Tytynyn suosioon on nähtävissä useitakin syitä, josta osa perustuu kir
jailijaa kohtaan syntyneisiin odotuksiin ja toisaalta itse aiheeseen. Di
mov oli jo ehtinyt tulla tunnetuksi aikaisemmilla romaaneillaan, joista varsinkin Osadeni dusi oli saanut kiitosta psykologisena romaanina. Kat
kelmia Tytynistä oli julkaistu mm. Literaturen Front -lehdessä 1946 ja Septemvrissä 1949 -jälkimmäisessä jo varsin lopullisessa muodossa.1 Dimov oli kerännyt runsaasti materiaalia sekä valmistellut pitkään ja huolellisesti työtään, josta ensimmäisiä katkelmia oli kirjoitettu jo v.
1946. Kirjailijalla oli tapana kuulla useitakin mielipiteitä töistään jo niiden varhaisessa vaiheessa. Dimovin tuttavat ovat kertoneet itsepäi
sestä kirjailijasta, joka pakotti heidät silloisissa vaikeissa oloissa kuunte
lemaan romaanikäsikirjoituksensa otteita joskus jopa tuntikaupalla:
* Kujumdziev kirjoittaa tästä Dimovin tavasta seuraavasti:
Näyttää, että tämä lukeminen on ollut hänelle henkinen välttämättö
myys, koska hän on joskus saanut saaliikseen ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä kirjallisuuden kanssa. Tästä ovat valittaneet monet hänen ystä
vänsä. Professori (eläinlääketieteessä, suom. huom.) Elisej Janev kertoo:
Dimitär Dimov oli usein kauhistuttanut tieteellistä ja varsm vähän kirjal
lisuudesta kiinnostunutta kollegaansa ehdotuksella lukea tälle osia ro
maanistaan. Kohtelias kollega oli myönty?yt välttämättömyyden edessä.
Lukeminen oli alkanut klo 8:n tienoilla illalla ja jatkunut usein klo 1 - 2 :een puolenyön yli. Siihen aikaan Plovdivissa oli sähkövalo usein sam
munut. Mutta lopettaminen ei ollut tullut kuuloonkaan. Toivon kipinät,
Kyseinen työskentelytapa varmasti myös osaltaan vaikutti, että tieto tulevasta teoksesta levisi.
Jo romaanin aihe oli merkittävä monessakin suhteessa. Kuvauk
sen kohteena oli maan taloudelle tärkeä tuote ja elinkeino, joka sitoi piiriinsä suuren osan maan väestöstä. Lisäksi teoksen tapahtumat sijoit
tuvat traumaattiseen historialliseen murrosvaiheeseen, jonka käsittele
miseksi kansakunta tarvitsi siitä riittävän vakuuttavan kuvauksen. Syyt laajan yleisön mittavaan kiinnostukseen olivat monesti myös ilmeisen henkilökohtaisia eivätkä välttämättä vailla inhimillisiä pyyteitä. Porva
risluokan kohtalon laajamittainen kuvaus oli toistaiseksi jäänyt tekemät
tä. Kun sellainen nyt oli saatu, heräsi uteliaisuus ja mielenkiinto monel
takin taholta. Uuden vallan kannattajat tai sen puolesta taistelleet halu
sivat luonnollisestikin nähdä oman - voittajan - kuvansa. Toisaalta ha
luttiin myös päästä tirkistelemään hävinnyttä osapuolta, jonka tuho
aminen parhaillaan oli käynnissä. Tappiolle jääneitä kiinnosti luonnolli
sesti myös itseäänkin, millaisen kohtelun he saisivat tässä tuomioistui
messa, vaikka puolustukseen ei ollutkaan reaalisia mahdollisuuksia.
Tiettyä uteliaisuutta omalta osaltaan lisäsi myös se, että monet lukivat romaania enemmänkin dokumenttina kuin fiktiona, kuten käy ilmi alempana tarkasteltavista lukijakirjeistä.
Dimov oli tullut tunnetuksi eksoottisilla aiheillaan (Espanjan sisällissota) ja ulkomaalaisten kuvauksilla. Monia tietysti saattoi kiin
nostaa, miten aikaisemmin kansainvälisiin aiheisiin suuntautunut kirjai
lija selviäisi bulgarialaisen aiheen käsittelystä. Myös tässä romaanissa esiintyi monia ulkomaalaisia, ja siten Dimov pysyi edelleen uskollisena pitkään jatkuneelle kosmopoliittiselle linjalleen.
