Talouselämän elpymisen ja alkoholin kieltolain aiheuttamien haittojen vähenemisen myötä myös yleinen rikollisuustilanne parani Suomessa 1930-luvulla. Poliisin tietoon tullut rikollisuus oli pulavuosien jälkeen vähentynyt ennen talvisotaa. Sotaa edeltäneiden vuosien aikana oli vankiloissa jopa enemmän vankipaikkoja kuin vankeja. Vuonna 1940 tilannetta helpottivat armahdukset, jotka mahdollistivat vankien otot asepalvelukseen rintamalle. Talvi– ja jatkosodan jälkeen rikosluvut kasvoivat merkittävästi verrattuna sotia edeltävään aikaan. Kun vuonna 1938, eli ennen talvisotaa, Suomen raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksissa ratkaistiin yhteensä noin 77 000 rikostapausta, oli tapausten määrä vuonna 1946 jopa yli 160 000 tapausta. Vuoteen 1950 mennessä vastaava määrä oli pudonnut alle 130 000:n tapaukseen.1 Tutkielmassani sodilla tulen jäljempänä tarkoittamaan talvi– ja jatkosotaa, muihin sotiin viitatessani mainitsen kyseiset sodat erikseen.
Keväällä 1945 päättynyt Lapin sota Suomen ja Saksan välillä päätti pitkän sotaisan ajanjakson Suomen alueella. Vaikka sota oli ohi, kesti kuitenkin kauan, ennen kuin Suomi ja suomalaiset pääsivät nauttimaan tavallisesta arjesta. Edessä oli valtavien sotakorvausten maksaminen, joka yhdessä heikon taloustilanteen kanssa jatkoi jo viisi vuotta kestänyttä sota-ajalta tutuksi tullutta niukkuutta ja säännöstelytaloutta. ”Takaisin vuoden 1938 elintasoon” toimi pitkään sodan jälkeen poliittisena iskulauseena ja vaikka Suomessa saavutettiin edellä mainitun vuoden kokonaistuotannon määrä vuonna 1946, niin viennin määrän saavuttaminen yhdessä maatalouden omavaraisuuden kanssa ylsi Suomessa sotia edeltävään tasoon vasta 1950-luvun puolella. Näiden asioiden seurauksena elinkeinotoiminnan ja elintarvikkeiden säännöstely kesti Suomessa tietyissä muodoissa miltei vuosikymmenen sodan jälkeenkin, sillä viimeisistä säännöstelykupongeista luopuminen tapahtui vuonna 1951 ja viimeiset säännöstelytuotteet, kahvi ja sokeri vapautuivat säännöstelystä vasta vuonna 1954.2
Suomen armeijan korkean mobilisaatioasteen vuoksi yli 300 000 miehen palatessa pitkältä ja raskaalta sotapalvelukseltaan, aikalaiset valtionjohtoa myöten pohtivat, miten rauhaan palaaminen ja sopeutuminen arkeen toteutuvat. Oman valtion suvereeniuden ja itsenäisyyden keikkuessa
1 Jäntti 1995, 64–65; Aho & Karsikas 1980, 12; Hietanen. 1992, 160; STV. 1954, 312.
2 Häggman (et al.) 2008, 11; Itälä (et al.) 1993, 11; Haataja (et al.) 1993, 15; Kivimäki & Hytönen (et al.) 2014, 164.
vaakalaudalla oli lähtökohta omiaan luomaan uhkakuvia sodan hävinneeseen Suomeen niin yhteiskunnallisella kuin yksilöllisellä tasolla. Tilanteeseen lisättynä sota-ajalta tutun niukkuuden jatkuminen yhdistettynä joukkojen pakotettuun demobilisointiin voittajaosapuolen käskystä uhanalaisessa tilanteessa, ovat varmasti olleet omiaan luomaan masennusta ja välinpitämättömyyttä ainakin osaltaan valtion jälleenrakentamiseen.3
Sodan voidaan sanoa tuoneen todella suuren kontrastin sitä edeltäneeseen ja sen jälkeiseen yhteiskunnalliseen tilaan. Miten valtio ja ennen kaikkea kansalaiset sopeutuivat tilanteessa, jossa kansakuntien välinen globaaliksi muodostunut sotatila oli ollut omiaan luomaan epätietoisuutta kansallisen ja yksilöllisen olemassaolon jatkumiselle? Mielenkiintoista onkin selvittää, miten tästä tilasta palauduttiin rauhan tilaan varsinkin lainkuuliaisuuden kontekstissa. Tätä asiaa näen tarkoituksenmukaisena tutkia kokonaisen valtion sijasta kahden sosioekonomisesti erilaisen paikkakunnan, eli Joensuun kaupungin ja Liperin maalaiskunnan kautta.
