Tarkasteltavat muotoilun alat:

teollinen, taideteollinen ja taidekäsityömuotoilu

Muotoilu terminä on yleistynyt taideteollisen kentän laajentumisen myötä.

Muotoilua voidaan pitää tietyin varauksin englanninkielisen design-ter-min suomenkielisenä vastineena. Suomessa termi design astui varsinai-sesti esiin vasta toisen maailmansodan jälkeen (Suhonen 2000, 9). Termiä käytetään tosin varsin erilaisissa yhteyksissä, myös laatua kuvaavana tai siihen viittaavana sanana. Designillä viitataan kansainvälisessä keskuste-lussa laajasti myös suunnitteluun, joka kytkeytyy yleisesti suunnittelutoi-mintaan aina arkkitehtuurista tekniseen insinöörisuunnitteluun. Design tai muotoilu prosessina on myös vaikea kiteyttää yhteen määritelmään tai yksinkertaisesti etenevään kaavaan. Vielä 1980-luvulle saakka muo-toiluprosessia pyrittiin määrittelemään tarkasti (esim. Heskett 1980, 10).

1990-luvulla muotoiluongelmien luonteesta johtui, että pitkälle kehitettyä standardointia ja prosessin kuvaamista pidettiin yhä enemmän esteenä muotoiluun kuuluvalle luovalle toiminnalle (Buchanan ja Margolin 1995;

Margolin ja Buchanan 1996).

Englanninkielisessä kirjallisuudessa termillä design viitataan laajim-millaan kaikenlaiseen suunnittelutoimintaan, jonka tarkoituksena on tuot-taa tai parantuot-taa ympäristöämme (esim. Papanek 1973; Simon 1996). Yleis-terminä design käsittää varsin monia muotoiluun kuuluvia seikkoja. Tässä tutkimuksessa design-termiä käytetään kuitenkin muotoilu-termin syno-nyymina; käyttämäni termi muotoilu sisältää teolliseen, taideteolliseen ja taidekäsityömuotoiluun liittyvän toiminnan, tekijät ja näiden tuottamat esineet sekä suunnittelun tulokset. Taideteollisuuden määrittelen suhteel-lisen kapeaksi teollisuuden alaksi, jolle on ominaista sarjatuotantomuoto sekä taideteollisen muotoilun tuottamien perinteisten hyödykkeiden ku-ten huonekalujen, astioiden ja tekstiilien valmistus. Tämä valinta perus-tuu aineiston tulkinnasta saaperus-tuun käsitykseen taideteollisuudesta. Toinen mahdollinen menettelytapa taideteollisuuden määrittelyssä olisi viitata termillä laajempaan kontekstiin eli taideteollisuusmaailmaan: taideteolli-suuskulttuuriin ja taideteollisuuteen instituutiona.

Visuaalisen kulttuurin tutkijan Harri Kalhan (1997, 14) mukaan tai-deteollisuus on varsin ideologisesti latautunut merkityssysteemi, jonka avulla kenttä hahmottuu. Kalha ei halua viitata tiettyyn taideteollisuuden tai muotoilun historiaan vaan pikemminkin moniäänisen historian osato-dellisuuksiin (mt.). Tässä tutkimuksessa talouslehdistö muodostaa kiistat-tomasti yhden osatodellisuuden, jossa taideteollisuus on mukana. Aineis-ton muotoilukuvauksista tekemäni tulkinnan mukaan näyttäisi siltä, että muotoilu niin terminä kuin käytännön toimintanakin on korvannut osin historiallisesti määrittynyttä taideteollisuus-käsitettä. Taideteollisen alan sisäinen käsitys voi poiketa ja todennäköisesti poikkeaakin

talouslehdis-tössä esitetystä^*. Varsinkin 2000-luvun talouslehdistökirjoittelussa taide-teollisuus käsitteenä näyttää saavan historiallisia ja muotoilun perinteisiin liitettäviä määritteitä.

