Virsikokoelman taustat

Varhaisin tunnettu historiallinen dokumentti Orimattilan herätyksestä on Petter Henrikssonin maaherralle osoittama kirje. Kirjoittajan henkilöllisyys on jäänyt tuntemattomaksi. Suomen uskonnollisia liikkeitä tutkineen Matthias Akianderin tietojen mukaan kirjoittaja on Petter Sanngren (1729–1797), joka toimi Orimattilassa armovuoden saarnaajana 1760-luvulla ja palasi seurakuntaan vuonna 1778, kun hänet valittiin kappalaiseksi (Akiander 1869, 117–118). Sanngrenin nimi esiintyy myös Orimattilan virsikäsikirjoituksessa, jossa hänet mainitaan kahden virren tekijänä. Nämä ovat ”Isä Jumala, Sinul kunia” (A1663, 50) sekä ”Käy sielu veisaman” (A1663, 30).

Kappalainen Petter Sanngren oli talollisen poika Sysmästä, joka pääsi opintielle ajan oloihin nähden varsin myöhään: hän oli 25-vuotias kirjautuessaan Turun akatemiaan.

Neljä vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi. Historiankirjoituksessa Sanngren näyttäytyy toimeliaana, aloitteellisena ja sivistyneenä sielunhoitajana, joka tunnetaan erityisesti kansanopetuksen edistäjänä ja varsin huomattavan kirjaston omistajana.

Kirjastoon kuului yli viisisataa nidettä: eri kielisiä Raamattuja ja saarnakirjallisuutta, filosofiaa, kasvatusoppia ja kielitiedettä, historiaa, maantiedettä ja retoriikkaa käsittelevää kirjallisuutta sekä antiikin kirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta. (Nordman 1969, 40–44.)

Mutta miksi ekstaattisuuden puhkeamisesta huolestunut Sanngren kääntyi asiassa maaherran eikä kirkollisten viranomaisten puoleen ja kaiken lisäksi nimimerkin suojin?

Mahdollista on, että yhteiskuntarauhaa ja järjestystä valvovien maallisten viranomaisten toivottiin ryhtyvän toimenpiteisiin rivakammin kuin kirkollisten tahojen. Orimattilan papisto pyysi myöhemmin myös Porvoon tuomiokapitulilta apua hurmoksellisen liikehdinnän taltuttamiseen, mutta lisävoimia ei hellinnyt. Orimattilan kirkkoherran, rovasti Henrik Strömborgin ja kappalainen Sanngrenin oli itse tehtävä voitavansa pitääkseen seurakuntalaisensa aisoissa ja oikeassa evankelisluterilaisessa uskossa.

Maaherrankansliasta Petter Henrikssonin kirje lähetettiin edelleen Porvoon tuomiokapituliin, joka puolestaan kääntyi asiassa rovasti Henrik Strömborgin puoleen pyytäen lisätietoja. Strömborgin konsistorille osoittamasta selvityksestä ilmenee, että herätyksestä oli ensimmäisiä merkkejä näkynyt jo pari vuotta aiemmin. Talvella 1782 hurmokselliset kohtaukset yleistyivät. Yleensä ekstaattisuutta esiintyi kylärukousten yhteydessä, mutta toisinaan myös jumalanpalveluksissa ja joskus kotioloissa. Monet seurakuntalaiset kertoivat nähneensä näkyjä taivaasta ja helvetistä. Hurmoksellisuuden taustalla oli heidän oman kertomansa mukaan voimakkaasti vaikuttanut kokemus kadotuksen syvyydestä ja uhkaavista rangaistuksista. Osa oli kuvitellut kuulevansa Vapahtajan puhuvan, jotkut kertoivat kokeneensa omakohtaisesti Vapahtajan läsnäolon.

(Akiander 1859, 220–221.)

Papisto suhtautui kokemuksiin ja näkyihin epäillen. Tavallista olikin, että papisto asennoitui seurakuntalaisten parissa leviävään hurmoksellisuuteen kielteisesti ja torjuvasti, etenkin, jos herätykseen liittyi separatistisia piirteitä ja kirkon arvostelua.

Separatistista pietismiä, joka pyrki irrottamaan uskonnon harjoittamisen kokonaan valtionkirkon hallinnasta, pidettiin todellisena uhkana valtiolliselle järjestykselle, ja tästä syystä herätysliikkeitä pyrittiin suitsimaan myös lainsäädännöllisin keinoin.

