Syrjäytymisen riskirationaalisuus

Syrjäytymisriskiä tarkastelevan luvun keskeisinä kysymyksinä ovat olleet, miksi riski näyttäytyy syrjäytymisen muodostumisen näkökulmasta niin keskeisenä sekä millaisen mekanismin sana syrjäytymisriski kätkee alleen. Samalla syrjäytymisen vastaisen politiikan erilaisten dokumenttien sekä tieteellisten lähteiden tarkastelun viitekehyksenä operoi Ewaldin (1991) riskitematiikka.

Näkökulmassa syrjäytymisriskiä ei ole siis olemassa todellisuudessa. Yksikään ilmiö, elämisen alue, sosiaalinen ongelma tai tapahtuma ei ole itsessään syrjäytymisriski, toisaalta taas mikä tahansa voi olla riski, ja kaikki riippuukin siitä, kuinka ilmiöt ja tapahtumat punnitaan ja organisoidaan. (vrt. Ewald 1991, 199.)

Syrjäytymisriskien mosaiikin rakentumisen analyysi on havainnollistanut riskin merkitystä yhtenä keskeisimmistä syrjäytymisen rakentumisen edellytyksistä. Juuri riski ja siihen sisäänrakennettu järki ovat mahdollistaneet minkä tahansa huono-osaisuuden tekijän, sosiaalisen ongelman osa-alueen, aikaisemman tuntemattoman tapahtuman tai uuden havaitun ilmiön artikuloimisen osaksi syrjäytymisen prosessia, riskitekijäksi syrjäytymisriskiin.

Syrjäytymisriskien jäljittäminen on johdattanut katseen kokonaiseen syrjäytymisprosessia koossa pitävään ja kannattelevaan mekanismiin, tapaan kytkeä syrjäytymisen prosessin osat ja elementit niin syrjäytymiseen kuin myös toisiinsa.

Juuri syrjäytymisriskien näkökulmasta syrjäytyminen näyttäytyykin huono-osaisuuden ketjuuntumisen tai yhteiskunnan tukirakenteista irtautumisen prosessina, jota ei voida havaita, todentaa tai johon ei voida reagoida ilman prosessiin kiinnitettyjen tekijöiden yhteyksien säännönmukaisuuksien ja todennäköisyyksien havaitsemista.

Mutta mitä syrjäytymisriskin mekanismista ja riskien mittaamisesta saadut havainnot, tulkintalinjat ja tulokset lopulta kertovat syrjäytymisestä? Toisin sanoen, miten tuloksia voidaan tulkita ja miten tulkinnat täydentävät rekonstruktion kohteena olevaa kuvaa suomalaisen syrjäytymisen muodostumisesta tunnistetuksi, määritetyksi ja mitatuksi ilmiöksi ja politiikan kohteeksi?

Riskirationaalisuus osana syrjäytymistä

Syrjäytymisriskien analyysissa riskit olivat purettavissa riskiä koossapitäväksi ketjuuntumismalliksi sekä näiden ketjujen syrjäytymisen riskitekijöiksi ja -ryhmiksi. Erityisesti syrjäytymisen riskien säännönmukaisuutta artikuloivan ominaisuutensa lisäksi syrjäytymisen ketjuuntumismalli on mahdollistanut jatkuvasti uusien ilmiöiden ja tapahtumien organisoimisen syrjäytymisen riskitekijöiksi. Juuri ketjuuntumismallin voidaan nähdä muodostaneen sen syrjäytymisen prosessin tekijöitä koossa pitäneen ja uudelleenjärjestelleen voiman, joka määritti hajanaiselle riskitekijöiden joukolle rajat sekä teki tästä tekijäjoukosta mielekkään, jopa itsestäänselvän kokonaisuuden.

Samalla syrjäytymisen käsite joustavana, funktionaalisesti määrittyvänä ja teoreettiselta taustaltaan ohuena mahdollisti syrjäytymisen ketjuuntumismallin, jossa syrjäytymisen riskit tai erilaiset riskitekijät eivät vaatineet taakseen suurta todistusvoimaa.

Ewaldin riskitematiikan keskeisen teesin tapaan käytännössä mikä tahansa tapahtuma, ilmiö tai tekijä voitiin määrittää syrjäytymisriskiksi, koska riskitekijöiden organisoimisen ja punnitsemisen tavat olivat joustavia.

