Tulosten arviointi suhteessa aiempaan tutkimukseen

Tuula Piensoho tutki osana väitöskirjaansa, millaisia oppimiskokemuksia liittyy ras-kausaikaan ja synnytykseen. Hän päätyi sisällönanalyysin avulla luokittelemaan erilaiset oppimiskokemukset viiteen eri luokkaan: (1) oppimista ei näytä tapahtuvan, (2) oppimi-nen tietojen ja taitojen lisääntymisenä, muistamisena sekä ohjeiden noudattamisena, (3) oppiminen ajattelun ja pohdinnan avulla, (4) asioiden näkeminen ja tekeminen uudella tavalla sekä (5) muuttuminen ihmisenä. (Piensoho 2001, 193).

Kaikkiin Piensohon oppimiskokemusten luokittelun mukaisiin luokkiin kuuluvia oppi-miskokemuksia löytyy myös tämän tutkielman aineistosta. Ensimmäiseen luokkaan kuuluu se, että äiti ei opi keskittymään lapseen omasta halustaan huolimatta. Tähän voi-si kuulua myös vahvasti normatiivinen kirjoitus vastuullistamisen tarinoista, jossa äiti opettaa hyvää lastenkasvatusta, mutta ei kommentoi omaa oppimistaan. Oppiminen tie-tojen ja taitie-tojen lisääntymisenä näkyy erilaisten tietie-tojen oppimisena lähinnä vanhem-masta itsestään ja lapsista sekä lastenkasvatustaitojen oppimisena. Oppiminen ajattelun ja pohdinnan kautta tulee esiin esimerkiksi tiedostamattoman oppimisen tiedostamisena

sekä tietoisissa oppimisprojekteissa. Asioiden tekeminen ja näkeminen uudella tavalla esiintyy äidin kertomuksessa raivoamalla kasvattamisesta siirtymisessä selittävään, lap-silähtöisenpään kasvatukseen sekä toisen äidin tarinassa, kun äiti oppii ymmärtämään lapsen kiukkuamisen taustalla olevia syitä ja sietää sen vuoksi aiempaa paremmin kiuk-kua. Muuttuminen ihmisenä tulee selvästi esiin isän kertomuksessa ajattelun muuttumi-sesta itsekeskeisestä perhekeskeiseksi sekä hänen kuvauksessaan, kuinka hän on muut-tunut leppoisammaksi ja rauhallisemmaksi. Tämän tutkielman tavoitteena ei ollut luoki-tella oppimista erilaisiin luokkiin. Olen tehnyt tästä aineistosta luokittelun jo kandidaa-tintutkielmassani. Esitän luokittelun jo aiemmin luvussa 2.2 aineiston hankinnan esitte-lyn yhteydessä. Luokittelun sijaan etsin tässä tutkielmassa laajempaa kuvaa vanhem-muudessa oppimisesta ilmiönä.

Soili Paanasen tutkimuksessa dysleksian (lukemisen ja kirjoittamisen häiriö) ja sen merkityksen oppiminen on yksilöllinen, subjektiivinen prosessi, johon liittyy ihmisen ympäristö ja sen antamat merkitykset dysleksialle. Dysleksia pyrittiin sulauttamaan osaksi omaa elämänkertomusta ja identiteettiä. Paanasen tutkimuksessa oppiminen on elämänlaajuista, elämänkerrallista oppimista. Dysleksia on ilmiönä aivan toisenlainen kuin vanhemmuudessa oppiminen. Dysleksia liittyy ihmiseen itseensä sillä tavalla, että sillä on voimakas vaikutus ihmisen kaikille elämänalueille ja ihmisen itsetuntoon. (Paa-nanen 2006.) Vanhemmuus ja lastenkasvatus liittyvät ihmisen elämässä yhteen elämän-vaiheeseen, eivätkä kulje samalla tavalla osana minuutta mukana loppuelämässä kuin dysleksia. Kuitenkin myös vanhemmuuteen ja vastuullisen vanhemmuuden toteuttami-sen oppimiseen liittyy samoja asioita kuin Paanatoteuttami-sen tutkimuksessa dysleksian merkityk-sen oppimiseen. Vanhemmuudessa oppiminen on myös yksilöllinen, subjektiivinen pro-sessi, johon liittyy ympäristön antamat merkitykset vanhemmuudelle ja arvostus vas-tuulliselle vanhemmuudelle. Vanhemmuus ja vanhemmuudessa oppiminen sulautuu osaksi aikuisten elämää, elämänkertomusta, minäkuvaa ja itsekäsitystä.

