Käsitykset oikeuspsykologisista ilmiöistä korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa
Heidi Huovinen ja Sara Kotilainen Psykologian koulutusohjelma Itä-Suomen yliopisto
Filosofinen tiedekunta Psykologian oppiaine 23.10.2021
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Psykologian oppiaine
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Kotilainen, Sara ja Huovinen, Heidi: Käsitykset oikeuspsykologisista ilmiöistä korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa
Opinnäytetutkielma, 104 sivua, 3 liitettä (20 sivua) Tutkielman ohjaajat: Petri Karkkola ja Hanna Lahtinen Lokakuu 2021
Asiasanat: käsitykset, virheelliset käsitykset, virheelliset uskomukset, myytit, asenteet, oikeuspsykologia, opiskelijat
Selvitimme oikeuspsykologian alalla työskentelevien tulevien ammattilaisten (psykologian opiskelijoiden ja poliisiopiskelijoiden) käsitysten totuudenmukaisuuden tasoa maallikoihin (kasvatustieteen opiskelijoihin) verrattuna, sillä virheelliset käsitykset ja niiden mukaan toimiminen voivat johtaa epäoikeudenmukaiseen toimintaan oikeusjärjestelmässä ja sen
ulkopuolella. Keräsimme aineiston 33 kysymyksen lomakkeella sähköisesti. Kyselyymme vastasi 149 psykologian opiskelijaa, 119 poliisiopiskelijaa, ja 68 kasvatustieteen opiskelijaa.
Kyselyssämme käsiteltiin eri oikeuspsykologisia osa-alueita, kuten psykopatiaa, valehtelua ja profilointia, (naisten) väkivaltarikollisuutta, tukahdutettuja muistoja, silminnäkijälausuntoja, vääriä tunnustuksia ja rikollisten rankaisemista. Kaikkiaan vastaajat uskoivat 25,3 % virheellisistä käsityksistä niin, että psykologian opiskelijoilla (19,0 %) käsityksiin uskominen oli vähäisempää, kuin poliisiopiskelijoilla (33,1 %) ja kasvatustieteilijöillä (32,8 %). Opintojen vaihe sekä
oikeuspsykologian ja kriminologian opinnot olivat yhteydessä käsityksiin pääosin niin, että psykologian opiskelijoilla ja poliisiopiskelijoilla opinnoissa pidemmällä oleminen tarkoitti vähäisempää virheellisiin käsityksiin uskomista. Tutkimus tarjoaa vahvan perustelun psykologisen, virheelliset käsitykset kumoavan, opetuksen tarpeelle etenkin poliisien
koulutuksessa, mutta myös psykologian opetuksessa. Jatkoa ajatellen olisi tärkeää tutkia, kuinka paljon virheellisiä käsityksiä on mahdollista kumota sitä varten kohdennetulla opetuksella.
University of Eastern Finland, Faculty of Philosophy Psychology
Institute of Educational Sciences and Psychology
Kotilainen, Sara and Huovinen, Heidi: Käsitykset oikeuspsykologisista ilmiöistä korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa
Thesis, 104 pages, 3 appendix (20 pages)
Supervisors: Petri Karkkola and Hanna Lahtinen October 2021
Keywords: conceptions, misconceptions, misbeliefs, myths, attitudes, forensic psychology, students
Misconceptions can lead to unjustified behaviour and consequences in legal settings and outside of it. We surveyed future forensic psychology professionals (psychology students and police students) and lay people (education theory students) about their conceptions regarding forensic psychology issues like psychopathy, lying and profiling, (women`s) violent behaviour, repressed memories, eyewitness testimony, false confessions and sentencing as punishment. We used a 33-item electronic questionnaire and got answers from 149 psychology students, 119 police students and 68 education theory students. All in all, the general misconception approval rate was 25,3 %, when psychology students held fewer misconceptions (19,0 %) than police students (33,1 %) and education theory (32,8 %) students. The phase of studies and forensic psychology and criminology studies were related to the rate of misconception approval. Psychology students and police students held less misconceptions when they had been studying longer. Our results prove that there is a strong need for psychological education, especially targeted to reduce misconceptions in the education of police officers but also for psychology students. In the future it would be beneficial to study how much misconceptions can be reduced with a special teaching targeted especially for misconceptions.
Sisältö
1 Johdanto……….5
2 Virheelliset käsitykset……….…………. 6
2.1 Virheellisistä käsityksistä tehty aiempi tutkimus ... 7
2.1.1 Psykopatia ja mielenterveydenongelmat ... 8
2.1.2 Valehtelu ja profilointi ... ...11
2.1.3 Raiskaukset ja seksuaalirikollisuus……… 14
2.1.4 Naisten väkivaltarikollisuus ja lähisuhdeväkivalta ... 16
2.1.5 Tukahdutetut muistot ... 17
2.1.6 Silminnäkijälausunnot ... 19
2.1.7 Väärät tunnustukset ja rikollisten rankaiseminen... 22
3 Tutkimuskysymykset ja hypoteesit ... 25
4 Aineisto ja menetelmät ... 26
4.1 Kyselylomake ... 26
4.2 Osallistujat ... 27
4.3 Tilastolliset menetelmät ... 30
5 Tulokset ... 32
5.1 Käsitysten totuudenmukaisuus koko aineistossa ja opiskelualoittain……….. 32
5.1.1 Oikeat vastaukset………..… 33
5.1.2 Väärät vastaukset……….. 34
5.1.3 "En tiedä"- vastaukset………..….. 35
5.2 Opintojen vaiheen yhteys käsitysten totuudenmukaisuuteen……… 36
5.3 Oikeuspsykologian ja kriminologian opintojen yhteys käsitysten totuudenmukaisuuteen………. 40
6 Pohdinta ... . 41
6.1 Psykologian, poliisi- ja kasvatustieteen opiskelijoiden oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvien käsitysten totuudenmukaisuus……….….… 42
6.2 Psykologian opiskelijoiden, poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden käsitysten väliset erot... 45
6.3 Opintojen vaiheen yhteys käsitysten totuudenmukaisuuteen………..….…….. 45
6.4 Oikeuspsykologian ja kriminologian opintojen yhteys käsitysten totuudenmukaisuuteen………. 46
6.5 Tutkimuksen edut ja rajoitteet………..……… 47
6.6 Tutkimuksen eettinen arviointi………. 52
6.7 Tutkimuksen tieteellinen ja käytännöllinen merkitys………..……. 54
6.8 Mahdolliset jatkotutkimusaiheet ja loppupäätelmä……….…. 56
Lähteet……… 57
Liitteet……….… 85
Liite 1. Kyselylomake……… 85
Liite 2. Poliisihallituksen myöntämä tutkimuslupa………. 95
Liite 3. Vastaukset väittämiin opiskelualoittain………..……….. 99
1 Johdanto
Tutkimuksessamme selvitimme korkeakouluopiskelijoiden käsityksiä oikeuspsykologisista
ilmiöistä. Tavoitteenamme oli kartoittaa kyselylomakkeellamme virheellisten käsitysten yleisyyttä sekä taustamuuttujien mahdollisia yhteyksiä oikeuspsykologisiin käsityksiin. Taustamuuttujina meillä olivat opiskeluala (psykologia, poliisit, kasvatustiede), opintojen vaihe ja oikeuspsykologian sekä kriminologian opinnot.
Oikeuspsykologisiin liittyvien virheellisten käsitysten tutkiminen on tärkeää, jotta voimme oikaista näitä käsityksiä opiskelijoiden eli tulevien psykologien, poliisien ja kasvatustieteilijöiden
keskuudessa. Erityisesti tulevaisuudessa aiheen parissa työskentelevillä psykologian opiskelijoilla ja poliisiopiskelijoilla tulee olla mahdollisimman totuudenmukainen tietopohja
oikeuspsykologisista ilmiöistä, joten on olennaista kartoittaa heidän tämänhetkinen tietotasonsa.
Oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvien virheellisten käsitysten tutkiminen on perusteltua myös siksi, että oikeusjärjestelmäämme voidaan kehittää luotettavampaan, asianmukaisempaan ja eettisempään suuntaan koulutusta uudistamalla ja vääriä käsityksiä oikaisemalla (Shaw &
Woodworth, 2013). Virheelliset käsitykset aiheuttavat sosiaalista jaottelua ja stigmatisointia sekä epäoikeudenmukaista kritisointia ja syrjintää (Furnham, 2018; Furnham & Hughes, 2014), joten on tärkeää, että ammattispesifin tason lisäksi saamme muutettua ihmisten käsityksiä
totuudenmukaisemmiksi yleisellä tasolla.
Minkään valitsemamme opiskelualan opiskelijoiden käsityksiä oikeuspsykologisista ilmiöistä ei tietääksemme ole tutkittu aiemmin Suomessa, joten tutkimus voi tuoda tärkeää uutta tietoa aiheesta. Virheellisiä psykologisia käsityksiä on tutkittu aiemmin paljon eri psykologiaan liittyvillä sovellusaloilla niin maallikoiden kuin alan opiskelijoidenkin keskuudessa. Yleisesti ottaen
psykologian opiskelijat ovat tunnistaneet virheellisiä käsityksiä paremmin kuin maallikot.
Poliisien käsitysten taso on ollut samaa tasoa maallikoiden kanssa. Opintojen vaiheen ja oikeuspsykologian sekä kriminologian alan asiantuntemuksen on havaittu olevan yhteydessä käsitysten totuudenmukaisuuteen.
2 Virheelliset käsitykset
Virheellisillä käsityksillä tarkoitetaan nykyhetken psykologisen tutkimustiedon kanssa
vastakkaista tietoa (Furnham & Hughes, 2014; Kowalski & Taylor, 2004; Lilienfeld, Lynn, Ruscio &
Beyerstein, 2010). Käytämme tutkimuksessamme termiä “käsitys” kuvaamaan osallistujien tietämystä oikeuspsykologisista ilmiöistä, sillä termiä on käytetty muissa aiheeseen liittyvissä tutkimuksissa (Furnham, 2018; Gardner & Brown, 2013; Shaw & Woodworth, 2013). Virheellisiä käsityksiä syntyy median eri lähteiden ja arkisten keskusteluiden virheellisen informaation sekä
kriittisen ajattelun puutteen seurauksena (Bensley & Lilienfeld, 2017). Erilaiset käsitykset, ajatusvääristymät ja odotukset vaikuttavat siihen, miten ihmiset tekevät tulkintoja maailmasta (Lilienfeld ym., 2010). Virheellisten käsitysten muuttamisen hankaluus on yllättänyt tutkijat (Furnham & Hughes, 2014; Kowalski & Taylor, 2004; Shaw & Woodworth, 2013). Tehokkaimmaksi niiden muuttamisessa on havaittu käsitykset virheellisiksi osoittavan tiedon opettaminen
(Kowalski & Taylor, 2009). Maallikoiden lisäksi virheellisiä käsityksiä esiintyy myös asiantuntijoilla (Bensley & Lilienfeld, 2017), vaikka he kritisoivat ajatuksiaan tieteen periaatteiden mukaisesti (Sagan, 1995). Virheellisten käsitysten pohjalta toimiminen on epäoikeudenmukaista sekä
ryhmien että yksilön tasolla ajateltuna (Furnham & Hughes, 2014; Shaw & Woodworth, 2013). Ne voivat aiheuttaa epäoikeudenmukaisuutta poliisin toimintatavoissa sekä oikeusprosessin aikana.
