Toimintastrategiat legitimiteettivajeen korjaamiseksi

EU:n hallinnon oikeuttaminen on siis tullut sitä vaikeammaksi mitä pidemmälle ja laajemmal-le Euroopan integraatio on edennyt. On puhuttu niin sanotusta menestyksen paradoksista, mi-kä viittaa EU:n luonteeseen kokonaisuutena: sillä on valtion piirteitä, mutta se ei kuitenkaan ole valtio eikä aivan yksiselitteisesti ylikansallinen organisaatiokaan – EU on jotain siltä välil-tä (polity in between). EU:n demokraattisuuden kehitys voidaankin jakaa kolmeen vaihee-seen.

Ensimmäinen vaihe liittyy sallivaan konsensukseen (permissive consensus), joka perustui kansalaisten antamaan tukeen vai välinpitämättömyyteen Euroopan integraation suhteen.

Tuolloin kansalliset ja eurooppalaiset eliitit saattoivat viedä integraatiota rauhassa eteenpäin ilman suuria esteitä. Sallivan konsensuksen aikakausi päättyi viimeistään 1990- ja 2000-luvun EU:ta koetteleviin kansanäänestyksiin.

Toisella kehitysvaiheella viitataan Euroopan monitasoisen järjestelmän muutoksiin, jotka liit-tyvät olennaisiin muutoksiin ja siirtymiin politiikassa. Sisämarkkinoiden luomisen jälkeen EU-politiikan agenda on keskittynyt yhä enenevissä määrin Euroopan tason talous- ja sosiaa-lipolitiikkaan. Nämä teemat ovat lisänneet konfliktien mahdollisuuden määrää, sillä EU:n po-litiikassa on yhä useammin kyse jakopolitiikasta, siitä miten varoja jaetaan. EU-instituutioiden välinen yhteistyö on vaikeutunut, mikä näkyy myös ulospäin.

Kolmas vaihe liittyy jakopolitiikkaan liittyviin konflikteihin ylikansallisella tasolla. Talous-kriisin myötä EU:n päätöksillä on entistä suorempi vaikutus eurooppalaisten elinolosuhteisiin.

8

EU ottaa enenevissä määrin vastaan sellaisia iskuja, joita aiemmin ratkaistiin kansallisella ta-solla. Näin ollen yhä useammin kansalaiset arvioivat integraatiota vasten EU:n kykyä tukea sosiaalista koheesiota. (Kaina & Karolewski 2013, 7-8.)

EU:n toimivallan kasvaessa keskustelu sen demokratiavajeesta ja legitimiteetin puutteista on näin ollen vain kasvanut viime vuosina. Eräät tutkijat väittävät, että EU kärsii vakavasta de-mokratiavajeesta, kun taas toiset kyseenalaistavat ylipäätään sitä pitääkö EU:ta teknokraatti-sen luonteensa vuoksi edes arvioida demokraattisia standardeja vasten. Pääosin Euroopan in-tegraatiota kuitenkin kritisoidaan demokraattisen kontrollin ja vastuullisuuden puutteista, sekä siitä että eurooppalaisten mahdollisuudet vaikuttaa EU:n päätöksiin ovat heikot. Siksi suuri osa tutkijoista olettaa, että vastaus EU:n legitimaatio-ongelmiin on demokraattisuuden lisää-misessä. Monet ovat kuitenkin sitä mieltä, että pidemmälle menevä demokratisoituminen ei ole mahdollista ilman että eurooppalaiset kokevat syvempää yhteenkuuluvuutta keskenään.

On kysytty onko yhteisön yhteenkuuluvuus ja ’me-tunne’ edellytys demokraattiselle hallin-nolle. Jonkinlainen yhteenkuuluvuuden minimitaso lienee välttämätön, jotta ihmiset voivat tunnustaa demokraattisten päätöksentekojärjestelmien tuottamat ratkaisut vaikka kaikki pää-tökset eivät kaikkia miellyttäisikään. (Ibid.)

Pessimistisen koulukunnan edustajat toteavat, että koska ei ole olemassa eurooppalaista kan-saa, jolla olisi kollektiivinen identiteetti – eurooppalaisen tason viestinnän ja yhteisön puut-teesta johtuen – eivätkä he jaa keskenään yhteisiä kokemuksia ja muistoja niin demokraatti-suus ei voi toteutua. Pessimistien vastapainoksi optimistit toteavat, että eurooppalaisesta kol-lektiivisesta identiteetistä on jo merkkejä, se saattaa syntyä tulevaisuudessa ja toisaalta ajatel-laan, että EU:n demokratisoitumiskehitys itsessään synnyttää vahvaa eurooppalaista identi-teettiä. Optimistit näkevät merkkejä yhteisestä arvopohjasta, jonka eurooppalaiset jakavat. Se edistää eurooppalaisen demoksen syntymistä ja näin legitimoi eurooppalaista demokraattista järjestystä. Legitimaation, eurooppalaisen kollektiivisen identiteetin ja demokratisaation kan-nalta olennaista on miettiä EU:n demokratisoitumisen ja eurooppalaisuuden välistä yhteyttä – onko suhde luonteeltaan ehdollinen vai kausaalinen? Tämä on erityisen olennainen kysymys, sillä EU:n demokratisoituessa myös legitimaatioon liittyvät ongelmat voivat pahentua mikäli eurooppalaiset eivät koe kuuluvansa samaan yhteisöön. Toistaiseksi tutkijoilla ei näytä olevan täyttä varmuutta siitä luoko demokratisoituminen väistämättä eurooppalaisuutta ja liennyttää-kö se sitä kautta EU:n legitimaatio-haasteita. Se tiedetään kuitenkin, että nykyisin EU:ta arvi-oidaan sen demokraattisuuden perusteella, minkä vuoksi sen demokraattisten elementtien ke-hittäminen on luontevaa. (Kaina & Karolewski 2013, 8-9.)

