Luovuuden moduksen määreenä on tiedon ylitys. Mieli tuottaa uutta, jossa se ylittää muistin. Se ylittää myös vallitsevat normit ja halut. Luovuus esiintyy ajatustyössä ensin vain pyrkimyksenä. Siinä selvitetään oman alansa nykyinen taso ja sen päälle pyritään luomaan jotakin poikkeavaa. Luova idea ei sopeudu ajan henkeen, vaan on kulttuuria uudistavaa. Samoin tekniikassa selvitetään aikamme edistyksellisen tekniikan taso ja sen päälle pyritään keksimään jotain uutta.
Luova ajattelu eroaa visuaalisesta pintaluovuudesta keskittymällä perustei-siin ja periaatteiperustei-siin. Luovan ajattelun vastakohtana ovat tavalliset ajatukset, jotka ovat yleisesti tunnettuja ja tunnustettuja. Niihin on myös helppo vedota, kun tunnettu on tunnustettu, mutta luovalle ajattelijalle tavallisuus on pi-kemmin toisinajattelun virittäjä eikä argumentti asian puolesta. Intentio muuttuu, ettei pelkän tunnetun tiedon toistaminen riitä.
Luomisen modus kasvaa vähitellen olemisen, liikkeen, spekulaation ja prak-tisten kategorioiden myötä. Luovuus tuo siihen vielä uutuuden ja poikkeavuu-den määreet. Luova ajattelu on praktisen ajattelun jatkoa, jossa pyritään irti tavallisesta. Tavoitteeksi asetetaan: luo jotain uutta ja merkittävää. Luovuuden intentio suuntaa ajattelua pois tavanomaisista urista, mutta poikkeavuus ei ole siinä pääasia, koska tavoitteena ei ole hullu, järjetön poikkeama, jossa yrite-tään vain herättää huomiota jollain mahdollisimman omituisella.
Luovuuden määre on uutuus, mutta millainen uutuus. Miten luokitella uu-tuudet, kuten uutta minulle, uutta meille ja uutta maailmalle. Uutuuksilla on myös tasonsa, kuten pintaluovuus, miten kohdetta väritetään tai perustava uutuus, jossa koko olemus ja käyttötapa muuttuvat. Luova mielikuvitus ideoi, miltä jokin näyttää, mutta luova ajattelu ideoi perustavia uudistuksia. Periaa-tetta vastaa periuutuus, jossa jokin uudistetaan perinjuurin. Periuutuus voi kuvata myös jotain perussuvultaan uutta (neogenus).
Keksiminen on genukseltaan samanlaista ajattelua kuin olemis-lauseet tai pitäisi-lauseet, joka etenee lisäämällä predikaatteja. Keksiä on genukseltaan predikoida, liittää käsitteitä yhteen, mutta siinä ei tyydytä muilta kuultuun vaan keksitään jotain uutta ja ainutlaatuista. Luominen liittyy ei-olevaan. Näin se liittyy tavoitteisiin. Luovassa ajattelussa voi ajatella olevaksi jotakin mitä ei ole. Kun tätä ideaa on kehitelty kyllin pitkälle, sen voi kääntää praktiseksi ajatte-luksi: tehdä olematon todeksi, joka viimein tuottaa reaalisena sen, mikä ensin luotiin ajattelussa.
Luomisessa on kyse siirtymästä ei-olevasta olemiseen. Luomisessa pyritään tavallaan vastikkeettomaan ajatteluun, jossa pitäisi keksiä nimenomaan sellaista mitä ei ole. Puhua olemattomia, sitä pidetään tavallisessa tieto-opetuksessa valheena tai kuvitteluna. Luova ajattelu etsii kuitenkin jotain sellaista, mitä luomisprosessissa vasta käydään ajatuksellisesti rakentamaan. Asia keksistään
113 ensin ajatuksissa ja sitten praksiksen kautta toteutetaan olemiseen tai edes päättäjien tietoisuuteen. Olevan ja sitä vastaavan tiedon pohjalta lähtien keksi-tään ei-olevaa (uutuus), joka toteutuksessa taas pyrikeksi-tään tekemään olevaksi (innovaatio). Luomiseksi sanotaan jo pelkän ajatuksen keksimistä.