Säädöksistä merkittävin oli niin kutsuttu konventikkeliplakaatti, kirkon ulkopuoliset kokoukset kieltävä laki, jonka tarkoitus oli varjella luterilaista puhdasoppisuutta pietismiltä ja muilta uskonnollisilta liikkeiltä. Asetus oli voimassa Suomessa vuosina 1726–1869.

Yksityiskodeissa pidetyt rukous- ja hartauskokoukset eli konventikkelit olivat pietismissä keskeinen uskonnon harjoittamisen ja sen levittämisen muoto, joten säädös oli suunnattu nimenomaan pietistejä vastaan. Ihmisiä kannustettiin pitämään hartaustilaisuuksia kotiväen kesken perhepiirissä, mutta suurempien väkijoukkojen kokoukset, joissa esiintyi ulkopuolisia saarnaajia ja jotka kilpailivat virallisten kirkonmenojen kanssa, oli rangaistuksen uhalla kielletty. Käytännössä rajanveto sallittujen ja kiellettyjen hartauskokousten välillä oli hankalaa, ja 1700-luvulla pietistejä vastaan nostettiin harvemmin kanteita konventikkeliplakaatin nojalla. Sen sijaan 1830- ja 1840-luvulla lakiin vedottiin järjestelmällisesti pyrittäessä estämään pietistien kokoontumisia. (Ruuth 1936a, 145–163; Sulkunen 1999, 15, 24–25; Wallmann 1997, 64–65.)

Papiston kritiikkiä on siellä täällä myös Orimattilan kokoelmassa. Virressä

”Wanhurskas Jumal kuingas sallit” todetaan, että Jumalan sanan herättämät joutuvat kestämään ”saarnamiehen pilka”. Lisäksi saarnaajat omilla sanoillaan eksyttävät ihmisiä oikeasta uskosta (A1663, 10). Toisessa virressä ”Wisat ja kirjanoppinet” sekä

”papit ja vapasukuiset” juonivat esivallan avustuksella virren puhujan päänmenoksi (A1663, 55). Virren puhujasta levitetään valheita ja vääriä syytöksiä ja häntä kuljetetaan

”oikeudesta oikeuten”.⁹

Historialliset lähteet kuitenkin kertovat, että Orimattilan papisto valitsi oikeustoimien sijaan toisen taktiikan. Rovasti Henrik Strömborg perusteli linjaansa konsistorille sillä, että herätyksen ei-toivottuihin piirteisiin haluttiin puuttua seurakuntalaisten omaehtoista hengellistä etsintää ja uskonjanoa tyrehdyttämättä. Strömborgin mielestä heränneille oli tarjottava opetusta armonjärjestyksen vaiheista ja kristinuskon luonteesta. Opetus oli tärkeää, jotta heränneet eivät erehtyisi luottamaan näkyihin ja ilmestyksiin ja pitämään itseään muita parempina kristittyinä.

Strömborgin ja Sanngrenin lääke ekstaattisuuden taltuttamiseen oli siis ennen kaikkea opetus, mikä on ymmärrettävää, koska hurmoksellisuutta oli esiintynyt myös lasten ja nuorten keskuudessa. Ajatus kouluopetuksen tarpeellisuudesta ei ollut millään muotoa uusi, päinvastoin. Sanngren oli esittänyt kiertokoulun perustamista jo toimiessaan armovuodensaarnaajana Orimattilassa 1760-luvulla, ja kappalaisena hän jatkoi

9 Virttä ”O Jesu sinun sanas tähden mailma vainota pytä” (A1663, 55) tarkastellaan luvussa 3.5.

Kahdeksansäkeiset säkeistöt, Vainon ja toivon virsiä.

koulukysymyksen ajamista.¹⁰ Kiinnostus kasvatukseen ja pedagogiikkaan oli saksalaisesta pietismistä omaksuttu piirre, ja pedagogiikasta ja opetustoiminnasta tuli yksi pietismin leviämisen kanavista kirjallisuuden ja henkilökohtaisten kontaktien ohella.¹¹

