Käytännöllinen järki vastaa kysymykseen, mitä pitäisi tehdä. Se suuntautuu toimintaa ohjaaviin sääntöihin ja toiminnan lopputulokseen, mitä pitäisi olla.
Tavallinen praktinen järki turvautuu valmiisiin malleihin, mutta luova ajattelu ideoi jotain uutta, mitä pitäisi keksiä. Praktiset lauseet ovat usein säännön tai normin muodossa. Praktinen ei kuvaa mitä jokin on, vaan praktinen neuvoo, opastaa ja tahtoo mitä tehdä.
Tavallinen pitäisi-päätelmä on käsitteensä mukaisen normaalitilan palaut-tamista. Olemisväite koskee sitä, mitä ominaisuuksia johonkin kuuluu. Käsi-temääre kertoo normin, jossa praktiseksi toimeksi riittää korjaus tai tervehdyt-täminen; se on pelkkä normalisointi. Luova tahdonmuodostus menee pidem-mälle ja etsii poikkeuksia ja uutuuksia, jota seuraa järjen ajo, joka jatkuu kunnes mieleen juolahtaa jotain uudelta tuntuvaa: tätä he eivät tunne. Siihen ajattelun ajo pysähtyy ja tahto asettaa sen ohjelmakseen.
Praktisen järjen perinne periytyy Aristoteleelta, joka etiikassaan tutki käy-tännöllistä järkeä, Hän tarkoitti sillä myös valtioviisautta. Perikleen kaltaisilla valtiomiehillä oli käytännöllistä järkeä, koska he kykenivät näkemään, mikä on hyvää yhteiskunnalle (EN 1140 b 10). Käytännölliseen harkintaan kuuluvat omien toimien ohella myös taloudenhoito (oikoanomia), lainsäädäntö (no-mothesia), politiikka (politikee) ja oikeudellinen (dikastike) harkinta (EN 1141 b 30).
Käytännön tositoimia edeltää praktinen harkinta mitä pitäisi tehdä. Prakti-sessa ideoinnissa liikutaan käsitetasolla silloin, kun kohdetaso ei ole vielä valmiina. Ennen tekoja niistä vain puhutaan, jotta valmistauduttaisiin tuleviin toimiin. Pitämisen tasolla on siirrytty jo tiedostuksesta tahtoon, jossa mieli asettaa tulevaisuutta tavoitteiden muodossa. Siinä oivallukset koskevat sitä, mitä halutaan, jota puolestaan rajaa mitä normit meiltä vaativat.
Praktiseen ideointiin liittyvä "pitäisi" on englanniksi ought, joka on velvoite, obligation. Joidenkin filosofien mielestä sanalla "pitäisi" on kaksi merkitystä:
moraalinen ja instrumentaalinen merkitys (Wedgewood 2009 s. 24). Instru-mentaalinen "pitäisi" voi kuvata jotain kausaaliketjun lenkkiä, pitäisikö tietty ruuvi avata, mutta moraalinen "pitäisi" liittyy siihen, mikä on tapana tai hyvää.
Humen mukaan olemisen ja pitämisen välissä on kuilu, mutta oma teesini on, että olemislauseet voi kääntää tekemislauseiksi, kun olemuksen sijaan kysytään toimintaperiaatetta eli ideaa. Olemisen ja pitämisen välissä on idea.
Kun tiedämme jonkin idean, tiedämme millainen sen pitäisi olla. Idea on välitys todellisesta ideaaliseen. Olemisen ja pitämisen välijäseniin voivat kuu-lua myös tuleminen, potentiaalit, ennusteet ja ideat.
Kyse ei ole loogisesta pakosta: kun asiat ovat nyt näin, niiden pitäisi välttä-mättä olla noin. Tahto on kyky toimia omana kausaliteettinaan; se on juuri vapautta. Avautuvista tilaisuuksista päätellään tavoitteiksi sopivat. Samoista
110
nykytilaa kuvaavista tiedoista voi ideoida monenlaisia praktisia toimenpiteitä.