Luova ajattelu on oma moduksensa, joka voi tukeutua näihin aiempiin mo-duksiin, mutta uuden luominen poikkeaa oleellisesti vanhan tiedostuksesta.
Luovuuden määrittämättömyyttä voi kutsua vapaudeksi. Keksiminen on va-paata ajattelua, joka ei ole sidottu jonkin kohteen jäljittelyyn. Siinä saa ajatella olemattomia, mikä tuntuu hyvältä ja hienolta. Kyse ei ole pelkästä luvasta ajatella ei-olevaa, vaan suorastaan hyväksymiskriteeristä, myönnetäänkö sille patenttia. Keksinnöksi kelpaa vain sellainen, mitä nykyään ei ole.
Täydellinen luovuus ei ole mahdollista, niin että kaikki osat ja ainekset olisi-vat täysin uusia. Se on radikaalia luovuutta, joka saattaa onnistua jossain taideteoksessa. Fiktiossa täydellinen luovuus on helpompaa, mutta toteutta-vassa työssä ideat ovat enemmän kiinni toteutuksen realiteeteissa. Jos kaikki ainekset, työvälineet ja menetelmät olisivat täysin uusia ja poikkeavia, idea jäisi helposti utopiaksi. Liian lennokas luovuus voi sisältää monia hienoja, kekseliäitä etuja, mutta siinä on yksi paha haitta: sitä ei voi toteuttaa.
Luominen on praktisen järjen jatkoa. Siinä välissä voi olla praktista speku-laatiota, mahdollisuuksien kartoitusta. Praktinen luominen on tahdonmuodos-tusta, jossa teos tai tuote tahdotaan. Se tehdään mielessä tahdon valinnoilla ja älyn oivaltamilla yhteyksillä. Luominen on enemmän tahtomista kuin tietä-mistä. Luominen on eräänlaista tekemistä, mutta erotuksena toistuvasta te-kemisestä, luova teko tuottaa jotain alkuperäistä. Luominen voi edetä toistu-vissa kehissä, mutta joka kierroksella kehitellään jotain ennen olematonta.
Praktinen järki on tahtoa määrittävä järjen laji, jolloin spekulatiivinen prak-tinen järki kartoittaa tahdon mahdollisuuksia yli tavallisen tahdon. Sellaista voidaan pitää spekulatiivisena toiveajatteluna. Luova tahto ei toista tuttuja niin sanottuja realistisia tavoitteita, vaan siinä yritetään keksiä jotain poik-keavia päämääriä. Realistisen käytännöllinen järjen ja luovan tahdon välillä on praktinen spekulaatio. Se on vaihtoehtoisiin tavoitteisiin kohdistuvaa jossitte-lua ja eri toimenpiteiden vaikutusten arviointia.
Luova ajattelu ei ole pelkästään oma itsenäinen moduksensa, vaan siinä esiintyy päällekkäisyyttä muiden vaiheiden kanssa. Samoinhan tiedostus ei ole puhtaasti oma vaiheensa, vaan uutta tietoa voi saada silloinkin, kun siihen ei pyritä. Kun pyritään johonkin muuhun, pitää olla avoin myös siinä sivussa välähtäville ideoille. Silti luovuutta ei kannata jättää pelkän serendipidisyyden varaan, että ikään kuin sivutoimisena siinä välissä sattuisi jotain oivalluksia tulemaan. Ongelmallista on vähättelevä suhtautuminen luomiseen, ettei se ole totista työtä, kuten tutkiminen ja todentaminen.
