Tekstin hierarkkinen rakenne

Kieli on maailman hahmottamisen väline. Toisaalta se on maailman (=asiantilan) kuva; ja toisaalta se on väline eli instrumentti maailman käsittelemiseksi (Itkonen 2001: 3). Kielen avulla jäsennetään maailmaa tajuntaan ja välitetään edelleen sitä maailmaa, joka tajuntaan on hahmottunut. Kuitenkaan yhtä absoluuttista todellisuutta ei pystytä kielen avulla tavoit-tamaan, sillä tekstit ovat aina vain kuvaus jostakin maailmasta tietystä näkökulmasta. Nämä ajatukset sisältyvät jo Wittgensteinin kielifilosofiaan.

Saukkonen (2001: 18) johtaa Karl Popperin ajattelusta kolme erityyppistä keskinäi-sessä suhteessa olevaa maailmaa: ulkoinen reaalimaailma, mentaalinen tajunnan maailma ja kielellinen tekstin maailma. Informaatio koodautuu tässä ketjussa aina uudeksi rakenteeksi.

Kielellinen informaatio ei koskaan kuvaa suoraan reaalimaailmaa vaan siitä konstruoitua havaintojen maailmaa.

Aistien avulla teemme havaintoja ulkoisesta reaalimaailmasta ja muodostamme nii-den perusteella näkökulmia ja mielikuvia, jotka ovat pohjana käsitteinii-den synnylle. Käsitteet puolestaan ovat sidoksissa kieleen, ne ovat mm. sanojen psykologisia merkityksiä. Vaikka jokaisella on oma näkökulmansa todellisuuteen, eikä toisen ihmisen kognitioon ole pääsyä, on eri ihmisten tietoisuuksilla kuitenkin niin paljon yhteistä, että kielen avulla on mahdol-lista päästä tietyntasoiseen vastaavuuteen. (Saukkonen 2001: 20–21.) Kieli on siis sosiaali-nen ilmiö, koska se on yhteisosiaali-nen monille ihmisille (Itkososiaali-nen 2001: 8). Tämä yhteisosiaali-nen tieto mahdollistaa sen, että ihmiset ylipäätään pystyvät kommunikoimaan keskenään.

Kielen avulla luodaan erilaisia tekstejä maailmasta. Niitä voidaan tarkastella eri ta-soilla ja eri näkökulmista. Yksi keskeinen näkökulma on tekstin yhtenäisyyden kuvaami-nen. Tekstin yhtenäisyyttä, koherenssia, voidaan eri näkemysten mukaan tulkita eri tekijöi-den ominaisuudeksi. Yksi näkökulma on, että koherenssi on lukijan kognitiivisten toiminto-jen kannalta välttämätön tekstin ominaisuus, eli että koherenssi sijaitsee tekstissä ja ilman sitä lukija ei pysty käsittelemään tekstiä (Callow ja Callow 1992: 7). Myös Givón (1994.

Sit. Karvonen 1995: 55; 2001: 327–329) käsittelee koherenssia tekstilähtöisenä. Hänen

mukaansa lukija päättelee tekstin koherenssin siinä esiintyvien kieliopillisten, referentiaa-listen ja leksikaareferentiaa-listen seikkojen perusteella.

Toisen näkemyksen mukaan koherenssi on interaktiivista eli se ei ole varsinaisesti tekstin ominaisuus, vaan lukija luo sen lukiessaan tekstiä (Fairclough 1992: 134. Sit. Kar-vonen 1995: 55). Tämän näkemyksen kanssa samansuuntainen on van Dijkin käsitys, jonka mukaan tekstin koherenssi on ideologinen. Tekstin lukeminen koherentiksi edellyttää struk-turoitunutta tietoa maailmasta, teksteistä ja kielellisistä toiminnoista, kuten siitä, millaisia toimintoja tekstillä on tietyssä tilanteessa mahdollista tehdä. (Karvonen 1995: 56.)

Saukkosen (2001: 23–24) käsitys vastaa läheisesti van Dijkin näkemystä. Hänen mukaansa kielen käsitteet assosioituvat suuremmiksi käsiterakenteiksi, jotka ovat käsiteta-solla havaintokuvien ja mielikuvien vastineita. Nämä skeemat sisältävät paitsi tietoa maa-ilmasta myös tietoa tiedon käytöstä. Tekstejä tulkitaan juuri kyseiselle tekstille sopivimman skeeman avulla, ja tulkinnassa pyritään muodostamaan mahdollisimman hyvä yhteensopi-vuus, koherenssi, oman mentaalisen maailman kanssa. Kun valmiin skeeman mukainen nä-kökulma ei riitä, rakennetaan uutta käsiterakennetta oman kognitiivisen kompetenssin va-rassa. Tällöin yksilöllisillä taustatiedoilla, kokemuksilla ja päättelykyvyillä on suuri merki-tys.

