Valmiit lähtijät

Haastateltavista opinto-ohjaajista viisi jäi eläkkeelle heti, kun eläköityminen oli heille mahdollista. Näistä yhden opinto-ohjaajan kohdalla eläköitymispäätökseen vaikutti aviopuolison sairastuminen ja sen myötä omaishoitajan työn alkaminen, kun taas muut tekivät päätöksen eläköityä omaan haluun perustuen. Haluun eläköityä vaikutti muiden opinto-ohjaajien kohdalla kokemus siitä, että oma osuus työelämästä on jo hoidettu, sekä halu päästä nauttimaan eläkepäivistä terveinä ja elinvoimaisina.

Haikuhan siin tuli ku joutu lähtemään. Sanoin rehtorille et minuu on sit turha pyytää sijaiseksi, en ala enää ku tää latu on hiihetty loppuun ja mie oon maalissa, mut kylhän sielt niinku ilolla itkien lähettiin.

Ja se on minust silleenki just et ku on tykännyt niin siit työstä, ni minust jotenki tuntuu et on sit kuitenki helpompi sillei et ku lähtee pois. Ku joku taas sit ajattelee sillei et voi lähtee. Mut mie ajattelen sen niinku jotenki toisin päi. Et ku kumminki aattelee, et ku se on se aika, et sit ku ei kuitenkaa tiiä siit tulevastakaa nii niit eläkepäiviiki on kuitenki tosi kiva viettää.

Yllä olevista sitaateista on myös nähtävissä, että haastateltavien eläköitymispäätöksiin ei vaikuttanut motivaation heikkeneminen tai muut itse työhön liittyvät syyt.

Haastateltavien kohdalla päätös syntyi kokemuksesta, että työt on heidän osalta saatettu loppuun, ja nyt oli aika nauttia muista tärkeistä asioista elämässä. Tämä ajatus on selkeästi yhdenmukainen Eteläpellon ja Tynjälän (1999, 268-269) kuvaaman eläköitymisen kynnyksellä tapahtuvan ajatusprosessin kanssa, jonka ensimmäisessä vaiheessa keskitytään pohtimaan uran parhaita hetkiä ja onnistumisia, mistä tuloksena syntyy positiivinen tarkentaminen. Positiivinen tarkentaminen luo tunteen siitä, että työ on tehty hyvin ja on vapaus eläköityä, mikä nousi esiin selvästi myös tämän tutkimuksen haastatteluista.

Yksi haastateltavista jatkoi vielä muutaman vuoden työelämässä eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Syynä työssä jatkamiselle oli työyhteisön toiveet pitää hänet vielä mukana tiimissä sekä myös oma halu jatkaa, vaikkakin terveysongelmat olivat vaivanneet haastateltavaa jo pidemmän aikaa. Sairastelu nakersi kuitenkin loppujen lopuksi työmotivaatiota siinä määrin, että haastateltava joutui myöntämään työuran olleen siinä.

Epävarmuus siitä, meneekö hänen terveydellinen tilansa entistä huonompaan suuntaan, oli viimein lopullinen syy eläköitymiselle.

Haastatteluista nousee selkeänä yhteneväisyytenä esiin se, että kaikki haastateltavat opinto-ohjaajat olivat valmiita jäämään eläkkeelle eläköitymisen hetken koittaessa. On kuitenkin huomattavissa eroja siinä, minkälaiset olivat opinto-ohjaajien viimeiset ajat työssä ja tunnelmat ennen tuota hetkeä. Osa haastateltavista oli jo hieman kyllääntyneitä työhön viimeisten kuukausien tai lukukausien ajan, ja odottivat tiedossa olevaa eläköitymistä, kuten alla olevat sitaatit osoittavat.

Ei mul ollu semmosii vaikeuksii. Itseasiassa se viimene puol vuotta oli aika kitkuttelua, et olis pitäny varmaa lähtee heti sillo syksyl, mut mie olin helmikuuhu asti töissä.

Mutta kyl siin vähän semmosta, tosiaan sellasta hyytymistä tapahtu.

Osa taas koki eläköitymispäätöksen vaikuttaneen työuran loppuvaiheisiin vapauttavasti, mikä sai haastateltavat tekemään ohjaustöitä innolla ja ilolla viimeisiin päiviin asti.

Eläköitymisen suhteen oltiin kuitenkin hyvin odottavalla mielellä, mutta myös viime hetkistä työelämässä nautittiin täysin siemauksin.

