T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 1
”Jos toimittaja on tv-keskustelun alkajaisiksi jo päättänyt, mitä mieltä hän itse on asiasta – ja sen lisäksi asemoi meidät studioon kutsumansa asi- antuntijat valmiisiin lokeroihin, niin mitä minä siellä enää teen?” Näin parahtaa moni asiantun- tija nykyisin.
Sanavalmis tieteentekijä on kelpo haasta- teltava nopeaa reagointia ja omia mielipiteitä edellyttävään televisiokeskusteluun. Konkari- asiantuntijat osaavat kysyä ennakkoon tärkei- tä kysymyksiä: ”Paljonko minulla on todellis- ta puheaikaa?” ”Keitä muita haastateltavia stu dioon tulee?” ”Onko tehty valmiita inserttejä ja mistä näkökulmasta?”
Neljästä kuuteen minuuttia on nykyformaa- teissa jo pitkä aika puhua, eikä sitä tarjota mis- sään nimessä yhdessä pätkässä. Kun toimittaja kertoo, että ”toinen haastateltava on vielä var- mistumatta”, kyyninen asiantuntija varautuu pahimman huuhaa-tyypin kohtaamiseen. Jos valmiita inserttejä ei ole, voi huokaista varovai- sen helpottuneena; aiheen käsittelytapaa ei raja- ta kovin tiukasti.
Pitääkö julkisuuteen todella suhtautua näin raadollisesti? Ovatko toimittajat heittäneet
”Journalistin ohjeet” romukoppaan? Eikö toi- mittajien tavoitteena enää olekaan arvovapaa tiedonvälitys?
Vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin kannattaa hakea niin tieteentekijöiden kuin journalistienkin piiristä. Tiedeviestinnän tut- kimus on jo pitkään havainnoinut asiantunti- juuden murrosta. Kaikesta tiedosta on tulos- sa samanarvoista, eikä asiantuntijuutta ratkaise enää pelkkä asema tiedeyhteisössä vaan myös kyky tuoda julki tutkimustaan ja osaamistaan.
Yhä harvalukuisempi toimittajakunta joutuu tekemään työtään yhä kiristyneemmissä aika-
tauluissa. Juttujen näkökulmia joudutaan rajaa- maan, jolloin myös asiantuntijoiden määrä väkisin vähenee. Turun yliopiston eduskunta- tutkimuksen keskus havaitsi viime vuoden mar- raskuussa julkaisemassaan tutkimuksessa, että julkisuuden asiantuntijatehtävät kasautuvat voi- makkaasti. Tuhansien tutkijoiden maassa muu- tama kymmenen – enimmäkseen miestä – hal- litsee tieteen ääntä.
Etenkin tv-journalismi on muuttunut 2000-luvun aikana. Ohjelmat ovat tiukasti for- matoituja eli ennakkoon suunniteltuja ja aika- taulutettuja. Esimerkiksi Ylen TV1:n iltauutis- ten jälkeiset ajankohtaisohjelmat on suunniteltu viikonpäivien mukaan. Alkuviikosta on asialli- sempaa, loppuviikkoa kohden kevenee. Viihteel- lisyys tarkoittaa esimerkiksi normaalia jyrkem- piä vastakkainasetteluita keskustelijoiden välillä.
Tavoitteena ei olekaan konsensuksen saavutta- minen, vaan ärhäkkä väittely studiossa.
Tieteen ammattilaisen formatointi saattaa yllättää. Ammattipoliitikot tuntevat jo pelin säännöt, eivätkä odotakaan saavansa ääntään kuuluviin ilman väliheittoja ja huutelua. Koke- neet järjestö- ja mielipidevaikuttajat tuntuvat myös viihtyvän tv-keskusteluissa, koska heillä on selkeä oma agenda ajettavanaan. Mikä voi- si olla tieteentekijän ja tiedemaailman edusta- jan media-agenda? Minkä puolesta hän medi- assa puhuu? Moni soisi, että julkisessa puheessa tieteilijät edistäisivät nimenomaan tieteellisen maailmankuvan ymmärtämistä ja hyväksyntää.
