Rolf Büchi & Nadja Braun &
Bruno Kaufmann: Opas suo-raan demokratiaan. Like, Into, Helsinki 2008. 203 s.
Viime vuosina demokratian (suo-rien muotojen) laajentajien ja toisaalta tolerantin demokratian voiman lujittajien välinen mittelö on muokkaantunut taas uusiksi.
Monet naisten, maahanmuutta-jien, eurooppalaisen poliittisten kansalaisten ja vammaisten oi-keuksien puolustajat ja institu-tionaaliset tukijat pelkäävät ääni-oikeuksien laajentamista ja kan-san suoria tahtoilmauksia vä-hemmistö- ja sukupuolioikeuk-sista. Kypsää demokratiaa ylläpi-detään varovaisesti ettei erheelli-sesti, populistisen hätäisesti ja tyhmästi äänestävä kansa pääsisi sekaamaan asioita tai hukkaa-maan demokraattisen kansalai-sen (vähemmistö)oikeuksia niu-kassa ja epävarmassa Euroopas-sa? Aukinaisempi kansan demo-kratia ei tunne vastuuta?
Suomessa pitkään vaikutta-neen ja tutkivaikutta-neen Rolf Büchin ja hänen sveitsiläisystäviensä Nadja Braunin ja Bruno Kaufmannin pamfletti”Opas suoraan demok-ratiaan” kuitenkin rauhoittaa kes-kustelua. Se osoittaa, ettei suora demokratia ole ainakaan Sveit-sissä tai Suomen kaltaisissa olois-sa dramaattisesti vaikuttanut yh-teiskunnan kehitykseen vaan pi-kemminkin rikastanut sen vaikut-tamisen ja polemiikin tapoja. Sa-malla he antavat omassa histo-riallisesti ja tapaus tapaukselta etenevässä ”pinnat suoran ja au-tonomisen demokratian puolesta”
-esityksessään tahtomattaankin ymmärtää, että kansanäänestys-ideoilla ja -tuloksilla on hyvin eri-laisia historiallisia vaiheita, paik-koja ja merkityksiä politikointi-keinona. Ääripäinä ovat Italian radikaalipuolue eräänlaisena re-ferendumikoneena, ja toisaalla esittäytyvät eliitin plebiskiittiset tavat legitimoida valintansa ku-ten Suomen EU-kansanäänestys aikoinaan. Sveitsistä tulee asia-pamfletin koulukirjamainen taljifaktoilla ryyditetty suoran de-mokratian malli. Näin käsitteelli-nen ja kriittikäsitteelli-nen etäisyys otsik-koon jää puuttumaan. Jopa op-paan alan sanakirja ja termien käännöspolitiikka ovat sekava-tasoisia, jolloin ei erotella abst-rakteja poliittisia käsitteitä nor-matiivisista. Popularisoivat kir-joittajat eivät pureksi (kömpelös-ti käännettyä) ”voimauttamista”
tai”osallistamista” ja samalla si-toutuvat europolitiikan ja sosiaa-lipedagogiikan muodikkaan vaa-ralliseen demokratiakosiskeluun.
Itse suoran demokratian tai-don, kulttuurin ja aatteellis-teo-reettisen mallin tai teorian kehit-täjäksi opuksesta ei oikein ole.
Suoran demokratian muodot, suhteet ja asema osana
parla-mentaarista tai demokraattista teoriaa ja kulttuuria jäävät lopul-ta erittelemättä. Tai ainakin voi sanoa, että suoran demokraatti-sen osallistumistavan puolusta-misen pragmaattinen tendenssi peittää analyyttisen otteen ja suorien osallistumisaktien taus-toituksen. Toisaalta pitkulaisen kapea ja nopeasti muovitettu kir-janen lupaa välillä enemmän:
pitkään vuoristoonsa globaaleil-ta tuulilglobaaleil-ta suojautunut Sveitsi to-dellakin käy suoran demokratian soveltajan monipuolisesta malli-esimerkistä ja tietyin ehdoin kir-jan kuvaus toimii ikään kuin de-liberatiivisen demokratiateoria-teorian täydentäjänä, jolloin edustuksellisen demokratian puitteiden lisäksi pohditaan mui-ta osallisia toimijoimui-ta, interven-tioita, julkisuuksia, dialogeja ja momentteja yhteisten ratkaisu-jen edellytyksenä. Näin suoran demokratian malleilla voisi olla aikansa ja paikkansa muun poliit-tisen keskustelun ja päätöksen-teon osana tai sen rikkojana?
