aid, disadvantaged groups Archive location University of Eastern Finland Library Additional information
Sisällys
1 JOHDANTO ... 5
1.1 Tutkimuksen kysymyksenasettelu ... 5
1.2 Huono-osaisuustutkimuksen ja luottamustutkimuksen rajapinnoilla ... 10
2 LUOTTAMUS ... 16
2.1 Luottamuksen käsite ja sen juuret ... 16
2.2 Luottamuksen ulottuvuudet ... 20
2.3 Ihmisten välinen sosiaalinen luottamus ... 23
2.4 Ekskursio: luottamus ja sosiaalinen pääoma ... 28
2.5 Luottamuksen selitysmallit ja yleistynyttä luottamusta ennustavat tekijät tutkimuskirjallisuudessa ... 30
2.5.1 Yksilötason selitysmallit... 30
2.5.2 Yhteiskunnallisen tason selitysmallit ... 33
2.5.3 Luottamus ja hyvinvointivaltion rooli – luottamusta rikkomassa vai rakentamassa? ... 37
2.6 Katsaus aiempaan luottamustutkimukseen huono-osaisuuden notkelmissa ... 40
3 LEIPÄJONOJEN SUOMI ... 47
3.1 Tutkielman konteksti – suomalainen ruoka-apukenttä ... 47
3.1.1 Mistä puhumme, kun puhumme ruoka-avusta? ... 47
3.1.2 Ruoka-aputoiminnan tausta ja nykytila – uskonnollisesta avusta sosiaaliseksi käytännöksi ... 50
3.1.3 Suomalainen ruoka-apukenttä 2010-luvulla ... 56
3.2 Keitä ovat ruoka-avun asiakkaat? ... 58
4 TUTKIMUSASETELMA, AINEISTOT JA MENETELMÄT ... 61
4.1 Tutkimusasetelma ... 61
4.2 Aineistot ... 63
4.2.1 Huono-osaisin Suomi -tutkimushankkeen aineisto ... 63
4.2.2 Kelan kansalaiskysely 2013 ... 68
4.3 Menetelmät ... 69
5 TULOKSET ... 78
5.1 Luottamus muihin ihmisiin ja viranomaisiin ... 78
5.2 Yleistynyt luottamus ja luottamus viranomaisia kohtaan eri aineistoissa taustamuuttujittain ... 81
5.3 Luottamukseen linkittyvät tekijät ruoka-avun asiakkaiden ja väestön keskuudessa ... 86
5.4 Yleistynyttä luottamusta ennustavat tekijät ruoka-avun asiakkaiden ja väestön keskuudessa ... 91
6 YHTEENVETO... 105
6.1 Tutkimustulosten yhteenveto... 105
6.2 Tutkimusprosessin ja tutkimustulosten luotettavuuden arviointia ... 112
6.3 Johtopäätökset, tutkimustulosten käytännön merkitys ja jatkotutkimuksen aiheita ... 116
LÄHTEET ... 119 LIITTEET
KUVIOT
Kuvio 1. Huono-osaisuustutkimuksen teemoja. (Saari 2015, 43.) ... 12 Kuvio 2. Vuonna 2013 toimineet ruoka-aputoimijat taustoittain ryhmiteltynä. ... 56
TAULUKOT
Taulukko 1. Luottamusta selittävät teoriat tutkimuskirjallisuudessa Delheyta & Newtonia (2003) mukaillen. ... 36 Taulukko 2. Ruoka-avun asiakkaiden sosiodemografinen tausta. (HUSO-aineisto) ... 67 Taulukko 3. Yleistynyt luottamus huono-osaisin Suomi (HUSO) -aineistossa ja Kelan kansalaiskyselyssä (KELA) prosentteina. ... 79 Taulukko 4. Luottamus viranomaisia kohtaan Huono-osaisin Suomi (HUSO) -aineistossa ja Kelan kansalaiskyselyssä (KELA) prosentteina. ... 80 Taulukko 5. Yleistynyt luottamus ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa taustamuuttujien eri luokissa prosentteina. (Ristiintaulukointi, χ²-testi, efektikoko.) ... 82 Taulukko 6. Yleistynyt luottamus väestön keskuudessa taustamuuttujien eri luokissa prosentteina.
(Ristiintaulukointi, χ²-testi, efektikoko.) ... 84 Taulukko 7. Luottamus viranomaisia kohtaan ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa taustamuuttujien eri luokissa. (Ristiintaulukointi, χ²-testi, efektikoko.) ... 85 Taulukko 8. Luottamus viranomaisia kohtaan väestön keskuudessa taustamuuttujien eri luokissa.
(Ristiintaulukointi, χ²-testi, efektikoko.) ... 86 Taulukko 9. Luottamusindikaattoreiden ja taloudellista pärjäämistä sekä tuensaantia kuvaavien muuttujien väliset yhteydet eri aineistoissa. ... 89 Taulukko 10. Yleistynyttä luottamusta selittävät sosiodemografiset, hyvinvointia ja tulevaisuuden uskoa sekä taloudellista pärjäämistä kuvaavat tekijät ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa.
(Logistinen regressioanalyysi.) ... 92 Taulukko 11. Yleistynyttä luottamusta selittävät sosiodemografiset, hyvinvointia ja tulevaisuuden uskoa sekä taloudellista pärjäämistä mittaavat tekijät suomalaisen väestön keskuudessa. (Logistinen regressioanalyysi.) ... 96 Taulukko 12. Yleistynyttä luottamusta selittävät tekijät eri aineistoissa. Tuki ja apu (Logistinen
regressioanalyysi.) ... 100 Taulukko 13. Yleistynyttä luottamusta selittävät tekijät eri aineistoissa. Viranomaisiin kohdistunut luottamus. (Logistinen regressioanalyysi.) ... 103
5
1 JOHDANTO
”Luottamus on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä synteettisistä voimista”
(Georg Simmel 1950, 318.)
1.1 Tutkimuksen kysymyksenasettelu
Luottamus on yksi yksilön ja yhteiskunnan oleellisimmista resursseista. Yhtäältä se on ensisijaisen tärkeää yksilöiden henkilökohtaiselle hyvinvoinnille ja kukoistukselle, toisaalta laajemmasta näkökulmasta katsottuna koko yhteiskunnan toiminnan voidaan ajatella nojaavan luottamukseen muita toimijoita kohtaan. Luottamus on yhteiskunnan sidosaine, yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen elämän ennakkoehto sekä sosiaaliset suhteet voiteleva öljy, joka vähentää erilaisiin suhteisiin sekä toimintoihin liittyviä riskejä ja mahdollistaa kollektiivisen toimintamme. Luottamus tekee elämästämme ennustettavaa ja hallittavaa, siinä missä sen puute kylvää kaaosta.
Yksilötasolla luottamus liittyy ennen muuta kykyyn luottaa toisiin ja kykyyn toimia muiden kanssa. Elääksemme ja yhdessä toimiaksemme tarvitsemme ”epäseurallisen seurallisina”
sosiaalisina olentoina luottamusta lähestyäksemme toinen toisiamme. Ilman perusluottamusta meillä ei ole sosiaalista rohkeutta ryhtyä potentiaalisen riskin sisältäviin suhteisiin tai toimia yhdessä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Lisäksi luottamus on välttämätön osa identiteettiemme perusrakenteita. Se on kehityksemme kannalta keskeinen komponentti, joka kannattelee meitä sekä yksilöinä että erilaisten institutionaalisten kokonaisuuksien jäseninä. Luottamus linkittyy läheisesti myös hyvinvointiimme. On esitetty, että epäluottamuksen ilmapiirissä monet hyvän elämän elinehdot joutuvat koetukselle.
(Kotkanvirta 2000a, 55–56; 2000b, 5,10.)
Sen lisäksi, että luottamus on yksi oleellisimpia resurssejamme yksilötasolla, luottamus on tärkeää myös yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Luottamus on toimivan yhteiskunnan perusedellytys, premissi jota ilman yhteiskunnalliset instituutiot (kuten oikeuslaitos, viranomaiset, taloudelliset tai poliittiset instituutiot) eivät voi toimia tarkoitustensa mukaan (Luhmann 1988, 103; Kotkanvirta 2000b, 10). Luottamus legitimoi erilaisten instituutioiden olemassaolon ja toiminnan. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta on
6 tavattoman tärkeää, että kansalaiset voivat luottaa yhteiskunnallisiin instituutioihin sekä niiden kykyyn toimia ja hoitaa niille annettuja tehtäviä. Ilman luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin yksilöiden elämä käy kohtuuttoman epävarmaksi, raskaaksi ja irrationaaliseksi.
Luottamuspula leikkaa rationaalisen toiminnan mahdollisuuksia ja yleinen epäluottamus voi johtaa äärimmillään yksilötason sosiaaliseen vieraantumiseen ja edelleen anomiaan. Usein luottamuksen onkin katsottu olevan äärimmäisen tehokas (ja osaltaan välttämätön) keino hallita ja järjestää modernin elämän monimutkaisuutta. (Luhmann 1988; Kotkanvirta 2000a, 56.)
