Syrjäytymisen muodostumisen karttamerkit

Tarkasteltaessa suomalaisen syrjäytymisen muodostumista tunnistetuksi, nimetyksi ja mitattavaksi ilmiöksi sekä hallinnan kohteeksi tulee tutkimukselle määrittää selväpiirteiset karttamerkit, joiden kautta tutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa. Miten siis tiivistää, rajata ja kehystää ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi rajalinjoiltaan laaja syrjäytymisen tutkimuskohde, hallinnan teoreettinen näkökulma, suuri asiakirja-aineisto sekä ongelmallistamisen ja artikulaatioiden analyysi, joiden kautta syrjäytymisen muodostuminen rekonstruoitiin? Luvun päätösosan tarkoituksena on punoa nämä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Tätä kokonaisuutta täydennetään määrittämällä tutkimukselle olennaisia vaatimuksia ja rajanvetoja, jotka tekevät tutkimuksesta ymmärrettävämmän ja selväpiirteisemmän. Päätösosassa myös asemoidaan tutkimuksen tekijän oma positio suhteessa tutkimuskohteeseen ja -asetelmaan sekä pohditaan tutkimusta osana konstruktivistista tutkimusperinnettä.

Monimuotoisesta ilmiöstä tutkimuskohteeksi

Tutkimuskohteena suomalainen syrjäytymisestä käyty keskustelu ja syrjäytymisen vastainen politiikka näyttäytyvät lähtökohtaisesti

laajoina, monimuotoisina ja näkökulmiltaan heterogeenisina kokonaisuuksina, joille on vaikea asettaa selväpiirteisiä rajoja.

Keskustelu syrjäytymisestä nauliintuu samanaikaisesti sekä yksilöön että yhteiskuntaan, syrjäytymisen merkityksiin ja sitä tuottaviin rakenteisiin ja menneisyyden punnitsemiseen että tulevaisuuden ennakointiin. Syrjäytymisen keskeisin jännite on paikannettavissa sen poliittisen voiman ja käsitteellisen monimuotoisuuden synnyttämään ristiriitaan.

Ensimmäiset ja luonnollisesti keskeiset rajanvedot laajalle tutkimuskohteelle muodostuvat tutkimuskysymysten kautta.

Kysyttäessä, miten ja millaisten määrittelyiden, premissien ja oikeuttamisen tapojen kautta syrjäytyminen muodostui, miten erilaisia ilmiöitä, tapahtumia, olosuhteita ja elämisen alueita ongelmallistettiin ja artikuloitiin syrjäytymisen kautta sekä mitä syrjäytyminen lopulta teki, määrittyy syrjäytymistematiikka muodoiltaan jo suhteellisen selkeänä kokonaisuutena.

Myös varsinainen empiirinen analyysi ja siinä käytettävät menetelmät tekevät tutkimuskohteesta rajoiltaan huomattavasti selväpiirteisemmän ja helpommin seurattavan. Analyysin seuratessa ainoastaan syrjäytymisen käsitettä pyrkien tutkimaan käsitteeseen kiinnittyviä ongelmallistamisen tapoja ja muotoja sekä siihen artikuloituja entuudestaan irrallisia elementtejä rajautuu analyysi vain tutkimusasetelman ja -kysymysten näkökulmasta relevantteihin kokonaisuuksiin.

Hallinnan teoreettisen viitekehyksen kautta muotoiltavan näkökulman avulla tutkimuskohteelle voidaan asettaa seuraavat rajalinjat. Hallinnan näkökulma kohdistetaan niihin käsitteellistyksiin, selityksiin, ongelmallistamisen tapoihin, artikulaatioihin, päämääriin, ennakointeihin ja mittaamistapoihin, jotka mahdollistivat syrjäytymisen vastaisen politiikan rakentumisen. Kysymys, miten syrjäytymisen muodostumista tutkitaan, sulkee sisäänsä sekä näkökulmaa ohjaavan hallinnan teoreettisen viitekehyksen että tutkimusmenetelmälliset valinnat.

Hallinnan näkökulma, tutkimuksen aineiston käyttö ja varsinaiset analyysimenetelmät tuleekin nähdä kokonaisuuden muodostavana analyyttisena lukutapana.

Tutkimuksen rajanvedot ja vaatimukset

Tutkimusasetelmaa ja tutkimuksen menetelmällistä kehystä voidaan tarkentaa vielä esittämällä muutamia keskeisiä rajauksia.