Yksinkertaisin päätelmä on konservatiivinen nykytilan säilyttäminen. Radi-kaali perusmuutos menee jo pidemmälle; luova ajattelu menee vielä pidem-mälle keksimällä jotain ei-olevaa.
Viljo Martikainen on tutkinut "rationaalista aktoria", miten rationaalisen aktorin mallissa tahdon prosessit etsivät vastausta löytää kriteerit päätöksen-teolle ja valinnoille (2004 s. 11) Aktori on praktinen toimija ja päätöksentekijä, jolloin rationaalisen aktorin toiminta eroaa pelkästä rationaalisesta tiedostuk-sesta. Vastaavasti voi puhua rationaalisesta luomisesta vastakohtana irratio-naalinen luominen. Rationaaliseen aktoriin liittyy ratioirratio-naalinen tahto, jota ohjaa käytännöllinen järki. Luovaa aktoria ohjaa vastaavasti luova järki, joka on oma järjen lajinsa teoreettisen ja käytännöllisen järjen rinnalla.
Genusmääritelmä (mistä peräisin) voitaisiin kääntää tarkoitusmääritelmäksi (mihin pyritään). Selittävästä genuksesta edetään pyrittävään telokseen. Erote-taan kysymys, miten jokin valmisteErote-taan ja mihin sitä voidaan käyttää. Tehtaiden salaperäiset, huippuunsa rationalisoidut koneistot huolehtivat valmistuksesta, mutta käyttö taas on kansanomaista tai jopa turhamaista. Tässä pitäisi-kysymys jakautuu kahtia, miten tuote pitäisi valmistaa ja miten sitä pitäisi käyttää.
Mikä on teorian suhde käytäntöön? Välittäjänä siinä on yllättäen faktat. Teo-ria jäsentää faktoja, mutta praksis tuottaa faktoja. Latinan "factum" tarkoittaa
"tehtyä". Empiristien suosima "fakta" on praktinen sana, koska faktoja teh-dään: tehty on factum. Mikä on tehty, muuttuu faktaksi, kuten artefaktit.
Keinotuotetta kutsutaan nimellä artefakti, taitotuote. Olemisen ja pitämisen suhde on, että oleminen kuvaa nykytilaa, mutta pitäminen kuvaa päämääriä.
Kun projektikohtainen täyttymys on saavutettu, kyseinen projekti on valmis.
Silloin fakta on itse tehty ja artefakti on valmis.
Tietokäsite on deskriptiivinen jälkikuva, mutta ideat ovat preskriptiivisiä esikuvia. Praktinen ideointi muuttaa jälkikuvauksia esikirjoituksiksi eli de-skriptioista edetään preskriptioon, joka lyhennettynä on resepti. Kakkuresepti on jo kakun teko-ohje. Siinä ajatus edeltää ja ohjaa tekoja. Ideointi on pre-skriptiivistä esiajattelua, esikirjoittaa omia tulevia toimiaan, mutta muiden ideoista voi puhua kuvailevasti. Kolmannen persoonan puhe muiden aikomuk-sista kertoo miten heidän ajatuksensa vaikuttivat heidän tekoihinsa. Se ei ole enää omaa käytännöllistä ideointia vaan deskriptiivistä ideapuhetta, miten hyödyllinen jokin toisten keksimä idea oli.
Praktinen järki ja metodologia eroavat toisistaan siinä, että praktinen järki ohjaa toimintaa yleisesti, mutta metodologia keskittyy menetelmiin. Ajattelun intentio voi olla metodinen, kuten opettaja jonka ei halua puuttua oppilaiden-sa harjoitustöiden sisältöön, mutta antaa heille metodisia neuvoja. Luovan ajattelun metodologia ei puutu luomistöiden sisältöön, mutta sisällöksi noste-taan kuitenkin metodiset muotomääreet. Metodologia ei puutu mitä kukin haluaa vaan tyytyy menettelyohjeisiin.