Viime vuosina luottamus on noussut yhä useammin esiin niin julkisessa kuin akateemisessakin keskustelussakin. Muun muassa taloudellisten ja poliittisten kriisien sekä niiden sosiaalisten seurausten myötä, on puhuttu paljon luottamuksen ja luottamusyhteiskunnan rapautumisesta sekä näiden kehityskulkujen merkityksestä yksilöille ja yhteisöille laajemminkin.1 Yhteiskuntajärjestyksessämme, ja ehkäpä yleisesti ajassamme, jota esimerkiksi epävarmuus työstä, toimeentulosta tai tulevaisuudesta kalvaa, lienee väistämättä jotakin sellaista, joka nostaa luottamuksen yhä uudelleen yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen ja pohdiskeltavaksi. Nopeiden muutosten maailmassa, jonka tyypillisiä nimittäjiä epävarmuuden ohella ovat postmoderni pirstaleisuus ja elämän episodimaisuus, kysymykset luottamuksesta käyvät hetki hetkeltä ajankohtaisemmiksi. Ristiriitaisesti epävarmuuden ajan monimutkainen maailma, jossa tuttuus ja pysyvyys ovat ehtyviä elämäämme jäsentäviä voimavaroja, edellyttää meiltä lähtökohtaisesti yhä enemmän luottamusta tuntematonta kohtaan.
Nykysosiologiassa, sekä kotimaisella että kansainvälisellä tutkimuskentällä, monet viimeaikaiset luottamusta käsitelleet tutkimukset ovat kohdistaneet kiinnostuksensa pääsääntöisesti siihen, millä tavoin ja millaisin mekanismein erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot (kuten viranomaisinstituutiot, tulonsiirto- tai hyvinvointipalvelujärjestelmä) vaikuttavat luottamuksen syntyyn tai luottamuksen tasoon väestössä yleisesti. (Ks. esim.
1 Tähän keskusteluun on vaikuttanut ennen muuta vilkas julkinen ja akateeminen debatti sosiaalisesta pääomasta ja sen rapautumisesta. Keskustelun taustalla on erityisesti yhdysvaltalaisen politiikantutkijan Robert D. Putnamin laajoihin empiirisiin aineistoihin perustuvat havainnot amerikkalaisten yhteiskunnan sosiaalisen pääoman murenemisesta. (Putnam 2000.) On kuitenkin syytä tarkentaa, että tutkimuksessaan Putnam ei suoranaisesti tarkastellut luottamuksen rapautumista itsessään. Tutkimuksensa empiirisen tarkastelun ytimeen hän asetti kansalaisosallistumisen, erilaisiin yhteiskunnallisiin yhdistyksiin, harrasteseuroihin ja järjestöjen toimintaan osallistumisen, joiden hän katsoi implisiittisesti (ja empiriassa epäsuorasti) materialisoivan luottamusta. (Ilmonen 2000, 28.)
7 Rothstein 2003; Rothstein & Stolle 2003; Kumlin & Rothstein 2005; Kouvo & Kankainen 2009;
Kouvo, Kankainen & Niemelä 2012; Kouvo 2014b.) Kansainvälisessä vertailevassa luottamustutkimuksessa suomalaisittain kiinnostavaa on ollut muun muassa se, että luja luottamus on nähty tunnusomaisena piirteenä pohjoismaisille hyvinvointivaltioille.
Tiivistetysti Pohjoismaiden – Suomi mukaan lukien – korkeaa luottamusta on usein selitetty hyvinvointijärjestelmien luonteella, hyvällä hallinnolla, matalilla tuloeroilla sekä esimerkiksi protestanttisella perinteellä. (Ks. esim. Delhey & Newton 2005; Rothstein & Stolle 2008; Komu
& Hellsten 2010.)
Edellä sivuutetun tutkimuksen yhteydessä luottamusta sekä siihen vaikuttavia tekijöitä on tarkasteltu ennen muuta laajoja väestötason kyselyaineistoja hyväksikäyttäen. Kattavan kuvan hahmottamiseksi sekä luottamukseen kytkeytyvien kontekstuaalisten korrelaattien ja sosiodemografisten taustatekijöiden tavoittamiseksi väestötason tarkastelu on tarpeen ja tärkeää, mutta suurissa survey-tutkimuksissa on myös sudenkuoppansa. Sosiologinen tutkimus on aina valon ja varjon leikkiä: kun joku tutkimuskohde valaistaan, jää valaistujen alueiden varjoisiin katveisiin väistämättä jotakin muuta (Saari 2015, 5). Suurten väestöaineistojen osalta varjoihin jäävät eritoten yhteiskunnan reuna-alueilla ja tutkimuksellisesti pimeissä katveissa elävät huono-osaisten ryhmät, joiden keskuudessa alhaiset vastausprosentit sekä systemaattinen vastauskato ovat usein absoluuttisesti ja suhteellisesti suurinta.2 Yleisesti ottaen voidaan todeta, että mitä huonompiosaisesta ryhmästä on kyse, sitä alhaisempia ovat vastausprosentit (Saari 2012, 35).
Niin ikään luottamuksen tarkasteleminen yhteiskunnan marginaalissa elävien huono-osaisten ryhmien osalta on tarpeellista ja tärkeää. Luottamus, sekä toisia ihmisiä että yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan, on keskeinen tekijä huono-osaisten hyvinvoinnin kannalta. Jos luottamus nähdään resurssina, joka edesauttaa muiden suotavana pidettyjen resurssien kartuttamisessa tai mielletään yleisesti sillaksi suurempaan hyvinvointiin, on tärkeää selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat luottamuksen rakentumiseen erityisesti huono-osaisuuden
2 Kaikkein huono-osaisimpien ryhmien keskuudessa vastauskato voi nousta jopa 95 prosenttiin. Katoa voidaan selittää muun muassa haasteelliseen arkielämään liittyvillä tekijöillä. Lisäksi potentiaaliset vastaajat voivat olla esimerkiksi asunnottomia, asumispalveluiden piirissä tai muissa sellaisissa instituutioissa, jotka rajataan lähtökohtaisesti postikyselyin toteutettujen tutkimusten ulkopuolelle. Lisäksi, kuten väestössä yleisesti, on tilanteita, jolloin vastaamista ei yksinkertaisesti koeta mielekkääksi. (Saari, Hämäläinen, Kaitokari & Honkalampi 2012, 6; Saari 2012, 35.)
8 kontekstissa. Luottamuksen tutkiminen yhteiskunnan marginaaleissa on tarpeellista myös siksi, että ”sillä missä määrin yhteiskuntamme huono-osaiset luottavat muihin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin, on merkitystä sille, kuinka he voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan sen täysivaltaisina jäseninä”. (Salonen 2013, 126.) Luottamuksen ohella kyse on myös haavoittuvassa asemassa olevien yksilöiden yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja oikeudesta täysivaltaiseen kansalaisuuteen.
Tämän ohella yhteiskuntamme heikompiosaisten, haavoittuvien ja haastavassa elämäntilanteessa elävien luottamus kertoo paljon myös yhteiskunnastamme yleisesti.
Sosiologi Anna Sofia Salonen (2013) on esittänyt, että yhteiskuntamme heikompiosaisten luottamus kuvaa konkreettisesti kansakuntamme sidostuneisuutta ja sosiaalista koheesiota:
voidaan ajatella, että erot eri ryhmien (keskimääräisen väestön ja heikommassa asemassa olevien) luottamuksessa heijastelevat osaltaan hyvinvoivan ja huono-osaisen Suomen välistä sosiaalista etäisyyttä. Suuri sosiaalinen etäisyys puolestaan voi puolestaan johtaa solidaarisuusvajeiden ja empatiakuilujen rakentumiseen. Sosiaalinen etäisyys voidaan siis nähdä eräänlaisena yhteiskunnan eriarvoisuutta kasvattavana mekanismina, joka yhtäältä heikentää ymmärrystä ja toisaalta vähentää auttamishalua etäällä olevia kohtaan. (Saari 2015, 67–74.)
Tässä tutkielmassa tarkastellaan luottamusta suomalaisen yhteiskunnan ”pohjalla”. Tutkimus suunnataan ensisijaisesti huono-osaisuuden notkelmiin, jonne perinteiset väestölle suunnatut kyselyt eivät ulotu.3 Tarkentaen tutkielmassa ollaan kiinnostuneita luottamuksesta sekä sitä ennustavista tekijöistä suomalaisen ruoka-apukentän kontekstissa. Historian saatossa suomalaisen sosiaalipolitiikan varjoissa rakentunutta ”Leipäjonojen Suomea” voidaan pitää yhtenä yhteiskuntamme laajimmista ja näkyvimmistä huono-osaisuuden notkelmista, jonne moniulotteinen huono-osaisuus on kasautunut. Tuolla kentällä kohdataan monella mittarilla heikossa sosiaalisessa, terveydellisessä ja taloudellisessa asemassa olevia ihmisiä. (Ks. esim.