Muotoiluun kuuluviksi luokitellut taidekäsityö, perinteinen taideteolli-nen muotoilu sekä teollitaideteolli-nen muotoilu muodostavat tarkasteltavan suoma-laisen muotoilun kentän. Käsityö voidaan ymmärtää kaikkien näiden esi-nekulttuurin alalajien taidolliseksi perustaksi (esim. Ikonen 2004, 37; Kari-halme 1996, 372; Leppänen 2006, 138–142; 154–157). Taideteolliseen luun kuuluu siten taidekäsityön ja teollisen muotoilun väliin jäävä muotoi-lun ala, joka tuottaa perinteisiä matalan teknologian tuotteita teollisin sar-jatuotantomenetelmin. Taideteollisessa muotoilussa muotoilijan rooli sekä markkinoinnissa että tuotteen suunnittelussa on korostunut, kun taas esi-merkiksi teollisessa muotoilussa tuotteen suunnitteluun osallistuu tyypilli-sesti ryhmä eri alojen asiantuntijoita.

Kruskopf (1989, 241) luonnehtii taideteollisen muotoilun aluetta perin-teiseksi taideteollisuussektoriksi yhdysvaltalaisperäisellä termillä ”modern design”. Hänen mukaansa kyseessä on kapeneva muotoilun alue. Supistu-misen takia kyseisellä alalla ei enää esiinny runsaasti tähtiä ja näyttelyi-den vetonauloja, jotka saavuttivat mainetta 1950- ja 1960-lukujen suoma-laisessa taideteollisuudessa. Kruskopfin näkemys on ideologisesti latautu-nut ja selvästi painottulatautu-nut taideteollisuuden kulta-aikaan 1950- ja 1960-lu-vuille. Tämä näkyy erityisenä pyrkimyksenä yksilömuotoilijan ”tähtimäi-syyden” korostamiseen ja toisaalta yksittäisten esineiden ainutlaatuisuu-den arvostamiseen.

Keskusteluun myöhemmin osallistunut Seppo Väkevä (1993) määritte-lee muotoilijan ammattikuvaa siten, että teollisuuden palveluksessa muo-toilija pystyy toimimaan joko anonyymina teollisena muomuo-toilijana tai ni-meltä mainittavana taideteollisena muotoilijana. Väkevän mukaan muotoi-lijan on mahdollista toimia kokonaan teollisen tuotantomekanismin ulko-puolella taidekäsityöläisenä tai jopa kuvataidetta lähestyvänä taiteilijana ilman monistamisen pakkoa tai käyttöarvon vaatimusta (Väkevä 1993, 157).

Myös taidekäsityön kenttä määrittelee taidekäsityön muotoilun alaan kuu-luvaksi (Kälviäinen 1996, 82).

Edellä esitetty muotoilun kolmijako perustuu suurelta osin tuotannon määrään ja laatuun sekä muotoilijan rooliin. Korkean teknologian mas-satuotteita teollisena sarjana sekä osana laajempaa tuotekehitysryhmää muotoilevat ovat määritelmän mukaan teollisia muotoilijoita. Uniikkia

kä-* Nämä määritelmien eroavaisuudet luovat mielenkiintoisen vertailuasetelman, johon ei kuitenkaan paneuduta syvemmin tässä tutkimuksessa. Aineiston pohjalta voidaan kui-tenkin päätellä, että muotoiluun liittyvien puheenaiheiden pääsisältö talouslehdistössä on teollisesta muotoilusta ja taidekäsityöstä käytävä keskustelu eikä enää taideteollisuus. Pää-paino on teollisessa muotoilussa, jonka rooli niin teollisessa kuin palvelutuotannossakin on kiistaton. Tämä selittää myös talouslehdistön kiinnostuksen teolliseen muotoiluun.

sityötä tai yksilöllistä piensarjaa tuottava muotoilija taas määritellään tai-dekäsityömuotoilun tekijäksi. Taidekäsityölle on tyypillistä sekä suunnitte-lijan, tuottajan että esineen valmistajan yhdistyminen samaan henkilöön.

Muotoilijan persoona korostuu yhä teollisen ja taidekäsityömuotoilun vä-lisellä muotoilun alalla sekä suunnittelussa että markkinoinnissa, mutta tuotanto on selkeästi eriytynyt ja sarjamuotoinen. Muotoilun kentälle on myös syntynyt uuden teknologian osaamista. Esimerkiksi teolliseen muo-toiluun yhdistettävät käyttöliittymä- sekä konseptisuunnittelijat eivät muotoile konkreettisia esineitä, vaan teknisten laitteiden ohjelmistojen ja ihmisen vuorovaikutusta. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että muotoi-lussa on edelleen tärkeää paitsi työstettävän materiaalin tuntemus myös materiaalien työstö- ja hallintatekniikkojen osaaminen. Tämä seikka koros-tuu myös talouslehdistön artikkeleissa.

