Vanhaa Stadin slangia on Paunosen (2006a: 360) mukaan hieman harhaanjohtavaa kutsua slangiksi, sillä se ei ole tyypillistä nuorison slangia, jossa käytetään jonkin tietyn ryhmän omaa erikoissanastoa puhekielen rinnalla, vaan äidinkieleltään erikielisten puhujien keski-näisen kanssakäymisen tulos. Kielitoimiston sanakirja (KS s.v. slangi) määrittelee slangin varsinkin sanastoltaan yleiskielestä poikkeavaksi puhekieleksi, jota käyttää jokin ikä-, ammatti-, harrastaja- tai muu vastaava ryhmä. Slangia puhutaan muun kielen ohessa, ja sitä voisi verrata rentoon puhekieleen (Karttunen 1979: 7). Näin ollen uudempi Stadin slangi sopii hyvin slangin yleiseen määritelmään, mutta vanha Stadin slangi on ennemminkin eri kielten välisen kontaktin synnyttämä kielimuoto.
Vanhaa Stadin slangia on sitä koskevassa tutkimuksessa yleensä kohdeltu yhtenä suomen puhekielen varianttina, ja sitä on tutkittu lähinnä vain leksikon tasolla. Ruotsalais-peräisten sanojen suuren määrän on yleensä selitetty johtuvan yksinkertaisesti ruotsin kielestä lainaamisesta. Viime aikoina vanhaa Stadin slangia on kuitenkin alettu tarkastella myös kontaktilingvistiikan näkökulmasta: esimerkiksi Paunonen (2000), Wälchli (2005), Kallio (2007) ja Jarva (2008) ovat artikkeleissaan ottaneet kantaa aiheeseen. Ruotsinkielistä Hel-singin slangia kontaktikielten perspektiivistä on erityisesti tutkinut Mona Forsskåhl (2006).
Tässä alaluvussa kerron seuraavaksi kontaktilingvistiikan teoriasta ja sen keskeisimmistä käsitteistä. Lyhyen teoriakatsauksen jälkeen esittelen eri tutkijoiden näkemyksiä vanhasta
Stadin slangista kielimuotona ja kerron, millaisena sitä kohdellaan tässä tutkielmassa. Päätös käsitellä vanhaa Stadin slangia joko itsenäisenä kielenä, sekakielenä tai yhtenä suomen puhekielen muotona on tärkeä, koska se vaikuttaa slangista tehtävän tutkimuksen näkökul-maan. Jos vanhaa Stadin slangia pidetään yhtenä suomen kielen muotona, on silloin oleellista tutkia, miltä osin se on ottanut vaikutteita esimerkiksi ruotsin kielestä. Jos taas sitä kohdellaan itsenäisenä kielenä, on sen sanasto ja kielioppi silloin myös oma itsenäinen kokonaisuutensa.
Tällöin tutkimuksen keskipiste ei ole siinä, miltä osin vanha Stadin slangi on kehittynyt eroavaiseksi suomen yleiskielestä. (Jarva 2008: 53.)
Kontaktilingvistiikka tutkii ilmiöitä, joita syntyy eri kielten välisen vuorovaikutuksen tuloksena. Tutkimuksessa otetaan huomioon kielitieteellisen näkökulman lisäksi kaikki sosiaaliset, psykologiset ja ympäristölliset tekijät, jotka vaikuttavat kommunikaatiotilanteissa.
Se siis yhdistää kielitieteellisen ja sosiologisen näkökulman. Kielikontaktien tutkimuksella on pitkät perinteet ja se on alkanut jo 1800-luvun lopulla, jolloin tutkijat alkoivat kiinnittää huomiota siihen, että monet kielet ovat omaksuneet aineksia toisista kielistä ja näin ollen vaikuttavat toisiinsa kielikontaktien kautta. (Winford 2003: 5–6.) Sanojen lainautuminen kie-lestä toiseen on erittäin tavallinen ilmiö eri kielten ollessa tekemisissä keskenään (mts. 29).