Ohisalo & Saari 2015; Ohisalo, Laihiala & Saari 2015.) Tutkimusaineistoina tutkielmassa
3 Huono-osaisuuden notkelmilla viitataan symbolisiin tiloihin, joihin huono-osaisuus on tiivistynyt eri muodoissaan. Notkelmat linkittyvät ennen muuta yhteiskunnan sosiaaliseen kerrostuneisuuteen elämänmahdollisuuksien, sosiaalisen aseman, hyvinvoinnin, hallussa olevien resurssien ja esimerkiksi vallan suhteen. (Notkelmista tarkemmin: Niemelä & Saari 2013; Saari 2015.) Käsitteellisesti huono-osaisuuden notkelmat tulevat lähelle kaupunkimaantieteessä käytettyä köyhyystaskun käsitettä, joskin köyhyystaskut viittaavat etenkin alueelliseen huono-osaisuuteen, tiettyjen alueiden eriarvoisuuteen, niiden karakteristiikkaan ja sosiaaliseen rakenteeseen, jotka linkittyvät alueellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin elämänmahdollisuuksiin. (Ks.
esim. van Kempen 1997.)
9 käytetään Huono-osaisin Suomi -hankkeen puitteissa vuosina 2011–2012 suomalaisista ruoka- avuista kerättyä kyselyaineistoa. Tutkielman referenssi- eli verrokkiaineistona hyödynnetään Kansaneläkelaitoksen (KELA) vuonna 2013 keräämää kansalaiskyselyä. Kansalaiskyselyn avulla ruoka-avun asiakkaiden kokemaa luottamusta voidaan peilata suomalaisen väestön kokemaan luottamukseen yleisesti.
Käsillä olevan pro gradu -tutkielman tarkoituksena on kartoittaa sitä, millaista luottamus on haasteellisessa elämäntilanteessa elävien ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa sekä valottaa luottamuksen edellytyksiä ja elementtejä luottamuksen mallimaan marginaaleissa.
Tutkielmassa selvitetään sitä, miten luottamus muita ihmisiä ja viranomaisia kohtaan ilmenee ruoka-avussa asioivien keskuudessa suhteessa suomalaiseen väestöön keskimäärin. Ennen muuta tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistuu ihmisten väliseen yleistyneeseen luottamukseen, jota voidaan pitää yhtenä tärkeimmistä luottamuksen lajeista. Sen lisäksi, että tutkielmassa tarkastellaan yleistynyttä luottamusta ennustavia tekijöitä, erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten kokemukset hyvinvointipalveluiden ja sosiaalisen tuen riittävyydestä ovat yhteydessä ihmisten väliseen luottamukseen eri aineistoissa sekä siihen millainen yhteys viranomaisiin kohdistuneella luottamuksella on ihmisten väliseen luottamukseen eri aineistoissa.
Tarkemmat työtä ohjaavat tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
1. Miten luottamus ilmenee ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa verrattuna väestöön yleisesti?
2. Mitkä tekijät ennustavat yleistynyttä luottamusta ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa ja mitkä tekijät väestössä keskimäärin?
3. Millaisia eroja edellä esitetyissä tutkimuskysymyksissä ilmenee ruoka-avun asiakkaiden ja keskimääräisten suomalaisten välillä?
Erityistä huomiota kiinnitetään siihen:
I. Miten kokemukset hyvinvointipalveluiden ja sosiaalisen tuen riittävyydestä ovat yhteydessä ihmisten väliseen luottamukseen eri aineistoissa?
II. Onko luottamuksella viranomaistahoja kohtaan yhteyttä ihmisten väliseen luottamukseen eri aineistoissa?
10 Lisäksi tutkielmassa luodaan katsaus suomalaisen ruoka-apukentän kehityshistoriaan ja nykytilaan. Tämä on tärkeää, sillä ruoka-apukenttä muodostaa tässä yhteydessä kehyksen luottamuksen tutkimiselle.4 Luottamuksen voidaan ajatella olevan aikaan ja tilaan sidoksissa oleva ilmiö, jolloin on tarpeellista tuntea kenttä, jolla luottamusta ensisijaisesti tarkastellaan.
Tämän ohella se, miten ruoka-aputoiminta on rakentunut, kertoo itsessään kiinnostavan tarinan siitä, mistä syistä, miten ja millaisissa olosuhteissa ruokaa jonottavat ovat ilmestyneet kaupunkien katukuvaan Suomessa. Oleellisinta kentän kuvaamisen yhteydessä on kuitenkin avata sitä, millaisen haasteellisessa asemassa olevan ryhmän luottamusta kuvaamme, kun kuvaamme luottamusta ruoka-avussa asioivien keskuudessa.
1.2 Huono-osaisuustutkimuksen ja luottamustutkimuksen rajapinnoilla
Tämän tutkielman osalta luottamusta tarkastellaan huono-osaisuustutkimuksen viitekehyksissä. Huono-osaisuustutkimuksen kenttä on laaja ja monipolvinen tutkimussuuntaus muodostaa eri tieteenalojen solmukohtiin kirjavan kokonaisuuden niin teoreettisesti kuin menetelmällisestikin. Kehityshistoriallisesti huono-osaisuuden tutkimus on rakentunut vastavuoroisessa suhteessa sosiaalitieteellisen hyvinvointitutkimuksen kanssa, josta huono-osaisuuden sosiologia muodostaa verrattain laajan osan.5 Kansallisesti katsoen tutkimusperinteiden historialliset juuret vaihtelevat, mutta pääsääntöisesti ne voidaan valtion rajoista piittaamatta paikantaa kahteen linjaan. Yhtäältä tutkimustraditiossa ovat korostuneet kaupunkiväestön kurjaliston köyhyyteen ja huono-osaisuuteen liittyvät sosiaaliset kysymykset, toisaalta tarkasteltavaksi on asetettu maaseudun liikaväestön ongelmiin keskittyvät tutkimuskysymykset. Toisilleen läheisinä ilmiöinä ja kehityskulkuina edellä mainitut teemat ovat kytkeytyneet usein myös toisiinsa. Muun muassa Suomessa tutkimussuuntaus on kehittynyt maaseudun taloudellisen huono-osaisuuden sekä
4 Kentän kuvaamisen yhteydessä hyödynnän aikaisemman tutkimuskirjallisuuden ohella Itä-Suomen yliopiston toteuttaman Leipäjonojen Suomi -tutkimushankkeen kvantitatiivista aineistoa. Aineiston pohjalta on aikaisemin julkaistu ruoka-avun suomalaisen ruoka-apukentän institutionalisoitumista ja käytäntöjä kuvaava raportti. (Ks.
Ohisalo ym. 2013.) Aineisto on kuvattu tarkemmin liitteessä 2.
5 Huolimatta siitä, että huono-osaisuus ja hyvinvointitutkimus ovat historiallisesti ja temaattisesti lähellä toisiaan, ei niitä ole syytä pitää toistensa paradigmaattisina peilikuvina. Tutkimussuuntauksien voidaan paremminkin katsoa olevan yhden ja saman kolikon kääntöpuolia: vaikka tarkasteltavat ilmiöt voivat olla pitkälti samansuuntaisia, näkökulmat ja lähtökohdat tutkimukseen ovat erilaisia. (Ks. esim. Saari 2015; Saari 2011.)
11 myöhemmin 1960–1970 -luvun suuren muuton mukanaan tuomien kaupungistumiseen ja lähiöistymiseen liittyvien sosiaalisten kysymysten myötävaikutuksesta. (Ks. esim. Saari 2015 34–42; Niemelä & Saari 2013, 6–10.) Vielä tuolloin tutkimuksen keskiössä tai lähtökohtana ei kuitenkaan ollut varsinaisesti huono-osaisuus (elinolojen kurjuus tai resurssien puutteet), vaan pikemminkin pohjoismaisen sosiaalitutkimuksen perinteistä ammentava väestön yleiseen hyvinvointiin sekä hyvinvoinnin jakautumiseen liittyvä tematiikka. Suomalaisessa kontekstissa varsinainen huono-osaisuustutkimus itsessään muotoutui laajemmin 1990-luvun taitteessa, jolloin painopiste väestön hyvinvoinnin tason tarkastelusta alkoi siirtyä systemaattisemmin kohti suomalaisen köyhyyden ja huono-osaisuuden tutkimusta. Käänteen taustalla oli ennen muuta 1990-luvun suuri lama sekä sen sosiaaliset ja taloudelliset seurannaisvaikutukset, kuten suurtyöttömyys, taloudellinen huono-osaisuus sekä sadantuhannen suomalaisen nälkä, jota pyrittiin taltuttamaan esimerkiksi ruoka-aputoimintaa laajentamalla. (Ks. esim. Saari 2015; Niemelä & Saari 2013; Kontula & Koskela 1993.)