Suomalaisen muotoilukentän laajentuminen ja erityisesti teollisen muotoilun kehittyminen on tuonut mukanaan erityispiirteitä. Varsinkin tietokoneiden ja CAD-ohjelmistojen liittyminen osaksi suunnittelupro-sessia, muotoilutoimistoissa ja yrityksissä työskentelevien muotoilijoiden määrän lisääntyminen sekä muotoilujohtamisen tarpeen syntyminen or-ganisaatioiden kasvaessa on ollut merkittävää (Valtonen 2005b). Myös suo-malaisen kone- ja elektroniikkateollisuuden kasvu, teollisten muotoilijoi-den ammatillinen erikoistuminen sekä markkinoimuotoilijoi-den, käyttäjien ja kulut-tajien lisääntyvä huomioiminen ovat muokanneet osaltaan teollisten muo-toilijoiden ammattikuvaa sekä ammattikunnan dynamiikkaa markkinoilla (Valtonen 2007, 13–19).

Taidekäsityömuotoilussa vastaavaa selkeän voimakasta taloudellista tai määrällistä kehitystä ei sen sijaan voida osoittaa. Tämä johtuu pääosin toi-minnan paikallisuudesta, uniikin tuotannon volyymin pienuudesta sekä kysynnän rajallisuudesta. Taidekäsityön kansantaloudellinen merkitys on siten varsin vähäinen. Käsityön työllistävä vaikutus eli sen merkitys paikal-lisen kulttuuriperinnön vaalimisessa ja erityistaitoja vaativan osaamisen ylläpitämisessä on kuitenkin merkittävä. Taideteollisen muotoilun kehitys on ollut samanlaista kuin taidekäsityömuotoilun lukuun ottamatta joitakin poikkeuksia. Taideteollisen muotoilun alalla toimii yhä suuriksikin luoki-teltavia yrityksiä ja kansainvälisesti tunnettuja suomalaisia muotoilijoita.

Muutamia talouslehdistössä esiintyneitä esimerkkejä ovat muun muassa Iittalan, Marimekon, Artekin ja Aarikan tuotteet, Snowcrash- ja Valvomo-ryhmien tuotanto, Harri Koskisen muotoiluhankkeet ja Stefan Lindforsin kontribuutiot taideteollisen muotoilun kentälle. Taideteollista muotoilua hyödyntävät yritykset näyttävät suosivan freelance-muotoilijoita yrityksiin palkattujen niin sanottujen in-house-muotoilijoiden kustannuksella. Muo-toilua ja muotoilijoita ulkoistetaan. Toinen taideteollisen alan trendeistä näyttäisi olevan ulkomaisten ja siten kansainvälisesti tunnettujen muotoi-lijoiden lisääntynyt suosiminen.

Historiallisesta näkökulmasta on hyvä mainita 1950- ja 1960-lukujen taideteollisuuden menestyksen ja taidekäsityön sekä teollisen muotoilun erot. Finnish Designin voittokulku perustui pääosin taideteollisuuteen ja käsityömäisen tuotannon menestys erilliseen suunnittelijan ja käsityöläis-toteuttajan yhteistyöhön (Kälviäinen 1996, 83). Muotoilun tutkija Mirja Käl-viäisen mukaan (1996, 83) 1980-luvulla taidekäsityö eriytyi enemmän muo-toilijan omaksi tekemiseksi. Tämä on havaittavissa myös talouslehdistön artikkeleista ja siinä mielessä pätevä havainto vielä 2000-luvullakin. Vä-kevä (1993, 162) toteaa, että 1990-luvulle tultaessa taidekäsityön arvo tai-teellisena ilmaisuvälineenä sekä sen ammattilaisten tekemien uniikkien teosten merkitys on voimakkaasti korostunut. Tästä taiteellisesta ja kult-tuurisesti suuntautuneesta näkökulmasta taidekäsityötä kuvataan myös talouslehdistössä. Samalla teollista muotoilua kuvataan teknisen edistynei-syyden, taloudellisen tehokkuuden sekä arvonlisän tuottajana ja loppujen lopuksi käyttäjä-kuluttajaa hyödyttävänä toimintana.