Kontaktikielet ovat syntyneet kahden tai useamman kielen ollessa kontaktissa toi-siinsa. Ne toimivat uutena kommunikaation välineenä tilanteissa, joissa kumpikaan yksit-täinen kieli ei riitä välittämään tarvittavaa informaatiota puhujalta toiselle. (Winford 2003: 1–
2.) Bakkerin (1996: 19) mukaan erilaiset sosiaaliset olosuhteet synnyttävät erityyppisiä kontaktikieliä. Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet voivat esimerkiksi olla satunnaisia ulkomaan kauppaan liittyviä tapaamisia tai jonkin yhteisön sisällä tapahtuvaa jatkuvaa keskinäistä kommunikointia (Matras 2011: 275). Kontaktikielet jaetaan tavallisesti kolmeen ryhmään:
pidginkieliin, kreolikieliin ja sekakieliin (mixed languages, intertwined languages, bilingual mixtures) (Bakker 1996: 18; Thomason 2001: 1645).
Pidginkieli on yksinkertaistettu kieli, jota käyttävät keskusteluissaan sellaiset henki-löt, joilla ei ole yhteistä kieltä. Pidginiä ei puhuta äidinkielenä, vaan se täytyy opetella. (Bak-ker 1996: 25.) Pidginejä käytetään tyypillisesti esimerkiksi monikansallisten työorgani-saatioiden sisällä käytävissä keskusteluissa, joissa eritaustaiset puhujat käyttävät sekalaisesti eri kielistä oppimiansa sanoja ja pyrkivät näin pääsemään yhteisymmärrykseen. Kreolikieliä muodostuu kahden tai useamman kielen joutuessa välittömään, pitkäaikaiseen kontaktiin keskenään, ja kun näiden eri kielten puhujien keskinäinen ymmärrys on taattava. (Matras 2011: 277–279.) Kreolikielten sanasto on vain yhdestä kielestä, kun taas kielioppi ei ole mistään yksittäisestä kielestä (Bakker 1996: 13). Kreolikieliä on syntynyt erityisen runsaasti
eurooppalaisten siirtomaavaltojen orjuuttamien kansojen keskuudessa, kun alkuperäiskansan äidinkieli (tai alkuperäiskansan kieltä ja siirtomaavallan kieltä yhdistelevä pidginkieli) ja siirtomaavallan äidinkieli ovat sekoittuneet keskenään. Tällöin virallisena asiointikielenä käytetään tyypillisesti siirtomaavallan omaa kieltä, kun taas kotona puhutaan kreolia. Kreolin puhujat pyrkivät toimimaan suurimmaksi osaksi sisältösanojen varassa molemminpuolisen ymmärryksen takaamiseksi, ja näin ollen kreolikielelle onkin tyypillistä kieliopillisten morfeemien vähäinen käyttö. (Matras 2011: 278–279, 281.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolikielet olisivat laadullisesti yhtään vähempiarvoisia kuin muutkaan puhutut kielet (Muysken & Smith 1995: 4–5).
Sekakieliä syntyy, kun kahta eri äidinkieltä puhuvat ihmiset kommunikoivat kes-kenään säännöllisesti. Sekakielen syntymistä on useissa tapauksissa motivoimassa jonkin tietyn ihmisryhmän tarve erottautua kummastakin lähdekieltä puhuvasta ryhmästä omaksi itsenäiseksi ryhmäkseen. (Bakker 1996: 18.) Näin sekakielten muodostuminen poikkeaa pidgineistä ja kreoleista, koska viimeksi mainittuja puhuvat tyypillisesti yksikieliset henkilöt, jotka siirtävät uuteen kielimuotoon myös virheellisesti tai puutteellisesti opitut rakenteet.