Sittemmin huomattavasti laajenneen sosiaalitieteellisen huono-osaisuuden tutkimuksen keskeisiä tutkimusteemoja ovat 2000-luvulla olleet eritoten tuloihin, menoihin, resursseihin, toimintakykyyn, elämänlaatuun, hyvinvointiin ja esimerkiksi huono-osaisten sosiaaliseen osallisuuteen liittyvät tutkimuskysymykset. (Ks. tarkemmin kuvio 1.) Laajan osan tutkimuskentästä muodostaa niin ikään huono-osaisuuden sekä köyhyyden ja eriarvoisuuden mekanismien analysointi. Näissä puitteissa on selvitetty muun muassa köyhyyden ja huono- osaisuuden yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia sekä tarkasteltu niitä yhteen sitovia tapahtumaketjuja, joiden kautta huono-osaisuuden kokonaiskuvaa voidaan yrittää ymmärtää entistäkin perusteellisemmin. (Saari 2015, 34–44.)
12 Kuvio 1. Huono-osaisuustutkimuksen teemoja. (Saari 2015, 43.)
Nykypäivän huono-osaisuustutkimuksessa painotetaan osaltaan myös huono-osaisuuden notkelmien tutkimusta. Tällöin tutkimuksen ytimessä voivat olla yhteiskunnan kapeissa marginaaleissa olevat ryhmät, kuten asunnottomat, päihderiippuvaiset, mielenterveyskuntoutujat tai esimerkiksi tässäkin tutkielmassa tarkasteltavat ruoka-avun asiakkaat. Notkelmiin tiivistyvä huono-osaisuus on juuri sellaista huono-osaisuutta, jota vakiintunut suuria väestöaineistoja hyödyntävä kvantitatiivinen köyhyystutkimus ei ole koskaan aikaisemmin onnistunut tavoittamaan. (Ks. esim. Saari 2015 34–42; Niemelä & Saari 2013, 6–10.)
Kansainvälisesti huono-osaisuuden notkelmiin kohdistuvasta tutkimuksesta voidaan puhua myös hard-to-reach- tai hidden populations -tutkimuksena. (Ks. esim. Atkinson & Flint 2001;
13 Brackertz 2007; Shaghaghi, Bhopal & Sheikh 2011.) Hard-to-reach -termi viittaa nimensä mukaisesti ryhmiin, joita on vaikeaa tavoittaa tai osallistaa tutkimukseen maantieteellisten rajoitteiden, asumiseen tai esimerkiksi terveyteen liittyvien seikkojen vuoksi. Hidden population -käsitteellä kuvataan puolestaan edellisen lisäksi myös niitä ryhmiä, jotka eivät kenties halua tulla löydetyiksi tai kontaktoiduiksi tutkijoiden toimesta esimerkiksi erilaisten viranomaistoimenpiteiden pelossa. Tämän kaltaisia vaikeasti tutkittavia ryhmiä voivat olla muun muassa rikolliset, prostituoidut tai vaikkapa paperittomat. (Vrt. Shaghaghi ym. 2011.) Lisäksi yhteistä kaikille vaikeasti tutkittaville ryhmille on usein myös se, että ryhmät ovat tyypillisesti stigmatisoituja tai yhteiskunnan tavalla tai toisella diskriminoimia.
Luottamusta tarkastellaan tässä tutkielmassa huono-osaisuuden kehyksissä ennen muuta kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuten yllä esitettiin, luottamusta tutkimuskohteena on sosiologian puitteissa käsitelty viime vuosina erityisesti instituutiokeskeisestä näkökulmista ja laajoin väestöaineistoin. Suurten väestöaineistojen sivuuttaessa huono-osaisuuden notkelmiin asemoituvan väestön, paljoakaan ei tiedetä siitä, miten luottamus ilmenee yhteiskuntamme huono-osaisimpien väestönosien keskuudessa.6 Tutkimuskentällä luottamusta huono-osaisuuden kontekstissa on siis tarkasteltu verrattain vähän. (Ks kuitenkin Saari 2012; Salonen 2013; Kouvo 2013; 2014a, joista lisää jäljempänä.) Kysymykseen siitä, miten luottamus ilmenee yhteiskuntamme notkelmissa, voidaan vastata tarkastelemalla luottamusta ruoka-apukentällä, joka on yhteiskuntamme laajimpia, joskaan ei syvimpiä huono-osaisuuden tihentymiä.
Toiseksi luottamuksen tarkasteleminen ruoka-apukentän kontekstissa on relevanttia ajankohtaisista syistä. Suomessa on noin miljoona (927 000) köyhyys- tai syrjäytymisuhan alla olevaa henkilöä. Viimeisen kahdenkymmenen viiden vuoden aikana pienituloisten määrä on kasvanut selkeästi. Esimerkiksi vuonna 2014 tuloköyhyysmittarilla mitattuna (60 % mediaanista) pienituloisia oli yhteensä 674 000. (Tulonjakotilasto 2014.) Köyhyyskeskustelun kannalta merkittävä havainto on myös se, että niin ikään toimeentulotukea saavien kotitalouksien määrä on viime vuosina kasvanut (Toimeentulotuki 2014). Jatkuvaa talouskasvua tavoittelevassa rakennemuutosten ja irtisanomisten Suomessa
6 Tähän ovat vaikuttaneet pitkälti pragmaattiset syyt ja erityisesti tätä tarkoitusta varten kerättyjen kelpojen tilastollisten aineistojen puute.
14 hyvinvointivaltion pohja on alkanut vuotaa, eikä sosiaalipoliittinen järjestelmämme näytä pystyvän pitämään täysin huolta heikoimmassa asemassa olevista kansalaisistaan loppuunsa viritetyn sosiaaliturvajärjestelmän avulla. Ongelmallista on, että yhä useammalle suomalaiselle hyvinvointivaltion takaama vähimmäistoimeentuloturva ei enää riitä perustuslaillisen toimeentulon takeeksi.7 Ruoka-avusta, jonka on modernissa hyvinvointivaltiossa esitetty symboloivan yhteiskuntamme turvaverkkojen rapautumista ja hyvinvointivaltion heikkenemistä (Riches 2008, 41), on muodostunut eräänlainen sosiaaliturvan jatke ja sakkaavaa sosiaaliturvaa paikkaava selviytymisstrategia. Vuoden 2013 arvioihin perustuen Suomessa on satoja ruoanjakelupisteitä, joista jopa 20 000 tuhatta ihmistä viikoittain hakee ruokansa. (Ohisalo ym. 2013.) Tulevaisuuden kannalta huolestuttavana kehityssuuntana voidaan pitää ruoka-apukentän ruohonjuuritason toimijoiden arvioita ruokajonojen pitenemisestä ja asiakasvolyymin voimakkaasta kasvusta.
(Yle.fi 20.3.2015; HS.fi 1.9.2015; HS.fi 25.3.2016.)
On niin ikään huomion arvoista, että viime vuosina keskustelu ruoka-avusta, yhdessä monella mittarilla maailman parhaista maista, on ollut ajankohtaisempaa kuin koskaan aikaisemmin.
Vilkas julkinen keskustelu ruokaa jonottavista sekä laajempi yhteiskuntapoliittinen keskustelu ruoka-avun paikasta hyvinvointivaltiossa viittaavat vahvasti siihen, että teema kiinnostaa niin kansalaisia kuin poliittisia päätöksentekijöitäkin8. Huolimatta siitä, että ilmiö ei ole uusi, on aihe osoittautunut viime vuosina entistä relevantimmaksi myös tutkimuksellisesta näkökulmasta. Tästä kertovat viime vuosina aihetta käsitelleet tutkimukset ja selvitykset. (Ks.
esim. Ohisalo ym., 2013; Ohisalo & Saari 2014; Graham & Silvasti 2014; Ohisalo, Laihiala &
Saari 2015; Erikson 2015.)
Tämän tutkielman kannalta luottamus ja leipäjonot muodostavat yhtälön, joka on tutkimuskohteena sosiologisesti relevantti, akateemisesti kiinnostava ja yhteiskunnallisesti
7 Vuonna 2014 Suomen sosiaalioikeudellinen seura teki kantelun Euroopan Neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitealle Suomen sosiaaliturvan alhaisuudesta. Komitea antoi Suomelle huomautuksen, sillä se katsoi Suomen rikkovan Euroopan sosiaalista peruskirjaa. Peruskirja edellyttää, että vähimmäistoimeentuloturvan tulee olla vähintään 50 % (n. 970 €) kansalaisten mediaanitulosta. (SSOS 2015.)