Toisaalla esimerkiksi raportoidut Etelä-Amerikan maiden suorat poliittisten vastuiden lunastuk-set ja populismit näyttävät reaa-lisesti vaikuttavan ristiriitaisen dramaattiseen poliittiseen muu-tokseen olosuhteissa, jolloin de-mokraattisten pelisääntöjen pe-rinteestä ei voi puhua.
Ehkä nämä ovat lupauksia, joi-ta pamfletti ei voi täyttää. Silti jää kaivelemaan tietty pinnallisuus ja koulukirjamainen yhteisten asioiden hoito. Yhtä vähän kuin edustuksellisen demokratian par-lamentti voi tai sen tulisi poliitti-sesti olla pienoiskuva kansansa, yhtä harvoin kansanäänestys voi olla suora kuva kansan poliitti-sesta ajattelusta. Silti voimme peilikuvanaiviteettien yli miettiä, minkälaisen aseman kansalainen
kansanäänestyspäivän ratkaisija-poliitikkona saa politiikan vastak-kaisuuksien kentässä? Eduskun-tavaaleissa äänestäjä voi olla jon-kinlainen ”vaalipäivän parlamen-taarikko” (Kari Palonen) tai vaali vaalilta ”poliittisen identiteettinsä”
muodostaja (Jean-Paul Sartre), joka ennakoi ja harkitsee valit-tunsa tuskaisia peli- ja valinta-tilanteita. Mutta edustuksellisuu-den haipuminen vallankin eh-dottomissa kansanäänestyksissä tavallaan poistaa äänestäjän edestä edustajapoliitikon, tihen-tää sen yhdeksi vaihtoehtoase-telmaksi ja alleviivaa äänen – ai-nakin hetkellistä – autonomiaa;
yhdenkin äänen voi suoremmin kuvitella sekaantuvan poliittisen pelin valta- ja suhdeasetelmiin ja vaikuttavan avoimen kamppailu-tuloksen kääntymiseen voitoksi ja urheilunomaiseksi riemuksi?
Ja samalla, miltä tuntuu huomi-nen ilman vaalipäivän roolia, jol-loin äänestysasetelma, sille ase-tetut ristiriitaiset toiveet, tulok-sen aktualisoimat uudet peli-kuviot ja -laudat tai
nahkapää-tökset osoittavat vaalipäivän po-litiikan vain ratkaisijaroolin ”häi-vähdykseksi” (Karl Brotherus), vä-liaikapoliitikon voimattomuu-deksi?
Toisaalla terävästi kirjoittava Büchi kumppaneineen tunnistaa aukinaisen kansanäänestysde-mokratian rajat ja vastuun. Itse-kin olen pohtinut Ulrich BecItse-kin kosmopoliittisen demokratian mallin yhteydessä samaa kan-sainvälisellä tasolla. On vastuulli-sesti pohdittava, mitä voisivat olla sellaiset eurooppalaiset tai jopa globaalit dialogi- ja harkin-tanormit tai konstitutiiviset (hä-tä)oikeusrajat, mitkä antaisivat si-jan globaalille poliittiselle har-kinnalle, oppimiselle ja sääntel-ylle, mutta tekisivät tarpeetto-miksi demokraattiset ’pedagogi-set sodat’ (esim. Afganistanissa) tai tasa- ja moniarvoisuutta uh-kaavat suoran ja muun demokra-tian toimet ja äänestykset? Mikä on (suoran)demokratian itseisar-voinen autonomia ja toisaalta sen itsesuojelu ja rajat? Viime kä-dessä kosmopoliittinenkin
de-mokratia on mahdollinen vain demokraattisen tahdon ja sitä in-novatiivisesti (myös suoraan) tu-kevien demokraattisten ja oikeu-tetuksi koettujen poliittisten kei-nojen kanssa? Johdattelevaa yh-tä jumalaa ja normatiivisia en-nakkomalleja ei ole – joku on sa-nonut, että globaali oikeuden-mukaisuus on lähimpänä este-tiikkaa, hitaasti varmistuvaa ref-leksiivistä vastuuta – normikoh-taisia harkintoja, harkinnan ta-kaavia normia ja jopa suoria glo-baalikansanäänestyksiä, joille on huutava globaali tarve mutta po-liittisen miksatut arvot ja perus-teet?
Kirja varmasti puhuttelee myös suoraan, ja suoran demokratian näennäisen simppeli kouluvii-saus kolahtaa: kansalaiset ovat nykyisin liian fiksuja tyytyäkseen vain edustusta katsovan ja pohti-van vaalipäiväpoliitikon rooliin.