Tästä lähtökohdasta tarkasteltuna perinteinen taideteollisuus on me-nettänyt kiinnostavuuttaan talouslehdistössä. Sen sijaan teollinen muo-toilu ja taidekäsityö ovat saaneet lisää palstatilaa. Tämä näyttää linkitty-vän ajoittain talouslehdistössäkin esiintyvään ”suomalainen muotoilu krii-sissä” -keskusteluun. 1970-luvulta lähtien suomalaisen muotoilun koetaan olevan aika-ajoin kriisissä lähinnä kansainvälisten palkintojen ja media-esiintymisten vähyyden vuoksi. Kyseisestä keskustelusta ilmenee muotoi-lun edustajien näkemys, jossa muotoilijat ja teollisuus nähdään toisilleen vastakkaisina toimijoina. Samoin muotoilijoiden taiteelliset ja teollisuuden kulutusta lisäävät pyrkimykset asettuvat toistensa vastakohdiksi. Tämä keskustelu dialektisine positioineen oli varsin yleistä 1970-luvun ideologia- ja kulutuskriittisellä aikakaudella (esim. Papanek 1973).

Kriisikeskustelu nostaa esiin myös muutostilanteen, jossa 1950- ja 1960-luvun ihanteellinen muotoilun kulta-aika koetaan menetetyksi.

Syyksi osoitetaan kuluttamisen ja mainostamisen kasvanutta merkitystä.

On myös väitetty, että kulta-ajan ihanteita ja suomalaisen muotoilun ar-vokkaana pidettyä perinnettä ei enää huomioida teollisuudessa ja markki-noinnissa (Takala-Schreib 1995, 56–57). Talouslehdistökirjoittelussa kysei-nen kriisi on myös havaittavissa. Lukuun ottamatta yksittäisiä kirjoituksia selkein keskustelua kirvoittanut kannanotto tutkimusaineiston aikajak-solta julkaistiin Kauppalehti Optiossa 21.9.1995^*. Tämän jälkeen

muotoilu-* Keskustelu alkoi KL Optioon 21.9.1995 nimimerkillä H.V. kirjoittanut kolumnisti kriittisellä kannanotollaan. Kirjoitukseen vastasivat sekä Skannon toimitusjohtaja Barbara Roos että emeritus professori Jukka Pellinen (KL Optio 2.11.1995). Myöhemmin keskusteluun liittyi myös Taideteollisuusyhdistyksen entinen toimitusjohtaja ja arkkitehti Tapio Periäinen (KL Optio 16.11.1995). Tapio Periäinen toimi Suomen taideteollisuusyhdistyksen / Design Forum Finlandin toimitusjohtajana vuosina 1975–1994. Kolmas kirjoittajista, Jukka Pellinen, toimi Taideteollisen korkeakoulun kuvallisen viestinnän professorina sekä osaston johtajana vuosina 1982–1990.

kentän kriisistä ei ole kirjoitettu muutamaa alakohtaista kannanottoa lu-kuun ottamatta yhtä huomiota herättävästi. Samalla kun taideteollisesta muotoilusta käytävä keskustelu on laimentunut, ovat myös talouslehdis-tössä muotoiluun liitetyt kriisikeskustelut hävinneet. Olisi radikaalia pää-tellä, että esiintynyt kriisikeskustelu olisi erityisesti taideteollisen muotoi-lun kriisiä kuvaavaa. Todennäköisempää on, että talouslehdistö painottaa muotoilukeskustelussa muita asioita.

Kriisikeskustelu tuo esiin muotoilukentän sisäistä dynamiikkaa. Vuonna 1995 Suomi oli toipumassa taloudellisesta lamasta. Taidekäsityöllä ja teolli-sella muotoilulla meni taloudellisesti mitattuna ja historiallisesti tarkastel-tuna paremmin kuin pahimpina lamavuosina. Tutkimuksissa on havaittu, että joukkoviestimissä saavutettu kansainvälinen näkyvyys näyttää olevan yksi suomalaisen muotoilun menestymisen mittareista. Tämä johtunee tai-deteollisuuden historiallisesta kehityksestä, jossa suomalaisen muotoilun kansainvälinen maine luotiin pääasiassa Suomen rajojen ulkopuolella (ks.

