Bulgarian kirjailijaliitto käsitteli yleiskokouksessaan 27. tammikuuta 1952 teoksia, joille esitettiin Dimitrovin palkintoa kyseisenä vuonna.
Kokouksesta liikkeelle lähtenyt prosessi on havainnollinen esimerkki yhteiskunnallisista ja ulkokirjallisista tekijöistä, joita
kirjallisuuspalkin-toihin saattaa liittyä. Tämän prosessin ja sen lopputuloksen tarkastelu tukee esim. Rien T. Segersin näkemystä palkintojen myöntämismekanis
mien tutkimisesta eräänä reseptioestetiikan tärkeänä sovellutuksena.
Samalla se vahvistaa myös hänen esittämänsä näkemyksen aiheen tutki
misen vaikeudesta.1 Toisen laitoksen syntyä ei kuitenkaan voitaisi ym
märtää ilman kyseisen prosessin selvittämistä - ei myöskään teoksen saamaa suosiota ja yhteiskunnallista painoarvoa.
Kirjailijaliiton puhemiehistön kuutta päivää ennen kokousta antamaan proosaosaston ehdokkaiden luetteloon kuului myös Dimovin romaani Tytyn. Kirjailijaliiton yleiskokouksen pöytäkirjoista henkii ajalle tyypillinen virallinen yksimielisyys. Pavel Vezinov korosti avauspu
heenvuorossaan palkinnon suurta merkitystä ja valintalautakunnan suurta vastuuta tehtävässään. Palkinnon saajien tuli täyttää sekä kor
keimmat taiteelliset kriteerit, että myös täyttää viidennen puolueko
kouksen antamat tärkeät tehtävät. Niihin kuului kuvata ennenkaikkea työväenluokan sankarillisia ponnisteluja sosialismin rakentamiseksi ja niitä suuria muutoksia, jotka tapahtuivat Bulgarian maaseudulla.2
Ainoa ristiriitoja herättänyt teos käsiteltyjen joukossa oli romaani Tytyn. Vezinov totesi, että jo puhemiehistön piirissä oli esiintynyt vaka
vaa, lähinnä ideologis-poliittista vastustusta Dimovin teosta kohtaan.
Puheenvuorossaan Vezinov kehotti yleiskokousta keskustelemaan teok
sesta.3
Keskustelu ja sen funktiot ovat mielenkiintoisia monessa suh
teessa. Avoin keskustelu stalinismin aikaan, samoin kuin fasismin olois
sakin oli mahdottomuus.4 Ja missä keskustelua taas sallittiin, siinä näyt
tää usein olleen koira haudattuna. Pöytäkirjojen puheenvuoroista kuvas
tuu joidenkin kokoukseen osallistujien neuvottomuus ja ilmeinen pelko tilanteessa, jossa tuli ilmaista henkilökohtainen mielipide tulenarasta, ideologiaa sivuavasta kysymyksestä. Toisaalta kaikki pyrkivät kiihkeästi todistamaan oikeaoppisuuttaan ja uskollisuuttaan hallitsevalle järjes
telmälle. Näinä vuosina elettiin pahinta stalinismin kautta ja kylmän sodan aikaa, jolloin myös esim. USA:ssa etsittiin sisäistä vihollista. Pit
kälti luokkataustan ja muiden ulkokirjallisten kriteerein valittujen kirjai
lijaliiton jäsenten lausumat viestivät sekä valistumattomuudesta että ilmeisen heikosta mausta. Näkemys totalitarismista eräänlaisena keskin
kertaisuuden voittona tuntuu tässä varsin hyvin pitävän paikkansa.