9

Kuinka siis korjata niin kriittinen legitimiteettivaje? Ensimmäinen ehdotus legitimiteettiva-jeen korjaamiseksi on se, että EU:n päättäjät madaltaisivat kunnianhimoaan. Tällä viitataan siihen, että EU:sta tulisi ainoastaan ongelmanratkaisija tai johonkin tiettyyn tarkoitukseen liit-tyvä organisaatio. Tällöin EU:n legitimiteetti riippuisi ainoastaan sen suoriutumisesta ja jä-senvaltioiden legitimiteetistä. Tämän taloudellis-utilitaristisen näkemyksen mukaan demokra-tia on ennen kaikkea päätöksentekomenetelmä tai tapa yhdistää valintoja. Instrumentaalisen logiikan mukaisesti EU nähdään tässä mallissa organisaationa, jonka tarkoituksena on ratkais-ta jäsenvaltioidensa ongelmia liittyen esimerkiksi globaaliin ratkais-talouteen, hyvinvointiin, maa-hanmuuttoon, ympäristöasioihin, kansainväliseen rikollisuuteen ja turvallisuusuhkiin. Toimin-taa arvioidaan vaalien kautta ja lakien noudattamisen seurannalla. (Eriksen & Fossum 2002, 4-5.)

Toisessa strategiassa on kyse eurooppalaisten kollektiivisen itseymmärryksen syventämisestä.

Tähän tähtääminen tekisi EU:sta arvoperustaisen yhteisön kulttuurisessa mielessä. Tässä ta-pauksessa projektin legitimiteetti syntyisi jaetusta kulttuurisesta identiteetistä. Tämän republi-kaanis-kommunitaristisen näkemyksen mukaan demokratia nähdään kulttuurisena elämänta-pana. Kontekstuaalisen logiikan näkökulmasta Eurooppa nähdään yhteisönä, jossa eri kansal-lisuuksiin identifioituminen pitää harmonisoida. Onnistuminen riippuu EU:n kyvystä luoda jaettu identiteetti ja arvoperusta, jonka eurooppalaiset voivat jakaa. Mallin mukaan ajatellaan, että eurooppalainen identiteetti on olemassa, mutta se pitää herättää ikään kuin henkiin ja kan-salaisten tulee sitä ylläpitää osallistumalla. (ibid.)

Kolmannessa strategiassa tavoitteena on luoda perustuslaillinen poliittinen unioni. Tavoit-teeksi tämän strategian mukaan pitäisi ottaa EU:n muuttaminen monikulttuuriseksi federalis-tiseksi unioniksi, joka perustuisi kansalaisten perusoikeuksille ja demokraattisille päätöksen-tekomenetelmille. Tällainen kosmopoliittinen käsitys perustuu eräisiin laillisiin ja deliberatii-visiin oletuksiin. EU nähdään poliittisena yhteisönä sui generis, siis yhteisönä joka on jo enemmän kuin pelkkä hallitustenvälinen organisaatio. Tämän vuoksi EU:n nähdään tarvitse-van suoraa legitimiteettiä ja vahvempaa kansalaisten osallistumista kuin mitä pelkkä tatarvitse-van- tavan-omaisiin poliittisiin prosesseihin osallistuminen tarjoaisi. Tässä mallissa hitaan integraatio-prosessin nähdään olevan ratkaiseva hidastava seikka perusoikeuksiin ja deliberaatioon perus-tuvan yhteistyön toteuttamisessa. (Eriksen & Fossum 2002, 4-6.)

10

Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa ovat kohdanneet kritiikkiä tutkijoiden parissa. Kolmannessa strategiassa legitimiteetin nähdään tukeutuvan perustuslaillisiin ja viestinnällisiin oletuksiin, jotka varmistavat julkisen deliberaation. (Eriksen & Fossum 2002, 1.) Esitellyt strategiat eivät ole toisiaan poissulkevia vaan niiden elementtejä voi myös yhdistyä keskenään eri aikaan, prosessin eri vaiheissa. Vakaa rakenne voi edellyttää mallien yhdistämistä. Eriksen ja Fossum pitävät kolmatta mallia kuitenkin todennäköisimpänä vaihtoehtona. (Eriksen & Fossum 2002, 6.)