Rauno Juntumaan tutkimuksessa oppiminen ilmeni asioiden näkemisenä uusista per-spektiiveistä, uusina tulkintoina ja merkityksinä kokemuksille ja tunnetilojen hallintana,

parempana työkykynä. Oppimisessa olennaista olivat tunnetilojen pohdinta ja itsekäsi-tyksen muutos. Juntumaa tuleekin siihen tulokseen, että psykoanalyysia voi pitää myös oppimisprosessina. (Juntumaa 2008.) Juntumaan tutkimuksessa esiin tullut oppiminen on psykoanalyysin luonteesta johtuen erilaista kuin tässä tutkielmassa esiin tullut oppi-minen. Psykoanalyysissa pysähdytään asioihin, pohditaan niitä. Tämän tutkielman ai-neistossa ei tullut esiin, että aikuiset olisivat pysähtyneet oman vanhemmuudessa oppi-misensa tai vanhemmuudessa kohtaamiensa ongelmien äärelle niin totaalisesti kuin psykoanalyysissa pysähdytään asioihin. Kuitenkin lastenkasvatuksen yhteydessä koh-dattujen yllättävien tilanteiden ja uusiin vaatimuksiin vastaaminen auttoi aikuisia näke-mään asioita uusista perspektiiveistä. Omien tunteiden hallinta parani, tai ainakin omien tunteiden ilmaisu. Oppimista itsekäsityksen muutoksena tuli esiin tässä tutkielmassa.

Itsestä opittiin tuntemaan uusia puolia ja oman luonteen koettiin muuttuneen lastenkas-vatuksen myötä.

Antikaisen tutkimushankkeessa tutkittiin elämänkerrallista oppimista, joka liittyy elä-mänkulkuun, identiteettiin ja merkittäviin oppimiskokemuksiin. Tässä tutkielmassa ai-neisto rajoittuu yhden elämänalueen, vanhemmuuden yhteydessä tapahtuneen oppimi-sen tarkasteluun. Merkittävien oppimiskokemusten tutkiminen vaatisi laajempaa aineis-toa, jotta oppimiskokemusten merkittävyys elämänhistorian kannalta tulisi esiin. Tämän tutkielman aineistossa on sellaista oppimisen kuvausta, joka voi muodostua merkitväksi oppimiskokemukseksi. Ihmisen identiteettiin liittyvä oppiminen näkyy myös tä-män tutkielman aineistossa vanhempien itsekäsityksen muutoksena. (Antikainen 1996, 251–273.)

Illeris (2004, 18–19; 2009, 8-9) ja Jarvis (2009, 29; 1987, 1, 15, 79) korostavat oppimi-sen kahdenlaista, sosiaalista ja yksilöllistä luonnetta. Elämänkerrallioppimi-sen ja arkioppimi-sen tutkijat jakavat oppimiarkioppimi-sen tiedostamattomaan oppimiseen, yllättävään oppimiseen, tavoitteelliseen oppimiseen ja refleksiiviseen oppimiseen (Tuomisto 2002, 39–40; Al-heit & Dausien 2002). Narratiivista oppimista tapahtuu tarinoiden kertomisen ja

kuule-misen kautta. Aikuiset käyttivät kaikkia näitä oppikuule-misen muotoja osana vanhemmuu-dessa oppimistaan.