Kari Paakkunainen valt. lis., Helsingin yliopisto
Suomen Merimies-Unioni SMU ry.
John Stenberginranta 6 00530 Helsinki www.smury.fi 09 6152020
Työväki ja kokemus
Väki voimakas no 22. Työväen historian ja perinteen tutki-muksen seura, Tampere. 198 s.
Teoksen otsikko pistää lukijan ajattelemaan, minkälaista ja mitä on kokemus. Työväen kokemuk-seen haetaan ymmärrystä ja seli-tyksiä kaikkiaan kahdeksassa ar-tikkelissa. Teoksen toimittajat kir-jallisuudentutkija Kati Launis ja historiantutkija Marko Tikka ovat jaotelleet artikkelit kolmeen osioon: kokemuksen kulttuuri-historialliseen näkökulmaan, työ-väenliikkeen kokemuksellisiin al-kuvuosiin ja maailmansotien vä-liseen ja sotien jälkeiseen koke-misen aikaan.
Olen altis ajattelemaan, että yksilöt kokevat sosiaalisen maail-man eräänlaisena kokemusten virtana, jossa ei sellaisenaan ole järjestystä. Kokemukset eivät myöskään itsessään ole merki-tyksellisiä. Kokemusten järjestys ja merkityksellistäminen raken-tuvat samanlaisuuksien ja erojen avulla, kun ihmiset kategorisoi-vat ja kielellistävät kokemuksen-sa. Kokeminen ei ole näin myös-kään aivan mielivaltaista, sillä ko-kemisen merkitystä tuottavat ja järjestystä muokkaavat niin omat
kuin muidenkin kokemukset se-kä myös opitut konventiot raken-tavat kokemuksista narratiiveja.
Ollakseen kokemus, sen ei välttä-mättä tarvitse tapahtua itselle, vaan ihminen voi ottaa oman elämänsä rakentamisen osaksi kokemuksia esimerkiksi kauno-kirjallisuudesta tai mediateks-teistä. Tunne kokemuksesta voi rakentua näinkin; tunne on sub-jektiivinen, kun taas kokemus on jaettu. Oma kokemus on kuiten-kin erotettavissa kulttuurisesta ja yksilöllisestä kokemuksesta, aina-kin tutkimuksessa analyyttisesti ja tulkinnallisesti.
Pitkälti samoilla linjoilla liikkuu folkloristi Ulla-Maija Peltonen, joka teoreettis-metodologisessa artikkelissaan ”Rajaton kokemus – näkökulmia toiseen tietoon”
nostaa esiin kokemuksen, tunte-misen, muistin sekä tiedon käsit-teet ja niiden kautta esittelee myös useita klassikkotekstejä ja keskeisiä tutkijanimiä. Erityisen kiinnostava on jako ”viralliseen tietoon” ja ”toiseen tietoon”, joista jälkimmäinen viittaa suoraan ko-kemuksen kautta muodostuvaan tietoon. Peltosen mukaan toinen tieto voi puolestaan olla hiljaista, virallisen vastaista tai heikkoa.
Hän esittää myös tarpeellisen ky-symyksen: miten tutkijoina voim-me tietää, että kokemuksellinen tieto on pätevää? Peltosen vas-taus tähän sisältää tutkijan itse-reflektion ja position sekä toden-näköisen ja hyväksyttävyyden ulottuvuudet, sen sijaan, että pyrkimys olisi saavuttaa totuus.
Monitieteisen ja kokeilevan teoreettisen näkökulman hah-mottelee historiantutkija Lauri Keskinen artikkelissaan ”Agitaa-tiotilaisuus opetustapahtumana – teoreettinen tarkastelu agitaa-tion vastaanotosta työväenseu-roissa”. Keskinen pyrkii sekä
luo-maan tutkimusteoriatasoista tie-toa että irti kontekstuaalisista teorioista yrittäessään hahmotel-la selitystä sille, miten yksilö- ja yhteisötasolla agitaatio saavutti tavoitteensa. Päämääränä on – jos oikein oivalsin ja tässä kään-nän ajatukseni yhteiskuntateo-rioiden kielelle – yritys rakentaa jokin sosiaalista mekanismia muis-tuttava yleisempi selitystapa.