8 Esimerkiksi syksyn 2014 eriarvoisuutta ja pienituloisten toimeentuloa koskevassa välikysymyskeskustelussa termi ”leipäjonot” nousi esille useammin kuin koskaan aikaisemmin. (Ohisalo & Saari 2014) Tätä kirjoittaessa edellinen kirjallinen eduskuntakysymys leipäjonoihin ja yleisesti hävikkiin liittyen nostetiin esiin 12.6.2015.
Vaikka esimerkit edustavat yksittäisiä tapauksia, vaikuttaa enemmän tai vähemmän siltä, että termit kuten
”ruoka-apu” ja ”leipäjono” ovat iskostuneet myös osaksi päätöksenteon ja politiikan postmodernia sanastoa.
15 ajankohtainen. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettävät aineistot, jotka jäljempänä esitellään, mahdollistavat tutkielman tutkimuskysymysten tarkastelun tuoreesta näkökulmasta.
Esimerkiksi vertailuasetelma väestön ja ruokaa jonottavien välillä avaa mahdollisuuksia selvittää erilaisten sosiodemografisten taustatekijöiden merkitystä luottamuksen suhteen kahden toisistaan usealla mittarilla kaukana olevan ryhmän osalta. Tämän ohella yhteismitallisten aineistojen tarkastelu mahdollistaa luottamusta ennustavien tekijöiden analysoinnin ja vertailun verrattain huono-osaisten ja keskimääräisen suomalaisten väestön välillä, mitä vastaavilla aineistoilla ei ole aikaisemmin tehty. Näin voidaan parhaassa tapauksessa tuottaa uutta tietoa luottamusta ennustavista tekijöistä eri väestönosien yhteyksissä.
Paradigmaattisesti tutkielma voidaan sijoittaa edellä yleisellä tasolla kuvattuun huono- osaisuustutkimuksen perinteeseen9. Tarkentaen tutkielma asemoituu teoreettisen taustansa puolesta huono-osaisuustutkimuksen ja luottamustutkimuksen rajapinnoille. Rakenteellisesti tutkielma etenee siten, että seuraavaksi, luvussa 2, esitellään työn teoreettinen tausta ja tutkimuksellinen viitekehys. Luku lähtee liikkeelle luottamuksen määrittelystä, jota seuraa luottamuksen erilaisten ulottuvuuksien kartoittaminen. Tämän jälkeen luvussa tarkastellaan erilaisia luottamusteorioita sekä luodataan luottamusta ennustavia tekijöitä tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Luvussa kolme kuvataan tutkielman konteksti. Luvussa luodaan kuva ”Leipäjonojen Suomen” kehityshistoriasta ja nykytilasta sekä selvitetään sitä, keitä ruoka-avun asiakkaat ovat. Teorialuvun ja kontekstin kartoittamisen jälkeen kuvataan tutkielman tutkimusasetelma ja esitellään tutkimuksessa käytetyt aineistot ja tutkimusmetodit. Luvussa viisi raportoidaan tutkielman varsinaiset empiiriset tutkimustulokset. Lopuksi luvussa kuusi summataan yhteen keskeisimmät tutkimustulokset ja arvioidaan tutkielman tutkimustulosten luotettavuutta sekä pohditaan tulosten käytännön merkitystä. Viimeiseksi tutkielman tutkimustulosten pohjalta esitetään vielä tulevaisuutta silmällä pitäen potentiaalisia jatkotutkimuksen aiheita.
9 Kattavammin huono-osaisuuden tutkimusta ja sen kehitystä ovat teoksissaan kuvanneet Juho Saari ja Mikko Niemelä. (Ks. esim. Saari 2015; Niemelä & Saari 2013.)
16
2 LUOTTAMUS
”Luottamus tarkoittaa sitä, että ei tarvitse varautua pahimpaan.”
(Timo Airaksinen 2009, 21.)
2.1 Luottamuksen käsite ja sen juuret
Vuosien saatossa luottamusta, sekä käsitteenä että konkreettisena ilmiönä, on tarkasteltu useilla eri tieteenaloilla. Niin filosofit, valtiotieteilijät, taloustieteilijät, organisaatioteoreetikot kuin psykologitkin ovat tarkastelleet teemaa kukin oman tieteenalansa näkökulmasta. (Delhey
& Newton 2003; Kotkanvirta 2000a, 57.) Myös sosiologian saralla luottamusta on tutkittu viime vuosikymmeninä paljon. Vaikka kiinnostus luottamusta (ja ennen muuta sosiaalista pääomaa) kohtaan on ollut 2000-luvulla poikkeuksellisen laajaa, sosiologisessa tutkimusperinteessä luottamus voidaan nähdä varsin ajattomana ja perinteisenä tutkimusteemana.
Tutkimusteeman ajattomuudesta kertoo osaltaan se, että esimerkiksi jo 1900-luvun taitteessa toisen teollisen vallankumouksen ja modernisaatiokehityksen mukanaan tuomat (yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset) muutokset sekä perinteisten elämänmuotojen pirstoutuminen herättivät aikansa sosiologit pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka tulivat temaattisesti tarkastellen varsin lähelle nykypäivän keskustelua luottamuksen roolista
”sosiaalisten siteiden erottamattomana aineksena”. (Ilmonen & Jokinen 2002, 10.) Huolimatta siitä, ettei sosiologian klassisessa tutkimusperinteessä luottamusta ole sinänsä koskaan asetettu sosiologisen teorisoinnin ytimeen, sillä on ollut keskeinen rooli kaikissa niissä teorioissa, joissa on eritelty yhteiskunnan koossa pysymisen perusedellytyksiä. Esimerkiksi sosiologian – näkökulmasta riippuen suuremmat tai pienemmät – klassikot, kuten Emile Durkheim, Max Weber, Georg Simmel ja Ferdinand Tönnies, olivat kukin omalla tavallaan kiinnostuneita luottamuksesta yhteisöelämän ja kollektiivisen toiminnan mahdollisuuksien näkökulmasta. (Ks. esim. Misztal 1996, 39–64; Ilmonen & Jokinen 2002, 10, 15.) Vaikka maailma on noista ajoista merkittävästi muuttunut, voidaan erityisesti edellä lainatun ja laajalti myöhäisempään luottamustutkimukseen vaikuttaneen saksalaisen sosiologin Georg
17 Simmelin ajatuksia luottamuksesta (yhteiskuntaa jäsentävänä ja koossa pitävänä voimana) pitää perin ajankohtaisina vielä 2000-luvullakin.10 Systemaattisesti käytettynä sosiologisena tai sosiaalitieteellisenä käsitteenä luottamusta voidaan kuitenkin pitää suhteellisen nuorena (Kouvo 2014, 16).
Mitä luottamus sitten on? Kysymys itsessään voi vaikuttaa ilmeiseltä ja vastaukset siihen ovat usein intuitiivisella tasolla ilmiselviä: jokaisella meistä lienee arkielämän koulima käsitys siitä, mitä luottamus on tai ei ole. Usein tiedämme mitä luottamus on, niin kauan kuin kukaan ei meiltä sitä kysy. Luottamus on jotain itsestään selvää niin kauan, kun se on kunnossa ja toimii meiltä näkymättömissä. Arjessa saatamme viitata luottamuksella yleisesti siihen, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, joku tai jokin on luottamuksen arvoinen tai siihen, että tämä joku tai jokin ei petä luottamustamme, odotuksiemme tai toiveitamme. Arjessa tämä luottamus näyttäytyy suhteena, jossa odotamme luottamuksen kohteen toimivan jaetun ymmärryksen tilassa jotakuinkin niin, kuten olimme ennalta odottaneet. Tätä kautta luottamukseen liittyy olennaisesti odotukset ja riski odotusten rikkoutumisesta.
Konkreettisesti luottamus näyttäisi olevan kykyä ottaa (rationaalisesta näkökulmasta paikoin irrationaalisiakin) riskejä, kykyä sietää elämän epävarmuutta ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät ennakko-odotustemme mukaisesti. Luottamusta tutkimuksissaan tarkastelleet David Lewis ja Andrew Weigert (1985, 972) ovatkin kuvanneet luottamusta arjessa eräänlaiseksi järjen ja tunteen liitoksi: se on sopiva sekoitus emootioita ja rationaalisuutta, joiden pohjalta toimia tilanteissa, jotka eivät ole meidän käsissämme – ”luottamus alkaa siitä, mihin veikkaukset tulevasta päättyvät” (emt., 976).