Sekakielessä taas virheitä on hyvin vähän, eikä pidgineille ja kreoleille luonteenomaista kielen yksinkertaistamista tapahdu. (Thomason 2001: 1645–1646; Matras 2011: 288.) Kaksi-kieliset puhujat voivat sekakielen käytöllä myös tietoisesti väistellä molempien kielten konventioita (Matras 2011: 289). Vaikka sekakielessä yhdistyy kaksi eri kieltä, ei se kokonai-suudessaan vastaa kumpaakaan lähdekieltä, vaan muodostaa oman kielimuotonsa (Thomason 2001: 1645–1646). Karkeasti jaoteltuna sekakieliä voi olla kahdenlaisia: sellaisia, joissa sanasto on omaksuttu yhdestä kielestä ja kielioppi toisesta, tai sellaisia, joissa kahden kielen kieliopit ovat yhdistyneet ja sanasto on vain yhdestä kielestä (Jarva 2008: 63).
Jokaisella itsenäisellä kielellä on eräänlainen perussanasto (basic vocabulary), johon kuuluu suhteellisen universaaleja ihmisten jokapäiväiseen elämään liittyviä nomineja ja verbejä sekä esimerkiksi ruumiinosien ja perheenjäsenten nimityksiä. Perussanastoon kuu-luvat sanat ovat yleensä ikivanhoja ja omaperäisiä. (Häkkinen 2003: 140; Winford 2003: 53.) Kielen perussanastoon kuulumattomat sanat lainautuvat helpommin vieraista kielistä, kun taas perussanasto pitää tiukimmin kiinni kielen omaperäisistä varianteista (Thomason & Kaufman 1991: 74; Winford 2003: 53). Vaikka vanhan Stadin slangin kielioppi onkin suomen kielestä, on sen perussanastoon kuitenkin omaksuttu runsaasti sanoja muista kielistä, pääasiassa ruotsista (Wälchli 2005: 1; Jarva 2008: 66). Tästä seikasta johtuen vanhaa Stadin slangia onkin verrattu pidgin-, kreoli- ja sekakielten tyyppisiin usean eri kielen sekamuodostelmiin
(Paunonen 2006a: 360; Jarva 2008: 63). Sekakielten keskuudessa jopa 90 % sanastosta voi olla poikkeavaa siitä kielestä, josta kielioppi on omaksuttu (Matras 2011: 289–290).
Monet tutkijat mieltävät vanhan Stadin slangin jopa omaksi kielekseen, koska se poikkeaa niin paljon suomen yleiskielestä ja murteista (Paunonen 2000: 36; Jarva 2008: 53).
Kallio (2007: 178) kutsuu vanhaa Stadin slangia lingua francaksi. Sillä tarkoitetaan erään-laista yleiskieltä, jota monen eri kielen puhujat osaavat. Tyypillinen esimerkki lingua francas-ta on englanti. (MOT Suomi s. v. lingua franca.) Kallion (2007: 180) mukaan Sfrancas-tadin slangia ei voida pitää sekakielenä, koska sen kieliopin geneettiset juuret ovat vain yhdessä kielessä eli suomen kielessä, ja sitä ovat puhuneet vain äidinkieleltään suomalaiset. Hänen mukaansa kielen sukulaisuus olisi aina määriteltävä sen kieliopin eikä sanaston perusteella. Kuitenkin muun muassa Wariksen (1973: 102–103) mukaan vanhaa Stadin slangia puhuvat olivat pääasiassa kaksikielisiä. Wälchlin (2005: 8) mukaan vanha Stadin slangi on tuskin esiintynyt yksinään itsenäisenä kielimuotona, vaan on pikemminkin ollut olemassa suomen ja ruotsin kielten rinnalla. Vanhan Stadin slangin selkeää määrittelyä sekakieleksi vaikeuttaa myös se seikka, että suomenkielinen perussanasto elää vieraskielisen sanaston rinnalla yhtäaikaisesti, eikä ruotsinkielinen sanasto näin ole korvannut suomenkielistä, vaan tullut sen rinnalle täydentäväksi lisäksi (mts. 3). Tässä tutkimuksessa tarkastelen vanhaa Stadin slangia itsenäi-senä kielimuotona, en irrallisina sanoina. Lasken siis tutkimusaineistoni kaikki lekseemit kuuluviksi vanhaan Stadin slangiin, en pelkästään suomen kielelle vieraita äänteitä sisältäviä vierasperäisiä sanoja.