2.1 Virheellisistä käsityksistä tehty aiempi tutkimus
Psykologian opiskelijoiden, poliisien sekä maallikoiden käsityksiä psykologisista ilmiöistä on tutkittu paljon. Oikeuspsykologisten käsitysten lisäksi on tutkittu käsityksiä kehityspsykologiasta ja neuropsykologiasta (Furnham, 2018), älykkyydestä (Furnham & Horne, 2021) sekä oppimisesta ja koulutuksesta (Bruyckere, Kirschner & Hulshof, 2015). Virheellisiin käsityksiin on uskottu vaihtelevasti eri tutkimuksissa niin, että oikeuspsykologisista virheellisistä käsityksistä on uskottu noin kolmasosa (Shaw & Woodworth, 2013), ja populaaripsykologisista virheellisistä käsityksistä noin 23–71 % (Furnham & Hughes, 2014; Gardner & Dalsing, 1986; Gaze, 2014; Kowalski & Taylor, 2009; Standing & Huber, 2003). Tutkimuksissa, joissa on ollut saatavilla “En tiedä”-vaihtoehto, osallistujat ovat vastanneet noin 12–20 % väittämistä “En tiedä” (Furnham, Hughes, 2014;
Gardner & Brown, 2013; Gardner & Dalsing, 1986). Yliopistossa suoritetut psykologian opinnot vähentävät tutkimusten mukaan virheellisten käsitysten määrää (Kowalski & Taylor, 2009; Shaw
& Woodworth, 2013; Standing & Huber, 2003), ja psykologian opiskelijat (Furnham & Hughes, 2014; Gaze, 2014) sekä psykologian alan asiantuntijat (Alceste ym., 2010) ovat tunnistaneet maallikoita paremmin käsityksiä virheellisiksi. Poliisiopiskelijoilla (Akehurst, Köhnken, Vrij, & Bull, 1996) sekä poliiseilla (Chaplin & Shaw, 2016; Vrij, Akehurst & Knight, 2010) on ollut virheellisiä
käsityksiä oikeuspsykologisista ilmiöistä yhtä paljon kuin maallikoilla. Feildin (1978) tutkimuksessa havaittiin kriisineuvojien raiskauksiin liittyvien käsitysten olevan poliisien käsityksiä totuudenmukaisempia, mikä antaa tukea sille, että psykologian opiskelijoiden
käsitykset ovat poliisiopiskelijoiden käsityksiä totuudenmukaisempia ainakin raiskauksiin liittyen.
Opintojen vaihe on ollut psykologian opiskelijoilla yhteydessä käsityksiin niin, että mitä
pidemmällä he ovat opinnoissaan, sitä vähemmän heillä on virheellisiä käsityksiä (Gaze, 2014;
Gardner & Dalsing, 1986). Poliisiopiskelijoiden opintojen vaiheen yhteyttä virheellisiin käsityksiin ei tietääksemme ole tutkittu. Heidän käsityksensä muuttuvat todennäköisesti opintojen edetessä totuudenmukaisemmiksi, sillä he kohtaavat oikeuspsykologisia teemoja esimerkiksi
oikeudenmukainen rikosprosessi- osajaksolla, jossa opitaan tulkitsemaan ja soveltamaan
kuulusteluja koskevia säännöksiä (Poliisiammattikorkeakoulun hallitus, 2020). Oikeuspsykologian opintojen käyminen (Shaw & Woodworth, 2013) sekä rikosoikeuden ja kriminologian alan
tietämys (Alceste ym., 2021) on niin ikään vähentänyt virheellisiä käsityksiä. Seuraavissa alaluvuissa kuvaamme tarkemmin aiempaa tutkimusta ja kirjallisuutta koskien
oikeuspsykologisia käsityksiä väittämäkohtaisesti samassa järjestyksessä kuin kyselylomakkeessamme.
2.1.1 Psykopatia ja mielenterveydenongelmat
Ensimmäisen psykopatiaan liittyvän väittämämme mukaan suurin osa psykopaateista on väkivaltaisia, mikä ei Arkowitzin ja Lilienfeldin (2017) mukaan pidä paikkaansa. Psykopaattisen persoonallisuushäiriön piirteisiin lukeutuvat muun muassa rikollinen ja impulsiivinen
käyttäytyminen, empatiakyvyttömyys, syyllisyyden tunteen puuttuminen, itsekeskeisyys, vastuuttomuus, riippumattomuus, epärehellisyys ja ihmissuhteiden tilapäisyys (Arkowitz &
Lilienfeld, 2017). Psykopatia on väkivallan riskitekijä, mutta tämä riski on vähäinen, eikä
suurimmalla osalla psykopaateista ole väkivaltahistoriaa (Berg ym., 2013). Edensin, Buffington- Vollumin, Keilenin, Roskampin ja Anthonyn (2005) tutkimuksessa psykopaattisista rikollisista vain 25 prosenttia syyllistyi väkivaltaisiin rikkomuksiin, kaikista tarkastelluista rikollisista 22,2 %:n syyllistyessä niihin. Rikollisilla psykopaateilla on havaittu olevan ei-rikollisia psykopaatteja enemmän psykopatian antisosiaalisia piirteitä (Mahmut, Homewood & Stevenson, 2008), joihin
aggressiivisuus liitetään (Krueger, Markon, Patrick, Benning & Kramer, 2007), joten ei-rikolliset psykopaatit muodostavat vähemmän väkivaltaisen psykopaattien joukon, mikä viittaa siihen, että suurin osa psykopaateista ei välttämättä ole väkivaltaisia. Populaarikulttuurissa väkivaltaiset psykopaatit ovat paljon esillä, mistä kertoo se, että hakusanoin “violent psychopath” löytyy 89 700 hakutulosta Google: sta (Arkowitz & Lilienfeld, 2017). Psykopaatteja väkivaltaisina ovat pitäneet maallikot (Ostapchuk, 2018) sekä maallikot ja psykologian opiskelijat (Furnham ym., 2009), mutta ruotsalaiset oikeuspsykiatrian alalla työskentelevät mielenterveysammattilaiset sen sijaan eivät (Sörman ym., 2014). Ehdonalaisvalvojat taas ovat pitäneet psykopaatteja
oikeuspsykiatrian alalla työskenteleviä mielenterveysammattilaisia väkivaltaisempina (Sörman, Edens, Smith, Clark, Kristiansson & Svensson, 2016).
Toisen väittämän mukaan suurin osa mielenterveysongelmaisista on väkivaltaisia, mikä ei pidä Shawin ja Woodworthin (2013) mukaan paikkansa. Riski väkivaltaisuudelle on vaatimaton (Van Dorn, Volavka & Johnson, 2011), ja se koskee vain suhteellisen pientä osaa
mielenterveysongelmaisista (Lilienfeld ym., 2010). Mielenterveyden ongelmien sijaan sosiodemografiset ja sosioekonomiset tekijät, sekä alkoholinkäyttö ovat usein väkivaltaisen käytöksen taustalla (Stuart, 2003). Vakavia mielenterveydenhäiriöitä sairastavat, kuten skitsofreenikot (Sleilagh, Mednick, Brennan, Schulsinger & Engberg, 1996) tai
mielenterveysongelmaiset, joilla ei ole alkoholiongelmia (Elbogen & Johnson, 2009) eivät näytä olevan taipuvaisia väkivaltaan, vaan he joutuvat todennäköisemmin itse väkivaltatekojen uhriksi (Teplin, McClelland, Abram & Weiner, 2005). Mielenterveyden ongelmien ja väkivaltaisuuden välillä ajatellaan kuitenkin olevan läheinen yhteys (Lilienfeld ym., 2010), joka on erityisen
korostunut mediassa (Rueve & Welton, 2008). Shawin ja Woodworthin (2013) tutkimustuloksen perusteella tosin näyttää siltä, että käsitys ei ehkä olekaan niin yleinen, sillä heidän
tutkimuksessaan yliopisto-opiskelijoista vain 10 % uskoi enemmistön mieleltään sairaista olevan väkivaltaisia.
Kolmannen väittämän mukaan psykopatia ei ole hoidettavissa, mikä ei pidä paikkansa.
Viimeaikaiset tutkimustulokset eivät tue näkemystä siitä, että psykopaatteja ei voida hoitaa (Berg ym., 2013), sillä kontrolloiduissa tutkimuksissa on saatu positiivisia hoitotuloksia
psykopaateilla, erityisesti nuorilla (Caldwell, Skeem, Salekin & Van Rybroek, 2006; Salekin, Worley
& Grimes, 2010). Hoidosta ovat hyötyneet niin psykiatriset psykopaattiset potilaat (Skeem, Monahan & Mulvey, 2002) kuin psykopaattiset rikollisetkin (Lewis, Olver & Wong, 2012; Olver &
Wong, 2009). Hoidon päätavoitteena on yleensä rikollisen käyttäytymisen vähentäminen, eikä psykopaattisten persoonallisuuspiirteiden muuttaminen (Skeem ym., 2011). On kuitenkin viitteitä siitä, että myös persoonallisuuden piirteitä pystyttäisiin hoitamaan, sillä
persoonallisuuspiirteet voivat muuttua parempaan suuntaan ajan kuluessa (Seivewright, Tyrer &
Johnson, 2002), ja psykopatian kanssa osittain päällekkäisen rajatilapersoonallisuushäiriön (Newhill, Vaughn & DeLisi, 2010) oireita on pystytty Clarkinin, Levyn, Lenzenwegerin ja Kernbergin (2007) hoitamaan. Psykopaattien muuttumismahdollisuuksien suhteen ollaan Skeemin ja kollegoiden (2011) mukaan skeptisiä. Tutkimuksissa maallikot (Ostapchuk, 2018), ruotsalaiset oikeuspsykiatrian alalla työskentelevät mielenterveysammattilaiset (Sörman ym., 2016; Sörman ym., 2014) sekä ehdonalaisvalvojat (Sörman ym., 2016) ovat olleet keskimäärin jokseenkin sitä mieltä, että psykopaatteja ei voida hoitaa. Osassa tutkimuksista maallikot ja psykologian opiskelijat sen sijaan ovat tunnistaneet tämän käsityksen useimmiten vääräksi (Furnham & Hughes, 2014; Furnham ym., 2009).