Arkikokemukset luottamuksesta toimivat hyvänä pohjana termin teoreettiselle käsitteellistämiselle, mutta tieteellisen keskustelun kannalta arkielämän intuitiiviset ilmaisut ovat lopulta liian laveita ja monimerkityksellisiä. Kun luottamusta tarkastellaan teoreettisella tasolla, muuttuu luottamuksen määrittely kokolailla kompleksisemmaksi. Akateemisella kentällä luottamusta on määritelty huomattavan monin eri tavoin. Muun muassa filosofian professori Jussi Kotkanvirta (2000a, 57) on luottamuksen käsitteen semantiikkaa ruotiessaan huomauttanut luottamuksen olevan niin monimerkityksellinen käsite, että sen käyttötapoja, säädyllisistä yrityksistä huolimatta, ei voida luonnehtia likimainkaan tyhjentävästi. Myös Ivana
10 Simmelin roolista luottamustutkimukselle ja luottamuksen käsitteellistämiselle katso tarkemmin Möllering 2001
18 Markova kumppaneineen (2008) on esittänyt, että luottamus äärimmäisen relationaalinen käsite, jonka käsitteellistäminen - ja ennen muuta määrämittainen operationalisointi - typistää luottamuksen määritelmän muotoon, joka anastaa aina jotakin olennaista polyseemisen käsitteen sisällöstä.11
Tehtävää käsitteellistää luottamus ei helpota myöskään se, että kontekstista riippuen määritelmien lähtökohdat poikkeavat toisistaan perustavin tavoin: siinä missä psykologit saattavat nähdä luottamuksen yksilön persoonallisuuden piirteenä tai yleisesti yksilön kantamana ominaisuutena, sosiologit saattavat lähestyä luottamusta yhteisön tai yhteiskunnan kollektiivisena resurssina. (Ks. esim. Rotter 1967; Lewis & Weigert 1985; Putnam 1993.) On kuitenkin syytä muistaa, että lähestyttiinpä luottamusta mistä näkökulmasta tahansa, tässä yhteydessä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse siitä, että luottamus olisi kategorisesti jaoteltavissa joko yksilön tai yhteiskunnan resurssiksi tai ominaisuudeksi. On varsin loogista ajatella, että luottamus monimuotoisena ilmiönä voidaan paikantaa kontekstista riippuen vaihteleviin koordinaatteihin. Muun muassa luottamustutkija Barbara Misztal (1996, 14) on esittänyt, että luottamusta voidaan pitää perustellusti yhtäältä yksilöiden ominaisuutena ja toisaalta sosiaalisiin suhteisiin tai laajemmin sosiaalisiin systeemeihin kiinnittyvänä ominaisuutena, eräänlaisena yleisenä ja arvossapidettynä immateriaalisena hyvänä, jota tuotetaan ja ylläpidetään yhteisön jäsenten toimesta. Sen lisäksi, että luottamus voidaan nähdä joko yksilön ominaisuutena tai yhteisön resurssina, luottamuksen voidaan katsoa esiintyvän eri tasoilla. Se voidaan paikantaa sekä yksilöiden välisiin suhteisiin että suhteisiimme yhteisöihin ja instituutioihin. Luottamusta voidaan siis tuntea ja osoittaa niin ihmisiä kuin instituutioitakin kohtaan. (Ilmonen & Jokinen 2002, 12.) Nämä piirteet huomioon ottaen on ymmärrettävää, että luottamuksen eksakti määrittely on haasteellista. Toisinaan tehtävä on nähty niin ylitsepääsemättömäksi, että luottamuksen täsmällistä määrittelyä tutkimuskentällä on paikoin jopa karteltu (Ilmonen & Jokinen 2002, 85)12. Vaikka luottamuksen määritteleminen on monin paikoin hankalaa, yleisellä tasolla
11 Ennen kaikkea Markova kumppaneineen kritisoi luottamuksen operationalisointia tilastollisesti mitattavaksi yksiköksi, jos kohta hän ei kiellä, etteikö myös tällaisilla tilastollisilla mitoilla olisi paikkansa tutkimuksessa.
(Markova ym. 2008.) Kritiikki on sinänsä paikallaan, sillä useat luottamustutkimuksen mittarit eivät luonnollisestikaan tavoita esimerkiksi luottamuksen laadullisia ulottuvuuksia.
12 Luottamuksen määrittelyn problemaattisuutta (ja sitä myötä täsmällisten määritelmien puutetta) sekä erityisesti luottamuksen operationalisoimista voidaan pitää kenties yhtenä luottamustutkimuksen suurimmista haasteista.
19 voidaan kuitenkin todeta, että luottamuksen attribuutit liittyvät läheisesti tulevaisuuteen ja yksilön mahdollisuuksiin ennustaa sitä (emt., 14). Esimerkiksi luottamusta lukuisissa töissään tarkastellut sosiologi Pjotr Sztompka on määritellyt luottamuksen sen laajassa merkityksessään ”veikkaukseksi muiden ihmisten tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvasta toiminnasta” (Sztompka 1999, 25–26). Kotimaisen luottamustutkimuksen uranuurtajien Kaj Ilmosen ja Kimmo Jokisen (2002, 14) mukaan tässä merkityksessä luottamus nähdään eräänlaisena sosiaalisena pelinä, jossa pyrimme arvaamaan, mitä toisten ihmisten toiminnan varaan rakentuvassa kontingentissa ja eksistentiaalisesti sattumanvaraisessa tulevaisuudessa tapahtuu. Hieman yksinkertaisemmin ilmaistuna kyse on siis pitkälti ”odotetun ja sovitun toiminnan toteutumisesta” (Kouvo 2014b, 16).
Käsitteellistäessään luottamuksen tulevaisuutta koskevaksi vedonlyöntisuhteeksi Sztompka tulee määritelmällisesti lähelle italialaista sosiologia Diego Gambettaa, joka niin ikään katsoo luottamuksen liittyvän toisten toimijoiden tekemisien ennustettavuuteen. Gambetta (1988, 217–218) määrittelee luottamuksen tietyn todennäköisyyden tasoksi, jonka avulla voidaan arvioida sitä, missä määrin muut toimijat (ihmiset tai instituutiot) toimivat ennalta oletettujen toimintamallien mukaisesti, sosiaalisissa kehyksissä jossa valitut toimintamallit vaikuttavat myös luottajaan itseensä. Kun siis luotamme johonkin, viittaamme Gambettan (emt.) mukaan implisiittisesti siihen, että odotamme luottamuksen kohteen toimivan meitä kohtaan suotuisasti, uskoen samalla tulevaisuuden osalta luottamisen ja riskin ottamisen kannattavan ja maksavan itsensä takaisin.13
Tulevaisuuteen, ja odotuksiin siitä kuinka toiset meitä kohtaan käyttäytyvät, luottamuksen ankkuroi osaltaan myös tunnettu yhdysvaltalainen politiikantutkija Eric Uslaner.
Pääpiirteissään Uslaner (2002) kytkee luottamuksen moraalisiin yhteisöihin: kun luotamme johonkuhun tai johonkin, hyväksymme toisen osaksi moraalista yhteisöämme. Moraalisessa yhteisössä toimintaa ohjaavat sisäisesti jaetut merkitykset sekä sisäistetyt kulttuuriset normit, joiden mukaan odotamme tulevaisuudessa myös toisten ihmisten toimivan. Luottamus saa voimansa moraalisesta yhteisöstä: vaikka emme lähtökohtaisesti tuntisikaan toisia ihmisiä, luottaessamme heihin uskomme, että he toimivat moraalisen yhteisön puitteissa luottamuksellisesti tai luottamuksenarvoisesti. Toisin sanoen, uskomme muiden toimivan
13 Samassa merkityksestä luottamusta käyttää myös Dasgupta (1988, 51).
20 kulttuuristen normien mukaisesti tavalla, jolla he itsekin haluaisivat tulla kohdelluksi moraalisen yhteisönsä jäseninä. Vastaavasti samaan (lähestulkoon raamatulliseen) tapaan luottamusta lähestyy myös edellä sivuutettu Barbara Misztal. Misztal määrittelee luottamuksen uskoksi siihen, että toisten yksilöiden tietoisen toiminnan tulokset ovat hyväksyttävissä myös omasta näkökulmastamme. (Misztal 1996, 9–10.) Lisäksi luottamuksen, odotusten ja yhteisöllisyyden suhdetta korostaa lisäksi muun muassa talouden ja luottamuksen suhteita tutkinut Francis Fukuyama. Myös Fukuyama (1996, 26) määrittelee luottamuksen ”odotuksiksi, jotka nousevat yhteisön säännöllisestä, rehellisestä ja yhteistoiminnallisesta käyttäytymisestä, joka perustuu kollektiivisesti jaettuihin normeihin”.
Normit ohjaavat toimintaamme ja luovat näin ollen pohjan ennustettavuudelle, jota voidaan pitää monessa mielessä luottamuksen lähisukulaisena.
Sen lisäksi, että luottamuksen on katsottu kytkeytyvän käsitteellisesti tulevaisuuteen, se kulkee käsi kädessä riskin ja riskisuhteen tiedostamisen kanssa. Luottamus edellyttää riskiä ja luottaminen riskin olemassaolon tiedostamista. Lisäksi luottamuksen määritelmissä korostuvat usein sen välineellinen arvo epävarmuuden kontrolloimiseksi sekä sen välttämättömyys monimutkaisen modernin maailman ennustettavuuden kannalta. (Ks. esim.