Jos lähdetään suoralta kädeltä vain luomaan, syyllistytään helposti hybrik-seen, ylimieleisyyteen, että keksiminen sujuu siitä vain. Uuden luominen ja
114
suuret keksinnöt ovat lopulta harvinaisuuksia. Helpot ideat ovat yleensä laina-uksia, jotka napataan muilta. Luetaan jostain lehdestä rakentajan ideavinkit, mutta tällöin ideaa ei luoda. Joku kertoo saaneensa hyviä ideoita Internet-haulla, mutta koneellinen tiedonhaku ei ole ideointia vaan aineiston keruuta.
Ei sellaista ideaa tarvitse keksiä, joka on jo julkaistu Internetissä. Se voi olla omintakeinen löytö, mutta ei keksintö.
Vaikka luova ajattelu poikkeaa tiedosta ja tahdosta, se on silti suhteessa nii-hin. Luominen ei onnistu tyhjästä, vaan se saa tiedosta aineksensa jota tahto ohjaa. Luovassa ajattelussa perustava ajatusmalli tehdään juuri oman mielen tietojenkäsittelyssä, joka johtaa onnistuessaan jonkin uuden ajatusrakennel-man syntyyn. Se ei ole yksi idea vaan monien ideoiden yhdistelyä uudistuot-teiden malleiksi. Näin voisimme määritellä luovan ajattelun mielen sisäisten ajatusrakennelmien tekemiseksi.
Luovaa ajattelua esiintyy ihan tavallisessa puheessa hyvinkin erilaisissa yh-teyksissä, kuten yksityiselämän keskustelut, pöytäseurueet ja työelämän neu-vottelut. Keksintömme on uusi väitteemme. Kukaan ei ole ennen sanonut niin.
Tavallisessa puheessa ideat usein haihtuvat ilmaan. Hyvät ideat säilyvät vain muistinvaraisesti. Kirjoitus on puhetta parempaa sikäli, että ideat saadaan kirjattua muistiin teksteinä. Sähköisesti tallennettu puhe mahdollistaa myös tämän saatavuuden. Ongelmaksi jää, kuka lopulta arvioi kaiken julkaistun tekstin luovuuden, missä on keksitty aidosti uusi idea.
Kliseinen "luovuus" on toinen vaara, jossa puhutaan kovasti ”luovuudesta”, mutta tarkoitetaan tosiasiassa jäljittelyä, jossa matkinnan kohteena on jokin luovaksi leimattu. Joku kuvittelee olevansa hyvinkin "luova", kun hän maalaa samalla tavalla kuin Mondrianin neliöt, mutta se on vain luovuuden kliseistä jäljittelyä. Luovuuden kliseillä tarkoitetaan sitä, mitä aikanaan pidettiin luo-vana ja erikoisena, mutta joka on sittemmin jo aikaa sitten tavanomaistunut.
Uudistusmielisyys tai modernismi on usein luovuuden pahin vihollinen, kun siinä vaaditaan sopeutumista aikamme moderniin. Se on nykyaikaisen kon-formismin perusmuoto. Vaaditaan nykytaidetta, nykymusiikkia, nykytekniik-kaa, nykymuotia tai nykyarvoja, joita kaikki nykyään noudattavat. Se on tois-ton muoto, vaikka siinä ei toisteta vanhaa vaan nykyaikaista. Konservatiivisen sopeutumisen kohde voi olla nykyaikainen: säilytä nykyinen ja sopeuta kaikki muutkin tähän nykyiseen.
On olemassa luovuuden kliseitä, jossa luovuutta tavoitellaan toistamalla tai matkimalla. Jos jäljitellään Picassoa, kuvitellaan että se on luovaa, mutta Edelfeltin jäljittely ei ole luovaa. Jos jäljittelee Alvar Aaltoa, sitä pidetään luovana, mutta Engelin jäljittelyä ei pidetä luovana. Luovuuden kliseisiin kuuluu ajatus, että jos jäljittelee jotain modernia, on "luova", mutta jos jäljitte-lee jotain klassista, se ei ole luovaa.