Syrjäytymisen ja syrjäytymisen hallinnan muodostumista tarkasteltaessa ei siis olla lähtökohtaisesti kiinnostuneita, miten syrjäytyminen tulisi määritellä. Kysymys ei yksinkertaisesti ole tutkimusasetelman näkökulmasta relevantti. Tutkimus ei myöskään pyri – eikä käytettävien aineistojen perusteella edes kykene – vastaamaan kysymyksiin, kuten keitä suomalaisen yhteiskunnan syrjäytyneet ”todellisuudessa” ovat tai millaisista yksilöllisistä, yhteisöllisistä tai rakenteellisista tekijöistä syrjäytymiseksi kutsuttu ilmiö johtuu.

Toinen ulosrajattu temaattinen kokonaisuus on erilaiset syrjäytymisen hallinnan tekniikat. Näiden hallinnan teknisten sovellusten tarkasteleminen ensinnäkin laajentaisi tutkimusasetelmaa merkittävästi ja toisaalta loisi lukuisia vaatimuksia myös tarkastelukehyksen ja erityisesti aineistojen laajentamiselle. Hallinnan tekniikoiden sulkeistaminen ei kuitenkaan ole ristiriidassa suhteessa määritettyyn tutkimusasetelmaan tai sen kysymyksenasetteluun, koska tutkimuksen kohteena ovat ainoastaan ne kielen kautta operoivat hallinnan muodot, joiden kautta syrjäytyminen ja sen tunnistaminen, määrittäminen, ongelmallistaminen ja mittaaminen ovat tulleet mahdollisiksi ja itsestäänselviksi.

Tutkimusasetelmassa analyysin ulkopuolelle rajataan myös erilaiset syrjäytymisen muodostumiseen tai syrjäytymisen hallintaan kytkeytyvät subjektit ja toimijat. Perustelut tälle rajanvedolle seuraavat lähtökohtaisesti edellä hallinnan tekniikoiden kohdalla esitettyjä argumentteja. Syrjäytymisen hallinnan ja syrjäytymisen vastaisen politiikan subjektien ja toimijoiden voidaan katsoa muodostavan oman tutkimusalueensa, joka tutkimusasetelman täydentämisen sijaan pikemminkin ohjaisi tutkimusta kokonaan toisenlaiselle alueelle. Myöskään tutkimuksen kysymyksenasettelu ei kohdistu syrjäytymisen muodostumiseen vaikuttaneisiin subjekteihin tai toimijoihin.

Viimeisenä rajauksena tai ehkä pikemminkin huomiona on syytä alleviivata sitä, että Suomessa ei ole koskaan ollut yhtenäistä ja tarkasti rajattua syrjäytymispolitiikkaa. On vain hajanainen kokoelma syrjäytymisen vastaisia toimintaohjelmia mietintöineen, strategioineen, selvityksineen ja muistioineen. On kymmeniä syrjäytymisen torjumista käsitteleviä tekstejä osana laajempia toimintaohjelmia. On mainintoja laeissa, hallitusohjelmissa ja ministeriöiden toimintasuunnitelmissa. On kymmeniä ja taas kymmeniä hankekuvauksia. Ja on satoja syrjäytymistä käsitteleviä tutkimuksia.

Tutkimuksessa käytettyjen suomalaisen syrjäytymispolitiikan ja syrjäytymisen vastaisen politiikan käsitteiden tarkoituksena on punoa yhteen erilaisista politiikkaohjelmista ja hallinnollisista asiakirjoista koostuva aineistokokonaisuus, jonka yhteinen nimittäjä on niissä käytettävä syrjäytymisen käsite.

Käsitteellistämällä ja määrittelemällä suomalaista syrjäytymispolitiikkaa on mahdollista kuvata ensimmäistä kertaa syrjäytymiseen kohdistettua politiikkaa ja hallintaa tietyssä paikassa ja ajassa rakentuneena kokonaisuutena, jolla on omat erityispiirteensä, mekanisminsa ja ominaisuutensa.

Rajausten lisäksi tutkimusasetelmalle asetetaan vaatimuksia ennen kaikkea uskottavana hallinnan suhteellisen lyhyen aikavälin historiananalyysina. Käsillä olevan väitöskirjan historiananalyysille voidaan asettaa ainakin kolme lähtökohtaista vaatimusta: sen tulee olla teoreettisesti kiinnostava, metodologisesti innovatiivinen ja historiallisesti tyydyttävä (ks. Saari 2006a, 5).