Krastju Kujumdzievin mukaan kritiikki oli suorastaan innostunut dog
maattisista kaanoneista. Kultin estetiikassa oli uutuudenviehätystä, sen selkeät ja yksinkertaiset näkemykset saivat helposti valtaansa bulgaria
laiset krii tikot5
Kujumdzievin arvio kriitikkojen suhteesta dogmaattiseen malliin rinnastuu Zelju Zelevin kuvaukseen totalitaarisen yhteiskunnan kehi
tyksen spontaanista alkuvaiheesta, jota leimaa fanaattinen usko dog
meihin. Kokouksen kulku osoittaa kuitenkin mukana olleen jo element
tejä, jotka kuuluvat Zelevin analyysissä lähinnä totalitarismin
kehityk-sen toiseen päävaiheeseen. Sille on ominaista ns. "jesuiittamaisuus"
(jesuitsvoto). Tällä Zelev tarkoittaa tilannetta, jossa julkinen mielipi
teenilmaisu eroaa yksityisestä ja asioita ilmaistaan pitkälti vihjailujen, heittojen, alluusioiden ja analogioiden avulla.6
Eräs kokouksen osanottajista, Zdravko Srebrov, sanoi arvos
taneensa kirjan harvinaisia kirjallisia ominaisuuksia ja lukeneensa teok
sen mitä parhaimmin ennakko-odotuksin. Ilmaisukeinot olivat hänen mukaansa olleet loistavat, mutta se missä määrin teos kuvastaa todelli
suutta, olisi jätettävä sihteeristön ratkaistavaksi.7 Puhujasta jää pöytä
kirjan muistiinpanojen perusteella vaikutelma, että hän henkilökohtai
sesti yrittäisi välttää nielaisemasta syöttiä, josta ei vielä tiedä mitä se pitää sisällään.
Kaikki muut eivät olleet yhtä pidättyväisiä, vaan useammassakin puheenvuorossa puututtiin ankarasti kirjailijan metodiin. Näitä lausu
mia edustaa hyvin Emil Petrovin, joka toteaa:
/ ... / romaani Tytyn ei sattumalta ole herättänyt kiihkeää keskustelua, mikä selittyy itse teoksen sisäisestä ristiriitaisuudesta. Kyseessä on kiistä
mätön lahjakkuus / ... / mutta myös selvästi väärä, rappiokirjallisuuden vaikutuksen alainen metodi. Dimovin romaanissa hyvä ja myönteinen muuttuu rappeutuneeksi ja pieneksi, kielteiseksi. Vahingolliset, kielteiset tendenssit ilmenevät itse tämän romaanin perustassa, mitkä tendenssit vahvistuessaan olisivat estäneet kirjailijan kehitystä ja hänen tuotantoaan.
Kirjailijaa on autettava objektiivisella kritiikillä, jotta hän voittaisi anti
realistiset tendenssit tuotannossaan.8
Mitä 'antirealistisilla tendensseillä' haluttiin ymmärtää, täsmentyvät seuraavissa puheenvuoroissa. Myöskään Maksim Naimovits ei halunnut myöntää Dimitrovin palkintoa teokselle. Hän perustelee kantaansa seu
raavasti:
... Tytynin suhteen on välttämätöntä asettaa kysymys: vastaako se meidän kirjallisuutemme yleistä realistista kehitystä? -Ei! Kirjassa on yksi perus
teellinen vika kehittelyn metodissa. Se ei rakennu todelliselle vallanku
moukselliselle pohjalle, vaan kehittää kysymyksiä biologiselta pohjalta.
Hän on sallinut positiivisten sankarien madaltamisen.9
Jälkimmäisestä puutteesta Dimovia syytti myös Stojan Karolev, joka näki kirjailijan epäonnistuneen kommunistien kuvauksessa. Näissä eivät näkyneet vallankumoukselliset pyrkimykset, sitkeys jne. Dimov oli sensijaan antanut kommunisteille paljon kielteisiä ominaisuuksia, mikä johtui Karolevin mukaan epärealistisesta metodista. Tupakkamonopolis
tien paljastamisessa ( = izoblitsenieto - sana kuuluu ajan keskeiseen po
liittiseen terminologiaan) Dimov oli taas onnistunut. Karolev sanoi, että mielipiteiden hajaantumisessa oli kysymys juuri erilaisten mielipiteiden muodostumisesta eikä mistään tarkoitushakuisuudesta. Hän kertoi myönteisestä ennakkoasennoitumisestaan teokseen, mutta luettuaan romaanin olikin huomannut siinä yllämainittuja puutteita.10
113 'Hyvän ennakkokäsityksen' taustalla lienee yksinkertaisesti se, että teosta oli ylemmältä taholta (puhemiehistö) esitetty palkintojen saajien joukkoon. Vastakkaiset mielipiteet taas syntyivät juuri edellisten puhujien esille tuomista seikoista - teoksen ristiriitaisista ominaispiir
teistä. Vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin on tuotu päivänva
loon seikkoja, jotka tekevät Tytynin tuolloisesta arviointiprosessista entistä monisyisemmän ja herättävät yhä laajempia kysymyksiä.