Taidehistoriassa ja keksintöjen historiassa löydämme tunnettujen luovien persoonien elämäntyön ja teosten kuvauksia, mutta luovuus ei ole sitä, että
115 jäljittelee jotain luovaksi tunnustettua. Tällainen aineisto voi toimia tietopoh-jana ja innostavana virikkeenä, mutta myös historiallisen esikuvatiedon päälle tarvitaan oma kierros luovuuden moduksessa, jossa ei vain jäljitellä muiden luovuutta.
Raja luodun ja toistetun välillä on liukuva. Jokin taideteos on itse tuotettu ja luotu, mutta silti se muistuttaa suuresti jotain jo luotua. Se poikkeaa muista pienin eroin, mutta on kyseenalaista, ovatko nuo erot keksinnöllisiä. Keksi-mishetkellä ei vielä tiedetä millä idealla on keksinnöllistä painoarvoa ja vaiku-tukset käytännön innovaatioihin. Luovan idean uutuus on aikaan sidottu. Se vastaa aikansa vaatimuksia. Ideat vanhenevat nopeasti, kun uutuuden määre alkaa sulaa.
Luova ajattelu eroaa suosikkiajattelusta ja bisnesajattelusta. Suosikkiajatte-lua esiintyy politiikassa ja seuraelämässä, miten minä saisin suosiota ja kan-nattajia. Esittämällä kovin poikkeavia ajatuksia ei saa suosiota ainakaan taval-listen ihmisten piirissä. Samoin bisnesajattelu haistaa, mikä on ajan muoti ja mikä käy kaupaksi. Luovassa ajattelussa keksiminen on itseisarvoista, mutta bisnesajattelussa sillä on välinearvo. Jos haluaa olla tosi luova, pitää unohtaa pyrkimys suosioon ja muodikkuuteen.
116
,,RVD9LULW\VS\OYllW±NDWHJRULDNLHUURNVHW
Luominen on vaikeaa, jolloin se tuskin onnistuu kerralla. Siksi pyrkimys luo-miseen on hyvä jakaa useampaan kierrokseen. Toiseksi luovan ajattelun meto-dologiset määreet on parempi jäsentää vaiheisiin, joita kutsun virityspylväiksi:
hahmottelu, kiteytys ja kehittely. Ne ovat pystysuorat kuin palstat, columnit, joita läpäisee modusten rivit. Virityspylväät voidaan hahmottaa myös kierrok-siksi, jonka eri kaariin kuuluvat eri modukset. Kolme virityspylvästä merkitsee kolmea kierreportaikkoa, joissa on viisi modus-porrasta.
Ensimmäinen pylväs on käsitteellinen hahmottelu, toinen on ideapylväs ja kolmas on kehittelykierros tai suhdepylväs. Näin saadaan tutustumispylväs syventymispylväs ja suhdepylväs. Näitä komea pylvästä läpäisee matriisina vaakasuorien modusten viisi kerrosta: 1. oleminen, 2. liikelait, 3. potentiat, 4.
tekeminen ja 5. luominen. Näin saadaan 3 x 5 eli 15 ajattelun alalajia. Jokaisel-la kierrokselJokaisel-la käydään läpi nuo viisi kerrosta. Ensin asia yritetään hahmottaa jotenkin käsitteellisesti. Toisella kierroksella asia kiteytetään ideoihin ja kol-manneksi aletaan kehitellä valmistustekniikka ja muita yksityiskohtia.
Puhe "pylväistä" on vertauskuvallista. Kyse on oikeastaan kategoriakierrok-sista, jossa kategoriat on ryhmitelty kolmeen pylvääseen, jotka risteävät mo-dus-askelten kanssa. Kaikkea ei sanoa ja tehdä yhtä aikaa vaan useammalla kierroksella, kuten iteratiivisessa suunnittelussa. Näin syntyy pylväiden ja modusten ristiintaulukointi.