Suomessa pietistisen kasvatusihanteen menestys oli vaatimattomampaa eivätkä alemmat kansanluokat juuri päässeet siitä nauttimaan. Orimattilassa asiaa yritettiin korjata: rovasti Strömborg testamenttasi vuonna 1786 seurakunnan lasten kristilliseen kasvatukseen varoja, joilla hankittiin katekismuksia, aapisia ja virsikirjoja vähävaraisten perheiden lapsille. Seuraavana vuonna perustettiin pienten lasten pyhäkoulu, jossa sunnuntaisin opetettiin kristinuskon perusteita. Lukutaidon opetusta oli kuitenkin edelleen hyvin huonosti tarjolla, joten Sanngren ilmoitti pitäjänkokouksessa aikovansa rakennuttaa omalla kustannuksellaan koulun pappilan maille, ja rovasti Strömborg ehdotti seurakunnan suntion viran yhdistämistä suunnitteilla olevan koulun opettajan virkaan. Pitäjäläiset eivät ehdotusta hyväksyneet, ja tämäkään koulusuunnitelma ei toteutunut Sanngrenin toivomalla tavalla. Myös pyhäkoulutoiminta hiljeni pian Sanngrenin kuoleman jälkeen. (Kantola 1936, 91; Vallas 1986, 26–27.)

Petter Sanngrenilla oli tiettävästi yhteyksiä herrnhutilaiseen liikkeeseen.¹² Tanskalainen herrnhutilaislähetti Hans Christian Hansen, joka vaikutti Suomessa vuosina 1793–1805, vieraili Sanngrenin luona Orimattilassa ainakin vuonna 1794. Käynnin perusteella ei kuitenkaan voi tehdä kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä Sanngrenin omista uskonnollisista näkemyksistä. Herrnhutilaiset veljesseurakunnat harjoittivat ahkerasti lähetystyötä, ja herrnhutilaiset lähetit pyrkivät luomaan yhteyksiä paikallisiin herätysliikkeisiin ja pietistisiin pappeihin eri puolella Suomea. Hansenkin asui aluksi Nousiaisten pappilassa, jossa kirkkoherrana toimi tuolloin Anders Achrenius (1745–

1810). Tämä oli seurannut isäänsä Abraham Achreniusta kirkkoherran virkaan ja paikallisen herätysliikkeen johtohahmoksi. Sekä Abraham Achrenius että Anders Achrenius suhtautuivat herrnhutilaisuuteen torjuvasti. Herrnhutilaisuus ei koskaan saanut Suomessa kovin suurta kannattajakuntaa eikä muodostunut varsinaiseksi kansanliikkeeksi, ja sen vaikutusta pidetty vähäisenä verrattuihin muihin pietistisiin herätysliikkeisiin. (Ruuth 1915, 412–416, Ruuth 1921, 20–22, 60–62.)

10 Lasten koulunkäynti oli kysymys, joka nähtävästi oli Sanngrenille henkilökohtaisesti tärkeä jo ennen herätyksen puhkeamista. Hän toimi Pernajan Tervikin lastenkoulun opettajana vuosina 1763–1769 (Akiander 1869, 117).

11 Esimerkiksi August Hermann Francke näki kasvatuksen ja kouluopetuksen keinoina muovata ihmistä pietismin ihanteiden mukaisesti ja luoda pohjaa omakohtaiselle uskonelämälle. Francke perusti 1690-luvun lopulla Halleen orpolasten sisäoppilaitoksen, joka kehittyi aikansa maineikkaimmaksi

opinahjoksi. Hallen orpokodissa ja siihen liittyvässä opettajankoulutuslaitoksessa harjoittivat opintojaan muun muassa herrnhutilaisuuden perustaja, kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf sekä joukko karoliiniupseerien poikia Ruotsi-Suomesta. Francken pedagogiikka myös levisi tehokkaasti, koska monet aatelis- ja upseeriperheet halusivat palkata juuri Hallessa koulutetun opettajan. Virsilaululla oli merkittävä rooli orpokodin opetusohjelmassa ja sen uskonnollisessa kasvatuksessa. Opetuksesta ja virsilaulusta Hallen laitoksissa, ks. Wallmann 1997, 107–109, Koski 1996, 106–112.