Neljännen väittämän mukaan psykopaatit eivät erota moraalisesti oikeita tekoja vääristä, mikä ei pidä paikkansa. Psykopaatit ovat kykeneviä moraaliseen järkeilyyn, mutta haluavat silti tehdä moraalittomia tekoja (Aharoni, Sinnott-Armstrong & Kiehl, 2014; Marshall, Watts & Lilienfeld, 2017). Psykopaattien tapa tehdä erottelu oikean ja väärän välillä näyttää poikkeavan
persoonallishäiriötä sairastamattomien tavasta tehdä moraalisia arvioita (Cardinale & Marsh, 2015). Heidän moraalisesti soveliaan käyttäytymisensä säätely ei toimi normaalisti. He eivät välitä moraalisesta tiedosta, eivätkä moraalisesti epäsoveliaan käytöksensä seurauksista. (Cima, Tonnaer & Hauser, 2010.) Bergin ja kollegoiden (2013) mukaan monet uskovat, että psykopaatit eivät erota moraalisesti oikeita tekoja vääristä. Toisaalta ruotsalaiset oikeuspsykiatrian alalla työskentelevät mielenterveysammattilaiset (Sörman ym., 2014) sekä maallikot (Ostapchuk, 2018) ovat olleet jokseenkin sitä mieltä, että psykopaatit ymmärtävät oikean ja väärän eron.
Viidennen väittämän mukaan psykopaattien älykkyysosamäärä on keskimääräistä matalampi, mikä ei ole totta. Tutkimustulokset älykkyyden ja psykopatian yhteyksistä ovat olleet
epäjohdonmukaisia (Watts ym., 2016), ja jos yhteyksiä on löydetty, ne ovat olleet yleensä vaatimattomia (O`Boyle, Forsyth, Banks & Story, 2013; Watts ym., 2016). Yhteyksiä psykopatian ja älykkyyden välillä ei ole aina löydetty lainkaan (Walsh, Swogger & Kosson, 2009).
Tutkimustulokset eivät näin ollen viittaa keskivertoa matalampaan älykkyyteen, ja monet yhdistävät psykopatian pikemminkin korkeaan älykkyyteen (Furnham ym., 2009; Furnham ym., 2008; Ostapchuk, 2018; Watts ym., 2016). Ehdonalaisvalvojat ovat pitäneet psykopaatteja keskiverto rikollista älykkäämpinä kuin oikeuspsykiatrian alalla työskentelevät
mielenterveysammattilaiset ja valamiehet (Sörman ym., 2016).
Kuudennen väittämän mukaan psykopatia ja sosiopatia tarkoittavat eri asiaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Psykopatia-käsitteen alku on paikannettavissa 1800-luvulle, ja ensimmäisinä vuosikymmeninä ilmiöön viitattiin muun muassa moraalisena hulluutena.
Sosiologit alkoivat tutkia 1900-luvun puolivälissä psykopatian ilmenemistä lapsuudesta alkaen ja heidän mielestään ilmiötä tulisi kutsua sosiopatiaksi, sillä psykopaattiset ihmiset poikkeavat toisista sosiaalisella ulottuvuudella mitattuna. (Dinwiddie, 2015.) Psykopatian terminologiaan liittyy nykypäivänäkin hämmennystä. Jotkut käyttävät psykopatiaa ja sosiopatiaa synonyymeina, kun taas osa erottelee psykopatian perinnölliseksi epäsosiaaliseksi käytökseksi ja sosiopatian epäsosiaaliseksi käytökseksi, jonka syyt ovat heikoissa sosiaalisissa kasvuympäristöissä.
Sekalaisista käyttötavoista sosiopatia ei ole virallinen psykologinen tai psykiatrinen termi, toisin kuin psykopatia (Berg ym., 2013.)
2.1.2 Valehtelu ja profilointi
Seitsemännen väittämän mukaan koulutetut ammattilaiset, kuten poliisit ja tuomarit, tunnistavat valheet paremmin kuin maallikot, ja kahdeksannen väittämän mukaan koulutetut ammattilaiset, kuten tuomarit ja poliisit ovat hyviä tunnistamaan valheita. Kumpikaan väittämistä ei ole tosi.
Valheiden tunnistamisen taso on meta-analyysien mukaan hädin tuskin sattumaa parempi
(Aamodt & Custer, 2006; Bond & DePaulo, 2006) eli ihmiset ovat huonoja tunnistamaan valheita (Grubin & Madsen, 2005; Kassin, 2008; Levine, 2017). Niin sanotusti ammatikseen valheita
tunnistavien, kuten etsivien ja poliisien ei ole havaittu olevan siinä maallikoita parempia (Aamodt
& Custer, 2006; DePaulo & Pfeifer, 1986). Silti uskotaan, että ihmiset ovat hyviä tekemään arvioita muista ihmisistä, ja että poliisi- ja kriminaalipsykologian alalla työskentelevät ihmiset ovat
parempia tekemään tietyn tyyppisiä arvioita kuin muut (Aamodt, 2008). Poliisit myös itse uskovat olevansa hyviä tunnistamaan valheita (DePaulo & Pfeifer, 1986; Elaad, 2003) ja ovat maallikoita luottavaisempia kykyynsä tunnistaa valheita (DePaulo & Pfeifer, 1986). Eri tutkimustulokset osoittavat, että monet uskovat ammattilaisten olevan hyviä valheiden tunnistamisessa.
Chojnackin, Cicchinin ja Whiten (2008) tutkimuksessa valamiehistöön soveltuvista
maallikkovastaajista 17 % oli sitä mieltä, että poliisit ovat maallikoita taitavampia tunnistamaan valehtelun, 12 % ollessa eri mieltä ja 71 % ollessa epävarmoja käsityksestään. Yliopisto-
opiskelijoista 47 % on uskonut, että tuomarit ovat hyviä tunnistamaan valheita ja 28 %, että poliisit tietävät milloin epäilty valehtelee (Shaw & Woodworth, 2013). Maallikoista 47.3 % (Alceste ym., 2021) ja asiantuntijoista 34.6 % (Kassin, Redlich, Alceste & Luke, 2018) on uskonut poliisien valheiden tunnistamiskyvyn olevan hyvä. Oikeuspsykologian johdantokurssin käyminen on kuitenkin yliopisto-opiskelijoilla laskenut virheellisiä käsityksiä, sillä kurssin jälkeen 17 % on uskonut tuomareiden kykyyn tunnistaa valheita ja 12 % poliisien kykyyn tunnistaa valheita (Shaw
& Woodworth, 2013).
Yhdeksännen väittämän mukaan valheenpaljastuskone on epätarkka valheiden tunnistamisessa, mikä pitää paikkansa. Valheenpaljastustesteissä arvioidaan huolellisesti strukturoitujen
kysymysten aiheuttamia fysiologisia muutoksia, kuten sydämen sykettä. Tämän autonomisen kiihtymyksen perusteella tehdään päätelmiä henkilön totuudenmukaisuudesta. (Saxe, Dougherty
& Cross, 1985.) Valheenpaljastuskoneen mittaamat fysiologiset reaktiot eivät kuitenkaan ole spesifejä valehtelulle, eivätkä ne aina ole läsnä valehdellessa (Grubin & Madsen, 2005).
Peloissaan olevat tai hermostuneet henkilöt voivat reagoida vahvasti kysymyksiin, vaikka he puhuisivatkin totta (Lykken, 1982). Testituloksiin voivat vaikuttaa muun muassa testin suorittajan taidot ja hänen luomansa testitilanne, testattavan henkilön ominaisuudet ja käyttäytyminen sekä kysymystenlaadinnan tapa. Valheenpaljastuskoneen valheiden tunnistamistarkkuus on
vaihdellut tutkimuksissa paljon, mikä herättää kysymyksiä sen luotettavuudesta. Kymmenessä kenttätutkimuksessa oikein syyllisiksi tunnistettujen määrä vaihteli välillä 70,6–98,6 % ja oikein syyttömiksi tunnistettujen määrä välillä 12,5–94 %. Kahdessatoista tutkimuksessa, joissa
simuloitiin rikoksia tai muita tilanteita, tunnistettiin 35,4–100 % oikein syyllisiksi, 31,6–91 % oikein syyttömiksi. (Saxe ym., 1985.) 50 laboratoriotutkimuksessa syylliset epäillyt tunnistettiin oikein 43–100 % tapauksista (National Research Council, 2003). Vaihtelevista tuloksista huolimatta monet pitävät valheenpaljastinta lähes erehtymättömänä (National Research Council, 2003).
Kuitenkin esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden ovat olleet ainakin osittain sitä mieltä, että valheenpaljastuskone ei ole luotettava valheiden tunnistamisessa (Gardner & Brown, 2013).
Kymmenennen väittämän mukaan valehtelun voi havaita ulkoisista eleistä, kuten ylös
vasemmalle katsomisesta, mutta se ei pidä paikkaansa, koska nonverbaalisen käyttäytymisen vihjeet ovat vain heikosti yhteydessä valehteluun (DePaulo, Lindsay, Malone, Muhlenbruck, Charlton & Cooper, 2003; Levine, 2017). Valehteluun viittaava käyttäytyminen voi kertoa joistakin muista tiloista tai prosesseista kuin valehtelusta (DePaulo ym., 2003). Näin ollen ylös vasemmalle katsominenkaan ei välttämättä kerro valehtelemisesta (Wiseman, Watt, Brinke, Porter, Couper &
Rankin, 2012). Ihmisillä on kuitenkin käsitys, että valehtelun voisi tunnistaa etsimällä näitä erilaisia käyttäytymiseen liittyviä vihjeitä (Levine, 2017), ja monet tutkimustulokset antavat tukea tälle. Shawin ja Woodworthin (2013) tutkimuksessa yliopisto-opiskelijoista 66 % uskoi ennen oikeuspsykologian johdantokurssin käymistä, että valehdellessaan ihmiset katsovat ylös ja vasemmalle, ja kurssin jälkeen 51 %. Maailmanlaajuisessa tutkimuksessa 64 % osallistujista uskoi välttelevän katseen kertovan valehtelemisesta (The Global Deception Research Team, 2006), ja valamiehistöön soveltuvista maallikkovastaajista 49 % on ollut sitä, mieltä että asianmukaisesti koulutetut henkilöt voivat havaita valehtelun kehonkieltä tarkkailemalla, 5 % ollessa eri mieltä ja 46 % ollessa epävarmoja käsityksestään (Chojnacki, Cicchini & White, 2008). Myös lainvalvonnan ammattilaisten on havaittu uskovan, että vihjeet, kuten välttelevä katse kertovat
valehtelemisesta (Vrij & Semin, 1996; Akehurst, Köhnken, Vrij, & Bull, 1996).