111 Deonttinen logiikka oli aikoinaan von Wrightin silta teoreettisesta käytännölli-seen filosofiaan kun hän joutui hoitamaan käytännöllisen filosofian professuuria.
Tällöin von Wrightin oivallus oli yhdenmukaisuus predikaattilogiikan ja modaa-likäsitteiden välillä (Salmela 1998 s. 450). Hän kiinnostui normilogiikasta ha-vaittuaan modaalilogiikan käsitteiden yhteyden normikäsitteisiin: välttämät-tömyys - pitää (ought), mahdollisuus - saa (may) ja mahdottomuus - ei saa (must not) (von Wright 1963 s. 17). Deonttisia pitäisi-lauseita ja tavallisia väitelauseita voi yhdistää samaan päätelmään. Tyypillinen juridinen normi sisältää faktaehdon ja normiseuraamuksen. Jos fakta F täyttyy, normi N lau-suu toimeenpantavat seuraamukset. Jos teet pahan teon F, sinulle tuomitaan normin N määräämärangaistus.
Gottlob Frege puhui logiikan normatiivisuudesta; siitä että jokainen laki, joka kuvaa miten asiat ovat, voidaan käsittää myös normatiiviseksi, joka sanoo miten meidän pitäisi ajatella, jos haluamme ajatella oikein ja siis totuudenmu-kaisesti (Korhonen & Vilkko 2013 s. 89). Totuus voi toimia suoraan normina.
Kun tiedetään miten joku oikein toimii, se kertoo suoraan mallin, miten se pitäisi tehdä. Tieto voi olla välitön toimintaohje, kuten nimi ja nuoli tienviitas-sa, joka kertoo mihin suuntaan tätä tietä pääsee.
Praktinen ajattelu tarkoittaa, että jokaisesta käsitteestä ajatellaan sen käyttöä ja käytäntöä. Näyttää, että mietiskelevä (speculativus) ja käytännöllinen (prac-ticus) ymmärrys olisivat eri kykyjä (ST I q 79 a 11). Teoreettinen käännettiin latinaksi sanalla spekulatiivinen. Nykyään tehdään ero teoretisoinnin ja speku-loinnin välillä. Spekulatiivinen on ikään kuin teoreettisen ja praktisen välissä, jossa spekuloidaan mahdollisuuksilla. Näin saadaan jatkumo: teoreettinen – spekulatiivinen – praktinen.
Hyvä keksintö on hyödyllinen. Päämäärien saavuttamisen laajuuden mitta on hyödyllisyys (utility). Normatiivinen malli - mitä haluamme - toteaa, että yritämme maksimoida hyödyllisyyden eli tehdä valinnan, joka edistää parhai-ten utiliteettia (Baron 2000 s. 223). Päämäärä mitataan hyödyn mukaan, mitä jokin hyödyttää ja mitä se maksaa. Siihen liittyy kustannus-hyöty-analyysi:
hyöty/raha. Se on raha-realismia, mikä on saavutettavien hyötyjen rahahinta.
Pitäisi-lauseet eivät ole pelkkiä mielipiteitä. Mielipide liittyy siihen, mitä lau-sujaa (minua) miellyttää. Ammattimaisessa tuotannossa mietitään, mitä pitäi-si tehdä, joka miellyttää apitäi-siakkaita. Siinä kysytään, mitä pitäi-sinä haluat, miten voin palvella. Arvoarvostelman ei tarvitse aina olla minäkeskeinen. Kun lääkä-ri miettii, mikä hoito olisi potilaalle hyvä, hän ei koko ajan mieti mistä minä tykkään, vaan mikä hoito todella tehoaa potilaan vaivaan. Hyöty ja utiliteetti voidaan kääntää myös siveellisyydeksi, kun hyöty suuntautuu koko yhteisölle.
Maksullista asiakaspalvelua moraalisempaa on keksiä ideoita, mikä hyödyttää koko yhteiskuntaa.
112