Syrjäytymisen riskitekijöille leimallista taas oli heterogeenisyys – ne eivät muodostaneet sellaisenaan millään tasolla yhtenäistä kokonaisuutta. Riskitekijöiden heterogeenisestä joukosta voidaan kuitenkin löytää useita jakolinjoja. Tekijät jakautuivat työttömyyden tai toimeentulo-ongelmien kaltaisiin perinteisiin sekä pitkään sosiaalitutkimuksen ja sosiaali-indikaattoreiden kohteena olleisiin tekijöihin sekä erityisesti terveyden, asumisen ja

muun syrjäytymisen syrjäytymisriskien kohdalla korostuneisiin uusiin, abstraktimpiin ja vaikeammin kalkyloitavaksi operationalisoitaviin tapahtumiin ja elämisen alueisiin. Riskitekijät eivät myöskään näyttäytyneet syrjäytymisen vastaisissa politiikkaohjelmissa sellaisenaan tasavertaisessa asemassa olevina.

Erityisesti työttömyys ja pitkäaikaistyöttömyys määrittyivät pikemminkin syrjäytymisen prosessin implisiittisinä päätepisteinä, joista syrjäytyneen pelasti vain paluu palkkatyöhön. Palkkatyöstä syrjäytyminen oli se riskitekijöiden joukko, johon esimerkiksi terveyden ja koulutuksen riskitekijät tavallisesti artikuloitiin:

heikentynyt terveys tai työkyky ja koulutuksen puute tai laiminlyönti kasvatti ensisijaisesti juuri riskiä palkkatyöhön ulkopuolelle jäämiseen tai sen piiristä putoamiseen.

Myös toimeentuloon kytketyt riskitekijät muodostivat oman paikkansa syrjäytymisen riskiketjuissa. Toimeentulo-ongelmat näyttäytyivät sekä työttömyyden tavoin ketjun päätepisteenä tai seurauksena että myös koko syrjäytymisen riskiketjua määrittävänä tekijänä. Taloudellinen huono-osaisuus ja toimeentulon ongelmat sidottiin mukaan kaikkiin syrjäytymisriskeihin. Näin toimeentulo-ongelmat muodostivat riskitekijöinä kokonaisuuden, joka kyllä kiinnittyi muihin riskitekijöihin rinnakkaisella tasolla, mutta ei varsinaisesti prosessin osana.

Syrjäytymisriskin elementit voidaankin nähdä syrjäytymisen omana riskirationaalisuutena, hallinnan järkenä, jonka kautta erilaiset ilmiöt, tapahtumat ja elämisen alueet on tunnistettu, määritetty ja punnittu juuri osana syrjäytymisen prosessia.

Syrjäytymisen riskirationaalisuus näyttäytyy tulevaisuuden hallintana, jossa erilaiset tapahtumat, esimerkiksi syrjäytymiseksi kuvatun ilmiön vaarat tai uhat, on organisoitu ja punnittu mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Erityisesti ketjuuntumismalli tuleekin nähdä syrjäytymisriskiä määrittävänä aloituspisteenä – se merkitsee sitä, että syrjäytymiseksi nimettyyn vaaraan ja uhkaan on jo reagoitu.

Riskirationaalisuus voidaan paikantaa syrjäytymisen prosessia korostavan käsitteen ytimeen, yhdeksi keskeisimmäksi syrjäytymisen hallintaa organisoivaksi mekanismiksi. Pyrittäessä tiivistämään syrjäytymisen riskimekanismia juuri riski mahdollistaa

esimerkiksi seuraavan kaltaisen tulkinnan: ”Syrjäytymisriskit näyttävät viime aikoina lisääntyneen erityisesti päihteiden käyttäjien keskuudessa sekä lasten ja nuorten joissakin ryhmissä”

(STM 2008c, 11).

Toisaalta Foucault´n (2010) hallinnallisuuden muodostumista käsittelevistä luennoista koostuvassa Turvallisuus, alue ja väestö -teoksessa Foucault muistuttaa, että mikäli esimerkiksi jokin sairaus on tavoitettavissa sekä ryhmän että jokaisen yksilön tasolla, voidaan myös riski paikantaa jokaisen yksilön ja jokaisen yksilöidyn ryhmän kohdalla. Syrjäytymisen riskitematiikan näkökulmasta kiinnostavinta on kuitenkin Foucault´n tulkinta, jossa riskit eivät suinkaan näyttäydy samoina kaikille yksilöille, kaikille ryhmille, kaikissa olosuhteissa tai kaikissa ympäristöissä. Foucault´n mielestä onkin olemassa erilaisia riskejä, jotka tuovat esiin korkeammat ja samalla myös vastaavasti alemman riskin vyöhykkeet. (Foucault 2010, 71–72.)

Syrjäytymisen riskirationaalisuuden näkökulmasta keskeisimmäksi tulkinnaksi voidaankin nostaa se, että suomalaisessa syrjäytymisen hallinnassa erilaiset riskitekijät on käsitteellistetty ketjuuntumismallin kautta samanarvoisiksi, vaikka osiin purettuna riskitekijät muodostavat heterogeenisen joukon ja ovat suhteessa toisiinsa eriarvoisessa asemassa. Esimerkiksi riskitekijöiden tasolla toimeentulo-ongelmien kautta artikuloidut riskitekijät kytkettiin osaksi koko syrjäytymisen prosessia.