Väittämän 11 mukaan syytetyn vaikuttaessa hermostuneelta kuulustelun aikana, hän
todennäköisesti valehtelee. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä valehtelijat eivät yleensä
osoita hermostuneisuuden merkkejä totta puhuvia enemmän (Vrij & Fisher, 2020). Vaikka psykologiset ja fysiologiset tutkimukset osoittavat hermostuneisuuden, kuten kasvaneen
hikoilun ja kohonneen sydämen sykkeen, ja valehtelemisen yhteyden, on mahdollista, että näitä muutoksia tapahtuu myös rehellisille ihmisille, joilla on kommunikointiongelmia, jotka ovat kipeitä, stressaantuneita tai, joilla on jokin lääkitys (Bedoya-Echeverry ym., 2017). Tutkimuksissa on havaittu hermostuneisuutta valehtelevien henkilöiden lisäksi totta puhuvissa henkilöissä kuulustelutilanteiden aikana (Hartwig & Bond Jr, 2014; Yoo ym., 2020). Tästä huolimatta uskotaan valehtelijoiden hermostuneisuuteen (Gray, 2011; Vrij & Fisher, 2020). Yliopisto- opiskelijoista 21.1
% (Hurley, Griffin & Stefanone, 2014), ja maailmanlaajuisessa tutkimuksessa 28 % vastaajista (The Global Deception Research Team, 2006) on uskonut hermostuneisuuden kertovan
valehtelemisesta. Akehurstin ja kollegoiden (1996) tutkimuksessa jopa yli 90 % opiskelijoista ja poliiseista yhdisti hermostuneisuuden valehteluun.
Väittämän 12 mukaan profiloijat ovat väärässä kolmasosassa tapauksista rikoksen tekijän ominaisuuksista, mikä näyttää pitävän paikkaansa. Profiloinnilla tarkoitetaan joukkoa erilaisia lähestymistapoja rikoksien tutkimiseen, joissa rikoksissa esiintyviä piirteitä tutkitaan ja
mahdollisesta rikoksentekijästä tehdään päätelmiä. Profiloija on usein mielenterveyden ja/tai oikeudellisten ilmiöiden asiantuntija, kuten psykologi, psykiatri tai kokenut poliisi (Eastwood, Cullen, Kavanagh, & Snook, 2006). Snook, Eastwood, Gendreau, Coggin ja Cullen (2007) vertasivat meta-analyysissään neljää eri tutkimusta rikollisten profiloinnista, jossa profiloijien tarkkuus oli 62 % verrattuna vertailuryhmien 38 %:iin. Analyysiin päästäkseen tutkimuksien tuli olla
kokeellisia, jossa alan asiantuntijoita verrattiin kontrolliryhmään. Muissa tutkimuksissa profiloijien tarkkuus on vaihdellut 54 % ja 70 % välillä (Kocsis, 2004; Kocsis, Middledorp & Try, 2005). Poliiseista (n=113) noin 63 % on ollut sitä mieltä, että profiloijat ovat arvokkaita
rikostutkinnassa, mutta vajaa 32 % on ollut sitä mieltä, että profiloijat auttavat poliisia
identifioimaan rikoksentekijän ja 15 % on uskonut, että profiloinnissa ei ole harhaanjohtavan tiedon riskiä (Jung, 2014).
2.1.3 Raiskaukset ja seksuaalirikollisuus
Väittämän 13 mukaan raiskaaja on yleensä uhrille tuntematon henkilö, mikä ei pidä paikkaansa.
Yliopisto-opiskelijat pitivätkin suurimmaksi osaksi virheellisenä sitä, että suurin osa raiskauksista on tuntemattomien tekemiä (Gardner & Brown, 2013). Suomessa vuosien 1980 ja 2016 välillä raiskausrikoksissa kuudesosassa, eli alle 20 %:ssa tapauksista uhri ja tekijä ovat olleet toisilleen täysin tuntemattomia ja kolmasosassa eli yli 30 %:ssa tapauksista osapuolet ovat olleet
parisuhteessa keskenään. Lopuissa tapauksista uhri ja tekijä ovat tunteneet toisensa vähintään etäisesti. Lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa noin puolet tekijöistä ovat uhrille tuttuja.
(Lappi-Seppälä & Niemi, 2017.) Yhdistyneessä Kuningaskunnassa noin 400 raportoidusta
raiskauksesta yli 70 %:ssa tapauksista uhri ja tekijä olivat toisilleen tuttuja (Waterhouse, Reynolds
& Egan, 2016).
Väittämän 14 mukaan raiskauksen uhriksi joutuneita naisia yhdistävät usein tietyt piirteet, kuten paljastava pukeutuminen, joka ei pidä paikkaansa. Maailman terveysjärjestön (2003) mukaan kuka tahansa nainen, katsomatta pukeutumiseen, voi tulla raiskatuksi. On olemassa erilaisia riskitekijöitä, jotka lisäävät raiskauksen tai seksuaalisen väkivallan todennäköisyyttä.
Riskitekijöihin kuuluvat päihdeongelmat, väkivaltaisessa tai riippuvaisessa suhteessa oleminen, nuori ikä, henkinen tai fyysinen vammautuminen, vankilassa oleminen, seksityöläisyys,
lastensuojelun piirissä oleminen, kodittomuus ja sodan jaloissa eläminen, mutta ei tietyntyylinen pukeutuminen. Feildin (1978) tutkimuksessa käytiin läpi poliisien, maallikoiden,
raiskauskriisiohjaajien ja raiskaajien suhtautumista raiskausrikoksiin. Poliisit olivat käsityksissään enemmän samankaltaisia raiskaajien, kuin kriisiohjaajien kanssa. Carmodyn ja Washingtonin (2001) mukaan noin 21 % naiscollegeopiskelijoista oli sitä mieltä, että naisten raiskatuksi tulemisen todennäköisyys kasvaa, jos he pukeutuvat seksikkäästi tai provosoivasti.
Väittämän 15 mukaan viidesosa raiskaussyytöksistä on perättömiä, mikä ei pidä paikkaansa.
Fergusonin ja Malouffin (2016) meta-analyysissä käytiin läpi seitsemän eri tutkimusta, jossa oli tutkittu varmistettujen väärien seksuaalirikossyytöksien määrää. Todistetusti väärien
seksuaalirikossyytösten keskiarvo oli 5,2 %. Analyysissä tutkittiin muitakin seksuaalirikoksia kuin raiskauksia, esimerkiksi tarkoituksenmukaista seksuaalista koskettelua tai voimankäyttöä tai sen uhkaa uhrin tahtoa vastaan. Jotta syytökset pystyttiin toteamaan vääriksi, niiden tuli olla
tutkitusti todistettuja niin, että pystyttiin luotettavasti sanomaan, että rikosta ei tapahtunut tai yritetty. Tapaukset, joista ei voitu varmasti sanoa tapahtuiko rikos vai ei, oli jätetty pois meta- analyysistä. Meta-analyysin tutkimuksissa väärien seksuaalirikossyytösten määrä vaihteli 2,1
%:sta 10,3 %:iin.
Väittämän 16 mukaan seksuaalirikollisten hoito vähentää merkittävästi uusintarikollisuutta, mikä pitää paikkaansa.Lösel & Schmucker (2005) kävivät läpi meta-analyysissään yli 20 000
seksuaalirikollisen hoidon vaikuttavuutta uusintarikollisuuden määrää tarkastellessa.
Tutkimuksissa tuli olla vertailtuna hoitoa saaneita seksuaalirikollisia hoitoa saamattomiin seksuaalirikollisiin. Tutkimuksista noin 70 % oli toteutettu Yhdysvalloissa tai Kanadassa, ja hieman yli 10 % Iso-Britanniassa sekä hieman yli 10 % Saksassa. Yli 90 % tutkimuksista oli toteutettu 1980-luvun jälkeen. Hoitomuotoina seksuaalirikollisille oli käytetty joko erilaisia terapiamuotoja (esim. kognitiivisbehavioraalinen) tai muita hoitomuotoja, kuten kastrointia tai hormonaalista lääkitystä. Hoitoa saaneet seksuaalirikolliset uusivat rikoksensa 37 % harvemmin, kuin hoitoa saamattomat rikolliset.
Väittämän 17 mukaan puolet seksuaalirikollisista toistaa seksuaalirikoksensa, mikä ei pidä paikkaansa. Suomessa seksuaalirikosten uusimisprosentti on vaihdellut seuranta-ajan
pituudesta riippuen 2 % - 5,6 % välillä (Hinkkanen, 2009), ja vuosien 1993–2001 välillä raiskaajista uuteen raiskaukseen syyllistyi 13 % (Stoat, Laajasalo & Häkkänen, 2005).
Yhdysvalloissa seksuaalirikoksen uusimisprosentti on vaihdellut 2,2 % - 6,5 % välillä hieman seuranta-ajan pituudesta riippuen (Langan, Schmitt & Durose, 2003; Sample & Bray, 2003).
2.1.4 Naisten väkivaltarikollisuus ja lähisuhdeväkivalta
Väittämän 18 mukaan naisten osuus väkivaltarikollisuudesta on kasvanut viime vuosikymmenien aikana. Naisten väkivaltaisuutta pidetään tänä päivänä yhteiskunnassa ilmiönä, josta puhuminen on edelleen tabu (Iltalehti, 2018; Yle Uutiset, 2018; Yle Uutiset, 2018). Haganin (1994) mukaan nykyajan yhteiskunnissa, joissa sukupuolten välinen tasa-arvo on kehittynyt, naisten osuus
rikoksien tekijöistä on kasvanut. Suomessa naisten tekemien väkivaltarikosten määrä on noussut 1980- luvulta 2000- luvulle tultaessa yleisellä tasolla viidestä kymmeneen prosenttiin
(Honkatukia, 2009). Naisten lisääntynyt osuus väkivaltarikollisuudessa on havaittavissa lisäksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Esimerkiksi 40 % kaikista vangituista naisista oli 1980-luvun puolivälissä tuomittuna väkivaltarikoksesta, joka oli selkeästi pääsyy naisten tuomioille. (Allen &
Harrison, 2001; Kruttschnitt & Gartner, 2003). Australiassa vuosien 2001 ja 2012 välillä
vangittujen naisten määrä nousi neljänneksellä, ja tästä joukosta väkivallanteon yritysten määrä nousi 23,1 %:lla (Jeffries & Newbold, 2015).
Väittämän 19 mukaan naiset raportoivat kokeneensa miehiä enemmän lähisuhdeväkivaltaa, mikä ei uhritutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Kansallisen rikosuhritutkimuksen mukaan Suomessa naisten ja miesten kokemukset väkivallasta ovat lähes yhtä yleisiä. Naisten ja miesten välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa väkivaltaa kokeneiden osuuksissa. Miehille noin neljälle prosentille ja naisille viidelle prosentille oli tullut vamma väkivallan teon takia. Ruotsissa tehdyissä tutkimuksissa miehet raportoivat kokeneensa saman verran (Nybergh, Taft, Enander &
Krantz, 2013) lähisuhdeväkivaltaa tai jopa enemmän (Lövestad & Krantz, 2012) kuin naiset.
Fiebert (2004) on luonut bibliografian, jossa on käyty läpi 270 empiiristä tutkimusta ja 73 arviointia eri kulttuureista. Arvioitu otoskoko oli vajaa puoli miljoonaa ihmistä, jossa ilmenee, että naiset ovat lähisuhteissaan yhtä väkivaltaisia, tai väkivaltaisempia kuin miehet.
Tutkimuslöydöksistä huolimatta valtaosa yliopisto-opiskelijoista ja maallikoista uskoo, että suurin osa lähisuhdeväkivallasta on miesten tekemää (Furnham & Hughes, 2014).