Tammikuussa tiedejournalismista Helsin- gin yliopistossa väitellyt tutkija Vienna Setälä havaitsi tutkimuksessaan, että tieteellinen maa- ilmankuva välittyy ainakin viestinten terveys- jutuissa. Erityisesti luonnontieteillä on vankka asema puhuttaessa hyvinvoinnista ja sairaudes-
Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä
Ulla Järvi
PÄÄKIRJOITUS
2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5
ta. Setälän mukaan median ihmiskuva on kui- tenkin rationaalinen ja välineellinen. Terveyttä tavoitellaan teknologisesti mitattavilla suoritteil- la, joilla pyristellään irti lukkoon lyödystä peri- mästä ja molekyylien ylivallasta. Setälä kaipaisi median terveyspuheeseen nykyistä enemmän kokemusperäistä tietoa ja mekanistista ihmisku- vaa laajempaa terveyskäsitystä. Ihmisen hyvin- vointi kun ei koostu vain oikeista ruokailutottu- muksista, kuntoilusta ja painonhallinnasta.
Journalismi ja mediapuhe elävät aina kiin- ni omassa ajassaan. Suorituskeskeinen terveys- ajattelu on yksi esimerkki arvokulttuurin ja journalismin saumattomasta vuoropuhelusta.
Mediapuheeseen istuvat sujuvimmin numerot, mittaustulokset, imperatiivit ja kiellot. Lääkärit ja luonnontieteilijät taitavat luonnostaan tämän eksaktin puhetavan, jossa ”10 prosentin painon- lasku pienentää diabetesriskiä 30 prosenttia” tai
”10 mikrogramman D-vitamiiniannos on täysin riittävä”. Mitä täsmällisemmin lääke- ja luon- nontieteilijä esittää viestinsä, sitä helpommin se ylittää median uutiskynnyksen. Kelpuuttamalla näitä numeraalisia terveysesityksiä tiedotusvä- lineet samalla opettavat asiantuntijoita sovitta- maan omaa ilmaisuaan medialle mieleiseksi.
Miten median voisikaan saada laventamaan ihmiskuvaansa ja välittämäänsä terveyskäsitys- tä, kun ne ovat asiantuntijoidenkin vaikeasti tai jopa mahdottomasti hallittavissa. Rakastaminen ja rakastetuksi tulemisen tunne ovat ihmisen evoluutioon kuuluvia itsetunnon ja hyvinvoin- nin keskeisiä peruspilareita. Mutta miten siitä voisi puhua mediassa konkreettisesti ja ymmär- rettävästi?
Mediakieleen sopivan iskevyyden lisäksi mekaaninen terveyskäsitys tukee tiedotusväli- neiden ansaintalogiikkaa. Yksinkertaisia tuot- teita kun voi tehokkaasti mainostaa. Vaan mitä mittareita, elintarvikkeita tai pillereitä voisi myydä perusluottamuksen tunteen lisäämiseen?
Ihan vähäisillä paradigmojen muutoksella ter- veyskäsityksemme tuskin tulee muuttumaan.
Terveys- ja hyvinvointikäsitteen laajentami- nen on vain yksi esimerkki niistä uusista tiede- viestinnän ajatusmalleista, joista tiedeyhteisön ja journalistien olisi syytä keskustella. Vastaa- via vuoropuhelun ja näkökulman laajentamisen paikkoja löytyy kaikilta tieteenaloilta. Keskuste- luun tarvitaankin lisää mediataitoisia tieteente- kijöitä ja asiantuntijoita.
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vuonna 2013 julkaisemassa ”Kansallisessa tie- deviestinnän toimenpideohjelmassa” ehdote- taan tiedeviestinnän opetuksen sisällyttämistä kaikkien korkeakoulujen opetussuunnitelmiin.
Ehdotus ei jäänyt sanahelinäksi, vaan Tutkimus- eettinen neuvottelukunta, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Tieteellisten seurain valtuus- kunta ovat käynnistäneet kansallisen hankkeen tutkimusetiikan ja vastuullisen tiedeviestin- nän verkkokurssien toteuttamiseksi. Myös Suo- men tiedetoimittajain liitto on tässä hankkees- sa mukana. Opintokokonaisuuden suorittaisivat kaikki korkeakouluopiskelijat sopivassa kohdas- sa opintojaan.
Viestintätaitoja voi ja tulee harjoitella ja har- joittaa. Liian herkkänahkainen ei kannata olla eikä suuttua yhdestä ylilyövästä otsikosta tai tv- keskustelussa epäonnistumisesta. Mitä parem- min median toimintaa ja journalismin pelisään- töjä tuntee, sitä paremmin saa oman äänensä julkisessa keskustelussa kuulumaan. Jos tiedeyh- teisö väistyy mediajulkisuudesta, sinne menevät muut: aatteellisten ajatuspajojen edustajat, liike- elämän lobbarit ja tiedemaailman rajoilla liik- kuvat besserwisserit. Median prime time täyttyy puheesta aina.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, viestinnäntutkija ja Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri.
