Vuosien saatossa luottamusta, sekä käsitteenä että konkreettisena ilmiönä, on tarkasteltu useilla eri tieteenaloilla. Niin filosofit, valtiotieteilijät, taloustieteilijät, organisaatioteoreetikot kuin psykologitkin ovat tarkastelleet teemaa kukin oman tieteenalansa näkökulmasta. (Delhey
& Newton 2003; Kotkanvirta 2000a, 57.) Myös sosiologian saralla luottamusta on tutkittu viime vuosikymmeninä paljon. Vaikka kiinnostus luottamusta (ja ennen muuta sosiaalista pääomaa) kohtaan on ollut 2000-luvulla poikkeuksellisen laajaa, sosiologisessa tutkimusperinteessä luottamus voidaan nähdä varsin ajattomana ja perinteisenä tutkimusteemana.
Tutkimusteeman ajattomuudesta kertoo osaltaan se, että esimerkiksi jo 1900-luvun taitteessa toisen teollisen vallankumouksen ja modernisaatiokehityksen mukanaan tuomat (yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset) muutokset sekä perinteisten elämänmuotojen pirstoutuminen herättivät aikansa sosiologit pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka tulivat temaattisesti tarkastellen varsin lähelle nykypäivän keskustelua luottamuksen roolista
”sosiaalisten siteiden erottamattomana aineksena”. (Ilmonen & Jokinen 2002, 10.) Huolimatta siitä, ettei sosiologian klassisessa tutkimusperinteessä luottamusta ole sinänsä koskaan asetettu sosiologisen teorisoinnin ytimeen, sillä on ollut keskeinen rooli kaikissa niissä teorioissa, joissa on eritelty yhteiskunnan koossa pysymisen perusedellytyksiä. Esimerkiksi sosiologian – näkökulmasta riippuen suuremmat tai pienemmät – klassikot, kuten Emile Durkheim, Max Weber, Georg Simmel ja Ferdinand Tönnies, olivat kukin omalla tavallaan kiinnostuneita luottamuksesta yhteisöelämän ja kollektiivisen toiminnan mahdollisuuksien näkökulmasta. (Ks. esim. Misztal 1996, 39–64; Ilmonen & Jokinen 2002, 10, 15.) Vaikka maailma on noista ajoista merkittävästi muuttunut, voidaan erityisesti edellä lainatun ja laajalti myöhäisempään luottamustutkimukseen vaikuttaneen saksalaisen sosiologin Georg
17 Simmelin ajatuksia luottamuksesta (yhteiskuntaa jäsentävänä ja koossa pitävänä voimana) pitää perin ajankohtaisina vielä 2000-luvullakin.10 Systemaattisesti käytettynä sosiologisena tai sosiaalitieteellisenä käsitteenä luottamusta voidaan kuitenkin pitää suhteellisen nuorena (Kouvo 2014, 16).
Mitä luottamus sitten on? Kysymys itsessään voi vaikuttaa ilmeiseltä ja vastaukset siihen ovat usein intuitiivisella tasolla ilmiselviä: jokaisella meistä lienee arkielämän koulima käsitys siitä, mitä luottamus on tai ei ole. Usein tiedämme mitä luottamus on, niin kauan kuin kukaan ei meiltä sitä kysy. Luottamus on jotain itsestään selvää niin kauan, kun se on kunnossa ja toimii meiltä näkymättömissä. Arjessa saatamme viitata luottamuksella yleisesti siihen, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, joku tai jokin on luottamuksen arvoinen tai siihen, että tämä joku tai jokin ei petä luottamustamme, odotuksiemme tai toiveitamme. Arjessa tämä luottamus näyttäytyy suhteena, jossa odotamme luottamuksen kohteen toimivan jaetun ymmärryksen tilassa jotakuinkin niin, kuten olimme ennalta odottaneet. Tätä kautta luottamukseen liittyy olennaisesti odotukset ja riski odotusten rikkoutumisesta.
Konkreettisesti luottamus näyttäisi olevan kykyä ottaa (rationaalisesta näkökulmasta paikoin irrationaalisiakin) riskejä, kykyä sietää elämän epävarmuutta ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät ennakko-odotustemme mukaisesti. Luottamusta tutkimuksissaan tarkastelleet David Lewis ja Andrew Weigert (1985, 972) ovatkin kuvanneet luottamusta arjessa eräänlaiseksi järjen ja tunteen liitoksi: se on sopiva sekoitus emootioita ja rationaalisuutta, joiden pohjalta toimia tilanteissa, jotka eivät ole meidän käsissämme – ”luottamus alkaa siitä, mihin veikkaukset tulevasta päättyvät” (emt., 976).