2.1.5 Tukahdutetut muistot
Väittämän 20 mukaan traumaattisten tapahtumien muistot yleensä tukahdutetaan, eli suljetaan tiedostamatta pois tietoisesta mielestä. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Tukahdutetuilla muistoilla tarkoitetaan traumaattisten muistojen painamista tiedostamatta ja automaattisesti pois
tietoisesta mielestä (Otgaar ym., 2019). Tutkimuksissa ei ole tähän päivään mennessä onnistuttu vakuuttavasti havainnollistamaan omaelämäkerrallisten muistojen tukahduttamista (Otgaar ym.,
2019), ja muistojen tukahduttamista on vaikeaa pyrkiä replikoimaan tutkimustilanteessa (Bulevich, Roediger, Baota & Butler, 2006). Wessel, Albers, Zandstra ja Heininga (2020) kävivät läpi useita tutkimuksia, joissa pyrittiin todistamaan muistojen tukahduttaminen, eivätkä he löytäneet yhtenäistä näyttöä ilmiölle. Otgaar ja kumppanit (2019) kartoittivat lääkäreiden, psykologien, oikeuden asiantuntijoiden ja alan opiskelijoiden sekä maallikoiden käsityksiä tukahdutettuihin muistoihin uskomisesta. Otoskokona oli 4745 tutkittavaa, joista 58 % uskoi tukahdutettuihin muistoihin. Poliisien keskuudessa kolme neljäsosaa uskoi tukahdutettujen muistojen olemassaoloon (Odinot, Boon & Wolters, 2015).
Väittämän 21 mukaan traumaattisten tapahtumien muistot muistetaan yleensä paremmin, kuin vähemmän tunnelatautuneet muistot, mikä pitää paikkansa. McNallyn (2005) mukaan monet tutkimukset osoittavat, että traumaattisten tapahtumien keskeiset piirteet muistetaan
kohtuullisen hyvin. Traumaattisten tapahtumien unohtaminen tai tukahduttaminen on harvinaista erilaisista traumaattisista tapahtumista, kuten holokaustista (Wagenaar &
Groeneweg, 1990), keskitysleireistä (Merckelbach, Dekkers, Wessel & Roefs, 2003) ja
seksuaalisesta hyväksikäytöistä/väkivallasta (Goodman, Ghetti, Quas, Edelstein, Alexander, Redlich & Jones, 2003) kärsineiden keskuudessa. Otgaar ja kumppanit (2019) muistuttavat, että toistuvat tapahtumat muistetaan yleisesti hyvin, ja esimerkiksi posttraumaattisesta
stressihäiriöstä kärsivät ihmiset kokevat usein tunkeilevia välähdyksiä traumatisoivista muistoista, joka on päinvastainen ilmiö tukahduttamisesta.
Väittämän 22 mukaan pätevän terapeutin avulla on mahdollista nostaa luotettavasti esiin tukahdutettuja muistoja. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Loftus ja Pickrell (1995) olivat
ensimmäisiä tutkijoita, jotka osoittivat, että omaelämäkerrallisten valemuistojen synnyttäminen ihmiselle on mahdollista johdattelulla. Edellä mainitut terapiat, joissa tavoitteena oli palauttaa asiakkaan mieleen tukahdutettuja muistoja mahdollisista traumaattisista tapahtumista,
olivat/ovat ongelmallisia, sillä ei ole mahdollista muiden todisteiden puuttuessa määritellä, onko yhtäkkiä ensimmäistä kertaa mieleen palautunut muisto totta vai tulosta johdattelevasta
keskustelusta terapian yhteydessä. Muiston palautuminen mieleen voi herättää tunteita, mutta sekään ei ole vahva indikaattori muiston totuuspohjasta. (Laney & Loftus, 2008; Patihis, Otgaar
Merckelbach, 2019). Erilaisten muistojen palauttaminen mieleen ilman johdatteluakin on tutkitusti yleistä ja normaalia niin lasten (Parks, 1999) kuin aikuistenkin keskuudessa (Brewin, 2021), mutta mitään varmuutta mieleen palautettujen muistojen paikkansa pitävyydestä ei ole, vaikka itse mieleen palauttaminen on ilmiö, josta tutkijat ovat samaa mieltä (Otgaar, 2020).
2.1.6 Silminnäkijälausunnot
Väittämän 23 mukaan silminnäkijälausunnot eivät ole luotettavin keino saada lisää tietoa rikoksesta ja sen tekijöistä, mikä pitää paikkansa. Silminnäkijätodistajan tekemän tunnistuksen luotettavuuteen vaikuttavat tunnistusrivien muodostamiseen ja toteuttamiseen käytettävät menetelmät, poliisin kuulustelutapa tunnistamisen aikana, epäillyn erovaisuus muista
tunnistusrivissä olevista, sekä ohjeet, joita silminnäkijätodistajalle annetaan tunnistusprosessin aikana (Wells & Seelau, 1995). Tunnistamistarkkuutta laskevat esimerkiksi samanaikaisen rivistä tehtävän tunnistamisen käyttö peräkkäisen, eli vertailuhenkilöiden yksitellen esittämisen sijaan (Lindsay & Wells, 1985), vääristyneet ohjeet, joissa ei kerrota sitä, että tekijä ei välttämättä ole kukaan tunnistettavista henkilöistä (Malpass & Devine, 1981) sekä lyhyempi aika tehdä
havaintoja rikoksen tekijästä (Memon, Hope & Bull, 2003). Muisti on lausuntojen
luotettavuudessa isossa osassa. Se on muokattavissa, ja silminnäkijätodistajien mielessään muodostamat muistikuvat riippuvat henkilökohtaisten, tilanteeseen liittyvien ja sosiaalisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta (Tupper ym., 2015). Kuten edellisessä kappaleessa todetaan, ihmiset voidaan saada suggestioiden avulla uskomaan kokonaisten tapahtumien tapahtuneen, eli luomaan valemuistoja (Loftus & Pickrell, 1995). Jopa asianajajan kysymykset voivat muuttaa silminnäkijätodistajan lausuntoa, koska muistin palaset voivat yhdistyä tiedostamattomasti asianajajan antamiin tietoihin (Arkowitz & Lilienfeld, 2017). Vaikka monet silminnäkijätodistajan lausuntoihin liittyy monia epävarmuustekijöitä, useimmat
valamiehet antavat niille suuren painoarvon tehdessään päätöstä epäillyn syyllisyydestä
(Arkowitz & Lilienfeld, 2017). Tutkimuksissa kuitenkin vain hyvin pieni osa yliopisto-opiskelijoista (Gaze, 2014; Shaw & Woodworth, 2013) ja psykologiaa opiskelevista (Gaze, 2014) on pitänyt silminnäkijätodistajanlausuntoja luotettavina. Oikeuspsykologian johdantokurssin käyminen on
vähentänyt luottamusta silminnäkijätodistajan lausuntoihin entisestään (Shaw & Woodworth, 2013).
Väittämän 24 mukaan lasten silminnäkijälausunnot voivat olla yhtä luotettavia kuin aikuisten, mikä pitää paikkansa. Lasta voidaan pitää luotettavana todistajana, jos hän on riittävän älykäs ja ymmärtää velvollisuuden puhua totta (Flinn & Spencer, 1995). Lasten todistajanlausunnon luotettavuuteen vaikuttavat ikä, kehitystaso, johdattelu, haastattelutapa ja vuorovaikutustilanne (Lahtinen, 2008). Lausunnon luotettavuutta voidaan parantaa valmistelemalla lasta oikeuden edessä todistamiseen (Flinn & Spencer, 1995). Heiltä voidaan saada merkittävästi
yksityiskohtaisempia vastauksia avoimia rohkaisevia kysymyksiä yksityiskohtaisempien kysymystyyppien sijaan (Hershkowitz, Lamb, Sternberg & Esplin, 1997; Lamb ym., 1996).
Tarkkojen vastausten saamista edistää kysymysten muotoileminen kehitystason mukaisesti sekä sosioemotionaalisen tuen tarjoaminen haastatteluiden aikana (Carter, Bottoms & Levine, 1996). Lapsia on kritisoitu todistajina mielikuvituksen sekoittumisesta todistajanlausuntoon (Lahtinen, 2008), epärehellisyyteen, laadullisesti huonompiin muistoihin sekä suggestioalttiuteen (Flinn &
Spencer,1995) liittyen. Lapset eivät kuitenkaan ole aikuisia epärehellisempiä (Flinn & Spencer, 1995), eikä lasten taipumus satuiluun lisää lausunnon virheellisyyden todennäköisyyttä (Lamb, Sternberg, Orbach, Hershkowitz & Esplin, 1999). Lapsilla on kyky muistaa stressaavia kokemuksia ja niiden yksityiskohtia hyvin (Bahrick, Parker, Fivush & Levitt, 1998; Peterson & Bell, 1996), joten he kykenevät todistamaan, vaikka olisivat kokeneet stressiä todistamansa rikoksen aikana.
Ainoastaan lapset eivät ole suggestioherkkiä, sillä aikuisetkin voivat muodostaa valemuistoja (Otgaar, Howe, Brackmann & van Helvoort, 2017), ja joissakin tilanteissa aikuiset ovat lapsia alttiimpia vastaanottamaan väärää tietoa (Otgaar, Howe, Brackmann & Smeets, 2016).
Tutkimuksissa monilla on havaittu virheellinen käsitys lasten lausuntojen luotettavuuteen liittyen, sillä poliisit, syyttäjät ja asianajajat ovat pitäneet lasten todistajanlausuntoja aikuisten lausuntoja epätäydellisempinä (Knutsson & Allwood, 2014), ja jopa 70 % oikeudellista kokemusta omaavista psykologeista on pitänyt lapsia aikuisia epätarkempina todistajina (Kassin, Tubb, Hosch & Memon, 2001).
Väittämän 25 mukaan silminnäkijälausunnot ovat todennäköisimmin syytetyn väärän tuomion perustana. Se on totta, sillä silminnäkijätunnistuksissa tapahtuvia virheitä on kuvattu
yleisimmäksi väärien tuomioiden syyksi (Gross & Shaffer, 2012). Monien syytteestä vapauttamisia tarkastelleiden tutkimusten tulosten mukaan virheelliset
silminnäkijäidentifikaatiot ovat osasyynä yli 75%: ssa tapauksissa, joissa rikoksesta on tuomittu väärä henkilö (Thompson, 2009). Innocence Projectin (2021) mukaan yli 375: stä väärästä tuomiosta, jotka kumottiin myöhemmin DNA todisteiden perusteella Yhdysvalloissa, noin 69
%:ssa olivat syynä silminnäkijätodistajien tekemät väärät tunnistukset. Grossin, Jacobyn, Mathesonin ja Montgomeryn (2005) tutkimuksessa 64 %: ssa sen 340: stä tapauksesta, joissa syytetty vapautettiin syytteestä, vähintään yksi silminnäkijätodistaja oli tunnistanut tämän virheellisesti syylliseksi. Harvat ovat tutkimuksissa pitäneet silminnäkijätodistajien lausuntoja luotettavina (Gaze, 2014; Shaw & Woodworth, 2013). Ennen oikeuspsykologian johdantokurssin käymistä jopa 65 % yliopisto-opiskelijoista uskoi, että silminnäkijätodistajat eivät ole kaikista tärkeintä todistusaineistoa suurimmassa osassa tuomioista, ja kurssin jälkeen 47 % (Shaw &
Woodworth, 2013).