Romaanin ilmestyttyä vuoden 1951 lopulla Dimov oli nimittäin saanut henkilökohtaisen, käsinkirjoitetun kirjeen BKP:n pääsihteeriltä Valko Tservenkovilta:
Kunnioitettu Toveri Dimov
Hyvää uutta vuotta. Toivotan Teille terveyttä ja paljon voimia tulevalle hedelmälliselle työlle, teidän uusille menestyksillenne.
Koko sydämestäni tervehdin teitä "Tytynin" johdosta. Kiitän Teitä, että sen minulle lähetitte. Luin sen jo - luin sen syvällä tyydytyksellä, luin sen tuntien mitä suurinta iloa kaunokitjallisuutemme, Teidän ja teidän menestyksenne johdosta.
Veljellisesti puristan kättänne.
1.1.52 Teidän V. Tservenkov 11
Kirjeen alkuperäinen tarkoitus on askarruttanut asiasta tietäneitä ja prosessissa mukana olleita näihin päiviin saakka. Dimoville kirje oli ilmeisen tervetullut, sillä hän oli kokenut suuria vaikeuksia jo ro
maaninsa julkaisemisen ja viimeistelyn kanssa. Hän näyttääkin valmis
tautuneen kohtaamaan yhä kovempia hyökkäyksiä romaanin ilmestyt
tyä vuoden 1951 lopulla ja lähettäneen siitä syystä teoksensa ensimmäi
siä kappaleita Tservenkoville toivossa, että tämä ottaisi siihen myöntei
sen kannan. Ei ole tiedossa, lähettikö Dimov puolueen pääsihteerille kirjeen tai mahdollisen muun henkilökohtaisen viestin.12
Myönteisestä kirjeestä huolimatta Dimov joutui omituiseen väli
käteen myöhemmin, kun romaania alettiin käsitellä kirjailijaliiton ko
kouksissa keskusteltaessa Dimitrovin palkintojen jakamisesta. Kokous
ten kululle antoi leimansa se, että Dimov ei tuonut kirjettä yleiseen tietoon, vaan kertoi siitä vain joillekin kirjailijaliiton johtoon kuuluville.
Ekaterina lvanovan mukaan Dimov keskusteli ainakin kirjailijaliiton puhemiehistöön kuuluneen Kamen Kaltsevin kanssa, pitikö Tservenko
vin kirje tuoda julki ennen kuin Tytyniä alettaisiin käsitellä yksityiskoh
taisemmin liiton kaunokirjailijoiden ja kriitikkojen sektiossa. Kaltsevin sanotaan olleen kirjeen julkistamisen kannalla, mutta Dimovin siitä kieltäytyneen. Syitä lienee moniakin, mutta esim. Ivanova katsoo, että heränneen kiistan ratkaisemisen näin yksinkertaisella tavalla olisi ollut Dimovin luoteen vastaista.13 Tarkalleen missä vaiheessa ja ketkä kaikki tiesivät kirjeestä, ei ole tiedossa, mutta muutamien liiton jäsenten
kan-nalta tämä seikka saattoi muodostua eräänlaiseksi kohtalonkysymyk
seksi. Ainakin Kamen Kaltsev näyttää pöytäkirjojen perusteella esiin
tyneen varsin pidättyväisesti jo ennen kolmena päivänä (8., 9. ja 13.
helmikuuta 1952) käytyä arviointia Tytynin kelvollisuudesta Dimitrovin palkinnon saajaksi.14
Koska tieto kirjeestä kulki pitkälti huhujen varassa, se vaikutti il
meisesti kollegojen suhtautumiseen ja lisäsi epätietoisuutta. Vaikka kirjeen sisällön olisi tiennytkin, se ei olisi vielä selventänyt, mikä teok
sessa oli pääsihteeriä miellyttänyt ja mikä mahdollisesti ei. Näennäisesti esteettinen ja epävirallinen kannanotto jätti auki monia kysymyksiä, joissa noissa oloissa saattoi piillä arvaamattomia vaaroja.