Arkikokemukset luottamuksesta toimivat hyvänä pohjana termin teoreettiselle käsitteellistämiselle, mutta tieteellisen keskustelun kannalta arkielämän intuitiiviset ilmaisut ovat lopulta liian laveita ja monimerkityksellisiä. Kun luottamusta tarkastellaan teoreettisella tasolla, muuttuu luottamuksen määrittely kokolailla kompleksisemmaksi. Akateemisella kentällä luottamusta on määritelty huomattavan monin eri tavoin. Muun muassa filosofian professori Jussi Kotkanvirta (2000a, 57) on luottamuksen käsitteen semantiikkaa ruotiessaan huomauttanut luottamuksen olevan niin monimerkityksellinen käsite, että sen käyttötapoja, säädyllisistä yrityksistä huolimatta, ei voida luonnehtia likimainkaan tyhjentävästi. Myös Ivana
10 Simmelin roolista luottamustutkimukselle ja luottamuksen käsitteellistämiselle katso tarkemmin Möllering 2001
18 Markova kumppaneineen (2008) on esittänyt, että luottamus äärimmäisen relationaalinen käsite, jonka käsitteellistäminen - ja ennen muuta määrämittainen operationalisointi - typistää luottamuksen määritelmän muotoon, joka anastaa aina jotakin olennaista polyseemisen käsitteen sisällöstä.11
Tehtävää käsitteellistää luottamus ei helpota myöskään se, että kontekstista riippuen määritelmien lähtökohdat poikkeavat toisistaan perustavin tavoin: siinä missä psykologit saattavat nähdä luottamuksen yksilön persoonallisuuden piirteenä tai yleisesti yksilön kantamana ominaisuutena, sosiologit saattavat lähestyä luottamusta yhteisön tai yhteiskunnan kollektiivisena resurssina. (Ks. esim. Rotter 1967; Lewis & Weigert 1985; Putnam 1993.) On kuitenkin syytä muistaa, että lähestyttiinpä luottamusta mistä näkökulmasta tahansa, tässä yhteydessä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse siitä, että luottamus olisi kategorisesti jaoteltavissa joko yksilön tai yhteiskunnan resurssiksi tai ominaisuudeksi. On varsin loogista ajatella, että luottamus monimuotoisena ilmiönä voidaan paikantaa kontekstista riippuen vaihteleviin koordinaatteihin. Muun muassa luottamustutkija Barbara Misztal (1996, 14) on esittänyt, että luottamusta voidaan pitää perustellusti yhtäältä yksilöiden ominaisuutena ja toisaalta sosiaalisiin suhteisiin tai laajemmin sosiaalisiin systeemeihin kiinnittyvänä ominaisuutena, eräänlaisena yleisenä ja arvossapidettynä immateriaalisena hyvänä, jota tuotetaan ja ylläpidetään yhteisön jäsenten toimesta. Sen lisäksi, että luottamus voidaan nähdä joko yksilön ominaisuutena tai yhteisön resurssina, luottamuksen voidaan katsoa esiintyvän eri tasoilla. Se voidaan paikantaa sekä yksilöiden välisiin suhteisiin että suhteisiimme yhteisöihin ja instituutioihin. Luottamusta voidaan siis tuntea ja osoittaa niin ihmisiä kuin instituutioitakin kohtaan. (Ilmonen & Jokinen 2002, 12.) Nämä piirteet huomioon ottaen on ymmärrettävää, että luottamuksen eksakti määrittely on haasteellista. Toisinaan tehtävä on nähty niin ylitsepääsemättömäksi, että luottamuksen täsmällistä määrittelyä tutkimuskentällä on paikoin jopa karteltu (Ilmonen & Jokinen 2002, 85)12. Vaikka luottamuksen määritteleminen on monin paikoin hankalaa, yleisellä tasolla
11 Ennen kaikkea Markova kumppaneineen kritisoi luottamuksen operationalisointia tilastollisesti mitattavaksi yksiköksi, jos kohta hän ei kiellä, etteikö myös tällaisilla tilastollisilla mitoilla olisi paikkansa tutkimuksessa.
(Markova ym. 2008.) Kritiikki on sinänsä paikallaan, sillä useat luottamustutkimuksen mittarit eivät luonnollisestikaan tavoita esimerkiksi luottamuksen laadullisia ulottuvuuksia.
12 Luottamuksen määrittelyn problemaattisuutta (ja sitä myötä täsmällisten määritelmien puutetta) sekä erityisesti luottamuksen operationalisoimista voidaan pitää kenties yhtenä luottamustutkimuksen suurimmista haasteista.
19 voidaan kuitenkin todeta, että luottamuksen attribuutit liittyvät läheisesti tulevaisuuteen ja yksilön mahdollisuuksiin ennustaa sitä (emt., 14). Esimerkiksi luottamusta lukuisissa töissään tarkastellut sosiologi Pjotr Sztompka on määritellyt luottamuksen sen laajassa merkityksessään ”veikkaukseksi muiden ihmisten tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvasta toiminnasta” (Sztompka 1999, 25–26). Kotimaisen luottamustutkimuksen uranuurtajien Kaj Ilmosen ja Kimmo Jokisen (2002, 14) mukaan tässä merkityksessä luottamus nähdään eräänlaisena sosiaalisena pelinä, jossa pyrimme arvaamaan, mitä toisten ihmisten toiminnan varaan rakentuvassa kontingentissa ja eksistentiaalisesti sattumanvaraisessa tulevaisuudessa tapahtuu. Hieman yksinkertaisemmin ilmaistuna kyse on siis pitkälti ”odotetun ja sovitun toiminnan toteutumisesta” (Kouvo 2014b, 16).