Erään haastateltavan kohdalla yksityiselämän olosuhteiden muutokset aikaansaivat päätöksen eläköityä heti eläkeiän koittaessa. Mikäli puolison sairastuminen ei olisi vaatinut jättäytymistä työelämästä, olisi haastateltava voinut vielä jatkaa työssä ainakin jonkin aikaa. Eläköitymispäätöksen tehtyään hän kuitenkin koki itsensä varsin valmiiksi jättämään työelämän, eikä olisi enää voinut kuvitella jatkavansa työssä eläkeiän koittaessa. Tätä ajatusprosessia kuvaavat seuraavat sitaatit:

Et mie oisin voinnu ihan hyvin jatkaa viel pari vuotta, et et.. mul ei oikeastaan koskaan tapahtunu sellasta totaallista kyllästymistä omaan työhön. Esimerkiksi se oli jännä aina kesäloman lopus, ku pitäis sanoo aina et voi vitsi ku työt alkaa taas, ni mie en koskaan kehannu sanoo, et voi ku kiva ku pääsee töihin.

Et sitte jos joku ois kesällä sanonnu, että et sä pääsekkää eläkkeelle, ni mie oisin varmaan saannu hermoromahduksen siin vaihees.

Toinen selkeä yhteneväisyys haastateltavien kohdalla oli haikeuden tunteminen eläköitymisprosessin loppumetreillä. Viimeisinä aikoina ennen eläköitymistä mietittiin paljon kuluneina vuosina tehtyä työtä ja sen suurta merkitystä lukuisten nuorten elämässä, mikä myös liittyy Eteläpellon ja Tynjälän (1999, 268-269) kuvaamaan ajatusprosessiin, jonka ensimmäisessä vaiheessa pohdintaan työn parhaita hetkiä. Alla oleva sitaatti kuvaa osuvasti tätä ajatusprosessia seuraavasti:

Sehän herätti paljo ajatuksii silloin keväällä, koska oli jäämässä, ja kaikki kyseli, et miltä nyt tuntuu ja miten, mikä on ollu parasta ja mikä on muuttunu ja joutu itekki miettii. Koululehteenkin piti tehä juttu siitä ja, niiku rupes miettimään sitä, että kuinka monta nuorta mun käsien läpi on menny no sitä ei pysty tarkkaa laskemaan, mut joku 2300, 2500 jotain sellasta ja kun aattelee, mitä niist on tullu, et siel on maisterista murhaajaan ja ee.. lehtorist luuseriin ja öö.. eli kaikkee mahollista mitä maa päällään kantaa, ni siin on päässy sipasemaan tai hieman niinku elämään hetki uskomattoman monen ihmisen rinnalla.

Haikeuden tunteita ei koettu pelkästään eläköitymisen hetkellä, vaan tunteet tulvivat pintaan myöhemminkin. Usea haastateltava kertoi etenkin eläköitymistä seuraavan syksyn olleen melko haasteellinen, koska muistot aiempien syksyjen koulun käynnistyvästä arjesta tulvivat mieleen hyvin voimakkaina. Irrottautuminen opinto-ohjaajan työstä siis kesti jonkin aikaa, ja jotkut haastateltavat joutuivat prosessoimaan suurta muutosta melko pitkään. Eräs haastateltava kertoo tästä irrottautumisprosessista seuraavasti:

Et sit lähettiin seuraavan syksyn ku koulu alko ni Viroon, meni täält Sillanmäkeen se Vironia laiva Kotkast, ni autoon hypättiin Kapo ja vaimo ja koira ja mie, ja ku jouduttii yö oleen siel laivas ni vaimo sano et ota ny se viskis ni tiedät olevas eläkkeel ku sie koko ajan funtsaat et no nyt siel ne on kokoontunut. Et se oli siis ihan, en ikinä ois uskonut et se ammatti roolittaa sinuu niin kovin et seuraava syksy oli se vaikein paikka, jäädä niinku eläkkeelle.

Tutkimuksen selkeänä tuloksena on siis haastateltavien opinto-ohjaajien yhdenmukaiset ajatukset siitä, että aika eläköitymiselle oli heidän kohdallaan juuri oikea, vaikkakin tunteet eläköitymistä ennen ja varsinaisella eläköitymisen hetkellä vaihtelivat.