Virityspylväät ovat kategorialuokkia, jossa käydään läpi ajattelun peruskate-gorioita kolmessa kierroksessa. Hahmokierrokselle kuuluvat: ensivaikutelma:
millainen laatu, mitat, ominaisuudet, muutokset ja uudistustarpeet. Ideakier-rokselle kuuluvat syvärakenteet: olemus, prinsiippi, toimintaidea, trendit ja ideaalit. Kehittelykierrokselle kuuluvat suhdekäsitteet: syyketjut ja mekanis-mit, tavoitejärjestelmät, johdokset, uudet tavoitteet ja kehitelmät.
Ensimmäinen kierros on idean hahmottelua, jossa määritellään spesifikaati-ot: mitä laatua ja kuinka paljon sekä rajaukset ja luokitukset. Luovuus on hahmokierroksella vain epämääräisenä aavistuksena, mitä oikeastaan etsitään.
Toisella olemuskierroksella etsitään toimintojen moneudesta ydinprosessit ja apuprosessit, mikä on varsinainen funktio ja mikä on sekundaarista. Kolmas suhdekierros huomioi saman kohteen eri ympäristöjen ja tilannetekijöiden mukaan. Se on käsite kontekstissaan, jossa huomioidaan myös yksilöllinen tilanne.
117 Ensimmäinen vaihe kuvaa, miltä jokin näyttää ja mitä siitä tavallisesti puhu-taan. Tutustumiskierroksella etsitään luokituksia ja rajauksia. Ideat ovat siinä intuitiivisia aavistuksia. Toisella kierroksella syvennytään idean ytimeen ja päämäärään. Syventävällä kierroksella otetaan etäisyyttä yleisestä mielipitees-tä. Olemusvaiheessa mennään jo sisälle. Sitä seuraa tarkempi kehittely ja suunnittelu, jossa ideaa hiotaan, testataan ja tutkitaan, joka tavallaan vastaa todentamista. Prosessi on kasautuva, jolloin myöhemmillä kierroksilla ovat edellisten kierrosten tulokset käytössä.
Etu useammasta pylväästä on, että se tuo prosessiin dynamiikkaa, kun luo-minen ei tapahdu kerralla. Useampia kierroksia tarvitaan luovuuden kehämäi-syyden takia. Kaikkea ei tarvitse keksiä heti kerralla vaan ensin tulee hahmo-ajattelu, tietää aiheesta jotakin. Ideapylväs on puhtainta ajattelua, jossa ei tarvitse piitata empiirisistä yksityiskohdista. Suhdepylväs huomioi jo yksityis-kohdat, olosuhteet ja tapaustiedon. Aina kunkin kategoriakierroksen lopussa on luovuusvaihe, jossa keskitytään erityisesti siinä läpikäytyjen kategorioiden uudisajatuksiin.
Vanha Wallasin malli oli haudonta ja oivallus. Virityspylväissä tämä malli on mukana siinä, miten väliin tulee suvantovaiheita ja sitten taas välähdyshuip-puja. Haudonta on virityspylväiden vaihdossa huomioitu siten, että samoihin asioihin palataan useampaan kertaan eri tasoilla. Jos työ ei luista ensimmäi-sellä kierroksella, se on paras jättää hautumaan ja palata siihen taas, kun inspiraatio virtaa. Välivaiheessa voi tehdä jotain valmistelutyötä, jossa samalla mieleen nostetaan virittimiä, jolla pohjustetaan uusia assosiaatioita. Viritys-pylväiden idea on tavoitella luovuutta useammalla kierroksella. Jos ensin saadaan vain kliseisiä keksintöjä, toisessa pylväässä tavoitellaan asian ydintä ja kolmannessa selvitetään suhteet.