Väittämän 26 mukaan silminnäkijätodistajan lausunto pitää todennäköisemmin paikkansa, jos todistaja on varma siitä mitä on nähnyt. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä
silminnäkijätodistajan varmuus oman muistinsa paikkansa pitävyydestä on huono lausunnon tarkkuuden indikaattori (Sauer & Brewer, 2015; Wells & Seelau, 1995). Silminnäkijätodistajan varmuuteen vaikuttavat tunnistuksen tekemisen jälkeiset tekijät, kuten suggestio ja ohjaavat kysymykset (Wells & Seelau, 1995), ja monet sosiaaliset ja ympäristöön liittyvät vaikutukset heikentävät varmuuden ja tarkkuuden välistä suhdetta (Sauer & Brewer, 2015). Meta- analyysien mukaan varmuuden ja tarkkuuden välinen korrelaatio on ollut melko heikko eri tutkimuksissa (Bothwell, Deffenbacher & Brigham, 1987; Sporer, Penrod, Read & Cutler, 1995). Silti poliisit, lakimiehet ja valamiehet uskovat silminnäkijätodistajan varmuuden olevan merkki korkeasta tarkkuudesta (Potter & Brewer, 1999). Eri tutkimuksissa 56 % valamiehistä (Brigham & Bothwell, 1983), 76 % yliopisto-opiskelijoista (Deffenbacher & Loftus, 1982) ja 73 % poliiseista, 75 %
syyttäjistä, ja 40 % puolustusasianajajista (Brigham & Wolfskiel, 1983) uskoi varmuuden olevan positiivisesti yhteydessä silminnäkijätodistajanlausunnon tarkkuuteen. Magnussenin, Melinderin,
Stridbeckin ja Rajan (2010) tutkimuksessa 48 % valamiehistä, 22 % tuomareista ja 60 % maallikoista uskoi silminnäkijätodistajan varmuuden olevan hyvä lausunnon tarkkuuden indikaattori, 23 % valamiehistä, 31 % tuomareista ja 13 % maallikoista oli eri mieltä.
2.1.7 Väärät tunnustukset ja rikollisten rankaiseminen
Väittämän 27 mukaan ihmiset eivät tunnusta rikosta, jota he eivät ole tehneet. Tämä ei
kuitenkaan ole totta (Kassin, Meissner & Norwick, 2005). Tunnustaminen voi tapahtua ikään kuin myötämielisyyden ilmaisuna, jos epäiltyä vastaan on paljon todisteita (Kassin, 2008). Vääriä tunnustuksia voidaan tehdä muun muassa toisten suojelemiseksi, kunnian ottamiseksi
rikoksesta, kuulustelun aiheuttaman paineen seurauksena tai, koska epäilty itsekin alkaa uskoa tehneensä rikoksen (Kassin ym., 2010). Innocence Project (2021) arvioi, että 29 %:ssa sen yli 300:
sta oikeustapauksesta, joissa tuomitut on vapautettu syytteestä DNA-todisteiden perusteella, oli tehty väärä tunnustus. Väärien tunnustusten mahdollisuudesta kertovat kokeelliset tutkimukset, joissa yliopisto-opiskelijat on saatu tekemään vääriä tunnustuksia (Horselenberg ym., 2006;
Russano, Meissner, Narchet & Kassin, 2005), sekä se, että Gudjonssonin (2003) tutkimuksessa 12
% vangeista, 3–4 % college-opiskelijoista ja 1–2 % yliopisto-opiskelijoista sanoi tunnustaneensa rikoksia, joita he eivät olleet tehneet. Vääriin tunnustuksiin liittyvän virheellisen käsityksen olemassaolo on silti havaittu monissa tutkimuksissa, joskin vaihtelevassa määrin. Shawin ja Woodworthin (2013) tutkimuksessa ennen oikeuspsykologian johdantokurssin käymistä vain 6
%, ja kurssin jälkeen 3 %, uskoi, että vääriä tunnustuksia ei tehdä. Osassa tutkimuksia maallikoista tai maallikkovalamiehistä vain 3–6 % on näyttänyt omaavan käsityksen, että syyttömät eivät tunnusta rikoksia, joita he eivät ole tehneet (Chojnacki, Cicchini & White, 2008;
Henkel, Coffman & Daley, 2008), ja osassa noin 30 % (Alceste ym., 2021). Kassinin ja kollegoiden (2018) tutkimuksessa muun muassa psykologista ja kriminologista asiantuntemusta omaavista asiantuntijoista noin 26–38 %:lla vaikutti olevan tämä virheellinen käsitys.
Väittämän 28 mukaan poliisit ovat hyviä erottamaan väärät tunnustukset oikeista
tunnustuksista. Tämä ei pidä paikkaansa (Kassin, Meissner & Norwick, 2005). Siihen viittaavat
useita tutkimuksia käsitelleen meta-analyysin tulokset, joiden mukaan poliisien valheiden
tunnistamisen tarkkuuden taso on lähellä sattumaa (Aamodt & Custer, 2006). Kassin, Meissner ja Norwick (2005) ovat havainneet, että poliisit eivät ole yliopisto-opiskelijoita tarkempia väärien ja oikeiden tunnustusten toisistaan erottamisessa. Ihmiset kuitenkin uskovat, että poliiseilla on kyky erottaa väärät tunnustukset oikeista (Kassin, 2008). Alcesten ja kollegoiden (2021)
tutkimuksessa 33.1 % maallikoista ja Kassinin ja kollegoiden (2018) tutkimuksessa 27.8 % muun muassa psykologista ja kriminologista asiantuntemusta omaavista asiantuntijoista uskoi
ihmisten kykyyn erottaa väärät ja oikeat tunnustukset toisistaan. Chojnackin, Cicchinin ja Whiten (2008) tutkimuksessa sen sijaan vain 2–6 %:lla valamiehistä vaikutti olevan tämä virheellinen käsitys ja 30–51 %: lla totuudenmukainen käsitys, 48–64 % ollessa epävarmoja käsityksestään.
Väittämän 29 mukaan ankarat rangaistukset, kuten pitkät tuomiot ja kuolemantuomio,
vähentävät rikollisuutta. Tämä käsitys ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen nousevasta vankiluvusta voi päätellä, että pitkät tuomiot ja kuolemantuomio eivät ole onnistuneet
vähentämään rikollisuutta, ja joissain tapauksissa pitkät tuomiot ovat jopa lisänneet rikollisuutta (Smith, Goggin & Gendreau, 2002). Suomessakaan pitkät tuomiot eivät tuota toivottua tulosta, sillä vankien määrä suhteutettuna rikollisuuden vakavuuteen ei ole yhteydessä toisiinsa (Lappi- Seppälä, 2006). Psykologian opiskelijat ja maallikot ovat uskoneet laajalti väittämään, että
rankaiseminen on tehokas tapa käytöksen muuttamisessa (Furnham & Hughes, 2014). Shawin ja Woodworthin (2013) tutkimuksessa 256 oppilaasta 60 % oli sitä mieltä, että ankarampi rikos vaatii ankaramman rangaistuksen, 40 %: oli sitä mieltä, että vankeusrangaistuksen uhka on toimiva keino rikoksien vähentämiseksi ja 27 % uskoi, että kuolemanrangaistus on toimiva keino vähentää rikollisuutta.
Väittämän 30 mukaan vankila on pätevin tapa rangaista rikollisia uusintarikollisuuden vähentämiseksi, mikä ei pidä paikkaansa. Vankilatuomioilla voi olla jopa rikollisuutta lisäävä vaikutus, eikä vähentävä (Nagin, Cullen & Johnson, 2009). Vankilatuomiota parempia tapoja vähentää rikollisuutta on monia. Esimerkiksi Suomessa ja Tanskassa on huomattu, että yhdyskuntapalvelun suorittaneet tuomitut uusivat rikoksiaan noin 15 % vähemmän, kuin vankilatuomion suorittaneet tuomitut (Klement, 2015; Lappi-Seppälä, 2019). Lisääntyneen
valvonnan määrän on tutkittu vähentävän huomattavasti rikosten määrää, etenkin kun
valvontaa lisätään rikollisuuden kannalta ongelmallisilla alueilla (Kovandzic & Sloan, 2002; Levitt, 1997; Marvell & Moody, 1996). Koulutuksella on myös vaikutus rikosten uusimiseen.
Vankilapopulaatiossa vain kymmenesosa heistä, jotka ovat opiskelleet vähintään kaksi vuotta alempaa korkeakoulututkintoa uusii rikoksensa, verrattuna yleiseen 62 % uusimisriskiin (Stuart, 2011). Shawin ja Woodworthin (2013) tutkimuksessa 256 opiskelijasta 43 % kuitenkin uskoi, että vankila on tehokas keino rikollisuuden vähentämiseksi.
Väittämän 31 mukaan suurin osa tuomituista pääsee opiskelemaan vankilassa ollessaan, mikä ei ole totta. Opetusministeriön (2008) mukaan rangaistusajan suunnitelmissa tarve järjestää
koulutusta nousee usein esille, sillä 75 %:lla vangeista on kirjattu vankeusajan tavoitteeksi joko koulutus tai työllisyys. Kuitenkin kaksi kolmasosaa vangeista (64 %) ei opiskele vankilatuomion aikana. Yleisin syy Kosken ja Miettisen (2007) mukaan opiskelemattomuudelle on se, ettei sopivaa koulutusta ole tarjolla. Esimerkiksi oppisopimuskoulutukseen haluaisi yli puolet 2269 vastaajasta, mutta vain 5 % vangeista oli tuona hetkenä oppisopimuskoulutuksessa. Moni maallikko voi julkisen tiedottamisen takia uskoa siihen, että vangeilla on helppo pääsy koulutukseen tuomion aikana, vaikka pääsy opetus- ja koulutusohjelmiin vankilassa on rajoittunutta (Shaw & Woodworth, 2013).
Väittämän 32 mukaan rikolliset hyödyntävät usein puolustuksenaan onnistuneesti syyntakeettomuutta, ja heidät määrätään hoitoon vankilatuomion sijaan, eli he selviävät
rikoksestaan helpommalla. Tämä väittämä ei pidä paikkaansa. Syyntakeettomuuteen vedotaan harvoin, ja vielä harvemmin tämä puolustus hyväksytään oikeudessa. Callahan (1991) tutki Yhdysvalloissa kahdeksan eri osavaltion tilastoja, joiden mukaan keskimäärin 0,85 tuomittua sataa tuomittua kohden yrittää vedota syyntakeettomuuteen. Suomessa syyntakeettomien osuus syyllisistä on laskenut edellisen kahden vuosikymmenen aikana 0,2 %:sta 0,05 %:iin (Lappi- Seppälä & Niemi, 2017). Silverin, Cirincionen ja Steadmanin (1994) mukaan maallikot uskovat, että syyntakeettomuuteen vedotaan 37 %:ssa rikostuomiotapauksissa, ja että 44 %:ssa näistä tapauksista syyntakeettomuuteen vetoaminen onnistuu.