Mühlfelder, Klein, Simon & Luczak 1999, 350; Kotkanvirta 2000a, 56; Luhmann 1988.)
Yleisellä tasolla liikuttaessa luottamuksen määritelmät jäävät kuitenkin verrattain abstrakteiksi. Tästä syystä luottamusta on hankala operationalisoida empiirisesti. Näin ollen luottamusta voi olla syytä lähestyä toisenlaisesta näkökulmasta. Kuten Kaj Ilmonen ja Kimmo Jokinen (2002, 86) ovat esittäneet, paras tapa täsmentää luottamuksen määritelmää, on kohdistaa katse luottamuksen eri ulottuvuuksiin. Käsitteen pilkkominen pienempiin kokonaisuuksiin on perusteltua erityisesti siksi, että vahvasti kontekstisidonnaisena ilmiönä ja relationaalisena käsitteenä, luottamukselle ei kenties ole järkevää etsiä yhtä yleispätevää määritelmää.
2.2 Luottamuksen ulottuvuudet
Tutkimuskirjallisuudessa luottamus erotellaan pääpiirteittäin kahteen ulottuvuuteen. Yhtäältä tutkimuksessa tarkastellaan luottamusta toisia ihmisiä kohtaan ja toisaalta luottamusta erilaisia abstrakteja sosiaalisia systeemejä, kuten esimerkiksi instituutioita kohtaan. (Ks esim.
21 Luhmann 1988; Seligman 1997; Giddens 1991; Delhey & Newton 2003). Erottelun myötä luottamuksella voidaan viitata tarkentavasti tilanteisiin, joissa luottamus on yhtäältä välitöntä, henkilökohtaista ja vastavuoroista sekä toisaalta tilanteisiin, joissa luottamus ja toimijoiden väliset suhteet ovat persoonattomia ja välillisiä. Jaottelua on kritisoitu keinotekoiseksi ja mielivaltaiseksi, joskin usein on muistutettu siitä, että analyyttisesti ihmisiin luottaminen ja abstrakteihin systeemeihin tai instituutioihin luottaminen on syytä pitää erillään.
Luonteeltaan ja lähtökohdiltaan nämä luottamuksen lajit poikkeavat toisistaan monin eri tavoin. (Ilmonen & Jokinen 2002, 12–13, 86.)
Luottamuksen ulottuvuuksien erottelua toisia ihmisiä kohtaan ja sosiaalisia systeemejä tai instituutioita kohtaan voidaan jäsentää esimerkiksi luottamuksen ja luottavaisuuden käsitteitä hyväksikäyttäen. Käsitteellisesti luottamuksella (trust) viitataan luottamukseen toisia ihmisiä kohtaan luottavaisuudella (confidence) luottamukseen abstrakteja instituutioita kohtaan14. (Luhmann 1988; Giddens 1991; Seligman 1997.) Luottamus liittyy ennen muuta ihmisiin ja luottavaisuus esineisiin, instituutioihin tai laajemmin sosiaalisiin systeemeihin. Kaj Ilmonen ja Kimmo Jokinen (2002, 12) ovat havainnollistaneet tätä jaottelua karkealla, mutta konkreettisella arkielämän esimerkillä: kun kysyn ohikulkijalta kellonaikaa, saatan toisen ihmisen luotettavuutta ja vastausta hetken punnittuani, luottaa ohikulkijan vastaavan rehellisesti arkiseen kysymykseeni ja kertovan minulle oikean kellonajan. Sitä vastoin luottavaisuutta saatetaan puolestaan osoittaa jotakin erityistä hyväksi havaittua kellomerkkiä ja sen toimintavarmuutta kohtaan.
Luottamuksen ulottuvuudet (trust/confidence) eroavat toisistaan myös riskinkannon kysymysten suhteen (Luhmann 1988, 97–98). Jos luottamuksen kohde, kuten vaikkapa kellonajan meille kertonut ohikulkija, osoittautuu epäluotettavaksi, syytämme luultavasti viimekädessä itseämme siitä, että luotimme viheliäiseen vastaantulijaan. Tämän lisäksi tunnemme todennäköisesti itsemme enemmän tai vähemmän petetyiksi. Puolestaan luottavaisuuden murtuessa syytämme tuskin ensikädessä itseämme, vaan puramme pettymyksemme esimerkiksi arvossa pidettyä kellomerkkiä kohtaan. Tässä suhteessa
14 Luottamuksen lajeja eroteltaessa voidaan myös puhua henkilötason luottamuksesta, joka ilmenee suhteessa autonomisiin yksilöihin ja systeemisestä luottamuksesta, joka puolestaan ilmenee suhteessa abstrakteihin järjestelmiin. (Ruuskanen 2000, 95.) Vaihtoehtoisesti ihmisiä ja instituutioita kohtaan osoitettua luottamusta voidaan jäsentää myös horisontaalisen ja vertikaalisen luottamuksen käsittein. Edeltävä viittaa ihmisten väliseen luottamukseen ja jälkimmäinen instituutioita kohtaan osoitettuun luottamukseen. (Sztompka 1999, 15.)
22 pettymyksemme rauenneita odotuksia kohtaan lienee monin tavoin lievempää ja abstraktimpaa – itsemme sijaan syytämme todennäköisesti jotakin toista tahoa. (Emt.) On tuotu esiin, että paikka paikoin rajaa luottamuksen ja luottavaivaisuuden välille on hankala piirtää, sillä luottamuksen eri ulottuvuudet kietoutuvat toisiinsa monin eri tavoin. Näin ollen erot luottamuksen eri muotojen välillä eivät ole ehdottomia. Tästä kertoo niin ikään se, että luottamuksen muotoutumiseen voivat samanaikaisesti vaikuttaa sekä ihmisten välinen että instituutioita kohtaan osoitettu luottamus. Saatamme esimerkiksi luottaa lääkärin ensinnäkin siksi, että hän on vuosien takaa tuntemamme ja luotettavaksi osoittautunut tuttavamme sekä toiseksi siitä syystä, että luotamme yleisesti suomalaiseen lääketieteeseen ja terveydenhuollon institutionaaliseen järjestelmään. (Ilmonen & Jokinen 2002, 12.) Jaotteluun kategorisesti nojaten on hankalaa määritellä sitä, millaisesta luottamuksesta edellä kuvatun kaltaisessa tilanteessa on viime kädessä kyse.
Yhtä kaikki molemmat käsitteet kuvaavat luottamusta siinä määrin, että niiden yhteydessä luottaminen nähdään ennustettavuutena ja odotuksina, jotka parhaassa tapauksessa realisoituvat tai vastakohtaisesti raukeavat tyhjiksi odotuksiksi (Vrt. Luhmann 1988, 97).
Oleellista molemmille luottamuksen muodoille on niin ikään se, että niillä on konkreettisia vaikutuksia toiminnallemme: ”luottaessamme johonkin, joko toisiin ihmisiin tai sosiaalisiin systeemeihin, emme suojaudu petoksen varalta, vaan toimimme luottaen” (Ruuskanen 2000, 95). Luottaessamme johonkin, meidän ei tarvitse varautua pahimpaan.
Tämän ohella luottamuksen eri ulottuvuudet linkittyvät toisiinsa vastavuoroisuutensa kautta:
usein niiden esitetään edellyttävän toinen toisiansa. Yhtäältä ihmisten välisen luottamuksen on ajateltu rakentuvan parhaiten institutionaalisesti vakiintuneessa ja luottamuksellisesti vahvassa ilmapiirissä. (Ruuskanen 2000, 95; Ilmonen & Jokinen 2002 90–92.) Toisaalta on ajateltu, että luottamuksen muodostuminen erilaisia systeemejä tai instituutiota kohtaan edellyttää giddensiläisittäin tiettyä ontologista perustuvallisuutta ja yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa rakentunutta perusluottamusta (Ruuskanen 2000, 95). Luottamuksen ulottuvuuksien vastavuoroisuuden kausaalinen ketju on kuitenkin viime kädessä epäselvä.
Luottamuksen ja luottavaisuuden käsitteitä lähellä ovat myös ansaitun ja annetun luottamuksen käsitteet. Ansaitulla luottamuksella viitataan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuneeseen ihmisten väliseen luottamukseen a posteriori. Ansaitun luottamuksen
23 yhteydessä luottamus on siis rakennettu kontaktien, tuttuuden ja vastavuoroisuuden kautta.
Annettu luottamus puolestaan viittaa roolien, rakenteiden tai instituutioiden kautta saavutettuun sosiaaliseen luottamukseen a priori. Näin se voi olla olemassa jo ennen kuin luottamuksen kohteesta on sen tarkempaa tietoa. Annettu luottamus perustuu ennen muuta sosiaalisesti säädeltyihin rooliodotuksiin, jotka toimivat luottamuksen takeena. (Harre 1999, 265.) Edellisen esimerkin mukaisesti lääkäriin (tai yleisesti ottaen viranomaistahoihin) saatetaan luottaa juuri siksi, että hän on ammattinsa edustaja ja odotamme hänen toimivan asiantuntijapositionsa ja -roolinsa mukaisesti.