Vuonna 1848 perustettu Joensuun kaupunki käsitti maantieteellisesti Pielisjoen länsipuolen alueen.
Tämän lisäksi Joensuuhun kuului Pielisjoen itäpuolella pieni osa Niinivaaran alueesta (Ks. liite 2 ja 3). Joensuun kaupungin maapinta-ala oli tuolloin hyvin pieni, vain 15,1 km². Tutkielman aikarajauksen aikana Joensuu omisti Pielisensuun kunnan puolelta noin 400 hehtaaria maa-alueita, jotka osana kuuluivat edellä mainittuun maapinta-alaan. Mainittakoon, että tutkittavana aikakautena Joensuun niin sanottuina reunakylinä olleet Hukanhauta, Kettuvaara, Mutala sekä valtaosa Niinivaaraa ja Utra kuuluivat naapurikunta Pielisensuuhun. Joensuun kaupungin rajanaapureina olivat Liperi, Kontiolahti, Pyhäselkä ja edellä mainittu Pielisensuu (Ks. Kartta1), joka vuonna 1954 yhdistettiin Joensuuhun, jolloin kaupungin väkiluku kohosi vajaasta 11 000 asukkaasta 24 000 asukkaaseen.4
3 Nevakivi (et al.) 1984, 97–98; Karonen & Tarjamo (et al.) 2006, 9–10; Laamanen & Railo 2010, 285–287.
4 Tuunainen 1998, 19; S.V.T. 6C 1956, 30; Ahonen (et al.) 1986, 140–141, 421–422; Björn (et al.) 2014, 261–262.
Taulukko 1. Joensuun väkiluvun kehitys vuosina 1935–1953.
Lähde: STV 1936, 12; STV 1949, 10; STV 1955, 20.
Kaupungin väkiluku kasvoi koko tutkimuksen rajaaman ajanjakson. Tasainen kasvu vuoteen 1950 johtui sisäisestä muutosta, eli maaseudulta kaupunkiin siirtymisestä. Vuoden 1953 runsas väestönmuutos johtunee muun muassa Neuvostoliitolle luovutetun alueen siirtoväen kirjaamisesta Joensuun kaupungin väestötilastoihin. Joensuun osuus luovutetun Karjalan siirtoväestä oli vuonna 1946 2400 henkeä. Kyseisessä asiassa on syytä muistaa, että kesti pitkään ennen kuin siirtoväki lopulta asettui sijoitettuun kuntaan asumaan, puhumattakaan siitä, että heidät rekisteröitiin silloisen uuden asuinkuntansa luetteloihin.5
Taulukko 2. Joensuun kaupungin ammatissa toimiva väestö vuosikymmenittäin.
Lähde: Tilastollisia tiedonantoja N:o 63. 1979, 174.
Tutkimallani ajanjaksolla Joensuun kaupunki oli kaupan ja liiketoiminnan maakunnallinen keskus.
Joensuun merkitystä keskuksena tukee se, että vuosina 1949–1950 Joensuuhun saapunut matkustajaliikenne oli noin 5000 henkilöä päivää kohden. Liperiin verrattaessa Joensuun väestön jakautuminen monimuotoisemmin eri ammattialoihin oli kaupungille kauppoineen ja palveluliikkeineen luontevampaa. Syy teollisuuden merkittävään asemaan johtui naapurikunta Pielisensuun teollisuuslaitosten sijainnista Joensuun kaupunginrajan vieressä. Naapurikunnan yritykset toimivat merkittävänä työnantajana kaupunkilaisille aina vuoteen 1954, jolloin kyseinen
5 Björn (et al.) 2014, 74–75.
Joensuun väkiluvun kehitys
Vuosi Väkiluku Muutos %
1935 5634 –
1940 6200 10
1945 7200 16,1
1950 7900 9,7
1953 9600 21,5
Joensuun kaupungin ammatissa toimiva väestö
Vuosikymmen Väkiluku Maa- ja metsätalous Teollisuus- ja käsityöt Rakennustoiminta Kauppa Liikenne Palvelukset Sekatyömiehet Elinkeino tunt.