Sektion arviointitilaisuuksissa käytiin niin kiihkeä keskustelu ja turvauduttiin niin hengenvaarallisiin argumentteihin, että Ekaterina Ivanova luonnehtii näitä tilaisuuksia Tytynin julkiseksi tuhoamiseksi / autodafe/ .15 Niissä pidettiin kaksi laajaa alustusta (Pantelej Zarev ja Emil Petrov) ja käytettiin 21 puheenvuoroa. Anna Svitkova on analysoi
nut lausuntojen sisällön akselilla kielteinen - myönteinen ja toteaa yh
teenvedossaan, että varauksettomasti romaanin takana oli vain kolme henkilöä (Virineja Vihra, Dimitär Hadziliev ja Koljo Dimitrov) ja muuta
min huomautuksin neljä (Georgi Jovkov, Hristo Radevski, Nikola Fur
nadziev ja Jako Molhov).16 Puoltajien määrä oli sama kuin kirjailijaliiton puhemiehistön kokouksessa 1. maaliskuuta, jolloin vain 7 puhemiehis
tön 23 jäsenestä puolsi palkinnon myöntämistä, ja Dimovin ehdokkuus näin hylättiin. Puhemiehistön päätös tehtiin suoraan äänestämällä ilman lisäkäsittelyä.17 Sektion kokouksessa esitetyistä syytöksistä Svitkova on luokitellut keskeisimmiksi seuraavat: a) sosialistisen realismin postu
laatteja ei ole noudatettu; b) metodin eklektisyys; c) taantumuksellinen porvarillinen filosofia; d) naturalismi; e) sankarien biologisuus ja eroot
tisuus; f) turha psykologismi.18 Näistä ensimmäinen sisältää tavallaan jälkimmäiset. Sosialistisen realismin käsite oli kuitenkin jo alun perin horjuva, ja sen lopulliseen määrittelyyn oli oikeus vain kaikkein kor
keimman vallan edustajalla. Kuten tulemme näkemään se toimi samaan tapaan kuin Neuvostoliiton rikoslain pahamaineinen 58. pykälä, joka käytännössä oikeutti tuomitsemaan kansalaisen melkein minkä tahansa teon perusteella.
Ristiriitaisen teoksen ympärillä käyty väittely ja siitä koituneet ongelmat kytkeytyvät sekä suurempiin poliittisiin linjoihin että puo
lueen pääsihteerin persoonallisuuteen. Vuoden 1956 jälkeen valtaan tullut Todor Zivkov hoiti (= manipuloi) kirjailijaliiton ristiriitoja toisella tavalla, joka perustui erittäin intiimiin kirjailijoiden ja pääsihteerin suh
teeseen. Pääsihteerin kanta konkreettisiin henkilöihin ja kysymyksiin tuli silloin esiin suoremmin ja henkilökohtaisemmin kuin Tservenkovin aikana.19 Toistaiseksi on jäänyt selvittämättä järjestettiinkö kirjailijaliitos
sa syntynyt väittely tarkoituksellisesti "sisäisen vihollisen" seulomiseksi pois riveistä, vai kehittyikö asia tähän suuntaan spontaania tietä. Joka
tapauksessa on väitetty Tservenkovin raivostuneen siitä, että Tytynistä oli ryhdytty väittelemään sen jälkeen, kun hän oli ilmaissut myönteisen kantansa teoksesta - vaikkakin vain epävirallisessa yksityiskirjeessä.20 Georgi Markovin arvio tilanteesta on, että sensuuri oli päästänyt teok
sen huolimattomuuttaan läpi, mikä viittaisi siihen, että poliittiseksi ja samalla kohtalokkaaksi muodostunut prosessi olisi lähtenyt aluksi liik
keelle spontaanisti.21 Tservenkovia seuranneen Todor Zivkovin kaudella ei vastaavia ristiriitoja liiton ja pääsihteerin näkemyksissä päässyt esille kenties senkään vuoksi, että kirjailijaliitto oli monella tapaa keskushal
linnon ja pääsihteerin aivan välittömässä kontrollissa. Kirjailijaliittoon kuului mm. politbyroon ja keskuskomitean jäseniä.