Kosmopoliittisuus oli kyseisenä aikana lähinnä kirosana. Samalla siihen liittyi myös väistämättä eräänlainen kielletyn hedelmän houku
tus, kun maa oli äärimmilleen ulkomaailmasta eristetty. Se että Tytynis
tä tuli juuri se "päivän iskelmä"3, kuten Kujumdziev teosta sattuvasti luonnehtii, perustuu nähdäkseni osittain edellä mainittuun seikkaan.
Maan eristäytyneisyydellä oli monta tasoa ja myös laajamittaisia vaikutuksia. Kyseessä ei ollut pelkästään kapitalistisesta nykykulttuu
rista eristäminen, vaan ilmiöön liittyi pyrkimys puhdistua niin bulgaria
laisesta kuin venäläisestäkin porvarillisesta taiteesta. Jopa Dostojevskin Riivaajat joutui mustalle listalle, ja Tolstoitakin sopi lukea vain esipu
heen jälkeen, jossa oli selitetty tolstoilaisuuden pikkuporvarillinen luon
ne. Puolet Majakovskista ei kelvannut luettavaksi, ja Jeseniniä pidettiin liian sentimentaalisena. Mustalla listalla olivat samoin Anna Ahmatova, Maria Tsvetajeva, Boris Pasternak, Isaak Babel jne. Tällaisen
neuvosto-jotka sähkön katkeaminen oli antanut isännille, olivat sammuneet, ja lukeminen jatkui kynttilöiden valossa. Väsynyt isäntä nyökytteli hajamie
lisen kohteliaasti, professori ajatteli huomista työtä ja oli kuuntelevinaan, kunnes innoittunut kirjailija huomasi menneensä liian pitkälle tai lu
keneensa kaikki sivut.2
malliin pohjaavan kulttuurin leikkauksen on täytynyt olla tuntuva maassa, johon jo ennen sotia oli ehtinyt muodostua mm. laaja ja tasokas kaunokirjallisuuden kääntämisen perinne. Esimerkiksi August Strind
bergin näytelmiä esitettiin Bulgarian teattereissa jo ennen kuin länsi
Eurooppa oli häntä vielä varsinaisesti löytänyt.4 Erityisesti ranskalainen symbolismi on vaikuttanut voimakkaasti bulgarialaiseen lyriikkaan, ja Baudelairen tuotanto oli tullut tunnetuksi bulgarian kielellä aina hänen estetiikkaa koskevia kirjoituksiaan myöten. Pohjoismainen kirjallisuus oli yllättävän hyvin esillä myös Suomen osalta, kuten Liilia Siibergin tutkimus osoittaa. Johannes Linnankosken, Juhani Ahon, F.J. Sillanpään, Arvid Järnefeltin ja Santeri Alkion tuotantoa oli luettu tai nähty teatte
reissa jo viime vuosisadalta lähtien.5 On kuitenkin syytä ottaa huomi
oon, että esimerkiksi kirjallisuutta harrastava sosiaalinen kerros ollut kovinkaan laaja maassa, jossa lukutaidottomuus sotien jälkeen vielä varsin yleistä.
Myös elokuvien tarjonnan suhteen oli jo ehditty tottua hyvin kansainväliseen tarjontaan. Georgi Markovin mukaan Bulgarialaisissa filmiarkistoissa oli kansainvälisestikin merkittävät kokoelmat maailman elokuvataiteen merkkiteoksia. Vuonna 1947 ne kuitenkin suurelta osin tuhottiin ja filmit sulatettiin raaka-aineiksi muihin tarkoituksiin.6
Kulttuuritaistelua ei käyty vain kulttuurin asein eikä se suuntau
tunut vain tiettyjä taiteilijoita, teoksia tai tyylisuuntia vastaan. Se koh
distui myös kokonaisiin kieliin ja kulttuureihin. Saksan ohella englanti pysyi vuosikausia pois virallisilta foorumeilta. Venäjän kieli ja neuvos
tokulttuuri sitä vastoin olivat osa jokapäiväistä elämää ja vaikuttivat monin tavoin maan ilmeeseen.7
Kujumdzievin arvion mukaan uusi dogmaattinen estetiikka ei ollut ehtinyt vielä juurtua suureen lukijakuntaan samalla tavoin kuin kriitikkojen keskuuteen.8 Jos tilannetta tarkastellaan esim. alempana käsiteltävien lukijakirjeiden perusteella, ei asia näytä näin yk