Kalha 1997; Takala-Schreib 1995; 2000).

Suomalaisen muotoilun kuvaa on luotu kansainvälisissä muotoiluyhtei-söissä ja -kilpailuissa kuten Milanon triennaaleissa 1950-luvulla. Kuva on rakentunut etupäässä kansainvälisten keskusteluiden ja lehtikirjoitusten avulla. Suomalaisten muotoilijoiden tekemiset ovat kasvaneet suuriksi saa-vutuksiksi ulkomailta saadun arvostuksen ansiosta. (Takala-Schreib 1995, 163). Tärkeätä on ollut se, mitä suomalaisten muotoilijoiden teoksista on sanottu ja miten niitä on määritelty. Niin ikään merkityksellistä näyttäisi olevan se, että näitä teoksia on pidetty ”maailman kauneimpina esineinä”, kuten esimerkiksi Sarpanevan lasimaljakoita House Beautiful -lehdessä 1950-luvulla^* (Maunula 1990b, 155).

Muotoilu- ja maailmannäyttelyiden ohella tärkeä Suomen tunnetuksi tekemisen ja samalla myös viennin ja markkinoinnin edistämisen väylä 1950-luvulla olivat kansainväliset muotoilulehdet, joille muodostui tärkeä institutionaalinen asema (Kalha 1997; Takala-Schreib 2000). Jatkuva asian toistaminen asemansa vakiinnuttaneiden tahojen teksteissä tekee aiheista osan yleistä keskustelua. Muotoilusta kirjoitetuista asioista tuli todempia kuin ennen – sosiaalinen todellisuus alkoi rakentua mediaesityksissä. (Ta-kala-Schreib 1995, 179). 1950-luvulta lähtien maailmaa kiertävistä suoma-laisista muotoilunäyttelyistä on kirjoitettu runsaasti. Tärkeintä kirjoituk-sissa oli nimenomaan se, että suomalaisesta muotoilusta ylipäätään kirjoi-tettiin jotain. Näin suomalaista muotoilua tehtiin tunnetuksi maailmalla (Takala-Schreib 2000). Muotoilun julkikuvan voimistamiselle oli ominaista

* Takala-Schreibin (1995, 163) mukaan Suomen osastojen esittely ei kuitenkaan ollut huomio-ta herättävän poikkeuksellishuomio-ta 1950-luvulla Domus-lehdessä, vaikka sivumäärillä mihuomio-tattu- mitattu-na Suomea käsiteltiin hieman enemmän verrattumitattu-na muihin pohjoismaihin. Yhdeksännes-sä triennalessa vuonna 1951 Suomen osastosta kirjoitettiin 15 sivua samalla, kun Ruotsin osastoa käsiteltiin kahdeksalla ja Tanskan vastaavaa seitsemällä sivulla.

myös yksittäisten suunnittelijoiden korostaminen. 1950-luvulla kansainvä-lisesti juhlitut ja sittemmin kansallisiksi sankareiksi kohotetut muotoilijat antoivat niin suunnittelemilleen esineille kuin taustayrityksilleenkin vah-van taideleiman (Korvenmaa 1998a, 18). Yritykset käyttivät ja käyttävät tai-deteollisessa muotoilussa edelleenkin hyväkseen muotoilijan nimeä mark-kinoidakseen sarjatuotantoa, vaikka yksittäisten muotoilijoiden korostami-sesta on pyritty eroon erityisesti teollisessa muotoilussa 1960-luvulta läh-tien (ks. Ahola 1980; Franck 1989).