Väittämän 33 mukaan viidesosa tuomituista uusii rikoksensa, mikä ei ole totta. Suomessa viiden vuoden seuranta-ajan aikana vapautuneista vangeista hieman yli puolet on uusinut rikoksensa ainakin kerran (Rikosseuraamuslaitos, 2013). Vuoden 2016 aikana käräjäoikeudessa tuomittiin yhteensä 51 098 ihmistä, joista rikoksenuusijoita oli 46 % (Tilastokeskus, 2017). Näiden tilastojen valossa näyttää siltä, että noin puolet tuomituista uusii rikoksensa Suomessa. Yhdysvalloissa rikoksia uusitaan vielä useammin, kuin Suomessa. Yhdeksän vuoden seurantatutkimuksessa seurattiin yli 400 000 vankia 30 eri osavaltiossa, ja keskimäärin 68 % vankilasta vapautuneista uusi rikoksensa yhdeksän vuoden seuranta-ajan aikana (Alper & Durose, 2018). Shawin ja Woodworthin (2013) tutkimuksessa opiskelijoista 29 % uskoi, että ihmiset, jotka ovat olleet vankilassa, uusivat rikoksen epätodennäköisesti.
3 Tutkimuskysymykset ja hypoteesit
Tutkimuksemme tavoitteena oli kartoittaa psykologian, poliisi- ja kasvatustieteen opiskelijoiden käsityksiä oikeuspsykologisista ilmiöistä, sekä niiden totuudenmukaisuutta. Tarkastelimme sitä, onko aiheesta enemmän tietämystä omaavilla opiskelijoilla erilaisia käsityksiä näistä ilmiöistä, verrattuna aiheesta vähemmän tietämystä omaaviin. Lisäksi halusimme tarkastella sitä, onko opinnoilla, joissa oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvät aiheet tulevat esiin, sekä näiden opintojen määrän lisääntymisellä yhteyttä käsitysten totuudenmukaisuuteen.
1. Kuinka totuudenmukaisia psykologian opiskelijoiden, poliisiopiskelijoiden ja
kasvatustieteen opiskelijoiden oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvät käsitykset ovat?
H 1: Opiskelijoiden käsitykset oikeuspsykologisista ilmiöistä ovat virheellisiä siinä määrin, että noin kolmasosaa väittämistä pidetään totena
2. Poikkeavatko psykologian opiskelijoiden, poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvät käsitykset toisistaan?
H 2: Eri alojen opiskelijoiden käsitykset poikkeavat toisistaan siten, että psykologian opiskelijoiden käsitykset ovat totuudenmukaisempia kuin poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden käsitykset
3. Onko opintojen vaihe yhteydessä opiskelijoiden käsitysten totuudenmukaisuuteen?
H 3: Mitä pidemmällä opinnoissaan psykologian opiskelijat ja poliisiopiskelijat ovat, sitä totuudenmukaisemmat käsitykset heillä on
4. Ovatko oikeuspsykologian ja/tai kriminologian opinnot yhteydessä siihen, kuinka totuudenmukaisia opiskelijoiden käsitykset ovat?
H 4: Oikeuspsykologiaa ja/tai kriminologiaa opiskelleiden opiskelijoiden käsitykset ovat näitä aineita opiskelemattomien käsityksiä totuudenmukaisempia
4 Aineisto ja menetelmät
4.1 Kyselylomake
Laadimme sähköisen kyselylomakkeen (ks. Liite 1.) Webropol 3.0-ohjelmalla. Kyselylomakkeessa oli taustamuuttujien kartoittamisen lisäksi 33 väittämää erilaisista oikeuspsykologisista ilmiöistä.
Väittämät on esitelty luvuissa 2.1.1–2.1.7. Osallistujien taustatiedoista kysyimme avoimilla
kysymyksillä perustiedot, eli iän, sukupuolen, oppilaitoksen ja opintoalan. Opintojen vaiheesta ja oikeuspsykologian sekä kriminologian opinnoista kysyimme niin, että vastausvaihtoehdot oli annettu valmiiksi.
Laitoimme kyselylomakkeen vastausvaihtoehdoiksi “Kyllä”, ”Ei” ja “En tiedä”. Kirjoitimme kaikki väittämät aluksi siihen muotoon, että jokainen väittämä oli väärin, mutta käänsimme lopullisessa kyselylomakkeessa väittämät niin, että osa niistä oli oikein ja loput väärin. Halusimme välttää vastausvääristymän, joka voi syntyä, jos kaikki väittämät ovat siinä muodossa, että jokainen väittämä vaatii joko “Kyllä” tai “Ei” vastauksen ollakseen totta (Taylor & Kowalski, 2012).
Väittämien oikeat vastaukset määrittelimme empiiristen tutkimustulosten ja tilastotiedon
perusteella, sekä kirjallisuudessa ja tieteellisissä artikkeleissa esitettyjen virheellisiin käsityksiin ja psykologisiin myytteihin liittyvien tietojen perusteella. Itse väittämät muotoilimme monien eri lähteiden pohjalta, joissa oli kerrottu yleisistä psykologisista tai oikeuspsykologiaan liittyvistä käsityksistä tai tutkittu niitä (esim. Berg ym., 2013; Carmody & Washington, 2001; Chojnacki ym., 2008; Ferguson & Malouff, 2016; Furnham & Hughes, 2014; Gardner & Brown, 2013; Gaze, 2014;
Kassin ym., 2001; Lilienfeld & Arkowitz, 2017; Lilienfeld ym., 2010; Otgaar, 2020; Taylor &
Kowalski, 2012; Shaw & Woodworth, 2013; Vrij & Fisher, 2020), sekä median ja uutisten pohjalta (esim. Iltalehti, 2018; Yle Uutiset, 2018).
4.2 Osallistujat
Jaoimme sähköisen kyselylomakkeen opiskelijoille ainejärjestöjen toimihenkilöiden kautta sähköpostin välityksellä. Kyselyn vastaukset saimme kaikilta opiskelijoilta marraskuun 2020 ja tammikuun 2021 aikana. Saadaksemme luvan kerätä vastauksia poliisiopiskelijoilta, haimme tutkimuslupaa Poliisihallitukselta joulukuun alussa 2020 (ks. Liite 2.). Tutkimuslupa myönnettiin joulukuun puolivälissä 2020. Yliopisto-opiskelijoita tutkiaksemme meidän ei tarvinnut hakea erillistä lupaa. Kyselyn vastaukset saimme kaikilta opiskelijoilta marraskuun 2020 ja tammikuun 2021 välisenä aikana. Vastaukset tallentuivat Webropol 3.0-järjestelmään.
Tarkoituksena oli saada mahdollisimman laaja otos psykologian, oikeustieteen ja
poliisiopiskelijoita. Halusimme kerätä aineistoa myös opiskelijoilta, jotka eivät opiskele aihepiiriin
liittyvää alaa, ja joita voisi verrata maallikoihin. Valitsimme vertailtaviksi opiskelualoiksi
kasvatustieteen ja liiketalouden, koska ne ovat yleisesti suosittuja aloja, joiden opiskelijamäärä on suuri ja täten kyselyyn mahdollisia vastaajia olisi paljon. Saimme vastauksia kaiken kaikkiaan 364 opiskelijalta. Kaikkien, paitsi poliisiopiskelijoiden vastaukset saimme niin, että pyysimme eri alojen ainejärjestöjen sihteeriä tai puheenjohtajaa välittämään kyselylomaketta eteenpäin opiskelijoille. Poliisiopiskelijoille kyselylomaketta eteenpäin välitti Poliisiammattikorkeakoulun lehtori.
Saimme liiketalouden (n= 4) ja oikeustieteen (n= 20) opiskelijoilta vastauksia kyselyyn heikosti, joten poistimme heidät aineistosta. Yksittäisiä vastauksia saimme myös aloilta, joille emme olleet tarkoittanut kyselyä. Poistimme aineistosta bio- ja neurotieteen, matematiikan, metsätieteen ja filosofian opiskelijat (n= 4). Lopullinen aineistomme (n= 336) rajautui käsittämään psykologian opiskelijat (n= 149), kasvatustieteilijät (n= 68) ja poliisiopiskelijat (n= 119). Taulukosta 1. nähdään, että kaikkien vastaajien iän keskiarvo oli noin 26 vuotta, ja että vastaajissa oli enemmän naisia kuin miehiä. Eniten vastaajissa oli ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Huomioitava on, että poliisiopiskelijoiden koulutuksen kesto on yleensä noin kolme vuotta. Psykologian opiskelijoilla opinnot kestävät yleensä viisi ja puoli vuotta ja kasvatustieteen opiskelijoilla viisi vuotta.
TAULUKKO 1. Osallistujien taustatiedot.
Taustatiedot Yhteensä Psykologia Poliisit Kasvatustiede
Ikä KA (KH) 25.8 (6.1) 24.3 (4.1) 26.4 (5.7) 27.9 (8.9)
Sukupuoli n (%)
Naisia 250 (74.4) 129 (86.6) 57 (47.9) 64 (94.1)
Miehiä 80 (23.8) 15 (10.1) 61 (51.3) 4 (5.9)
Muut 6 (1.8) 5 (3.3) 1 (0.8) -
Opintojen vaihe n (%)
1. vuosi 86 (25.6) 34 (28.8) 42 (35.3) 10 (14.7)
2. vuosi 81 (24.1) 21 (14.1) 52 (43.7) 8 (11.8)
3. vuosi 60 (17.9) 24 (16.1) 24 (20.2) 12 (17.6)
4. vuosi 40 (11.9) 22 (14.8) 1 (0.8) 17 (25.0)
5. vuosi 48 (14.3) 33 (22.1) - 15 (22.1)
6. tai useampi vuosi 21 (6.3) 15 (10.1) - 6 (8.8)
Sivuaine/ muut opinnot n (%)
Oikeuspsykologia 80 (23.8) 75 (22.3) 5 (1.5) -
Kriminologia 41 (12.2) 28 (8.3) 12 (3.6) 1 (0.3)
Oppilaitos n (%)
Helsingin yliopisto 28 (8.3) 25 (16.8) - 3 (4.4)
Itä-Suomen yliopisto 39 (11.6) 39 (26.2) - -
Jyväskylän yliopisto 63 (18.8) 31 (20.8) - 32 (47.1)
Oulun yliopisto 28 (8.3) - - 28 (41.2)
PolAmk 119 (35.4) - 119 (100) -
Tampereen yliopisto 29 (8.6) 28 (18.8) - 1 (1.5)
Turun yliopisto 16 (4.8) 13 (8.7) - 3 (4.4)
Åbo Akademi 13 (3.9) 13 (8.7) - -
KA= keskiarvo, KH= keskihajonta, n= otoskoko (Yhdeltä opiskelijalta puuttui tieto iästä ja yhdeltä opiskelijalta tieto oppilaitoksesta.)