siselitteiseltä. Teoksen lukijakunta käsitti kuitenkin paljon myös sellaisia henkilöitä, joille kaunokirjallisuus yleensäkään ei ollut mitenkään tyy
pillinen harrastus. On sanottu pienen painoksen (4000 kpl) melkein jokaisen yksittäisen kappaleen saavuttaneen kymmeniä lukijoita.9 Kir
jastoissa teos oli valtavan jonotuksen takana. Tästä todistavat eri kirjas
toista kustantajalle lähetetyt kirjeet, joista on säilynyt useita kappaleita Dimovin kotimuseon arkistossa. Georgi Markov taas kuvaa repor
taaseissaan kuinka Boris Morevin ja Irinan hahmoista tuli lukijoiden epäjumalia. Kielteisestä kapitalistisesta sudesta tuli todellinen sankari, jota monet halusivat matkia. Ja kauniista seksikkäästä porvarillisesta rakastajattaresta moraalisine harhailuineen ja lankeamisineen tulikin todellisen naisen symboli, joka teki väkinäisistä ryhmänjohtajista, trakto
risteista ja stahanovisteista kömpelöitä nukkeja.10
Myös Markovin arvio kuvaa hyvin taustatekijöitä, jotka tekivät teoksesta niin suositun. Paradoksaalista on, että lukijan kiinnostuksen
teokseen herättivät pitkälti juuri ne piirteet, jotka kaikkein eniten joutui
vat kritiikin hampaisiin. Teoksen saama valtava suosio oli. johtamassa kirjailijaa ja hänen teostaan julkisen huomion keskipisteeseen ja pian myös poliittisen kampanjoinnin työvälineeksi.
Michael Foucault on kuvannut kuinka esim. 1700-luvulla Rans
kassa valtio käytti julkisia mestaus- ja kidutustilaisuuksia valtansa lujit
tamisrituaaleina. Varoittaviksi esimerkeiksi tarkoitetut rikolliset saivat kuitenkin usein sympatiaa puolelleen. Valtiovaltaa omalla tavallaan vastustaneet hahmot saattoivat herättää kunnioitusta tai sääliä, ja moni tunnusti heissä itsensä. Myös rikosten myöhempi julkinen käsittely vaikutti Foucaultin mukaan usein tavalla, joka toimi rankaisijan tarkoi
tusperiä vastaan. Vaikka almanakoissa ja kansankirjasissa rikolliset oli esitetty näennäisesti varoittavina esimerkkeinä, jotkut saivat kuoleman
sa jälkeen pyhimyksen sädekehän ja positiivisen rankarin hohteen.11 Myös monissa Tytynin kielteisissä hahmoissa on ristiriitaisuuksia ja kaksinaisuutta, joka mahdollistaa heidän esiintymisensä myös sankarei
na. On tässä yhteydessä syytä korostaa, että - kuten alempana käy ilmi - fiktiivisiä hahmoja arvioitiin ja tuomittiin kyseisenä aikana samoin kriteerein kuin reaalisia henkilöitäkin.
Tytynin vastaanottoon liittyy myös puolia, jotka eivät voineet saada kiistan aikana julkista ih11aisuaan. Romaanissa kuvatun ja tuomi
tun yhteiskuntaluokan edustajat olivat Kujumdzievin mukaan katkeroi
tuneita. Monet katsoivat Dimovin tavallaan kavaltaneen henkilöt, joiden parissa oli pitkään elänyt.12 Dimovin kotimuseoon tallennetusta 55 luki
jakirjeestä ei silti yksikään sisällä kriittistä kannanottoa sen suhteen, että porvarisluokkaa olisi kuvattu esimerkiksi epätodesti tai epäoikeuden
mukaisesti.13 Tällaisiakin mielipiteitä Kujumdziev sanoo asianosaisilta henkilökohtaisesti kuulleensa.14 Myös lukuisat keskusteluni erityisesti bulgarialaisten emigranttien kanssa ovat tukeneet Kujumdzievin ha
vaintoja. Kielteisten mielipiteitten puuttuminen kiljeistä johtunee sa
moista seikoista, jotka käyvät alempana ilmi tarkasteltaessa pääsihteerin henkilökohtaisen kirjeen merkitystä Tytynin tapauksen kehittymiselle.
Taustalla vaikuttavan periaatteen voisi kiteyttää siten, että kun kaikki oli poliittista, mikään ei voinut olla puhtaasti henkilökohtaista.
7 Kirjailijaliiton hämmentyneet kokoukset pääsihteerin