Kuitenkin hankaluuksia näyttäisi olevan sekä teoretisoinnissa, sillä ehkäpä kasvatustieteiden mallin-tamisien sijaan sosiaalitieteelli-sistä teorioista olisi voinut olla enemmän hyötyä. Toinen hanka-luus liittyy siihen, miten voidaan tavoittaa agitaatiotilaisuuden
”yleisön henkilökohtainen koke-mus”. Tämä liittyy suoraan tutki-musasetelmaan. Hylkäämällä kon-tekstuaaliset teoriat, joita esimer-kiksi historiallisen sosiologian tutkimusalalla usein hyödynne-tään, ja ajallis-paikallisen tapaus-tutkimuksen samalla kadottaa mahdollisuuden päästä yksilö-kokemuksen tasolle.
Kirjallisuudentutkijat Elsi Hytti-nen ja Kukku Melkas pohtivat seksuaalisuuteen ja siveyteen liittyvää vallankäyttöä artikkelis-saan ”’Me olemme teidän luo-mianne olentoja’ Prostituoidun hahmo kirjallisena kiistakuvana”.
Analysoitavina ovat kaksi romaa-nia: Hilda Tihilän Leeni ja Elvira WillmaninKellarikerroksessa, jois-sa esitetään siveyskasvatuksen sijaan toisenlaista vaihtoehtoa köyhille ”langenneille” työläis-naisille. Naisten kuvatuissa koke-muksissa korostuvat luokkayh-teiskunnan mahdollistama sosi-aalinen nousu ja sen vaikeus. Täs-sä kohdin kirjoittajat sivuavat pi-kaisesti Pierre Bourdieun pää-oma-käsityksiä Beverley Skegg-sin teoksen kautta. Ajatus jää puolitiehen: vaikkei
bourdieuläis-tä taloudellista, kulttuurista, sosi-aalista tai symbolista pääomaa näillä naisilla olisikaan, on heillä
”ruumiin pääoma”, josta myös Bourdieu kirjoittaa Distiction-teoksessaan. Se kelpaa vaihdet-tavaksi.
Vaikka työväki-sanan ensim-mäinen osa on näin Työväen his-torian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjan ollessa ky-seessä painokkaampi, ei ole syy-tä unohtaa, etsyy-tä työväen koke-mus on muutakin kuin työnte-koa, ja tarkennan: rankkaa, anka-raa ja katkeroittavaa sekä yhdis-tävää ja erottelevaa työn koke-mista. Väki eli työn ohella muuta arkeaan ja juhlaa, ja heidän koke-musmaailmansa täyttyi niin ylei-sillä tapahtumilla kuin erityiylei-sillä tilanteilla ja sattumuksissa. Koke-mus saattoi olla yhteistä, jopa sukupolvikokemusta, tai yksit-täistä tuntemusta sekä niistä ker-tomista kukin omalla tavallaan.
Työn raskaus ja heikko arvos-tus yhdistävät etnologien Kirsi-Maria Hytönen ja Eerika Koski-nen-Koiviston yhteisartikkelia ”Hi-keä, naurua ja nokea – naisten kokemuksia tehdastyöstä toisen maailmansodan aikana” ja histo-riantutkija Jaana Laineen artikke-lia ”Puolipuhtaasta tynkäkarsi-naan ja urakasta aikapalkkaan – puutavaranhakkuun palkkauk-sesta 1950–2008”.
Hytönen ja Koskinen-Koiviston tutkivat kotirintaman naisten työtä. Kirjoittajat kontekstuali-soivat tapauksensa hyvin, ja nais-ten tehdastyön yleisyys sotavuo-sina (40?50 % työvoimasta nai-sia) kertoo kokonaistilanteesta.
Kokemuskertomukset muodos-tavat aineiston, jota lähestytään lähinnä sisällönanalyyttisesti. Tut-kijoiden mukaan naisten koke-muksissa korostuu oman työn aliarvostus. Tätä huomiota poh-ditaan vakavasti ensinnäkin suh-teessa rintamalla naisten teke-mään työhön sekä toisaalta
työ-läisten rauhanajankokemuksissa korostuvaan ”vielä raskaamman työn” arvostukseen. Toinen tapa arvottaa omaa työtä on rakentaa
”työn uhri” -kertomusta, jossa oman panoksen vähättelyyn yh-distyy oman jaksamisen korostus (vedotaan ”antisymboliin”). Arjen kokemuksissa korostuvat työn raskaus ja likaisuus. Tutkijat myös pohtivat, missä vaiheessa tällai-set tavat puhua työstä ja jaksa-misesta sekä merkityksellistää omaa työpanosta ovat syntyneet.