4.3 Tilastolliset menetelmät
Aineiston tilastollisissa analyyseissä käytettiin IBM SPSS Statistics-ohjelmaa (versio 27). Aluksi muutimme vastaajien sanallisessa muodossa ilmoittamat sukupuolen, opiskelualan/pääaineen ja oppilaitoksen yhdenmukaisiin muotoihin, sillä esimerkiksi saman yliopiston kirjoitusasu opiskelijoiden vastauksissa vaihteli. Tilastollisia analyyseja varten muodostimme oman luokan kasvatustieteestä, johon luokittelimme kuuluvaksi kasvatuspsykologian, aikuiskasvatuksen, varhaiskasvatuksen opiskelijat sekä luokanopettaja- ja erityisopettajaopiskelijat ja yhden
sosiaalityön opiskelijan. Poliisi- ja psykologiaopiskelijoiden kohdalla tarvetta luokitteluun ei ollut.
Sukupuolen kohdalla miehen ja naisen lisäksi jotkut vastaajat olivat kirjoittaneet vastauksiin muunsukupuolinen, tuntematon tai “en halua kertoa”, ja näistä kolmesta edellä mainitusta vastauksesta muodostimme kolmannen sukupuoliluokan, “Muu tai tuntematon”. Nämä kaikki kirjallisessa muodossa olevat muuttujat koodasimme numeerisesti.
Osassa väittämiä “Kyllä”-vastaus oli oikea vastaus ja osassa väärä vastaus. Käänsimme tilastollisia analyyseja varten kyselylomakkeen väittämien vastausten arvot niin, että kaikkien väittämien kohdalla “Kyllä”-vastaus oli väärin. Muodostimme uudet muuttujat oikeille, väärille ja “En tiedä”
vastauksille, jotta pystyimme tekemään näistä vastauksista omat summamuuttujat.
Summamuuttujan kohdalla koodasimme arvot niin, että joko oikeat, väärät tai “En tiedä”- vastaukset saivat arvon yksi ja muut vastaukset arvon nolla. Tämän jälkeen laskimme kaikkien alojen sekä koko aineiston oikeiden, väärien ja “En tiedä”- vastausten keskiarvot.
Tarkastelimme oikeiden, väärien ja “En tiedä”- vastausten jakaumia Kolmogorov-Smirnov- testin, histogrammien ja normaalikäyrien sekä vinouden ja huipukkuuden avulla koko aineiston ja eri opiskelualojen osalta. Koko aineistoa tarkastellessa “oikeat vastaukset”- muuttuja (Kolmogorov- Smirnov=.077, p< .001), “väärät vastaukset”- muuttuja (Kolmogorov-Smirnov=.094, p<.001) sekä
“En tiedä”-vastaukset muuttuja (Kolmogorov-Smirnov=.100, p<.001) ei ollut normaalisti
jakautunut, mutta koska kaikkien muuttujien vinous oli välillä -2 -- +2 ja huipukkuus välillä -9 -- +9, pystyimme soveltamaan Gignacin (2019) periaatteen mukaisesti parametrisia testejä.
Oikeiden ja väärien vastausten jakaumia silmämääräisesti tarkastellessa, ne eivät poikenneet normaalijakaumasta. “En tiedä”- vastausten jakauma näytti hieman vinolta niin, että vastausten vähäinen määrä painottui aineistossa, mutta koska koko aineistomme sisältää satoja vastaajia, vinous ei estä parametristen testien käyttöä koko aineistoa tarkastellessa. Opiskelualoittain silmämääräisesti tarkasteltaessa oikeiden, väärien ja “En tiedä”- vastausten jakauma ei poikennut merkittävästi normaalijakaumasta. Kaikkien vastausten kohdalla vinous oli samansuuntainen. Kolmogorov- Smirnovin testin mukaan oikeiden, väärien ja “En tiedä”- vastausten jakaumat eivät olleet normaaleja kaikkien opiskelualojen kohdalla tarkasteltuna, mutta koska kaikkien vastausten vinous oli välillä -2 -- +2 ja huipukkuus välillä -9 -- +9, sovelsimme Gignacin (2019) periaatteen mukaisesti parametrisia testejä.
Opiskelualan yhteyttä opiskelijoiden vääriin, oikeisiin ja “En tiedä” vastauksiin tutkimme yksisuuntaisen varianssianalyysin avulla. Yksisuuntaista varianssianalyysia käytimme myös tarkastellessamme opintojen vaiheen yhteyttä vastauksiin koko aineistossa sekä
opiskelualoittain. Opiskelualan yhteyttä oikeisiin ja “En tiedä”- vastauksiin tutkiessamme teimme alojen väliset parivertailut Post hoc-vertailuilla Bonferroni- korjausta käyttäen, ja yhteyttä vääriin vastauksiin tutkiessamme Post hoc- vertailuilla ja Dunnett’s T3- testillä eri opiskelualojen
muodostamien ryhmien varianssien erisuuruuden vuoksi. Koko aineistossa opintojen vaiheen yhteyttä vääriin ja oikeisiin vastauksiin tutkiessamme käytimme parivertailuissa Post hoc- vertailuja Bonferroni- korjauksella. “En tiedä”- vastausten kohdalla käytimme Post hoc-
vertailuissa Dunnett’s T3- testiä, koska ryhmien varianssit olivat erisuuret. Eri opiskeluvaiheessa olevien opiskelijoiden eroja oikeissa vastauksissa tarkastelimme psykologian opiskelijoiden kohdalla parivertailuissa Post hoc-vertailuiden ja Dunnett’s T3- testin avulla varianssien erisuuruuden vuoksi, ja väärien sekä “En tiedä”- vastausten kohdalla Post hoc-vertailuja
Bonferroni- korjauksella. Poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden kohdalla teimme parivertailut oikeiden ja väärien vastausten osalta Post hoc-vertailuin Bonferroni- korjausta käyttäen, ja “En tiedä”- vastausten osalta Post hoc- vertailuin Dunnett’s T3- testillä ryhmien varianssien erisuuruuden vuoksi. Oikeuspsykologian yhteyttä psykologian opiskelijoiden
vastauksiin sekä kriminologian opintojen yhteyttä psykologian opiskelijoiden ja poliisiopiskelijoiden vastauksiin tutkimme riippumattomien otosten T- testin avulla.
Tutkiessamme oikeuspsykologian yhteyksiä opiskelijoiden vastauksiin yhdistimme sivuaineen opiskelun määrää, opintopisteitä, kartoittavien vastausvaihtoehtojen seurauksena syntyneitä pieniä alaryhmiä. Jaoimme oikeuspsykologian opiskelijat niihin, jotka olivat opiskelleet sivuainetta ja niihin, jotka eivät, sen sijaan, että olisimme tutkineet tarkemmin eri
opintopistemäärien yhteyttä vastauksiin. Kriminologiasta kysyessämme emme kartoittaneet tarkempia opiskelumääriä, joten tarvetta uusien alaryhmien luomiselle ei ollut.
Tarkastellessamme kriminologian sivuaineopintojen yhteyttä vastauksiin jätimme
kasvatustieteen opiskelijat pois analyysistamme, koska kasvatustieteilijöistä vain yksi oli käynyt kriminologian sivuaineen. Tutkimme oikeuspsykologian sivuaineopintojen yhteyttä vastauksiin vain psykologian opiskelijoilla, koska kasvatustieteen opiskelijoista kukaan ei ollut opiskellut oikeuspsykologiaa ja poliisiopiskelijoista sivuaine oli vain viidellä vastaajalla. Riippumattomien otosten t-testin käyttäminen edellyttäisi vähintään 20 tutkittavaa (Nummenmaa, 2006). Jätimme opintojen vaiheen yhteyttä opiskelualoittain vastauksiin tutkiessamme pois neljännen vuoden poliisiopiskelijan, sillä hän oli ainoa neljännen vuoden opiskelija, ja Nummenmaan (2006) mukaan yksisuuntaisen varianssianalyysin käyttö edellyttää vähintään 20 tutkittavan ryhmää.
5 Tulokset
5.1 Käsitysten totuudenmukaisuus koko aineistossa ja opiskelualoittain
Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin sitä, kuinka totuudenmukaisia psykologian, poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvät käsitykset ovat. Hypoteesina oli, että opiskelijoiden käsitykset oikeuspsykologisista ilmiöistä ovat virheellisiä siinä määrin, että noin kolmasosaa väittämistä pidetään totena. Taulukosta 2.
voidaan nähdä, että koko aineistossa vastattiin keskimäärin oikein 17 kysymykseen, väärin
kahdeksaan kysymykseen ja “En tiedä” kahdeksaan kysymykseen. Eniten hajontaa oli “En tiedä”- vastauksissa, jonka jälkeen oikeissa vastauksissa ja vähiten väärissä vastauksissa.
Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin sitä, poikkeavatko psykologian, poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden oikeuspsykologisiin ilmiöihin liittyvät käsitykset toisistaan.
Hypoteesina oli, että eri alojen opiskelijoiden käsitykset poikkeavat toisistaan siten, että psykologian opiskelijoiden käsitykset ovat totuudenmukaisempia kuin poliisiopiskelijoiden ja kasvatustieteen opiskelijoiden käsitykset. Taulukosta 2. käy ilmi, että eri alojen opiskelijoiden välillä oli eroja siinä, missä määrin he vastasivat väittämiin oikein (F=2, 333, 32.998, p< .001, η2
=.165) ja väärin (F 2, 166.937 = 46.371, p< .001, 2 =.213). Post hoc- vertailuissa havaittiin, että psykologian opiskelijat vastasivat väittämiin useammin oikein kuin poliisit (p<.001) ja
kasvatustieteilijät (p< .001). Poliisien ja kasvatustieteilijöiden vastauksien välillä tai “En tiedä”- vastausten kohdalla tilastollisesti merkitseviä eroja ei ilmennyt.
Taulukko 2. Vastausten jakauma opiskelualoittain.
Opiskeluala Oikeat
vastaukset
Väärät vastaukset
”En tiedä”- vastaukset Psykologian
opiskelijat
KA/ (%) KH
N
19.18 (58.0) 4.75
149
6.27 (19.0) 3.20
149
7.55 (22.9) 4.95
149 Poliisiopiskelijat KA/ (%)
KH N
15.37 (50.7) 3.94
119
10.03 (33.1) 3.92
119
7.60 (16.1) 5.30
119 Kasvatustieteen
opiskelijat
KA/ (%) KH
N
15.15 (50.0) 4.61
68
9.94 (32.8) 3.84
68
7.91 (17.2) 5.44
68
Yhteensä KA/ (%)
KH N
17.01 (51.5) 4.77
336
8.35 (25.3) 4.04
336
7.46 (23.2) 5.16
336 KA=keskiarvo, KH=keskihajonta, N=otoskoko
5.1.1 Oikeat vastaukset