12 1700-luvulla syntyneessä herrnhutilaisuudessa (saks. Herrnhuter Brüdergemeine, engl. moravian movement) korostuvat Kristus-keskeisyys, joka ilmenee ajatuksena henkilökohtaisesta Kristuksen tuntemisesta, sekä kokemus armosta ja pelastuksesta. Kääntymystä ja parannusta ei korostettu samaan tapaan kuin muissa pietistisissä suuntauksissa. (Wallmann 1997, 170–191; Vogt 2005, 207–223.)

Virsirunouteen herrnhutilaisuus jätti kuitenkin pysyviä jälkiä. Henkilökohtaisten kontaktien lisäksi herrnhutilaisuus vaikutti suomalaisiin herätysliikkeisiin ennen kaikkea hartauskirjallisuuden ja virsirunouden kautta. Orimattilan käsikirjoituksessa Sanngrenin kääntämä virsi ”Käy sielu veisaman” on käännös ruotsalaisen herrnhutilaisen Sions sånger -kokoelman virrestä ”Up up min själ och sjung”. Toinen suomennos samasta virrestä, ”Nyt ylös sieluni” julkaistiin vuonna 1790 Halullisten Sieluin Hengellisissä Lauluissa (HSHL 16). Sanngren on merkitty myös virren ”Isä Jumala, Sinul kunnia” tekijäksi. Virren ensimmäinen säkeistö kuuluu seuraavasti:

Isä Jumala Sinul kunia ylistys ja kitos ylitz kaikia ålkom nyt ja ain edest armon tain kuin me kokouxis taas nyt saim tässä sanas puhuttin tässä virret veisattin rukoiltin, taivast anottin koko mailma armo toivotetin.

(A1663, 50:1)

Sanngrenin virsi kuvaa hartauskokousta, jossa heränneet kokoontuvat yhteen veisaamaan, rukoilemaan ja kuulemaan Jumalan sanaa. Viimeisessä säkeistössä puhutellaan heränneitä, ”hengessä eläviä ystäviä”, joita ”taivan halut” vetävät yhteen, ja toivotaan, että ystävät voisivat lopulta kokoontua toistensa seuraan taivaassa.

Koska ekstaattisia kokemuksia oli esiintynyt eniten kyläläisten itsensä järjestämissä hartaushetkissä, opetuksen ohella toinen keino valvoa ja ohjata uusia muotoja hakevaa uskonnollisuutta oli puuttua rukoushetkien järjestämiseen. Rovasti Strömborgin kertoman mukaan papit olivat vierailleet kylien rukouskokouksissa ja pyrkineet puheilla ja opetuksella ohjaamaan seurakuntalaisia. Lisäksi kylä- ja kotirukousten järjestämiseen oli annettu yksityiskohtaiset ohjeet. Suuremmat kylät jaettiin pienempiin yksiköihin, joissa erikseen nimitetyt luotettavat henkilöt vastasivat hartaushetkistä. Kylien yhteisiä hartaushetkiä järjestettiin aiemmasta poiketen pelkästään pyhinä. Erikseen painotettiin, että rukoushetkien tuli olla lyhyitä ja niissä tuli käyttää saatavilla olevia hartauskirjoja ja rukouksia sen sijaan, että olisi rukoiltu ja puhuttu, mitä päähän pälkähti. (Akiander 1859, 222–223; Ruuth, 1936b, 37.)

Lääninlääkäri Carl Daniel Ekmark kuvaa kirjeessään tuomiokapitulille Orimattilassa Virenojan kylässä elokuussa 1782 järjestettyä kylärukousta. Paimentorveen puhaltamalla kylän väki kutsuttiin koolle rukousten pitäjän kotiin, ja itse hartaushetkeen kuului rukousta ja laulua.¹³ Lääninlääkäri ei mainitse, mitä virsiä virenojalaiset

13 ”Tillgången dervid är den, att folket, vid det en ropar genom en lur eller horn, sådane som af vallbarn brukas, samlas från hela byn till ett hemman, der den utsedde bönhållaren bor, och der sjunga de och bedja de.” (Akiander 1859, 235.)

rukoushetkessä veisasivat. (Akiander 1859, 228–237.) Mahdollista on, että virsi on toiminut yhtenä keinona suunnata Orimattilan uskonnollista kuohuntaa arvaamattomasta ekstaattisuudesta sovinnaisempiin uskonnon harjoittamisen muotoihin kuten hartauskirjojen mukaan toimitettuihin rukoushetkiin ja virrenveisuuseen.