1930 2000 45 374 31 323 209 470 417 131
1940 2723 89 480 92 560 293 1023 186 –
1950 3600 92 671 309 868 489 1085 – 86
kunta yhdistyi Joensuuhun. Sodanjälkeisen Suomen yhteiskunnallinen rakennemuutos alkoi tutkielmani aikakaudella näkyä Joensuussa, joka osaltaan ilmenee palvelukset-ammattiryhmän muutoksesta. Kyseisen ammattiryhmän osuuden kasvu johtunee myös Joensuun liikeyritysten määrällisestä kasvusta, sillä kun vuonna 1939 liikkeiden määrä oli 198, oli lukumäärä kasvanut vuoteen 1952 mennessä 389 liikkeeseen. Vuonna 1953, juuri ennen Joensuun ja Pielisensuun kuntaliitosta, oli Joensuun teollisten, kaupallisten ja palvelualojen yritysten yhteenlaskettu määrä noin 580.6
Kartta 1. Pohjois-Karjalan kartta vuodelta 1950.
Lähde: Björn (et al.) 2014, 95. Muokannut: Sami Leppänen 2019.
Liperin kunta, kuten myös Joensuun kaupunki, sijaitsee Itä-Suomessa silloisen Kuopion läänin itäosassa, Pohjois-Karjalassa. Naapurikuntina olivat Joensuun kaupunki, Kuusjärvi (vuodesta 1968 lähtien Outokummun kaupunki), Kontiolahti, Polvijärvi, Pyhäselkä, Rääkkylä (ks. Kartta 1) sekä Mikkelin läänin Heinävesi ja Savonranta. Liperin maapinta-ala oli tutkimuksen ajanjakson noin 842 km²: ä.7
6 Ahonen (et al.) 1986, 130, 62–67, 451.
7 Maanmittaushallituksen toimittama Suomen kartta 1927. Kartta N:o 27; Kukkonen (et al.) 1955, 243.
Taulukko 3. Liperin kunnan väkiluvun kehitys vuosina 1935–1953.
Lähde: STV 1936, 33; STV 1948, 29; STV 1949, 21; STV 1955, 20.
Liperin kunnan väkiluvun kehitys on kuvattu oheiseen taulukkoon 3. Kunnan väkiluku pysyi 1930-luvun notkahduksen jälkeen kasvavana. Väki1930-luvun väheneminen 1930-1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla johtui Kuopion läänin maaherran vuosikertomuksien mukaan työperäisestä, maan sisäisestä, muutosta. Maaherran mukaan väkiluku väheni läänin maaseutukunnissa vuosien 1938–
1939 aikana. Laskun syynä pidettiin kansalaisten pyrkimyksenä parantaa ekonomista asemaa. Ennen kaikkea tehdaspaikkakunnilta koettiin löytyvän parempipalkkaista työtä. Vuoden 1950 reilumpi kasvu johtui jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetusta Karjalasta tulleen siirtoväen lisäämisestä paikkakunnan rekisteriin. Kyseisen vuoden väestöstä siirtoväen osuus oli noin 12 prosenttia. Tämän lisäksi väestönlisäykseen vaikutti suurten ikäluokkien syntyminen.8
Liperin kunnan elinkeinojakauma tutkimuksen mukaisina vuosikymmeninä on tuotu esille seuraavassa taulukossa:
Taulukko 4. Liperin kunnan ammatissa toimiva väestö vuosikymmenittäin.
Lähde: Tilastollisia tiedonantoja N:o 63. 1979, 181.
Kunnan elinkeinojakauma oli koko tutkimuksen ajanjakson selkeästi maatalousvoittoinen, jossa merkittävämpinä elinkeinoina olivat maanviljelys sekä metsän- ja karjanhoito. Tästä johtuen Liperiä
8 S.V.T. 6C 1956, 30; Maaherran vuosikertomus vuodelta 1938. Arkistoyksikkö: II 1 Ha: 6, 1–3. KA, Joensuu;
Maaherran vuosikertomus vuodelta 1939 Arkistoyksikkö: II 1 Ha: 7, 5–6. KA, Joensuu; Björn (et al) 2014, 74–75, 95;
Tilastokeskuksen artikkeli suurista ikäluokista, <https://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_06_03_nieminen.html.>
Vuosikymmen Väkiluku Maa- ja metsätalous Teollisuus- ja käsityöt Rakennustoiminta Kauppa Liikenne Palvelukset Sekatyömiehet Elinkeino tunt.
1930 5011 4388 147 21 21 23 115 296 –
1940 6439 6026 124 15 51 43 174 6 –
1950 6591 4859 427 348 201 169 500 – 87
on kutsuttu lisänimellä ”leipäpitäjä”. 1940-luvun alussa Liperi oli Pohjois-Karjalan suurin peltopitäjä peltoalan ollessa 11000 hehtaaria. Liperin maatalousväestön osuus oli vuoden 1941 maatalouslaskennan mukaan 70 prosenttia väestöstä, kun se vuoteen 1950 mennessä oli supistunut 65 prosenttiin.9