Teoreettisesti kiinnostavan tutkimuksesta tekee teoreettisesti virittynyt näkökulma, jossa käsitteen merkitysten tai diskurssien sijaan tarkastellaan sitä, mitä syrjäytymisen käsite tekee tai mitä sen nimissä tehdään. Näin muotoillun viitekehyksen kautta suomalainen syrjäytyminen voidaan nähdä operatiivisena ja rakentavana käsitteenä.

Metodologisesti innovatiivisena tutkimusta voidaan pitää niin sen analyysitavan kuin laajan aineiston hallinnan näkökulmasta.

Tutkimusasetelman ja siihen muotoiltujen menetelmien avulla yhden operatiivisen käsitteen polveutumista voidaan systemaattisesti seurata laajasta ja monimuotoisesta aineistosta,

jonka temaattiset tai otsikkotason päämäärät ovat usein muualla kuin syrjäytymisessä. Tämä erottaa tutkimusta yleisemmistä tutkimusasetelmista, joissa esimerkiksi köyhyyden kaltaisia huono-osaisuuden muotoja tarkastellaan vain niitä käsittelevistä aineistoista.

Myös ongelmallistamisen ja artikulaatioiden analyysimenetelmä voidaan nähdä metodologisesti innovatiivisena, koska sen kautta kyetään havaitsemaan samanaikaisesti sekä ne ongelmanasettelut, jotka mahdollistivat syrjäytymisen muodostumisen poliittiseksi ja hallittavaksi kysymykseksi että ne artikulaatioiden ketjut, joissa syrjäytymiseen liitettiin jatkuvasti uusia ilmiöitä, tapahtumia, olosuhteita ja elämisen alueita.

Suomalaisen syrjäytymisen muodostuminen rakentaa 1980-luvulta tähän päivään asti ulottuvan, lähes neljä vuosikymmentä pitkän aikajänteen. Yleisen historiantutkimuksen ja osin myös sosiaalipolitiikan historiananalyysien sekä hallinnan yleisempien polveutumisanalyysien näkökulmasta nykymuotoisen syrjäytymisen historia näyttäytyykin verrattain lyhyenä. Missä määrin tutkimuskohdetta ja -asetelmaa on siis ylipäätään relevanttia arvioida historiantutkimuksen lähtökohdista?

Lähtökohtaisesti syrjäytymisen ja syrjäytymisen hallinnan muodostumisen analyysissa on kyse myös nykymuotoisen syrjäytymisen historiasta. Vaatimus historiallisesti tyydyttävästä tutkimuksesta voidaan myös muotoilla vaatimukseksi historiallisesti uskottavasta tutkimuksesta. Tutkimuksessa tämä vaatimus täytetään erityisesti käytetyn aineiston kautta. Aineisto käsittää niin politiikkadokumenttien kuin tieteellisten lähteiden kautta keskeisimmät syrjäytymisen muotoutumiseen vaikuttaneet dokumentit. Samalla tutkimus pyrkii ymmärtämään syrjäytymisen muodostumista juuri tietyssä ajassa ja paikassa rakentuneena kysymyksenä ja painottamaan yli kolmikymmenvuotisen polveutumispolun keskeisiä käännekohtia.

Tutkijan positio

Syrjäytymisen muodostumista analysoitaessa tutkijasta tulee eräänlainen toisen asteen tarkkailija: tutkija pyrkii rekonstruoimaan sitä, miten erilaiset aineistojäljet konstruoivat syrjäytymistä. Kyse on siis niin tekeillä olevien kuin valmiiden rakenteiden havaitsemisesta ja systemaattisesta purkamisesta sekä ennen kaikkea näiden rakenteiden osien rekonstruoimisesta uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Toisen asteen tarkkailijalle syrjäytyminen on siis käsite kielessä, joka osaltaan rakentaa maailmaa.

Näkökulma ja tutkijan positio nojaavat lähtökohtaisesti konstruktionistiseen tieteenfilosofiseen näkökulmaan. Käsite konstruktionismi on yleensä määritetty (esim. Heiskala 2000, 197) yleisnimitykseksi joukolle lähestymistapoja, joissa yhteiskunnallisen todellisuuden olemassaolo nähdään riippuvaiseksi inhimillisissä käytännöissä syntyvistä kulttuurisista konstruktioista. Syrjäytymisen muodostumisen näkökulmasta konstruktionistinen lähestymistapa tulee ymmärtää yleisesti tunnettuna (esim. Kitsuse & Spector 1977) näkökulmana, jossa minkäänlaisia olosuhteita, elämisen alueita ja tapahtumia tai yhteiskunnallisia tekijöitä ei lähtökohtaisesti voida nähdä syrjäytymisenä. Syrjäytyminen tai syrjäytyneet rakentuivat käsitteinä vasta, kun nämä olosuhteet tai tekijät määritettiin haitallisiksi yksilöille, yhteisöille tai yhteiskunnalle ja päämäärä asian ratkaisemiseksi vahvistui itsestäänselvyydeksi.