Siinä missä luottamus ja luottavaisuus kytkeytyvät toisiinsa, on myös rajaa ansaitun ja annetun luottamuksen välillä mutkikasta määritellä. Viime kädessä molemmissa tapauksissa on kyse luottamuksen aste-eroista. Sekä ansaittu että annettu luottamus (kuten luottamus ja luottavaisuuskin) ovat saman ilmiön – luottamuksen – eri puolia. (Harre 1999, Ilmonen &
Jokinen 2002, 12, 89–90.) Ne voidaan nähdä toisiinsa kytkeytyneinä luottamuksen lajeina, jotka ilmenevät eri tasoilla. Luottamuksen lajien yhteenkietoutunutta luonnetta tukee niin ikään usein siteeratun amerikkalaisen politiikantutkijan Orlando Pattersonin ajatus siitä, että luottavaisuus (confidence) on viimekädessä luottamusta (trust), joka on jollain tavoin aikaisemmin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakennettua. (Kouvo 2014b, 17; Ilmonen &
Jokinen 2002, 90.) Tässä mielessä luottavaisuuden – eli luottamuksen sosiaalisia systeemejä kohtaan – voi ajatella rakentuvan yksilöiden interpersoonallisissa suhteissa, joiden myötä luottamus lopulta institutionalisoituu luottavaisuudeksi. Tällöin voidaan myös perustellusti kysyä, missä määrin niiden erottaminen toisistaan tiukan kategorisesti on empiirisesti mielekästä. Analyyttisinä välineitä käsitteet kuitenkin palvelevat tarkoitustaan hyvin. Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteeksi asetetaan ensisijaisesti ihmisten välinen luottamus.
Seuraavaksi tarkastellaankin seikkaperäisemmin ihmisten välistä luottamusta sekä sen erilaisia lajeja.
2.3 Ihmisten välinen sosiaalinen luottamus
Hyvän lähtökohdan ihmisten välisen luottamuksen tarkasteluun tarjoaa edellä sivuutettu politiikantutkija Erik Uslaner, joka on työssään kytkenyt luottamuksen moraalisiin yhteisöihin ja jaettuihin kollektiivisiin normeihin sekä yhteisön arvoihin. Uslaner jakaa henkilöiden välisen
24 luottamuksen kahteen luokkaan: yhtäältä luottamus voidaan erotella moralistiseen luottamukseen, toisaalta strategiseen luottamukseen. Moralistinen luottamus, (joka voidaan määritellä myös yleiseksi ihmiskäsitykseksi ja tavaksi olla maailmassa)15, on luottamusta niitä ihmisiä kohtaan, joita emme tunne ja joiden luottamuksenarvoisuudesta meillä ei suoranaisesti ole käsitystä. Strateginen luottamus on sitä vastoin luottamusta ennalta tuntemiimme ihmisiin. Toisin kuin moralistinen luottamus, strateginen luottamus edellyttää meiltä tietoa siitä, että toiset ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. Se perustuu pitkälti aikaisempiin kokemuksiimme muista ihmisistä. Näin se syntyy sitä myötä, kun ihmiset alkavat saada tietoa siitä, kuinka toiset toimivat. Puolestaan moralistisen luottamuksen yhteydessä ennalta tuntemattomien ihmisten osalta voimme ainoastaan olettaa muiden (moraalisen yhteisön piiriimme kuuluvien ja yhteiset arvot jakavien) ihmisten olevan luotettavia ja kunniallisia. Täten moralistinen luottamus näyttäytyy viime kädessä uskona siihen, että muut ihmiset jakavat fundamentaaliset ja essentiaaliset moraaliset arvomme.
Muodoltaan moralistisen luottamuksen voidaan ajatella olevan luottamusta maailmaa kohtaan yleisesti. Sillä ei ole suoraa tai epäsuoraa subjektia eli suoranaista luottamuksen kohdetta. Näin ollen se ei ole perinteisessä mielessä luottamusta tiettyihin ihmisiin tietyssä kontekstissa. Oikeastaan moralistisen luottamuksen voi ajatella olevan luottavaisuutta itsessään. Formaalissa hahmossaan moralistinen luottamus voidaan pukea yksinkertaisimmillaan muotoon ”A luottaa”. Sen sijaan strateginen luottamus heijastelee odotuksiamme siitä, miten toimijat tulevat vastaisuudessa käyttäytymään. Se on ennustettavuutta ja ennen muuta aiempien kokemuksien kautta rakentuneita odotuksia siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Pelkistetysti strateginen luottamus voidaan kuvata lausekkeella ”A luottaa B:n toimivan tavalla X”. Strateginen luottamus helpottaa päätöksentekoamme – ja elämäämme yleisesti – alentaen yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen transaktiokustannuksia tilanteissa, joissa luottamus voidaan rakentaa aiemman tiedon ja kokemuksemme pohjalle. Moralistinen (tai moraalinen) luottamus kytkee meidät puolestaan laajempaan yhteisöön, jonka jäsenien luotettavuudesta meillä ei voi olla konkreettista käsitystä a priori. Sen merkitys yhteisöelämän kannalta korostuu eritoten silloin,
15 Uslanerin mukaan moralistinen luottamus on moraalinen diktaatti käyttäytyä ja kohdella ihmisiä hyvin. Kuten Uslaner itsekin huomauttaa, se voidaan ymmärtää kultaisen säännön tai Kantin kategorisen imperatiivin parafraasina, joka pääpiirteissään ohjaa ihmisiä toimimaan suhteissaan niin, kuin he haluaisivat tulla itsekin kohdelluiksi. (Uslaner 2002, 18.)
25 kun olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joita emme tunne tai joita emme lähtökohtaisesti opi koskaan tuntemaankaan. Moralistinen luottamus sitoo yksilöt toisiinsa ja auttaa yksilöitä ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia sekä toimimaan kollektiivisesti lähisuhteet ylittävän laajemman yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Yleisellä tasolla moralistisen luottamuksen on esitetty olevan kohtuullisen kestävää ja stabiilia, kun taas strateginen luottamus näyttäytyy yksilön kannalta herkkänä ja hauraana: koska strateginen luottamus on (sekä hyvässä että pahassa) altista toisten ihmisen toiminnalle, sen voidaan ajatella olevan helposti särkyvää.
Luottamuksen rakentaminen ottaa aikansa, mutta sen voi tuhota hetkessä. (Uslaner 2002, 21–
24.)
Jaotteluaan tarkentaen Uslaner (2002, 26) esittää, että strategisen ja moralistisen luottamuksen tuolla puolen on luottamuksen erottelu partikulaariin ja yleistyneeseen luottamukseen. Nimensä mukaisesti partikulaari luottamus ulottuu rajatusti tiettyihin ja erityisiin ihmisiin. Partikulaarilla luottamuksella viitataan luottamukseen, joka kohdistuu lähinnä ennalta tunnettuihin, itsemme kaltaisiin ja sisäryhmiimme kuuluviin henkilöihin, kuten perheeseen, sukuun, ystäviin tai muihin tiukasti rajattuihin yhteisöihin. Yleistynyt luottamus sitä vastoin kuvastaa luottamusta ennalta tuntemattomiin ja vieraisiin ihmisiin eli ihmisiin yleisesti.
Partikulaari luottamus on tyypillistä muun muassa tiiviille yhteisöille, jotka ovat eristäytyneet omiin luottamuksen linnakkeisiinsa, ja joissa sosiaalinen kontrolli on potentiaalisesti vahvaa.
Sitovassa sisäryhmässä yhteisön jäsenet jakavat usein vankan yhteisen arvomaailman, joka toimii pohjana luottamukselle ja sen rakentumiselle. Tietyissä tapauksissa, esimerkiksi marginalisoitujen ryhmien yhteydessä, ulkoryhmiin ja muuhun yhteiskuntaan saatetaan suhtautua epäluottavaisesti ja kielteisesti, joka edelleen rajoittaa luottamusyhteisöjen luontaista laajenemista ja vuorovaikutusta muiden kanssa. Partikulaarin luottamuksen yhteisöistä ääriesimerkkeinä voidaan käyttää esimerkiksi mafiaa tai rikollis- ja moottoripyöräjengejä, joissa yhteisön sisäinen sitova luottamus voi olla verrattain vahvaa ja solidaarisuus korkeaa, jos kohta siitä koituvat hyödyt realisoituvat pitkälti vain kyseessä olevan yhteisön jäsenille. (Ks. esim. Uslaner 2002, 26–32; Kouvo 2014b, 17–24.) Osittain partikulaarin luottamuksen onkin hankalaa nähdä tuottavan luottamukselle tyypillisiä yhteiskunnallisesti positiivisia seurannaisvaikutuksia. Päinvastoin, etenkin ääritapauksien yhteydessä, sen