Luova prosessi ei ole niinkään lineaarinen vaan rekursiivinen. Siihen kietou-tuu useita iteraatiokierroksia ja silmukoita (loop). Paljonko oivalluksia tarvi-taan, riippuu aiheen syvyydestä ja laajuudesta. Joskus haudonta kestää vuosia (Csikszentmihalyi 1996 s. 81). Kun luominen on iteratiivista, se on huomioitu luovan ajattelun metodologiassa siinä, miten luominen kulkee monen kierrok-sen kautta
Tässä ei väitetä, että ideointi etenisi empiirisesti tällaisen kaavan mukaan, vaan metodologiassa etsitään tapaa järjestää ja jäsentää ajattelun kategoriat.
Siinä etsitään loogista prosessijärjestystä, mutta ei aseteta vaatimusta käytän-nön projekteille, jotka pysähtelevät erilaisiin pullonkauloihin, asiakastilauksiin tai teknisiin ongelmiin. Todellisissa projekteissa eri vaiheet voivat työnjaolli-sesti kuulua eri henkilöille, jossa johtajat vain hahmottelevat ja spesialistit keskittyvät vain yksityiskohtaisiin laskelmiin. Henkinen työ on työnjaollisesti usein liian lokeroitua, jossa yhdet vain tutkivat tosiasioita ja toiset laukovat mielipiteitä, mitä pitäisi tehdä.
118
Virityspylväät on esitetty pystysuoraan ja modukset vaakariveillä. Ajattelu kiertää kaikki pylväät läpi kerroksittain, jolloin modukset toistuvat kolmasti hahmo-, idea- ja suhdekierroksella
Ajattelun eteneminen useissa kierroksissa on tuttua opinnoissa, jossa samoi-hin asioisamoi-hin palataan yhä uudelleen. Perusopinnot ovat usein orientoivia, jossa saa yleiskatsauksen kyseiseen alaan vailla pyrkimystä erityisen omintakeisiin keksintöihin. Syventävissä opinnoissa perehdytään tarkemmin johonkin raja-tumpaan alaan. Normaali yliopisto-opinnoissa "syventyminen" tarkoittaa erikoistumista, jossa puhutaan yhä pienemmistä yksityiskohdista ja yhä tar-kemmista mitoista. Tilaisuus luovuuteen tulee omissa opinnäytteissä. Gra-duun tai diplomityöhön voi jo liittää oppineisuuden osoittamisen lisäksi myös jotain omaperäistä.
Lähtökohtana on tavallinen tieto, mitä saa tietosanakirjoista ja Internetin hakusanoista. Sitä saa joukkotiedostuksesta, lehtijutuista ja tv-dokumenteista.
Tavallinen tieto on laajassa julkisessa levityksessä, jonka pohjalta muodostuu demokraattinen kansalaismielipide. Olemuspylväässä etsitään sisäpiirin tietoa alaan vihkiytyneillä. Tällainen tieto käy liian vaikeatajuiseksi ja vaivalloiseksi oppia, jolloin se ei enää kiinnosta yleistä mielipidettä, toimittajia tai poliitikko-ja. Luova ajattelu etsii juuri jotain poikkeavaa syvätason periaatetta
Relaatiopylväässä hyväksytään vallitsevat olosuhteet, jossa siirrytään kohti tapauskohtaista. Relaatioiden luokkaan kuuluivat Kantilla substanssi ja aksi-denssi, syy ja seuraus sekä rinnakkaissuhteet ja vastavuoroisuus (PJK B 106).
Suhdepylväässä otetaan huomioon olosuhteet ja ajankohta. Joskus käyttäjän
119 varsinainen tunnefunktio ja käyttämisen ilo kulkee eri prosessissa kuin tekni-nen funktio. Mikä on ulkoitekni-nen tavoite ja mistä etsitään sisäitekni-nen tyydytys.
Relativismi on tavallisin kritiikin muoto, jolla nihiloidaan ideointi. Vedotaan kaiken suhteellisuuteen, joka sitten jättää ongelmat auki. Suhdepylväässä on tarkoitus nousta tämän relativismin kynnyksen yli selvittämällä nuo suhteet.