Palkkatyön artikulaatiot taas näyttäytyivät voimakkaana riskinä, jonka mekanismi oli kaksisuuntainen – työttömyys oli syrjäytymisprosessin päätepiste, palkkatyö taas syrjäytymisen riskeiltä suojaava ja pelastava elementti. Toisaalta taas esimerkiksi koulutuksen ja terveyden kautta artikuloidut riskitekijät olivat alisteisia juuri palkkatyölle.

Miten Foucault´n määrittämä jakolinja korkean ja matalamman tason riskien välillä on nähtävissä syrjäytymisen kehyksissä?

Syrjäytyminen on aina 1990-luvun ohjelmallisen muotonsa ensiaskeleista ollut koko väestön kattava riski. Syrjäytymisen riskeiltä ei ole päässyt karkuun kukaan. Riskitekijöiden näkökulmasta syrjäytymisen riskit tavoittavat esimerkiksi peruskouluun sopeutumisen, siellä menestymisen tai

käyttäytymisen ja päihteiden käytön kautta jokaisen lapsen ja nuoren, oli hänen sosioekonominen taustansa tai perhetaustansa mikä tahansa.

Syrjäytymisen käsitteeseen sisäänrakennettu ketjuuntumismalli asemoikin erilaisia syrjäytymisen riskitekijöitä pikemmin samanarvoiseen asemaan kuin punnituiksi korkeamman tai matalamman riskin tekijöiksi. Tämän voidaankin sanoa olevan ennen kaikkea juuri syrjäytymisen riskirationaalisuuden ominaisuus. Niin tieteellinen syrjäytymistematiikka kuin suomalainen syrjäytymisen vastainen politiikkakin ovat kiertäneet kysymykset syrjäytymisen riskitekijöiden painotuseroista juuri syrjäytymisen riskitekijöiden ketjuuntumismallin kautta.

Esimerkiksi neljän eri ministeriön muodostaman syrjäytymisen vastaisen työryhmän loppuraportissa (STM 2003a, 17) katsottiin, että ”yksittäinen ongelma ei sinänsä aiheuta syrjäytymistä, vaan kyse on nimenomaan kasaantuvista ongelmista ja eräänlaisesta huono-osaisuuden kehän muodostumisesta”. Samaan aikaan syrjäytymistä kuitenkin tarkasteltiin yksittäisten riskitekijöiden kautta.

Suomalaisessa syrjäytymiskeskustelussa syrjäytymisriskit on toisinaan tulkittu (esim. Raunio 2006, Kautto 2006) eräänlaisiksi retorisiksi tai tilastointiin liittyviksi silmänkääntötempuiksi, joilla syrjäytyminen on pyritty esittämään toisella tavalla. Tulkintaa ei sellaisenaan voida pitää virheellisenä. Syrjäytymisriskeistä puhuminen lienee ainakin poliittisessa retoriikassa syrjäytymisestä tai syrjäytyneistä keskustelemista suositumpaa. Myös syrjäytymisriskien kytkös tilastointiin on ilmeinen – syrjäytymisriskit ovat käsitteellistettyjä ja usein tilastollisesti punnittuja syrjäytymisen prosessin tekijöitä.

Myös useissa vuosituhannen alun syrjäytymistulkinnoissa (Esim. Järvinen & Jahnukainen 2001, Taskinen 2001) kyseenalaistettiin syrjäytymisriskeistä puhumisen mahdollisuus ja sopivuus lasten ja nuorten kohdalla ja kehotettiin keskustelemaan korkeintaan syrjäytymisvaarasta. Myös esimerkiksi Varhaisen puuttumisen periaatteissa (STM 2004f, 25) katsottiin samoin, että

”nuorten kohdalla ei voida välttämättä puhua syrjäytymisriskeistä”, vaan syrjäytymisvaarassa olevista nuorista.

Mistä tässä eronteossa riskin ja vaaran välillä juuri lasten ja nuorten kohdalla oli kysymys? Yksi selityslinja paikantuu riskien tunnistamisen ja mittaamisen kysymyksistä. Juuri lasten ja nuorten kohdalla riskien ennakoiminen asetti jo puhtaasti teknisiä haasteita, joissa syrjäytymisen riskitekijöiden ketjua ei kyetty venyttämään tai haluttu venyttää esimerkiksi peruskoululaisen heikoista kouluarvosanoista aikuisiän syrjäytymiseen. Toinen osin edelliseen punoutuva selityslinja voidaan löytää lasten ja nuorten syrjäytymisen riskitekijöiden määrittämiseen liittyvistä moraalisista muodoista ja eettisistä kysymyksistä. Kyse oli siis hyvin pitkälti pedagogisesta kysymyksestä, jossa elämässä onnistumisen kalkylointeja ei haluttu ulottaa peruskouluikäisten elämään liian voimakkaina.