1990- ja 2000-luvun alun talouslehdistökirjoittelussa tarkastellaan lä-hinnä historiallisten katsausten, yritysten organisaatioissa tapahtunei-den henkilövaihdosten, muotoilukilpailuvoittojen ja taloudellisten saavu-tusten tai vaikeuksien vaikutusta taideteolliseen muotoiluun. Esimerkiksi uutisointi Iittalan myynnistä ja spekulointi kaupan myötä mahdollisesti menetettävästä kansallisesta muotoiluperinteestä sekä käsityötaidosta oli-vat esillä tutkimusaineistossa. Aihetta uutisoitiin varsin runsaasti myös muussa lehdistössä. Toisaalta tämä tarve pohtia kansallisen perinteen ja erikoisosaamisen menettämistä ei ole uusi ilmiö. Saman yhtiön osasta, Arabia Oy:stä ja ruotsalaisen keramiikkayhtiön Rörstrandin fuusion jälki-mainingeista kirjoitettiin Helsingin Sanomissa vuonna 1977 esimerkiksi seuraavaa:

Helsinkiin saapui ruotsalainen [Rörstrandin] tuotannon rationalisoija, joka sulkeutui Arabian tehtaalla hänelle varattuun työkammioon kuuden viikon ajaksi. Hänen tuli miettiä, mitä Arabian tuotteille tehdään uudessa tilan-teessa, professori Franck kertoo. Rationalisoija ei ottanut yhteyttä suunnitte-lijoihin. (HS 4.6.1977)

2000-luvulle tultaessa edellä mainitussa artikkelissa keskustelun ai-heena ollut posliiniyhtiö Arabia on kokenut useita muutoksia ja muuttunut itsenäisestä yrityksestä ainoastaan Suomessa markkinoiduksi brändiksi, tuotemerkiksi^*. Varsinainen kohu Iittalan ympärillä alkoi sen tultua myyn-tiin italialaisen suurkeittiötarvikevalmistaja Ali Groupin ostettua Hack-man-konsernin loppuvuodesta 2003. Kaupan jälkeen Ali Group ilmoitti pi-tävänsä Metoksen ja myyvänsä Iittalan huutokaupalla. Lopulta hollantilai-nen sijoitusyhtiö ABN Amro Capital osti enemmistöosuuden Iittalasta kesä-kuussa 2004^**, minkä jälkeen Hackmanin toimiva johto hankki 15 %:n osuu-den yhtiöstä saman vuoosuu-den elokuussa. Muuttuvaa tilannetta uutisoitiin ta-louslehdistössä lähinnä taloudellisista näkökulmista. Lehdistön kommen-teissa oli vahvasti mukana myös suomalaisen muotoilun perinne ja

muo-* Kansainvälisesti Iittala keskittyy yhteen tuotemerkkiin, Suomessa Iittalan lisäksi tuote-merkkeinä säilyvät sekä Arabia että Hackman (KL 14.8.2004)

** Amro Capitalin tarkoituksena on irtautua Iittalasta keskipitkällä aikavälillä joko yritys-myynnillä tai pörssilistauksella (ks. KL Optio 30.9.2004; TalSa 1.7.2004).

toilun kulttuurinen pääoma. Talouslehdistössä kirjoitettiin muun muassa muotoiluperinnön ryöväämisestä ja tuhoamisesta:

Kun tietoon tuli, että Arabian ja Iittalan muotoilutuotteista tunnettua Hack-mania myytiin pohjoismaiselle sijoitusyhtiö Nordic Capitalille, syntyi parku siitä, että ruotsalaiset nyt ryöväävät tärkeän osan suomalaisen muotoilun perinnettä. Harva muisti, että Hackmanin suurin omistaja on norjalainen eläkerahasto, että ostajan omistajina on suomalaisia eläkerahastoja ja muo-toilijoina jo nyt muitakin kuin suomalaisia. (T&T 13.11.2003)

Kansallisaarteen raskaan taakan harteille saanut Iittala nostatti viime vuonna melkoisen metakan. ”Epäilyttävien” italialaisomistajien pelättiin tuhoavan suomalaisten muotoilijoiden vuosikymmenien työt […] Iittala on nyt kauppamiesten käsissä, Salminen kirjoittaa eikä tarkoita sillä pahaa. (KL Optio 30.9.2004)

KUVIO 2. Myönteistä uutisointia ennen Iittalan pörssilistautumista (KL 18.1.2007, yllä, ja KL 13.3.2007, yllä oikealla).

KUVIO 3. Kielteinen käänne. Iittalan pörssilistautuminen kaatui osakkeen ylisuu-ren hintapyyntöön (KL 28.3.2007).