Rukouksia löytyi hengellisestä kirjallisuudesta, jota oli kohtuullisen hyvin saatavilla.

Mutta mistä löytää virsiä ja lauluja rukoushetkiä varten? Virsikirja ei selvästikään tarjonnut oikeanlaista hengenravintoa heränneille kyläläisille, ainakaan se ei yksin riittänyt. Vaikuttaa todennäköiseltä, että virsikäsikirjoituksen oli tarkoitus vastata tähän tarpeeseen, ja että Petter Sanngren on laatinut virtensä heränneitä ja heidän kokouksiaan ajatellen.

Orimattilan herätyksen etenemisen seuraaminen tuo esiin lisää henkilöitä, joiden nimet esiintyvät myös virsikäsikirjoituksessa. Petter Henrikssonin kirje – tai Petter Sanngrenin, mikäli Akianderin tieto pitää paikkansa – ei tuottanut toivottua tulosta, ja sen paremmin maalliset kuin kirkollisetkaan viranomaiset eivät tarjonneet apuaan tilanteen rauhoittamiseksi. Epävirallista tukea oli kuitenkin tarjolla. Kirjeen vastaanottajalla maaherra Anders de Brucella sattui Sanngrenin tavoin olemaan yhteyksiä herrnhutilaiseen liikkeeseen. Hänen välityksellään Orimattilaan saapui vailla vakituista saarnavirkaa ollut pappi Henrik Lindström. (Ruuth 1915, 383–429, Narva 1988, 336–337.)¹⁴ Henrik Lindströmin nimi esiintyy Orimattilan käsikirjoituksessa ruotsinkielisen virren yhteydessä. Virsi, joka alkaa sanoilla ”Ilat upp min siäl och lofwa din Gud” on otsikoitu ”Den Förfölgda och bedröfvade Turtur dufvans Frögde Sång då hon öfwer ståt med tolamod bedrövelsens kalla winter”. Virsi on päivätty aatonaattona 1777. Tekijäksi mainitaan ”en Herrans vän”, Herran ystävä, ja virren loppuun on kirjoitettu Hen. Lindström. Käsiala poikkeaa selvästi muista kokoelman käsialoista.

Ilmeisesti Lindström on jäljentänyt virsikokoelmaan muutamia vuosia aiemmin kirjoitetun tai arkkiveisuna julkaistun virren, sillä päiväys ei osu yksiin herätyksen puhkeamisen ja Lindströmin Orimattilassa käynnin kanssa.

Todennäköisesti Orimattilassa vieraili herätyksen jälkeisinä vuosina myös maallikkosaarnaaja Fredrik Axberg (1747–1820), siviiliammatiltaan lumppuri ja kirjansitoja. Matkoillaan ympäri Etelä-Suomea hän esiintyi uskonnollisena puhujana ja sielunhoitajana ja piti hartaus- ja rukoushetkiä taloissa, joissa hän työskenteli. Axbergin nimi ei esiinny Orimattilan käsikirjoituksen virsien tekijöiden joukossa. Sen sijaan hänen nimensä nousee esiin toisen tutkimuksen kohteena olevan kokoelman, Halullisten Sieluin Hengellisten Laulujen yhteydessä. HSHL:n 1800-luvulla julkaistuissa painoksissa on hänen suomentamiaan, alkujaan arkkiveisuina ilmestyneitä virsiä.

(Kurvinen 1982, 107.) Axbergin oleskelusta Orimattilassa ei ole historiallisia lähteitä,

14 Henrik Lindström oli vihitty papiksi Narvassa ja hän oli toiminut opettajana ja saarnaajana Inkerissä ja Venäjällä. Suomessa hänellä oli vaikutusvaltaisia suojelijoita, mutta papistossa häneen suhtauduttiin ristiriitaisesti: hänen tietonsa klassisissa kielissä ja teologiassa havaittiin puutteellisiksi ja hänen aiemmista elämänvaiheistaan ei saatu tarkkaa selvyyttä. Muun muassa B.J. Ignatius kuvasi kuitenkin tuomiokapitulille myönteiseen sävyyn Lindströmin toimintaa Haminan seurakunnassa. Hän mainitsee Lindströmin harvinaisista saarnaajanlahjoista ja hänen pitämistä hartaushetkistä (”läro- och

bönestunder”), jotka saivat aikaan herätyksiä (”ovanliga rörelser”) ja hurmoksellisuutta seurakuntalaisten keskuudessa: ”Det besynnerligasta af allt, och hvilket jag ej vet, huru jag skall förklara det, voro de ekstaser, uti hvilka somlige härvid förföllo”, kirjoittaa Ignatius. Ks. Akiander 1857, 184–202.