Johdannossa viittasin Filanderin ym. (2012, 215) artikkeliin, jossa kirjoittajat haluavat aikuiskasvatuksen tarkastelevan erilaisia paineita, joita aikuisiin kohdistuu eri elämän-alueilla. Tämän tutkielman näkökulmasta aikuiset kokevat vanhemmuuden ja lastenkas-vatuksen yhteydessä paineita olla vastuullinen vanhempi ja toteuttaa sitä kautta arvos-tettua aikuisuutta. Paine tähän vastuulliseen vanhemmuuteen tulee vanhemmilta itsel-tään, he kokevat vastuullisen vanhemmuuden olevan parasta lapsille, mutta varmasti painetta vastuulliseen vanhemmuuteen tulee myös ympäröivästä kulttuurista ja van-hempien sosiaalisesta ympäristöstä. Vanvan-hempien tietoisuus omasta lastenkasvatusvel-vollisuudestaan ja lastensuojelulaista vaikuttaa myös taustalla.

Oppimiskertomusten valossa vanhemmuus näyttää olevan yksi konteksti, jossa tapahtuu aikuisten psyykkistä kehitystä, Toskalan (2001, 350) näkemyksen mukaisesti. Van-hemmat ovat oppineet ajattelemaan perhekeskeisesti aiemman itsekeskeisyyden sijaan, kantamaan vastuuta lapsista ja omasta käyttäytymisestä, sekä ymmärtämään ja hyväk-symään oman inhimillisyytensä vanhempina. Kukaan ei jaksa aina ja ideaaliseen van-hemmuuteen tai äitiyteen ei tarvitse yltää.

Tämän tutkielman aineistossa rajojen asettaminen ei nouse erityisesti esiin, vaikka asi-antuntijat pitivät vanhempien suurimpana ongelmana hemmottelevaa kasvatusta (Vidén 2003, 297–301). Se, mikä asiantuntijalle näyttäytyy hemmottelevana kasvatuksena, voi vanhempien mielestä olla lapsilähtöistä kasvatusta. Vapaaehtoisuuteen perustuva aineis-tonkeruutapa voi houkutella enemmän vanhemmuudessaan onnistumisia kokeneita ai-kuisia kirjoittamaan oppimistarinoita, kuin niitä vanhempia, joilla on suuria ja vaikeita kasvatusongelmia. Aineistossa vanhemmat pohtivat itseään, kasvattamistaan ja itsetun-temustaan laajasti.

Omaa oppimattomuutta ei välttämättä tuoda esille, kun vastataan tutkimukseen siitä, mitä on oppinut lastenkasvatuksen yhteydessä. Siis aineistopyyntöni ei kutsu esiin op-pimattomuuden kuvausta. Siitä huolimatta aineistosta löytyy kuvausta oppimisen hanka-luuksista ja oppimattomuudesta. Omia oppimattomuuden paikkoja voi olla vaikea näh-dä. Jos ihminen tulkitsee uudet kokemukset sopimaan omaan ajattelujärjestelmään ja omat aiemmat käsitykset vahvistuvat, hänen on vaikea nähdä, että olisi voinut tulkita toisinkin ja muuttaa omia käsityksiään. (Brookfield 1998.)

Ehkä vanhemmat tarvitsevat positiivisia sisäisiä tarinoita ja sankaritarinoita omasta vanhemmuudestaan jaksaakseen kasvattaa, jaksaakseen uskoa omiin voimiin ja kykyi-hin vanhempana. Narratiivisessa terapiassa pyritään muokkaamaan tietoisesti asiakkaan kannalta huonosti toimiva minäkertomus paremmin toimivaksi, jotta asiakkaan toimin-takyky ja usko tulevaisuuteen vahvistuvat. Positiiviset sisäiset tarinat voivat toimia eräänlaisena itseterapiana. (Hannu Heikkinen 2010, 152–153.)