Skeemat ovat hierarkkisia, ja jotta teksti olisi yhtenäinen ja ristiriidaton, on sillä ol-tava oma koherentti hierarkkinen (verkko)rakenteensa (Saukkonen 2001: 24). Tekstin ra-kenne on perusteiltaan semanttinen, eli kyseessä on tekstimerkityksen rara-kenne, joka vastaa kognitiivisen maailman käsiterakennetta. van Dijkin ajattelua mukaillen Saukkonen (2001:

37–38) esittää, että tekstin rakenne on monimutkainen rakenne makrorakenteesta mikrora-kenteeseen, jonka ylin kognitiivis-semanttinen käsite on aihe, teema, joka tekee tekstistä temaattisen kokonaisuuden. Tekstissä sen eritasoiset elementit ovat keskenään jossain suh-teessa, relaatiossa, ja osista syntyvä kokonaisuus on yhtenäinen.

van Dijkin makrorakennemallin lisäksi tekstien koherenssia ja erityisesti tekstien osien välisiä yhteyksiä voidaan kuvata esimerkiksi retoristen rakenteiden avulla. Retorisen rakenteen teoria (Rhetorical Structure Theory, RST) kuvaa sitä, millaisista osista teksti ra-kentuu ja miten nämä osat yhdistyvät toisiinsa. Yhdistyminen voi tapahtua konnektorien ym. paikallisten koheesiokeinojen avulla, mutta ne eivät varsinaisesti luo koherenssia, vaan

se syntyy tekstin merkitysten suhteista toisiinsa. Konnektorit pikemminkin vain sulkevat pois vääränlaisia luku- ja tulkintatapoja. (Mann – Matthiessen – Thompson 1992: 40–41;

Karvonen 1995: 57.)

Tekstin hierarkkisessa rakenteessa on kyse siitä, että tekstiteema jakautuu osa-aiheiksi, alateemoiksi, alateemat niiden alateemoiksi ja niin edelleen. Itse teksti jakautuu alateemojen mukaan jaksoiksi. Alin (lause)taso edustaa eksplisiittistä tekstimerkitystä ja ylemmät tasot edellisen pohjalta tekstimaailmasta pääteltyä implisiittistä merkitystä. Nämä ylemmät tasot muodostavat tekstin globaalin makrorakenteen. (McCune 1983: 14; Kintsch

& van Dijk 1978. Sit. Saukkonen 2001: 42.) Saukkonen (mp.) havainnollistaa tätä seuraa-van kuvion avulla:

KUVIO1. Tekstin hierarkkinen rakenne (Saukkonen 2001: 42.)

van Dijk tarkastelee tekstien (kokonais)koherenssia nimenomaan näitä ala- ja ylä-teemoja vastaavien makropropositioiden avulla. Makrorakenne on siis van Dijkin mukaan tekstin merkityksen kiteytys, joka voidaan muodoltaan kuvata lauseeksi tai lausekkeeksi.

Rinnakkaiset samaan yläteemaan kuuluvat alateemat, samoin kuin perimmäiset lauseetkin, ovat yläteeman kannalta eriarvoisia, mutta silti ne esitetään yleensä samalla tasolla. Ne ei-vät muodosta toisiinsa nähden kuitenkaan vain luetteloa, vaan niillä on keskenään tietty suhde, relaatio. Nämä suhteet ovat tekstin koherenssin kannalta olennainen tekijä. Ne kevät alateemat ja lauseet yhtenäiseksi tekstimerkitykseksi ja -maailmaksi. Tällaisia

kyt-(ala)teema 1 2 3

1.2 1.1

(ylä)teema

lause… lause…

. . .

kentöjä voidaan tehdä esimerkiksi verbein ja konnektiivein. (Saukkonen 2001: 45–47.) Re-torisen rakenteen teoria kuvaa tarkemmin näitä suhteita.

Tekstin tuottaja työstää tekstiä tavallisesti yläteemasta lähtien. Vastaanottaja puoles-taan joutuu päättelemään tekstin kokonaismerkityksen päinvastaisessa järjestyksessä. Jos tekstin aihetta ei ole etukäteen ilmaistu, joutuu lukija tai kuulija tulkitsemaan sen hierarkki-sesti ylimpien alateemojen perusteella. Tällöin tulkinnat voivat vaihdella, sillä tärkeimpien alateemojen havaitseminen ei aina ole helppoa eikä itsestään selvää. (Saukkonen 2001: 42.)

Teemat voidaan tiivistää välittömien alateemojen perusteella makropropositioiksi eli tekstijaksojen käsitteellisiksi informaatioytimiksi. Tekstillä, joka ei salli tiivistämistä, ei ole makrorakennetta tai se on hyvin fragmentoitunut. Tällaisia ovat esimerkiksi taiteelliset tekstit kuten modernit runot. (Saukkonen 2001: 43; van Dijk 1985: 117.)