mutta herännäisyyden historiaa tutkinut Martti Ruuth pitää Axbergin vaikutusta Orimattilan herännäisyyteen ”todennäköisenä ja ilmeisenä”. (Ruuth 1936b, 37–39.) Sanngrenin tavoin myös Axberg kuului herrnhutilaislähetti Hans Christian Hansenin ja Anders Achreniuksen tuttaviin. (Ruuth 1915, 383–384, 416.)

Orimattilan virsikäsikirjoitukseen liittyy paljon yksityiskohtia, joiden oikeaa laitaa ei tämän tutkimuksen puitteissa ole ollut mahdollista selvittää. Käsikirjoituksen historiallisesta kontekstista käsin kokoelmasta voidaan kuitenkin päätellä jotain.

Virsikäsikirjoitus liittyy Orimattilan herätykseen ja herätystä seuranneisiin vuosiin.

Vaikkei voida varmasti sanoa, kuka virsiä on käsikirjoitukseen koonnut, virret on tarkoitettu Orimattilan heränneitten käyttöön, ja ainakin jotkut niistä ovat myös syntyneet paikallisten heränneitten keskuudessa – tästä esimerkkinä Sanngrenin virret ja Ruhan torpparin virsi ”Surkijat ajat meil ovat viel’ totta”. Koska Sanngrenin nimi esiintyy käsikirjoituksessa on todennäköistä, että virsikäsikirjoitus on ollut hanke, jossa Orimattilan papisto on tavalla tai toisella ollut osallisena. Tämän puolesta puhuu myös se, että käsikirjoitus on sittemmin päätynyt Lempäälän seurakunnan arkistoon ja sitä kautta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Papiston ja esivallan kritiikki ei sulje pois sitä, etteikö tekijöiden joukossa olisi voinut olla myös pappissäätyyn kuuluvia henkilöitä. Usein heränneet papit karsastivat maallistuneita virkavelijään, ja herännäisyhteydet saattoivat aiheuttaa heille ongelmia siinä missä maallikoillekin.

Sanngrenin kohdalla näin ei ilmeisesti kuitenkaan ollut.

Korjausten ja virheiden vähyys viittaa siihen, että virsiä on kopioitu muista käsikirjoituksista tai painetuista arkkiveisuista. Aiemmin julkaistuja virsiä Orimattilan käsikirjoituksessa ovat ainakin arkkiveisurunoilijana tunnetun Tuomas Ragvaldinpojan kaksi virttä, Marian Ilmestyspäivän veisu ”Sun visas neuvos Jumala” (A1663, 26) sekä alun perin muistorunoksi kirjoitettu ”Herra kuollol vallan andoi” (A1663, 46), jotka oli julkaistu jo parikymmentä vuotta ennen Orimattilan herätystä, vuonna 1761.

Arkkiveisuina ilmestyneitä virsiä ovat myös kokoelman loppupuolelta löytyvät ”Woi katumatoin mailma” (A1663, 57) ja ”O autus suuri kuin Taivasa liene” (A1663, 58), joiden tekijä on mylläri ja kirkonrakentaja Kustaa Stenman (1754–1809). Ne on julkaistu vasta vuonna 1801. Nähtävästi kokoelman kartuttamista on jatkettu lähes parinkymmenen vuoden ajan 1800-luvun alkuun saakka. Käsikirjoituksen lopussa on ote Ruotsin arkkipiispan saarnasta vuodelta 1800 sekä teksti ”Tammerfors den 19. mars 1801” ja nimikirjaimet G.S.

Miten käsikirjoituksen aineisto suhteutuu muuhun ajan virsirunouteen? Lisävalaistusta kokoelmaan ja sen taustoihin tuo käsikirjoituksen vertaaminen muihin 1700-luvun pietistisiin virsikokoelmiin sekä laajemmin virsilajiin ja virsikulttuuriin, jotka pietismin vaikutuksesta olivat muuttumassa.