Relaatiot eivät enää ole kaiken lamauttava ongelma, jos näitä relaatioita ale-taan käydä läpi, jossa idea suhteuteale-taan sitä ympäröiviin relaatioihin.
Systeemin rakentamista varten tarvitaan vielä lopuksi oma noduktio-vaiheensa, joka on yhteenveto sitä edeltävistä kierroksista. Systeemivaiheessa kootaan aikaisempien pylväiden luovat ajatukset samaan arkkitehtuuriin.
Ideat pannaan järjestykseen, jossa on omat vaiheensa, kuten ensin samanlaiset samojen kasaan ja sitten aletaan etsiä prosessijärjestystä, joka perustuu erilai-siin duktioihin, miten teoreettinen deduktio käännetään praktiseen nodukti-oon.
Kategoriat – ajattelun yleiskäsitteet
Ajattelun kategoriat ovat perinteinen tapa hahmottaa ajattelua. Käsitteiden erityislajin muodostavat yleiskäsitteet eli kategoriat. Ne ovat niin yleisiä, että ne soveltuvat laajoihin tapausluokkiin. Siksi näillä yleiskäsitteillä on metodi-nen merkitys. Metodologia tutkii näitä kategorioita itsessään, mitkä ovat nii-den omat yleismääreet, jolloin niitä voi käyttää ajattelun välineinä. Kreikan kategoria ja latinan predikaatti tarkoittavat oikeastaan samaa, mutta kreikan kategorian merkityssisältö on kohonnut tarkoittamaan yleisiä predikaatti-luokkia.
Painopisteenä seuraavassa on selostaa näitä peruskäsitteitä luovan ajattelun välineinä. Ajatusvälineet antavat myös käsitteellisen kehikon, miten ajattelusta voi puhua. Jos otamme minkä tahansakohteen, sen voi käydä läpi kategorioi-den sarjalla: laatu, mitat, muoto, sisältö ja olemus. Kategoriat ovat predikaat-tien tyyppejä. Kyse on vain yleistyksen tasoasteista, jossa kategoria on korke-ampi yleistys. Siten kategoriat ovat ajattelun muotomääreitä.
Samaa kohdetta voi tarkastella usean eri kategorian ulottuvuuksissa, jolloin ajattelu kiertää läpi kategorioiden koko sarjan. Se on ikään kuin näkökulmien vaihtelua, josta saadaan laveampi kokonaiskuva kuin vain yhdellä asteikolla.
Tavallisesti kun ihmisiä pyydetään lausumaan tästä aiheesta jokin määre, he tyytyvät vain laatumääreeseen, millainen (qualis) se on. Insinöörit taas rajoit-tuvat määrällisiin spesifikaatioihin. Kategoria-opin ansiosta ideointi ei sammu heti ensimmäisiin laatumääreisiin ja mittoihin vaan jatkuu moniin eri kierrok-siin, löytyisikö lisämääre tietystä unohdetusta kategoriasta.
Kategoria on tietynlainen määreluokan ulottuvuus. Se muistuttaa tapaa, jolla insinöörit antavat tekniset tiedot useissa spesifikaatioissa. Näitä ovat pituus, leveys, paino, teho, nopeus, muisti jne. Siinä on useampia rinnakkaisia
ulottu-120
vuuksia eli parametreja, mutta tulokset ilmoitetaan aina numeroilla tai ulottu-vuudella: "on - ei ole". Tehtävänannossa tuotevaatimukset rajataan tällaisilla parametreilla.
Aristoteleella oli kymmenen kategoriaa ja Kantilla kaksitoista. Hegelin lo-giikka sisältää noin sata kategoriaa. Russell ja Wittgenstein taas eivät puhu-neet kategorioista (Bourdeau 2000 s. 2). Tämä ajatusmuoto oli vieras analyyt-tiselle empirismille. Aristoteleella kymmenen kategoriaa on: substanssi, mää-rä, laatu, suhde, paikka, aika, asento, omistaa, aktio ja passio (Cat, Met). Aris-toteleella kategoriat olivat olioiden objektiivisia predikaatteja, mutta Kantilla kategorioista tuli ymmärryksen subjektiivisia muotoja.