Konstruktionistinen lähtökohta yhdistääkin niin tutkimuksen kysymyksenasettelua, metodologisia valintoja kuin hallinnan tutkimuksen kehystä. Perusajatuksena on osoittaa syrjäytymisen rakentumisen piilossa pysyneet muodot. Ian Hackingin (2009) sanoin tutkimusta ohjaa halu paljastaa yhteiskunnallista rakentamista paikoista, joista sitä ei ole osattu etsiä, näyttää tämän rakentamisen taustat sekä asettaa ne kyseenalaisiksi. Kyse ei kuitenkaan ole syrjäytymisen kiistämisestä tai asettumisesta sisällöllisiä väitteitä vastaan, vaan syrjäytymisen ja laajemmin suomalaisen huono-osaisuuden hallinnan muodostumisen yhteyksien, muutosten, kiistanalaisuuksien ja dislegitimaatioiden osoittamisesta. (ks. Hacking 2009, 4, 37.)

Samalla ei kuitenkaan voida liikaa korostaa, että konstruktionismi tulee nähdä ongelmalähtöisenä lähestymistapana, ei metodina tai teorialähtöisenä tutkimuksena (Howarth 2005, 318). Kyse on lähtökohdasta, jossa ilmiöiden nähdään tulevan ”todellisiksi” juuri erilaisissa kielellisissä käytännöissä. Linjavetona voidaan kuitenkin esittää, että tutkimuksessa ei nojata varsinaisesti diskurssianalyyttiseen lähestymistapaan. Diskurssien¹⁰ sijaan varsinaisen empiirisen analyysin kohteeksi asetetaan syrjäytymisen käsitteeseen artikuloitujen elementtien, ongelmallistavien epistemologioiden ja hallinnan käytäntöjen monimutkainen ja huomaamaton yhteen kietoutuminen sekä hajaantumisen yhdenmukaisuus. Tällöin analyysin lähtökohtana on kysymys, miksi ilmeni juuri tuo elementti, ongelmallistaminen tai käytäntö, eikä sen sijaan joku muu (vrt. Dean 1997, 41).

Tutkijan position näkökulmasta myöskään toisen asteen tarkkailijan hyvin kriittinen asennoituminen syrjäytymisen käsitteeseen ei merkitse millään tavoin suomalaisessa yhteiskunnassa viimeisten vuosikymmenten aikana voimistuneen epätasa-arvon kieltämistä. Päinvastoin, vaurastumisen ohessa osalle suomalaisen yhteiskunnan jäsenistä huono-osaisuus on kasautunut. Kriittinen asennoituminen ei myöskään sulje ulos huomiota siitä, että syrjäytymisen käsite on epätäsmällisyydestään ja suurista sokeista pisteistään huolimatta tarjonnut näkökulmia uudenlaiseen pahoinvointiin ja huono-osaisuuden kasvuun sekä antanut tehoa vaatimuksille sosiaalisten oikeuksien parantamisesta sekä toiveikkaamman, uudenlaisia päämääriä tarjoavan ja pehmeämmän yhteiskunnan luomisesta.

10 Diskurssi on käsitteenä ongelmallinen niin yleisellä tieteenfilosofisella ja määritelmällisellä tasolla kuin käsillä olevan tutkimuksen viitekehyksessäkin.

Lähtökohtaisesti diskurssi ja diskurssianalyysi tuleekin nähdä yleisinä sateenvarjokäsitteinä, jotka sulkevat alleen lukemattomia käsitteen soveltamisen muotoja ja erilaisia lähestymistapoja. Myös käsillä oleva tutkimus on sijoitettavissa laajan diskurssianalyysinimikkeen alle. Diskurssianalyysi vaatii kuitenkin aina tutkijalta niin metodisten valintojen kuin diskurssin käsitteen adaptoimista osaksi empiiristä tutkimusta. Yleinen väärinkäsitys onkin niputtaa diskurssianalyysi erityisesti hallinnan tutkimuksen näkökulmassa tutkimusmenetelmäksi.

2 SUOMALAISEN SYRJÄYTYMISEN