Yllä kuvatut kannanotot tai riskitematiikan välttämisen eettiset premissit eivät kuitenkaan vaikuttaneet syrjäytymisen hallinnan suuntaan. Syrjäytymisen riskejä määritettiin ja laskettiin jatkuvasti yhä aikaisempiin elämänkaaren vaiheisiin, riskien tunnistamisen ja määrittämisen mekanismit ovat kehittyneet ja ennen kaikkea lasten ja nuorten syrjäytymisriskien hallinnasta on muodostunut yleisesti hyväksyttyä ja toivottua. Samalla ajatus riskin erottamisesta lasten ja nuorten syrjäytymisestä muodostaa ristiriidan itse syrjäytymisen käsitteeseen, jonka prosessimainen dynamiikka perustuu juuri määritettyihin, käsitteellistettyihin ja kalkyloitaviin riskeihin.

Voidaankin jopa väittää – toisin kuin kannanotoissa riskin sulkemisesta ulos lasten ja nuorten syrjäytymisen tematiikasta – syrjäytymisen riskimekanismin perimmäisenä tarkoituksena ja päämääränä olevan yksilön elämän saattaminen hallinnan piiriin jo kohdussa. Syrjäytymisriskit ovat uudella vuosituhannella olleet ulotettavissa syntymättömään sikiöön esimerkiksi lapsen vanhemmista saatujen tiedon muotojen kautta. Lasten ja nuorten syrjäytymisen riskien hallinnoinnin ideaalitilanne onkin suomalaisessa syrjäytymisen vastaisessa politiikassa auki kirjoitettuna ollut (Esim. Sisäasiainministeriö 2007b, 16) muodossa

”lapset ja nuoret ovat jatkuvasti jonkin viranomaisen seurannassa äidin raskaudesta alkaen siihen asti kunnes oppivelvollisuus päättyy”.

Syrjäytymisen vastaisen politiikan tasolla syrjäytyminen näyttäytyykin operatiivisena käsitteenä sen riskirationaalisuuden organisoidessa ja punnitessa erilaisten tapahtumien, ilmiöiden tai elämisen alueiden välille uusia kiinnityksiä ja säännönmukaisuuksia. Erityisesti syrjäytymisen ketjuuntumismalli paljastaa keskeisellä tavalla syrjäytymisen erityisyyden mallintamalla syrjäytymisen käsitteen tapaa organisoida huono-osaisuuden tekijöitä uudelleen ja uudella tavalla

Tiivistettäessä voidaankin sanoa, että syrjäytymistä ei voida artikuloida ilman riskiä. Riskirationaalisuus on syrjäytymisen prosessiin sisäänrakennettuna. Samalla syrjäytymisen riskirationaalisuuden yhdistyessä käsitteen ohueen teoreettiseen taustaan, funktionaaliseen määrittelyperinteeseen ja heikkoon empiiriseen erottelukykyyn se on muodostanut oman määräävän logiikkansa, jossa ketjuuntumismallin kautta käytännössä mikä tahansa yhteiskunnallinen ilmiö, elämisen alue, tapahtuma tai sosiaalisen ongelman tekijä on käsitteellistettävissä syrjäytymisriskiksi ilman, että riski oli määritettävä kvantitatiivisesti mitattavaan muotoon tai erilaisten kausaliteettiketjujen kautta havaittavaksi.

Syrjäytymisen mittaamisen järki

Syrjäytymisriskin elementtien rinnalla syrjäytymisen riskirationaalisuus sulkee sisäänsä syrjäytymisen mittaamisen kysymykset. Juuri riskin käsite tarjosi tilastollisen järkeilyn, sosiologian tai asiantuntijatiedon välineille tilaisuuden tunnistaa, punnita, mitata ja organisoida syrjäytymisenä kuvattuun uudenlaiseen huono-osaisuuteen liitettyjä tapahtumia.

Syrjäytymisriski vaatii siis taakseen punnittua, yleensä tilastollista, tietoa, jonka kautta erilaiset syrjäytymisen riskitekijät tai riskiryhmät ovat mitattavissa. Syrjäytymisen riskirationaalisuuden katse onkin nykyisyyden kautta tulevaisuudessa.

Syrjäytymisen mitattavaan muotoon operationalisointien sekä erityisesti syrjäytymisen vastaisen politiikan käyttämien indikaattoreiden analyysissa tehdyt havainnot voidaan tiivistää