Aineiston tarkastelujaksolla viimeisin Iittalaa koskenut talouslehdistö-uutisointi liittyi voimakkaasti kansainvälistymispyrkimyksiin ja erityisesti aikomukseen listautua pörssiin (esim. KL 17.1.2007; KL 18.1.2007; KL 15.2.2007;

KL 12.3.2007; KL 13.3.2007; KL 14.3.2007; KL 23.3.2007). Listautuminen Helsin-gin pörssiin kuitenkin peruuntui viimeisenä osakeantipäivänä 27.3.2007.

Tämä historiallinen tapaus uutisoitiin myös talouslehdistössä muun muassa otsikolla ”Ahneus johti umpikujaan” (ks. KL 28.3.2007; KL 31.3.2007).

Iittalan taival itsenäisenä yrityksenä päättyi lopulta suomalaisen Fiskars-konsernin yritysostoon (KL 2.7.2007; KL 21.9.2007). Iittala jatkaa siten Fis-kars-konsernissa itsenäisenä divisioonana.

Tutkimusaineiston artikkeleissa taideteollisuus käsitteenä saa mennei-syyteen viittaavia piirteitä 1990- ja 2000-luvuilla. Vastaavan kohtalon on kokenut Finnish Design -termikin. Taideteollisuuden konkreettiset kytken-nät muotoilusta talouslehdistössä käytävään keskusteluun näkyvät lähinnä perinteisissä, historiallisissa ja osin myös symbolisissa merkityksissä. Tai-deteollisuus on näin ollen linkittynyt voimakkaasti suomalaisen muotoi-lun kulta-aikaan, perinteisinä pidettyihin materiaaleihin ja rajattuun teol-lisuusalaan. Kuviossa viisi esitän suomalaisen muotoilun kentän edellä esi-tetyn kolmijaon mukaisesti.

KUVIO 4. Viimeisin käänne: Fiskars osti Iittalan. Suomalaisen taideteollisuuden lippulaiva on ainakin toistaiseksi kotimaisessa omistuksessa (KL 2.7.2007).

Suomalaisen muotoilun alan vahva lähtökohta on taide ja käsityö. His-toriallisestikin käsityö ja erityisesti kotitarvekäsityö on antanut muodon kotitalouksissa käytettäville esineille ennen teollistumisen kasvua. Myös materiaalintuntemus ja konkreettinen tekeminen korostavat käsityön mer-kitystä. Taiteiden vaikutus muotoiluun on esteettinen, ja taiteen kentältä haetaan vaikutteita muodon antamiseen. Taideaineiden osuus on ollut ja on yhä edelleen suhteellisen vahva suomalaisessa muotoilukoulutuksessa, erityisesti Taideteollisen korkeakoulun opetusohjelmissa.

Taiteen osuus muotoilussa korostaa ilmaisutaitoa ja kulttuurin visuaa-listen merkitysten ymmärtämistä sekä näiden yhdistämistä. Loppujen lo-puksi teollisuudella ja teollisella tuotannolla on korvaamaton merkitys län-simaisten kulttuurien nykyiselle laajalle tuotannolle. Valtaosa niin inves-tointi- kuin kulutushyödykkeistäkin valmistetaan teollisena sarjatuotan-tona. Teollinen tuotanto on siten mukana muotoilukeskusteluissa tulosten hyödyntäjänä tai tuotantomuodon rajoitusten esittäjänä. Lisäksi teollisuus mahdollistaa muotoilun hyödyntämisen tuotannossa, rahoittaa sekä osaksi edistää yhteiskunnallista kehitystä ja kuluttajien hyvinvointia.

Edellä kuvattu muotoilun kentän määritelmä on osittain käsitteellinen, niin kuin kaikki reaalimaailman ilmiöitä kuvaavat teoreettiset mallit. Muo-toilun eri alueet ovat ainakin osittain päällekkäisiä. Kuviossa kuusi hahmo-teltua jaottelua hallitsee osin suomalaisen muotoilun historiallinen kehi-tys ja muotoilualojen jakautuminen tuotantotavan erityispiirteiden mu-kaan. Tuotantotavan ja muotoilijan roolin lisäksi määrittely voidaan tehdä tuotettavan hyödykkeen laadun tai esimerkiksi markkinoiden vaatimus-ten, muotoilijan ja teknologian roolin tai vaaditun järjestelmällisyyden mukaan:

TEOLLISUUSTUOTANTO

KÄSITYÖ TAIDE

MUOTOILU