Käsitteellistäessään luottamuksen tulevaisuutta koskevaksi vedonlyöntisuhteeksi Sztompka tulee määritelmällisesti lähelle italialaista sosiologia Diego Gambettaa, joka niin ikään katsoo luottamuksen liittyvän toisten toimijoiden tekemisien ennustettavuuteen. Gambetta (1988, 217–218) määrittelee luottamuksen tietyn todennäköisyyden tasoksi, jonka avulla voidaan arvioida sitä, missä määrin muut toimijat (ihmiset tai instituutiot) toimivat ennalta oletettujen toimintamallien mukaisesti, sosiaalisissa kehyksissä jossa valitut toimintamallit vaikuttavat myös luottajaan itseensä. Kun siis luotamme johonkin, viittaamme Gambettan (emt.) mukaan implisiittisesti siihen, että odotamme luottamuksen kohteen toimivan meitä kohtaan suotuisasti, uskoen samalla tulevaisuuden osalta luottamisen ja riskin ottamisen kannattavan ja maksavan itsensä takaisin.13
Tulevaisuuteen, ja odotuksiin siitä kuinka toiset meitä kohtaan käyttäytyvät, luottamuksen ankkuroi osaltaan myös tunnettu yhdysvaltalainen politiikantutkija Eric Uslaner.
Pääpiirteissään Uslaner (2002) kytkee luottamuksen moraalisiin yhteisöihin: kun luotamme johonkuhun tai johonkin, hyväksymme toisen osaksi moraalista yhteisöämme. Moraalisessa yhteisössä toimintaa ohjaavat sisäisesti jaetut merkitykset sekä sisäistetyt kulttuuriset normit, joiden mukaan odotamme tulevaisuudessa myös toisten ihmisten toimivan. Luottamus saa voimansa moraalisesta yhteisöstä: vaikka emme lähtökohtaisesti tuntisikaan toisia ihmisiä, luottaessamme heihin uskomme, että he toimivat moraalisen yhteisön puitteissa luottamuksellisesti tai luottamuksenarvoisesti. Toisin sanoen, uskomme muiden toimivan
13 Samassa merkityksestä luottamusta käyttää myös Dasgupta (1988, 51).
20 kulttuuristen normien mukaisesti tavalla, jolla he itsekin haluaisivat tulla kohdelluksi moraalisen yhteisönsä jäseninä. Vastaavasti samaan (lähestulkoon raamatulliseen) tapaan luottamusta lähestyy myös edellä sivuutettu Barbara Misztal. Misztal määrittelee luottamuksen uskoksi siihen, että toisten yksilöiden tietoisen toiminnan tulokset ovat hyväksyttävissä myös omasta näkökulmastamme. (Misztal 1996, 9–10.) Lisäksi luottamuksen, odotusten ja yhteisöllisyyden suhdetta korostaa lisäksi muun muassa talouden ja luottamuksen suhteita tutkinut Francis Fukuyama. Myös Fukuyama (1996, 26) määrittelee luottamuksen ”odotuksiksi, jotka nousevat yhteisön säännöllisestä, rehellisestä ja yhteistoiminnallisesta käyttäytymisestä, joka perustuu kollektiivisesti jaettuihin normeihin”.
Normit ohjaavat toimintaamme ja luovat näin ollen pohjan ennustettavuudelle, jota voidaan pitää monessa mielessä luottamuksen lähisukulaisena.
Sen lisäksi, että luottamuksen on katsottu kytkeytyvän käsitteellisesti tulevaisuuteen, se kulkee käsi kädessä riskin ja riskisuhteen tiedostamisen kanssa. Luottamus edellyttää riskiä ja luottaminen riskin olemassaolon tiedostamista. Lisäksi luottamuksen määritelmissä korostuvat usein sen välineellinen arvo epävarmuuden kontrolloimiseksi sekä sen välttämättömyys monimutkaisen modernin maailman ennustettavuuden kannalta. (Ks. esim.
Mühlfelder, Klein, Simon & Luczak 1999, 350; Kotkanvirta 2000a, 56; Luhmann 1988.)
Yleisellä tasolla liikuttaessa luottamuksen määritelmät jäävät kuitenkin verrattain abstrakteiksi. Tästä syystä luottamusta on hankala operationalisoida empiirisesti. Näin ollen luottamusta voi olla syytä lähestyä toisenlaisesta näkökulmasta. Kuten Kaj Ilmonen ja Kimmo Jokinen (2002, 86) ovat esittäneet, paras tapa täsmentää luottamuksen määritelmää, on kohdistaa katse luottamuksen eri ulottuvuuksiin. Käsitteen pilkkominen pienempiin kokonaisuuksiin on perusteltua erityisesti siksi, että vahvasti kontekstisidonnaisena ilmiönä ja relationaalisena käsitteenä, luottamukselle ei kenties ole järkevää etsiä yhtä yleispätevää määritelmää.