Laine puolestaan taustoittaa ar-tikkelissaan metsien hakkuutyön uudistuksen niin vahvasti, että itse metsureiden omat kokemuk-set jäävät vähemmälle huomiol-le. Laine pikemminkin analysoi alan muutoksia kuin yksilön tai ammattiryhmän kokemuksia. Sa-malla lukija joutuu poimimaan aineistorivien välistä kokemukset urakkapalkkauksen kehnoudesta ja siitä tunteesta, etteivät metsä-työmiehet kokeneet tulleensa ar-vostetuiksi työssään.
Ehkäpä tällä foorumilla olisi mielekästä pohtia, minkä vuoksi työn luonnetta ja työnteon ole-musta korostetaan työväen ko-kemuksen paikkana ja tilana. Täs-tä näkökulmasta ovat historian-tutkijat Jarkko Liedes ja Sami Suodenjoki kirjoittaneet omat ar-tikkelinsa. Käsityöläisyys työvä-enliikkeen kokemuksellisena pe-rustana yhdistää Liedeksen ”Poli-tisoituneet kädet – käsityöväen liikkeestä työväenliikkeeksi” ja Suodenjoen ”Kiistämisen rajat – suutari Lindholm ja kansaomai-nen vastarinta varhaisessa työ-väenliikkeessä” -artikkeleita.
Liedes pohtii artikkelissaan, miksi juuri käsityöläiset innostui-vat työväenaatteesta, vaikka sosi-alismin päämääränä oli tuotanto-välineiden yhteisomistus, jossa käsityöläisten itsenäinen asema olisi saanut väistyä palkkatyön vuoksi. Liedes esittelee proble-matiikkaa ja erittelee selittäviä
tekijöitä ja ulottuvuuksia esi-merkkien avulla. Johtopäätelmä-nään hän esittää, että politisoitu-neet käsityöläiset jakoivat työ-läisten alisteisen aseman, sillä maalais- ja työläisköyhälistö oli-vat yhtä riippumatta siitä, oliko alistaja kruunu/aateli tai kapita-listi. Suodenjoen näkökulma on puolestaan mikrohistoriallinen:
siinä korostuvat poliittisesti aktii-visen poikkeusyksilön, suutari Lindholmin omaelämäkerralliset kokemukset ja ”kokemukset” maa-ilmantilanteiden melskeessä.
Muistoja leimaavat suutarin oma ärhäkkä luonne työväenliikkeen linjaristiriitojen ja hankalien elä-mäntilanteiden kamppailuissa.
Kokonaisuutena artikkeliko-koelman kolmen osan näkökul-mat täydentävät toisiaan, joskin kokoelman päättävän Tikan ar-tikkelin todetaan kurkottavan jo-pa seuraavan vuosikirjan tema-tiikkaan, aivan kuin sarjakuva, jo-ka pyrkii yli ruudun valmiiden kahleiden. Tikan esittelee ansiok-kaasti artikkelissaan ”Tahdon kir-joitukseni takaisin ? työmies Leh-kosen yksityiset ajatukset ja ajan raju riento” erikoisen filosofi-ky-lähullun, joka jätti jälkeensä laa-jan kirjallisen jäämistön. Tikka luokittelee Lehkosen kokemuk-set köyhyydestä, elämän epävar-muudesta ja juurettoepävar-muudesta johtuviksi. Monella tavoin elä-män kolhima Lehkonen oli sit-keä: hän kirjoitti, piirsi, näki etiäis-unia ja tuumi painavia ajatuksia valtiosta, oikeudenmukaisuudes-ta, yhdenmukaisesta kohtelusta ja tasa-arvosta.
On tunnettua, että työnteon eetos ja työväen alisteinen ase-ma ovat toimineet niin jaetun luokkakokemuksen kuin työväen-liikkeenkin rakennusperustana.
Tämän lisäksi voisi olla aiheellista kysyä, miten tutkijat tähän työvä-enliikkeen kertomuksen rakenta-misen tapaan suhtautuvat; otta-vatko sellaisenaan, lähes
huo-maamattaan, vaiko tiedostaen ja kenties paikoin jopa kyseenalais-taen. Jälkimmäinen vaihtoehto voi nimittäin tuottaa jotakin
uut-ta työväen ja työväenliiketut-kimuksen kaanoniin. Vuosikirjan artikkeleissa on pyrkimystä tä-hän suuntaan, tietoisesti.
Anu-Hanna Anttila valt. tri, Turun yliopisto