Kantin transsendentaali-logiikan kohteena olivat aprioriset ajatusmuodot ennen empiiristä sisältöä. Siinä yleinen kategorioiden kehikko tiedetään jo ennen empiiristä täyttöä. Kant luokitteli kategoriat neljään nippuun: 1. kvanti-teetti, 2. kvalikvanti-teetti, 3. relaatio ja 4. modaliteetti: (KrV, B 106). Tässä olen koonnut ne kolmeen virityspylvääseen, jossa modaliteetti on ristiintaulukoitu poikittain muissa kategoriapylväissä toistuvaksi. Samoin luominen on koho-tettu omaksi modaliteetikseen.
Hegelin oivallus ohi Kantin formalismin oli, että kategorioilla itsellään on sisältönsä, jota hän kutsui ajatusmääreiksi (Denkbestimmungen). Niillä voi olla omat ominaisuutensa, vaikka ajattelun metodiset yleiskäsitteet voi täyttää vaihtelevasti eri aineksilla. Muotomääreen sisältönä on juuri tämä muotomää-reen tai kategorian oma muoto, jonka se antaa aineksille. Kyse on kerrosajatte-lusta, jossa logiikan yleiskäsitteillä on tietyt yleispätevät määresisällöt. Katego-riat ajatusmuotoina ovat ikään kuin yleisemmät astiat, jolloin predikaatit ovat alemmat tason vaihtuvia määreitä, joilla ajatusmuodot voi täyttää kuin vaihtu-villa variaabeleilla.
Logiikan yleiskäsitteet ovat yleisiä abstraktioita, mutta abstrahoinnin rajalin-ja ei kulje muodon rajalin-ja sisällön välistä. Yleiskäsitteillä on oma yleinen sisältönsä, kuten syyn kategoriaa voi käyttää kaikista aiheuttajista. Se mikä yhdessä kat-sannossa on yleinen muoto, saa toisella tasolla sisällön. Metodologiassa tar-kastellaan juuri kategorioiden omia sisällöllisiä määreitä, mutta käytännön sovellutuksissa taas etsitään niille empiiristä, tilannekohtaista sisältöä.
Kategorioiden sijaan voidaan puhua metakäsitteistä, jotka eivät ole vain me-tafyysisiä vaan myös metodologisia. Ajatusmuodot nostetaan omiksi kohteik-seen, jolloin niistä tehdään substantiiveja ikään kuin esineitä. Ne ovat erään-laisia yläkäsitteitä, joilla voi puhua silloin, kun puhetta ei haluta rajata johon-kin yksilöityyn esimerkkiin. Kategoriat eivät ole vain sanoja tai pelkkiä mielen tuotteita vaan kohteilla on oikeasti kategorioiden mukaisia predikaatti-tyyppejä. Ne ovat kuin dimensioita, joiden yksilölliset sisällöt vaihtelevat tapausten mukaan.
121 Virittimet – oivallusten sytyttimet
Virittäjät liittyvät virityspylväisiin, jossa alkukierroksella asiaan perehdytään tiedollisesti, sitten spekuloidaan mahdollisuuksilla ja muodostetaan tahtoa mitä tahdotaan. Kaikki nämä esivaiheet toimivat virikkeinä ylimmälle luovuu-den vaiheelle. Hienot suuret keksinnöt ovat niin harvinaisia, että niitä voi usein valmistella vain keräämällä virikkeitä. Metodologiassa se tapahtuu sys-temaattisesti kiertämällä kolmen virityspylvään kautta, mutta käytännön keksintöjä voidaan toki tehdä jonkin satunnaisen virikkeen laukaisemina.
Ajattelun käsitteeseen kuuluu, ettei idea ole suora havaintolause vaan
Ajattelun käsitteeseen kuuluu, ettei idea ole suora havaintolause vaan